Suomen yleisesikunnan johtama tiedustelu 1918–1945

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen yleisesikunnan johtama tiedustelu 1918–1945 oli tiedustelua osana Suomen puolustusta valtionjohdon alaisuudessa. Sen tehtävänä oli varoittaa valtionjohtoa maan turvallisuuteen kohdistuvista sotilaallisista uhista. Tiedustelu jakautuu useisiin eri lajeihin. Näitä ovat esimerkiksi sotilasasiamiesten toiminta kohdemaissa[1], tiedotusvälineiden seuranta sekä asiamiestiedustelu, jota kansanomaisesti nimitetään vakoiluksi ja sotilaallinen tiedustelu, kuten tähystäminen, lentotiedustelu, väkivaltainen tiedustelu ja muu partiointi. Tärkeää on myös sotavankien ja loikkarien kuulustelu sekä haltuun saadun materiaalin tutkiminen.[2] Jo 1920-luvulla otettiin Suomessa ensiaskeleita myös radiotiedustelussa.[3] Tiedusteluelinten nimissä on eri aikoina ollut vaihtelua ja kirjavuutta, mikä johtuu osittain toiminnan salaamisesta.[4] Tiedustelua harjoitti samaan aikaan myös Etsivä keskuspoliisi.

Varhaisvaiheet aktivismissa ennen Suomen itsenäistymistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Isak Anton Alfthan

Tukholmassa toimi aktivistien vuonna 1914 perustama tiedonantotoimisto, jonka tehtävänä oli hankkia tiedustelutietoa Suomessa olevista venäläisistä joukoista ja välittää sitä saksalaisille. Toimistoa johti maisteri Isak Alfthan, joka oli ollut aktivistisessa toiminnassa mukana jo ensimmäisen sortokauden (1899–1905) aikana. Kenraali Mannerheim kutsui Aflthanin päämajaan ja nimitti hänet tämän 11. helmikuuta 1918 Seinäjoelle saavuttua luutnantin arvoisena yleisesikuntansa tiedusteluelimen, tietotoimiston päälliköksi.[5]

Päämajan tietotoimisto Suomen sisällissodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päämajan tietotoimiston pohjana ollut tiedusteluelin oli toiminut päämajoitusmestarin alaisena tammikuun loppupuolelta vahvuutenaan 2–5 upseeria. Toimisto keräsi tietoja punaisista ja venäläisistä lähinnä operatiivista suunnittelua ja johtamista varten.[6]

Pääesikunnan III osaston tiedusteluosastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeisessä saksalaissuuntauksessa pääesikuntakin organisoitiin saksalaisen mallin mukaan. Niinpä tiedustelu kuului pääesikunnan III osaston tehtäviin.Tiedustelun toiminta-alueiksi mainittiin erikseen Karjalankannas, Aunuksen Karjala, Vienan Karjala sekä Pietari. Tietotoimiston sai johtoonsa everstiluutnantti Eino Suolahti, joka alkoi kehittää sitä edelleen nimellä osasto Ie eli Osasto erityisiä tehtäviä varten.[7]

III osastoon kuului kaksi tiedusteluosastoa, joilla oli edelleen toiminta-alueiden mukaisia alaosastoja. Ensimmäinen osasto toimi Torniosta käsin Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan suuntaan sinne siirtyneitä punaisia vastaan ja Viipurista käsin Pietarin suuntaan. Toinen, Itä-Karjalan osasto, toimi Sortavalasta käsin Laatokan ja Äänisen suuntiin sekä Muurmannin radan suunnalla kohti pohjoista.[8]

Alatoimistojen alkuvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Karjalan osastosta tuli Sortavalan alatoimisto syksyn 1918 aikana. Nimitykset Sortavalan alatoimisto ja Sortavalan tiedustelutoimisto vakiintuivat 1920-luvun kuluessa ja alatoimisto-nimitys säilyi talvisotaan asti. Salaamissyistä saatettiin toimiston katsauksia allekirjoittaa 3. divisioonan tiedustelu-upseerin nimissä.[9] Myös Salmissa ja Suojärvellä sillä oli toimipisteet.[10]

Sortavalan alatoimiston alkuvaiheen päälliköitä oli jo Tukholman tiedonantotoimistossa vaikuttanut Isak Alfthan. Häntä seurasivat Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo), Jonne Aikomus ja Pekka Jänhiä. Lisäksi toimistolla oli muutamia muita lyhytaikaisia päälliköitä.[11]

Viipurin alatoimisto oli 2. divisioonan tiedustelu-upseerin alaisuudessa. Toimistossa työskenteli vuonna 1919 seitsemän henkeä. Vuonna 1922 henkilökuntaa oli jo 26 ja toimintaa oli Viipurin lisäksi Kivennavalla ja Raudussa.[12] Osastoa johti aluksi vänrikki J. Aalto, hänen jälkeensä Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo) ja Toivo Salokorpi.[13]

luutnantti Pauli (Paul) Marttina.

Kajaanin alatoimisto perustettiin vuosien 1936-1938 välillä Sortavalan alatoimiston Nurmeksen toimipisteestä käsin. Toiminnan painopiste siirtyi Nurmesta pohjoisemmaksi Lieksa-Kuhmo-Suomussalmi-tasalta tehtävään itärajan takaiseen tiedusteluun ja siitä alettiin käyttää Kajaanin alatoimiston nimeä.[14] Osastoa johti sen toiminnan käynnistymisestä saakka luutnantti Paul (Pauli) Marttina.[15]

Yhden kohdealueensa mukaan nimetty Petsamon alatoimisto sijaitsi Rovaniemellä. Petsamon lisäksi toimisto tiedusteli Kuusamo-Kiestinki- ja Salla-Kantalahti-suuntiin. Se perustettiin vuoden 1938 lopulla. Sen sai johtoonsa reservivänrikki Harry Broms (nimeltään myöhemmin Harri Paatsalo ja Harri Paarma).[16] Muista alatoimistojen päälliköistä poiketen hänellä oli takanaan ura Etsivän keskuspoliisin palveluksessa, sen Terijoen ja Kemin osastoissa, missä hän tutustui tulevan työtehtävänsä ympäristöön ja loi tarpeellisia kontakteja.[17]

Yhteistyö kotimaisten toimijoiden kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimintaympäristönä itäraja oli monimutkainen. Esimerkiksi Laatokan-Lieksan tasalta johti itärajan yli 1920-luvulla runsaasti etappiteitä, joita käyttivät itäkarjalaispakolaiset, emigrantit, kommunistit ja salakuljettajat.[18] Ajoittain osa heistä kulki näillä reiteillä myös joko alatoimistojen asiamiehinä tai Etsivän keskuspoliisin/Valpon, ehkä kummankin, värvääminä.[19]

Itärajan yli kulkevat henkilöt kiinnostivat sekä Rajavartiolaitosta, Etsivää keskuspoliisia että sotilastiedustelua. Niiden välinen yhteistyö ei kuitenkaan ollut sujuvaa. Esimerkiksi rajan ylittäjä saattoi olla sotilastiedustelun asialla EK:n tietämättä. Rajan takainen vakoilu saattoi olla myös Neuvostoliiton tiedossa ja siihen saattoi sisältyä väärien tietojen syöttämistä suomalaisille.[20]

Myös sotilastiedustelun alatoimistot tekivät yhteistyötä toiminta-alueensa joukko-osastojen, rajavartiostojen sekä Etsivän keskuspoliisin (myöh. Valtiollinen poliisi) kanssa.[18] Yhteistyö ei kuitenkaan ollut ongelmatonta ja yksittäisten henkilöiden roolit saattoivat sekoittua, koska tehtävistä ei luonnollisestikaan voitu avoimesti puhua.[21]

Vastavakoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun puolivälissä Neuvostoliitto tehosti vastavakoilutoimintaansa. Tällöin paikallisten tiedottajien käyttö itse tiedustelukohteissa Neuvostoliitossa loppui.[22] Suomen tiedustelu onnistui ilmeisesti soluttamaan useita miehiään Pietarin punaupseerikouluun. Nämä toimivat Suomen hyväksi vielä toisen maailmansodan aikana. Kiinni jääneitä vakoilijoita oli rajan molemmilla puolilla, niin että esimerkiksi vuonna 1926 sovittiin vankien vaihdosta: kumpikin puoli sai takaisin kahdeksan henkilöä. Toisaalta Neuvostoliitto suostui vapauttamaan vain ne suomalaiset, jotka olivat suostuneet toimimaan jatkossa Neuvostoliiton hyväksi.[23]

Toiminnan laajeneminen: Toimisto II:sta Ulkomaaosastoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesikunnan organisaatiossa 1. tammikuuta 1920 esiintyvä tiedustelusta vastaava Toimisto II laajeni osastoksi vuoteen 1928 mennessä saaden nimekseen Tilastollinen ja ulkomaaosasto eli osasto 2. Siihen kuuluivat ulkomaatoimisto (Toimisto IV), tilastotoimisto (Toimisto V) sekä valvontatoimisto (Toimisto VI). Tilastotoimisto-nimeä käytettiin myöhemminkin tiedustelutoimiston peitenimenä[24].

Ennen talvisotaa, vuonna 1937, Tilastollisen ja ulkomaaosaston nimi muuttui Ulkomaaosastoksi. Osaston johtoon tuli samana vuonna eversti Lars Melander. Osasto jakautui kolmeen toimistoon: U1:n eli ulkomaatoimiston kohteena olivat muut maat paitsi Neuvostoliitto ja toimintamuotona omien sotilasasiamiesten lähettäminen sekä yhteydenpito ulkomaisiin sotilasasiamiehiin Helsingissä. U2 eli tilastotoimisto vastasi Neuvostoliittoon kohdistuvasta tiedustelusta. U3:n eli valvontatoimiston kohteena oli puolustusvoimien sisäinen turvallisuus.[25]

U2:ta eli Tilastotoimistoa johtanut everstiluutnantti Erkki Puomi kuoli toukokuussa 1939 ja hänen tilalleen tuli samaan arvoon ylennetty Yrjö Pöyhönen Pohjan rykmentin komentajan paikalta. Pöyhönen oli ennen komentajantehtäviä toiminut tilastotoimistossa toimistoupseerina ja sen päällikkönä.[26]

Viestitiedustelun perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesikuntaan tuli 14. kesäkuuta 1927 radiospesialistiksi luutnantti Reino Hallamaa. Hän teki samana vuonna pitkän Euroopan-matkan tutustuakseen viestitiedusteluun. Hän otti tavoitteekseen, että radiota pystyttäisiin käyttämään sotilastiedostelussa vastapuolen radioliikenteen kuunteluun ja sen salasanomien sieppaamiseen. Koeradioasemat toimivat vuodesta 1929 alkaen. Aluksi keskityttiin Neuvostoliiton Itämeren-laivaston radiokuunteluun ja sen koodijärjestelmän murtamiseen. Vuodesta 1935 lähtien koodit olivatkin selvillä. Vastaanottimina käytettiin National 100-, Hallicrafter- ja Philips-radioita. Kroonista rahapulaa paikattiin esimerkiksi vaihtamalla suomalaisten Neuvostoliiton-tietoja Ruotsin ostamiin amerikkalaisiin RCA-radioihin.[27]

Alatoimistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U2:n alatoimistoille vakiintuivat nimilyhenteet: Sortavalan alatoimisto oli YE U2/S, Viipurin YE U2/V, Kajaanin YE U2/K ja Petsamon (eli sijaintipaikkansa mukaan Rovaniemen) alatoimisto YE U2/P.[28] Epämuodollisemmat käyttönimet oli muodostettu päälliköiden nimistä vastaavasti: Osasto Kuismanen, Osasto Vehniäinen, Osasto Marttina ja Osasto Paatsalo.[29]

Tiedustelijoiden tehtävänä oli perustietojen hankinta esimerkiksi liikenneyhteyksistä. Ohjeet olivat väljät. Samalla kehiteltiin toimintatapoja kuten yhteydenottoa paikallisiin asukkaisiin.[30] Ensimmäisillä 1-2-miehisillä tiedustelupartioilla ei aina ollut mukanaan tuliaseita. Kompassi oli käytössä, mutta kohdealueilta alatoimistolla ei ollut karttoja tiedustelijoille annettaviksi.[31]

Alatoimiston yhtenä tehtävänä oli myös Neuvostoliitosta Suomeen tulleiden rajanylittäjien taustojen selvittäminen. Joitakin heistä värvättiin tiedustelijoiksi. Paarma kertoo laajasti yhden tällaisen tapauksen Petsamon suunnalta.[32]

Sortavalan alatoimisto ennen talvisotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sortavalan alatoimiston toiminnan painopistealueena oli Aunus. Alkuvaiheessa 1920-luvulle tultaessa toimistoa mahdollisesti johti Isak Alfthan, mutta tästä ei ole varmuutta. 1920- ja 1930-lukujen aikana johdossa olivat ainakin Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo), Jonne Aikomus ja Pekka Jänhiä sekä eräät muut. Aikomus johti toimistoa mm. vuosina 1925–1936, jonka jälkeen hänen tilalleen astui jälleen Pekka Jänhiä vuonna 1936. Toiminta oli päällikkökeskeistä: päälliköt hallitsivat keskeisiä tietoja ja kontakteja.[33]

Alatoimiston avainhenkilöitä oli osallistunut aktiivisissa rooleissa Aunuksen retkikuntaan. Heihin kuuluivat mm. Aikomus, Jänhiä, Pauli Marttina sekä maisteri Jussi Lukkarinen ja jääkäriluutnantti Ragnar Nordström. Aunuksen retkellä kerätyistä perustiedoista oli apua alatoimiston toiminnassa 1920- ja 1930-luvuilla.[34]

Alatoimiston kenttähenkilökunta muodostui merkittävältä osin Suomeen siirtyneistä itäkarjalaisista. Rajanylittäjiä voitiin värvätä alatoimiston palvelukseen jo rajavartioston kanssa yhdessä tehdyissä kuulusteluissa. Alatoimiston pienten paikallisten edustustojen johtajat voivat olla toiminnan alkuvaiheessa itsekin aktiivisia tiedustelijoita. Esimerkiksi Suojärven edustuston johdossa olleet Aleksei Paramonoff ja Matti Poimela tekivät tiedusteluretkiä rajan yli.[35]

Viipurin alatoimisto ennen talvisotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurin alatoimistoa johti aluksi vänrikki Aalto ja hänen jälkeensä Gustav Rosenström (Kustaa Rautsuo). Keskeinen henkilö alatoimiston toiminnassa oli Toivo Salokorpi, joka toimi Viipurissa tiedustelutehtävissä vuodesta 1923 alkaen. Salokorpi astui alatoimiston johtoon Rosenströmin tilalle, 1929 hänen asemansa vakinaistettiin. Salokorven tehtävänimike oli Yleisesikunnan 2. divisoonan tiedustelu-upseeri.[36]

Viipurin alatoimistolla oli ennen sotaa asiamiestoimintaa varten "etapit" Kivennavalla, Terijoella ja Raudussa.[37] Raudun etappia hoiti jääkärivääpeli, sk-upseeri Kustaa Loukola, joka yleisesti tunnettiin lempinimellä "Isä". Tiedusteluasioissa hänen peitenimensä oli "Nestori". Peitenimi ei ollut kovin omaperäinen, sillä se oli myös hänen toinen etunimensä. Peitetehtävänään Loukola toimi suojeluskuntaupseerina hoitaen raja-asemia ensin Raudussa 1938 ja seuraavana vuonna Terijoella.[38]

Terijoella Suomen tiedustelu teki yhteistyötä mm. Iso-Britanniaa ja venäläisiä monarkisteja avustaneen Pjotr Sokolovin kanssa. Sokolov lähetti omia tiedustelijoitaan suomalaisten tieten Suomenlahden yli.[39]

Raudun etappi hoiti 1920-luvun alkupuolella mm. Pietarin sotilaspiirissä toiminutta vakoilijaa, joka toimitti sotilaspiirin käskykirjeitä jäljennettäviksi Suomessa. Vakoilijan peitenimi oli Korrespondent (suom. kirjeenvaihtaja).[13]

Kajaanin alatoimisto ennen talvisotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kajaanin alatoimiston perustamisajankohtaa ei tiedetä täsmällisesti. Toimintaa oli kuitenkin jo syyskesällä 1938.[40] Vuodesta 1936 lähtien Sortavalan alatoimiston ylläpitämän Nurmeksen rajaelimen päällikkönä toimineesta luutnantti Pauli Marttinasta tuli uuden alatoimiston päällikkö.[41]

Syyskesällä 1938 Marttina oli lähettänyt asiamiehiä rajan yli Sallassa Tuntsajoen Nivaniemen kohdalla. Tarkoituksena oli tiedustella liikenneyhteyksiä Kantalahdesta Sallan suuntaan kohti Suomen rajaa. Suomalaiset rajavartijat pidättivät kalastajina esiintyneet asiamiehet sekä heitä saattaneen Marttinan. Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo kritisoi Marttinaa voimakkaasti. Marttina oli Willamon mukaan liikkeellä luvatta hänen valvontaansa kuuluvalla alueella, tekemässä tiedustelua, joka ei hänen mielestään onnistuisi ja johon ei olisi aihettakaan. Tilastotoimisto Helsingissä sen sijaan hyväksyi Marttinan aktiivisuuden.[42]

Petsamon alatoimisto ennen talvisotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petsamon alatoimisto perustettiin vuonna 1938. Nimestään huolimatta se sijaitsi Rovaniemellä.Sen toimialue käsitti Petsamon ohella Kuusamo-Kiestinki- ja Salla- Kantalahti-suunnat.[43] Osaston johtoon tuli puolustusvoimien upseerin sijasta Etsivän keskuspoliisin Kemin osaston päällikkönä toiminut Harri Paatsalo (alkujaan Harry Broms, myöhemmin Harri Paarma). Aiemmasta työstään Paatsalo tunsi paikalliset olosuhteet hyvin. Hän oli toiminut Kemissä ja Terijoella, missä Etsivällä keskuspoliisilla oli yhtenä toimintamuotonaan agenttitiedustelu.[44] Alatoimiston toiminta Rovaniemellä alkoi tammikuussa 1939.[45]

Alatoimiston - joka tässä vaiheessa käsitti vain päällikön - tärkeä yhteistyökumppani oli paikallinen rajavartiosto, jota johti eversti Oiva Willamo. Tiedustelutehtävän peitteeksi Paatsalolle järjestettiin nimellinen linjatarkastajan tehtävä Petsamon Liikenne Oy:ssä.[46]

Yksi Petsamon alatoimiston tukikohdista, Repojärven kalakämppä Rovaniemellä

Tiedustelijoiden koulutustiloiksi ja tukikohdiksi saatiin käyttöön mm. metsäkämppiä ja huvila Rovaniemen ympäristöstä. Ensimmäiset tiedustelijat Paatsalo värväsi Oulussa ja Kemissä toisaalta suomalaisten seikkailijoiden, toisaalta metsäteollisuuden palvelukseen asettuneiden, Neuvostoliitosta tulleiden vienankarjalaisten siirtolaisten joukosta.[47]

Tiedustelijoiden toimintavalmiuksien rakentamista Paarma on kuvannut mm. seuraavasti: "Keskustelun ja erilaisten kuviteltujen tilanteiden pohdinnan merkeissä tehtiin usein päivän ja yönkin kestäviä taipaleita ns. Ykköskämpän [yksi käyttöön saaduista rakennuksista Rovaniemellä] maastossa. Näillä matkoilla oli tarkoitus saada lihakset kuntoon, kehittää suunnistuksen nopeutta ja varmuutta, oppia savuttoman tulen tekoa ja yleensä kaikkea mikä helpottaisi edessä olevista matkoista joten kuten kunnialla selviämään."[48]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elfvengren, Eero, Kosonen, Matti & Laidinen, Einar: Vihollisen selustassa: päämajan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1939–1944. Keuruu: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-22154-8.
  • Elfvengren, Eero & Laidinen, Einar: Vakoilua itärajan takana : Yleisesikunnan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1918–1939. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2012. ISBN 978-952-492-660-7.
  • Heiskanen, Raimo: Saadun tiedon mukaan... Päämajan johtama tiedustelu 1939–1945. Otava, 1989. ISBN 951-1-10173-0.
  • Karjalainen, Mikko (toim.): ”Kaukopartiot tiedustelutehtävissä (Lassi Saressalo)”, Salaisen sodan sivut: tiedustelua, vakoilua ja salatoimintaa jatkosodassa, s. 45–60. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2003. ISBN 951-25-1486-9.
  • Karjalainen, Mikko (toim.): ”Sotilastiedustelun synty (Eero Elfvengren)”, Salaisen sodan sivut: tiedustelua, vakoilua ja salatoimintaa jatkosodassa, s. 11–29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, 2003. ISBN 951-25-1486-9.
  • Kosonen, Matti: Raja railona aukeaa: tiedustelua Neuvosto-Karjalassa vuosina 1920–1939. Joensuu: Kustannusyhtiö Ilias, 2001. ISBN 952-5309-18-5.
  • Kosonen, Matti: Talvisodan tiedustelijat. Jyväskylä: Atena, 2004. ISBN 951-796-347-5.
  • Mäkelä, Jukka L.: OsKu : Tiedustelua ja kaukopartiointia välirauhan ja jatkosodan ajoilta. Porvoo : WSOY, 1966. ISBN puuttuu kirjasta.
  • Paarma, Harri: Salaista tiedustelua Napapiirillä 1939. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1970. ISBN puuttuu teoksesta.
  • Pale, Erkki, toim. Reijo Ahtokari: Suomen radiotiedustelu 1927–1944. Viestikoelaitoksen kilta, 1977. ISBN 952-90-9437-X.
  • Rislakki, Jukka: Nimeni on Salokorpi – Toivo Salokorpi. Sotilasaikakauslehti, 2003, nro 3, s. 55–60. Helsinki: Upseeriliitto.
  • Suomen jääkärien elämäkerrasto. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
  • Suomen jääkärien elämäkerrasto : I täydennysosa. Jääkäriliitto r.y, 1957.
  • Turunen, Pekka: Salaisen sodan asiamies - Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta. Helsinki : Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7066-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. esim. Elfvengren 2003, 18–19
  2. esim. Heiskanen 1989, 16
  3. Pale 1977
  4. Kosonen 2001, 21; "Tietotoimisto" ja "tilastotoimisto" ovat esimerkkejä toiminnan luonnetta peittelevistä nimityksistä.
  5. Kosonen 2001, 17–18, Elfvengren 2003, 13
  6. Elfvengren 2003, 13
  7. Elfengren & Laidinen 2012, 18–20
  8. Kosonen 2001, 18
  9. Kosonen 2001, 18, 24,25
  10. Elfvengren 2003, 21
  11. Kosonen 2001, 18, 113
  12. Kosonen 2001, 29
  13. a b Rislakki 2003, 55
  14. Kosonen 2001, 25–26
  15. Kosonen 2001, 25
  16. Kosonen 2001, 26
  17. Kosonen 2010: Kenttätoiminta (teoksessa: Vihollisen selustassa: Päämajan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1939–1944, s. 37–38
  18. a b Kosonen 2001, 169
  19. Elfvengren 2003, 27; Kosonen 2004, 60; Kosonen 2001 (s. 122–123) luettelee yhdeksän henkilöä, jotka Valpon mukaan olivat 1930-luvulla sekä sen että sotilastiedustelun palveluksessa.
  20. Elfengren & Laidinen 2012, 103–108
  21. Kosonen 2001, 170–171
  22. Heiskanen 1989, 80
  23. Elfengren & Laidinen 2012, 99–103
  24. Kaappiin jäi muutakin kuin Tiitisen lista (Pääkirjoitus) Helsingin Sanomat. 16.1.2015. Viitattu 16.1.2015.
  25. Heiskanen 1988, 21; Kosonen 2004, 40;Elfvengren 2003, 26–27
  26. Kosonen 2004, 41
  27. Elfvengren & Laitinen 2012, 100–103, 251–252
  28. Kosonen 2004, 40
  29. Saressalo 2003,45
  30. Paarma 1970, 103–112
  31. Paarma 1970, 104
  32. Paarma 1970, 61–101
  33. Kosonen 2001, 113
  34. Kosonen 2001, 86–89
  35. Kosonen 2001, 113, 115
  36. Rislakki 2003, 55–56
  37. Kivennavan etapista eli rajapunktista Rislakki 2003, 55
  38. Turunen 2006,27; Mäkelä 1966, 9–11; Jääkärien elämäkerrasto 1938, 434; Suomen jääkärien elämäkerrasto I täydennysosa 1957, 104
  39. Rislakki 2003, 56
  40. Kosonen 2001, 25; Paarma 1970, 24
  41. Kosonen 2003, 111–112
  42. Kosonen 2003, 115;Paarma 1970, 24–25
  43. Elfvengren ym. 2010, 17, 37
  44. Elfvengren ym. 2010, 37–38
  45. Paarma 1970, 27 (Paatsalo (myöh. Paarma) on kuvannut alatoimiston perustamista ja toimintaa ennen talvisotaa kirjassaan Salaista tiedustelua napapiirillä 1939.)
  46. Paarma 1970, 27–31
  47. Paarma 1970, 27–31, 50
  48. Paarma 1970, 57

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leitzinger, Antero: Kuinka Suomi salli kiusata Neuvostoliittoa. Kirja-arvostelu teoksesta Mainio, Aleksi: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala, Helsinki, 2015. (Agricolan kirja-arvostelut, 30.6.2015)