Venäjän yleissotilaallinen liitto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Venäjän yleissotilaallinen liitto (ven. Русский Обще-Воинский Союз, Russki Obštše-Voinski Sojuz, ROVS) on vuonna 1924 perustettu sotilaallinen järjestö, jonka alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa Venäjän valkoisen armeijan toimintaa maanpaosta käsin sen jälkeen, kun valkoiset joukot olivat hävinneet Venäjän sisällissodan. Se oli varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla merkittävin ja arvovaltaisin valkoisten emigranttien järjestö. ROVS:n virallisena tavoitteena oli yhdistää mahdollisimman laajasti neuvostovallan kumoamista kannattaneet emigranttiryhmät, mutta käytännössä sitä pidettiin konservatiivisena ja monarkistisena.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän yleissotilaallisen liiton perusti kenraali Pjotr Wrangel, joka oli komentanut vuonna 1920 Krimillä viimeistä merkittävää Venäjän maaperällä toiminutta valkoista armeijaa. Konstantinopolin kautta Länsi-Eurooppaan evakuoidut Wrangelin joukot hajaantuivat eri maihin, mutta Wrangel halusi säilyttää niiden sotilaallisen organisaation, jotta taistelua bolševismia vastaan voitaisiin heti tilaisuuden tullen jatkaa. ROVS perustettiin maanpaossa eläneiden valkoisten upseerien yhteiseksi järjestöksi syyskuussa 1924. Seuraavana vuonna sillä arvioitiin olevan jo 35 000 jäsentä, joskin huomattavasti suurempiakin lukuja on esitetty. Järjestön johto ja pääesikunta toimivat Pariisissa. Se jakautui kuuteen alueelliseen osastoon. Suomi oli lyhyen aikaa itsenäisenä alaosastona.[1]

ROVS pyrki yhdistämään kaikki valkoisen liikkeen sotilaat ja tukemaan salaista vastavallankumouksellista toimintaa Neuvostoliitossa. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Wrangel, mutta maanalaista toimintaa johti kenraali Aleksandr Kutepov. Wrangelin tiedettiin olevan monarkisti, mutta hänen mukaansa ROVS ei ollut etukäteen sitoutunut mihinkään tiettyyn valtiomuotoon. Järjestön toinen keulakuva sen alkuvuosina oli viimeisen keisarin Nikolai II:n pikkuserkku, maailmansodassa Venäjän armeijan ylipäällikkönä toiminut suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov, jota monet monarkistit kannattivat myös uudeksi hallitsijaksi, vaikka hän ei ollutkaan virallinen kruununperijä. Wrangel kuoli yllättäen vuonna 1928, joidenkin epäilyjen mukaan Neuvostoliiton agenttien myrkyttämänä. Iäkkäästä Nikolai Nikolajevitšista tuli tuolloin ROVS:n virallinen johtaja, mutta hän kuoli itsekin jo seuraavana vuonna. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu OGPU (myöh. NKVD) onnistui soluttamaan ROVS:n organisaation ja eliminoimaan sen kaksi seuraava johtajaa. Aleksandr Kutepov siepattiin vuonna 1930 Pariisissa ja hän kuoli sydänkohtaukseen laivassa, joka oli viemässä häntä vankina Neuvostoliittoon. Hänen seuraajansa kenraali Jevgeni Miller siepattiin myös Pariisissa vuonna 1937 kun NKVD:n kaksoisagentiksi ryhtynyt Millerin alainen, kenraali Nikolai Skoblin houkutteli hänet ansaan. Miller vietiin vangiksi Moskovaan, jossa hänet teloitettiin 1939. Millerin jälkeen ROVS:n johtajaksi valittiin kenraali Aleksei Arhangelski, joka siirsi järjestön päämajan Brysseliin.[1]

Kutepovin ROVS:n sisälle muodostama salainen taistelujärjestö suoritti varsinkin vuosina 1927–1928 useita huomiota herättäneitä terrori-iskuja Neuvostoliitossa. Vaikka suunniteltu Josif Stalinin salamurha ei toteutunut, onnistui agentti Viktor Larionovin johtama terroristisolu tekemään kesäkuussa 1927 pommi-iskun kommunistien Leningradin-puolueklubille ja heinäkuussa 1928 agentit Georgi Radkovitš ja Dmitri Monomahov onnistuivat tekemään itsemurhapommi-iskun salaisen poliisin OGPU:n päämajaan, Moskovan Lubjankaan. Suomen yleisesikunnan tiedustelu avusti osassa näistä hankkeista, jopa hankkimalla iskuissa käytettyjä räjähteitä.[2] Suomessa ROVS:n ensimmäisenä tiedustelujohtajana toimi vuosina 1924–1926 kenraalimajuri Eugèn Högström, jonka äkillistä kuolemaa pidettiin epäilyttävänä.[3]

ROVS menetti toisen maailmansodan myötä suurimman osan merkityksestään. Neuvostoliiton hajottua järjestö saattoi 1990-luvulla palata Venäjälle, mutta pääosa jäsenistöstä alkoi pitää toiminnan jatkamista tarkoituksettomana. ROVS julistettiin hajotetuksi vuonna 2000, mutta pieni osa jäsenistä on jatkanut sen toimintaa valkoisen armeijan muistoa ylläpitävänä perinnejärjestönä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aleksi Mainio: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala, Helsinki 2015.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mainio 2015, s. 91–94, 96–97, 165, 215, 239–240, 337.
  2. Mainio 2015, s. 133–146, 151–152, 155–159.
  3. Mainio 2015, s. 98–103.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]