Talvisodan tausta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen neuvottelija J. K. Paasikivi lähdössä Moskovan neuvotteluihin 9. lokakuuta 1939. Häntä ovat saattamassa pääministeri A. K. Cajander, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja rouva Alli Paasikivi.

Talvisodan tausta sisältää tapahtumat, jotka johtivat Suomen ja Neuvostoliiton väliseen talvisotaan vuosina 1939–1940.

Itsenäistymisen jälkeen Suomi aloitti ulkoministeri Rudolf Holstin hahmottelemalla reunavaltiopolitiikalla, joka vähitellen osoittautui voimattomaksi: ensiksi siksi, että Puolan Vilnan-miehitys heikensi Liettuan välejä Puolaan ja toiseksi siksi, että Saksa solmi Puolan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen 1934 sekä Ison-Britannian kanssa laivastosopimuksen 1935, mikä vähensi mahdollisuutta siihen, että Iso-Britannia olisi Saksan laivaston ohi vuosien 1918–1920 tapaan muodostunut Itämerellä strategiseksi voimatekijäksi. Suomi suuntautui puolueettomaksi Pohjoismaaksi käytännössä jo 1920-luvun lopulla ja viimeistään 1935, kun Pohjoismainen suuntaus julistettiin Suomen viralliseksi ulkopolitiikaksi. Muiden pienten maiden tapaan Suomi ryhtyi Kansainliiton kollektiivisten turvallisuustakuiden kannattajaksi. 1920-luvun lopulta alkaen Euroopan turvallisuus heikentyi ja Suomi teki 1930-luvun alusta Viron kanssa salaista sotilasyhteistyötä lähinnä Ruotsin pääesikunnan ideasta Venäjän keisarikunnan 1910-luvulla kehittämän Pietari Suuren merilinnoituksen hengessä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostoliiton Itämeren laivasto Suomenlahden pohjukkaan. Tiedon tästä arveltiin siirtyneen myös Neuvostoliiton tietoisuuteen sinne siirtyneen suomalaisen luutnantin mukana 1930-luvulla.

Neuvostoliitto haki 1930-luvun puolivälistä lähtien itselleen edullisempia rajoja ja tukikohtia Suomesta. Vuonna 1938 NKVD-agentti Boris Jartsev esitti konkreettiset vaatimukset Suomelle vedoten Saksan uhkaan: Suomen olisi pitänyt solmia puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa. Suomi torjui vaatimukset eikä Suomen hallitus tajunnut Jartsevin toimineen Neuvostoliiton ylimmän johdon valtuuttamana. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen jälkeen syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti julkisesti vaatimuksensa, joihin kuului nyt maiden välisen rajan siirtäminen Karjalankannaksella kauemmas Leningradista. Suomi oli valmis vain aivan pienimuotoiseen rajanoikaisuun, mikä ei riittänyt Neuvostoliitolle. Lopulta Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta 30. marraskuuta 1939.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävä tekijä talvisodan taustalla oli ensimmäisen maailmansota ja sen lopputulos. Sodan seurauksena Saksa ja Neuvostoliiton ytimeksi sittemmin kehittynyt Venäjä menettivät suurvalta-asemansa vuosikymmeneksi. Varhain 1930-luvulla ne alkoivat toipua ensimmäisestä maailmansodasta ja pyrkivät palauttamaan entisen asemansa. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sisäinen epävakaus ja sodan antama malli edistivät Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin kaltaisten sotilaallis-diktatoristen johtajien valtaan nousua näissä valtioissa. Sekä natsi-Saksan että Neuvostoliiton sotilaallinen varustautuminen ja suurvaltapoliittinen aktiivisuus lisääntyivät huomattavasti. Molemmat valtiot tavoittelivat menettämiensä alueiden takaisin valtaamista ja valtapiiriensä edelleen laajentamista. Euroopan läntisten suurvaltojen Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan poliittinen heikkous johti erityisesti Saksan aseman merkittävään vahvistumiseen. Seurauksena oli lopulta toisen maailmansodan syttyminen 1. syyskuuta 1939.[1]

Neuvostoliiton puolustuksellisesta näkökulmasta Baltian maiden ja Suomen hallinta olisi merkinnyt paluuta vuoden 1914 sotilaallis-strategiseen tilanteeseen. Tuolloin Venäjä kontrolloi Suomenlahden molempia rannikoita ja pystyi suojaamaan rannikkotykistöllä ja merimiinoittein Leningradia (Pietaria) Pietari Suuren merilinnoituksen ajattelun mukaisesti. Suomen ja Viron itsenäistyttyä Venäjä oli menettänyt kaikki Suomenlahden rannikkolinnoitukset Kronstadtia lukuun ottamatta. Neuvostoliitolle ensiarvoisen tärkeän Leningradin strateginen asema oli heikko myös maasodankäynnin suhteen, koska Suomen ja Neuvostoliiton välinen valtakunnanraja kulki Rajajoella noin 32 kilometrin etäisyydellä eli tykinkantaman päässä kaupungista. Lisäksi Suomen alueen kautta oli mahdollista katkaista tärkeä Leningrad-Muurmansk rautatielinja.

Hyökkäyksellisestä näkökulmasta Neuvostoliitto saattoi uhata Suomen kautta Saksalle elintärkeän rautamalmin tuontia Pohjois-Ruotsista ja hallita Itämerta. Lisäksi Suomen kautta avautui lisäreitti Norjaan, josta Neuvostoliiton merivoimille tarjoutui mahdollisuus Pohjois-Atlantin valvontaan. Suomessa oli myös korkealaatuista metsä- ja metalliteollisuutta sekä malmivarantoja.[2]

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaa Venäjän väliset suhteet olivat olleet vakaat ja rauhalliset aina venäläistämis- eli sortokausiin ja ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Suursota hajotti Venäjän keisarikunnan vuonna 1917, ja mullistuksen yhteydessä Suomi itsenäistyi, mutta sitä seurasi sisällissota, jossa neuvosto-Venäjä tuki punakaartia ja Saksa valkoisia. Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tunkeutui Venäjän alueelle ns. heimosotien yhteydessä.

Sodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita leimasivat epäluulo ja kaunaisuus, joita Suomessa 1920–1930-luvuilla esiintynyt oikeistoradikalismi ja venäläisten tukemien suomalaiskommunistien toiminta pahensivat. Neuvostoliiton vahvistuessa uudelleen se alkoi kiinnostua entisistä reuna-alueistaan ja niiden palauttamisesta valtakuntaan. Muodollisesti maiden väliset suhteet paranivat muun muassa vuonna 1932 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen myötä, mutta käytännössä välit olivat varsin viileät ennen toista maailmansotaa.[3]lähde tarkemmin?

Euroopan pikkuvaltiona Suomen asema ja asennoituminen tilanteeseen toisen maailmansodan sytyttyä oli väistämättä puolustuksellinen. Pääosa kansakuntaa toivoi rauhantilan Suomessa jatkuvan. Tavoitteena oli säilyä sodan pyörteissä itsenäisenä ja välttää taistelut Suomen alueesta. Syyskuun 1939 tilanteessa suomalaiset pyrkivät lähinnä tukeutumaan kansainväliseen yhteisöön, Kansainliittoon, ja Pohjoismaiseen yhteistyöhön.[4]lähde tarkemmin?

Pohjoismainen suuntaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen reunavaltiopolitiikan arkkitehti Rudolf Holsti, joka joutui eroamaan 1937 arvosteltuaan alkoholin vaikutuksen alaisena diplomaattikuntaan kuuluvien läsnä ollessa Adolf Hitleriä. Kuitenkin jo 1935 Holsti ulkoasiainministerinä julisti pohjoismaisen puolueettomuuspolitiikan

Vuonna 1921 Suomi solmi Varsovassa sopimuksen, joka liitti Suomen Puolan johtamaan itäeurooppalaiseen valtioryhmään. Tämä valtioryhmä muodosti puskurivyöhykkeen Ranskan ja Neuvostoliiton välille. Suomi ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, jonka se koki sisältävän vaaroja turvallisuuden sijasta, ja 1930-luvulle tultaessa tämä niin sanottu balttilainen suuntaus hiipui Suomessa. Puola ei tosin vielä 1930-luvullakaan luopunut tavoittelemasta Itä-Euroopan liittoa.

Pohjoismaisen yhteistyön pohjaksi ei sen sijaan tarvittu muodollisia sopimuksia. Suomi liittyi vuonna 1933 ns. Oslo-valtioihin, joihin kuului Pohjoismaiden lisäksi Benelux-maat. Seuraavana vuonna Suomi osallistui ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden ulkoministerien kokoukseen. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ns. pohjoismaiseksi suuntaukseksi, joka korosti puolueettomuutta. Joulukuussa 1935 pohjoismainen suuntaus valittiin Suomen viralliseksi ulkopoliittiseksi linjaksi.[5] Suomen hyväksyminen Pohjoismaihin ei ollut itsestään selvää, sillä epäilyksiä aiheutti erityisesti Kivimäen hallituksen aikana (1932–1936) Suomen demokratian aitous, suhteet Saksaan ja ruotsin kielen asema. Varsinkin Cajanderin hallituksen aikana (1937–1939) näitä epäilyksiä onnistuttiin hälventämään ja yhteistyö Pohjoismaiden kanssa syveni.[6]

Pohjoismaiden yhteistyön kehittyminen näkyi esimerkiksi ulkoministerien tapaamisten lisääntymisenä, kaupallisen yhteistoiminnan esteiden poistamisena, yhteisellä suunnitelmalla kriisiaikojen huollon turvaamiseksi, yhdenmukaistetulla esiintymisellä Kansainliitossa ja yhteisenä suhtautumisena esimerkiksi Espanjan sisällissotaan. Vuonna 1938 hyväksyttiin yhteiset puolueettomuussäännöt, joiden kautta maailman toivottiin tunnustavan Pohjoismaat ”rauhoitetuksi alueeksi, jossa ei kannattaisi metsästää”.[7]

Pohjoismainen yhteistyö ei johtanut kuitenkaan puolustusliittoon, koska sille ei ollut poliittisia edellytyksiä. Suomi pelkäsi Neuvostoliittoa, Ruotsi Neuvostoliittoa ja Saksaa, Tanska Saksaa ja Norja kuvitteli, ettei sen sijaintinsa puolesta tarvinnut pelätä ketään. Puolustusliiton olemassaolo olisi kuitenkin saattanut estää Neuvostoliittoa hyökkäämästä Suomeen vuonna 1939 ja Saksaa Norjaan vuonna 1940.[8]

Vaikka puolustusliittoa ei syntynytkään yhteisen vihollisen puuttuessa, Pohjoismaita yhdisti pyrkimys välttää sotaan joutuminen. Siksi vuonna 1938 alettiin puhua ”sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulotetusta puolustusvalmiudesta”.[9] Lisäksi alettiin puuhata kahden tai useamman maan yhteistoimintaa eräiden tärkeiden alueiden, kuten Ahvenanmaan, Juutinrauman ja pohjoiskalotin puolustamiseksi. Lopulta pohjoismaisesta puolustusliitosta jäi jäljelle vain Ruotsin ja Suomen pyrkimys sotilaalliseen yhteistyöhön Ahvenanmaan saaristossa.[10]

Ahvenanmaan linnoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahvenanmaan saaristo oli neutralisoitu ja demilitarisoitu lokakuussa 1921 kymmenen maan – Ruotsin, Suomen, Tanskan, Viron, Latvian, Puolan, Ranskan, Italian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Saksan – solmimalla sopimuksella. Sopimus kielsi hyökkäämästä Ahvenanmaalle, käyttämästä Ahvenanmaata tukikohtana hyökätessä muualle ja rakentamasta sotilaallisia laitteita alueelle.[10] Sopimuksen velvoitteet tekivät 1930-luvulla Ahvenanmaan saaristosta sotilaallisen tyhjiön, joka hermostutti sekä Ruotsia että Suomea. Saksa ja Neuvostoliitto nähtiin mahdollisina tyhjiön hyväksikäyttäjinä.[11]

Vuonna 1938 Ahvenanmaan kysymys muodostui sekä Ruotsin että Suomen lehdistössä suosituksi teemaksi; Ahvenanmaan kysymyksen koettiin tarjoavan lähtökohdan Ruotsin ja Suomen sotilaalliselle yhteistyölle.[12] Jo vuoden 1938 alussa Suomi oli laatinut Ahvenanmaan puolustussuunnitelman kustannusarvioineen. Huhti–heinäkuussa Ruotsi ja Suomi neuvottelivat salaisesti puolustuksen toteuttamisesta; tarkoitus oli saada loppuvuodesta sekä alueen asukkaiden että vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajavaltioiden suostumus sopimuksen tarkistamiselle.[13] Lisäksi Ruotsi vaati, että myös Neuvostoliiton suostumus hankitaan; Suomi nosti asian esille ns. Jartsev-neuvotteluissa.

Vuoden 1938 lehtikirjoittelussa Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan linnoittamista uhkana itselleen, koska linnoitettu saaristo tarjoaisi Saksalle tukikohdan Neuvostoliittoon hyökkäämistä varten. Aluksi myös Saksa näki linnoittamisen uhkana malmikuljetuksilleen Pohjois-Ruotsista.[14] Vasta tammikuussa 1939 Saksa päätti olla vastustamatta Ahvenanmaan linnoittamista mutta päätti olla myös painostamatta Suomea siihen.

Kun Neuvostoliitto sai virallisen tiedon Suomen ja Ruotsin aikeista Ahvenanmaan suhteen ns. Jartsev-neuvottelujen yhteydessä elokuussa 1938, se ei halunnut antaa suostumustaan ilmaiseksi ja vaatimukset ajoivat Suomen ulkopoliittiseen noidankehään: Ruotsi edellytti Neuvostoliiton suostumusta yhteistyölleen Suomen kanssa mutta Neuvostoliitto vaati Suomelta ehtoja, jotka olisivat tehneet yhteistyön Ruotsin kanssa mahdottomaksi. Neuvostoliitto pelkäsi yhteistyön lähentävän Ruotsia ja Suomea toisiinsa.[15]

Ns. Tšekkoslovakian kriisi syys-lokakuussa 1938 vei Euroopan sodan partaalle. Se sai Suomen ja Ruotsin asettamaan toimikunnan valmistelemaan Ahvenanmaan linnoittamisen toimeenpanoa. Kun marraskuun lopulla suomalaiset kävivät salaisia neuvotteluja Jartsevin ja ulkomaankauppaministeri Mikojanin kanssa – ilmeisesti ulkoministeri Litvinovin tietämättä – kävi ilmi, että Neuvostoliiton hinta Ahvenanmaan linnoittamiselle olisi ollut Suursaari.[16]

Suomi ja Ruotsi laativat tammikuussa 1939 ns. Tukholman suunnitelman, joka kavensi Ahvenanmaan demilitarisoitua vyöhykettä ja salli tilapäisten puolustusjärjestelyjen tekemisen myös pääsaarille. Toteutuessaan se olisi parantanut molempien maiden mahdollisuuksia pysyä yhdessä puolueettomana.[17] Sopimus oli luonteeltaan alustava: ensin oli hankittava kaikkien vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus ja sen jälkeen sopimukselle oli hankittava Kansainliiton suostumus. Neuvostoliiton lobbauksen ansiosta jotkin maat vaativat myös muiden kiinnostuneiden maiden – kuten Neuvostoliiton – suostumusta. Neuvostoliitto puolestaan halusi suostumuksensa vastineeksi maalis-huhtikuussa 1939 Suomenlahden saaret 30 vuodeksi vuokralle. Siihen ei suostuttu ja neuvottelujen annettiin katketa.[18]

Ruotsi ja Suomi veivät Ahvenanmaan kysymyksen Kansainliiton päätettäväksi toukokuun lopussa 1939. Kansainliiton neuvoston puheenjohtajana sattui olemaan Neuvostoliiton Lontoon suurlähettiläs Maiski, joka esitti asian päättämisen lykkäämistä. Seuraavina päivinä käytyjen neuvottelujen tuloksena Suomen ja Ruotsin edustajat päättelivät, että Kansainliiton hyväksyntä ei ollut tarpeen vaan vuoden 1921 sopimuksen allekirjoittajamaiden suostumus riitti.[19] Neuvostoliitto ilmoitti kuitenkin jo pian, että se vastustaa Ahvenanmaan linnoittamista ja näki Ahvenanmaan kysymyksen koskevan itseään enemmän kuin Ruotsia.[20] Neuvostoliitto piti Ahvenanmaan saaristoa omana etupiirinään ja Suomessa Neuvostoliiton asennetta pidettiin Ruotsin ja Suomen loitontamisyrityksenä. Kaikesta huolimatta Suomen eduskunta hyväksyi Ahvenmaata koskevat esitykset 6. kesäkuuta 1939.[21]

Ruotsi oli kuitenkin alkanut epäröidä[20] ja Ahvenanmaasta Ruotsin valtiopäiville tehty esitys oli otettu pois asialistalta. Se oli kuitenkin tarkoitus viedä ylimääräisille valtiopäiville syksyllä 1939.[22] Tätä ennen Saksa ja Neuvostoliitto ehtivät solmia Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja Saksa hyökkäsi Puolaan. Ruotsissa asiat olivat kääntyneet päälaelleen: oli alettu pelätä, että osallistuminen Ahvenanmaan linnoittamiseen vetäisi Ruotsin mukaan Suomen ja Neuvostoliiton väliseen selkkaukseen. Niinpä asiaa ei koskaan viety Ruotsin valtiopäiville ja Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö jäi toteutumatta; Suomi jäi yksin.[23]

Euroopan suurvaltojen toimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Hitlerin noustua valtaan 1930-luvun alussa ja sen jälkeen sotilaallisesti nopeasti vahvistuneen Saksan anneksoitua Itävallan maaliskuussa 1938 Euroopassa syntyi todellinen valtataistelu ja uuden suursodan uhka. Saksa kyseenalaisti ja haastoi ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen. Suurvalta-asemaa tavoitelleen, 1930-luvun aikana sotilaallisesti voimakkaasti varustautuneen, Neuvostoliiton vastatoimia taistelussa vallasta olivat pyrkimys sekä luoda Saksan vastainen puskurivyöhyke Neuvostoliiton läntisten naapurivaltioiden avulla että päästä yhteistyöhön Euroopan läntisten suurvaltojen kanssa. Toisaalta Saksan ja länsivaltojen välinen kilpailutilanne loi mahdollisuuden yhteistyöhön myös Hitlerin kanssa. Tässä suhteessa Tšekkoslovakian pilkkomiseen liittynyt Münchenin konferenssi vuonna 1938 vaikutti Neuvostoliiton näkemyksiin valtapoliittisesta tilanteesta. Stalin veti omat johtopäätöksensä sotilaallisesti heikommin valmistautuneiden ja ulkopoliittisesti passiivisten länsivaltojen myönnytyksistä Saksalle ja alkoi etsiä uusia toimintavaihtoehtoja aikaisemmalle politiikalleen, jolla se oli pyrkinyt yhdistämään länsivaltoja Saksan vastaiseen rintamaan. Valtapolitiikan välinevalikoimassa aatteet saivat tilanteessa vähäisemmän roolin.[24]

Vuoden 1939 kesällä Stalinin neuvottelutaktiikkaan kuuluivatkin samanaikaiset neuvottelut hyökkäämättömyyssopimuksista sekä Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan että Saksan kanssa. Länsivallat eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimukseen saada sijoittaa joukkoja Baltian maiden maaperälle eikä Britannialta ja Ranskalta sotilaalliset turvatakuut saanut Puola hyväksynyt alueelleen neuvostojoukkoja.

Varmistaakseen Puolan valloituksen sekä raaka-aineiden saannin Neuvostoliitolta ja välttääkseen mahdollisen sodan sekä länsi- että itärintamalla samanaikaisesti Hitler sen sijaan suostui itäisen Euroopan etupiirijakoon Stalinin kanssa. Neuvostoliitto ja Saksa julkistivat 23. elokuuta Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin.[25]

Neuvostoliiton tavoitteena oli välttää sota Saksan tai länsivaltojen kanssa sekä hyötyä taloudellisesti raaka-ainekaupasta Saksan suuntaan. Stalin arvioi edessä olevan Saksan ja länsivaltojen välisen sodan heikentävän molempia osapuolia niin paljon, että Neuvostoliitto voisi saavuttaa merkittävän valta-aseman Euroopassa. Toisaalta Neuvostoliiton säilyminen taistelujen ulkopuolella mahdollisimman pitkään antoi aikaa lisävarustelulle ja sotilaallisille valmisteluille.

Jartsev-neuvottelut Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NKVD-agentti Boris Jartsev, a.k.a. Boris Rybkin, järjesti salaiset neuvottelut Suomen hallituksen kanssa vuonna 1938.

Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen sihteeri Boris Jartsev saapui 14. huhtikuuta 1938 tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia. Epätavallista ja diplomaattisen protokollan vastaista tapaamisessa oli se, että lähetystösihteeri ilman esimiehensä välitystä pyrki suoraan ulkoministerin puheille. Neuvotteluista ei myöskään saanut kertoa sivullisille, ei edes Neuvostoliiton lähettiläälle.[26] Tapaamisessa Jartsev kertoi tuovansa Moskovasta tärkeän viestin, josta hänet oli valtuutettu neuvottelemaan Suomen hallituksen kanssa.

Jartsevin mukaan neuvostohallitus oli varma, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että suunnitelmiin kuului sivustaisku Suomen kautta. Siten Suomen suhtautuminen saksalaisten maihinnousuun oli tärkeää Neuvostoliitolle. Puna-armeija ei jäisi odottamaan Rajajoelle, mikäli Suomi sallisi maihinnousun. Toisaalta mikäli Suomi vastustaisi saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto antaisi sotilaallista ja taloudellista apua, sillä Suomen kykyyn torjua saksalaisten maihinnousu omin voimin ei luotettu. Mitään täsmällistä ehdotusta Jartsevilla ei ollut.[27]

Seuraavien viiden kuukauden aikana Jartsev keskusteli useita kertoja muun muassa pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa. Vasta Suomen tehtyä ensin omansa elokuussa 1938 Jartsev toi ensimmäisen neuvostohallituksen tekemän konkreettisen ehdotuksen.

Suomen ehdotus, joka perustui siihen, ettei Suomi sallisi, että sen koskemattomuutta loukataan tai sen kautta hyökättäisiin Neuvostoliittoon, ei ollut riittävä Neuvostoliitolle. Suomen ehdotus sisälsi myös Neuvostoliiton vakuutuksen Suomen koskemattomuuden kunnioittamisesta ja suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiselle. Neuvostoliitto näki, että Suomen ehdotuksen mukaan Suomi saisi paljon etuja ja Neuvostoliitto ei mitään.[28]

Neuvostoliitolle Suomen antama vakuutus ei riittänyt: sen lisäksi olisi tehtävä salainen sopimus, joka olisi mahdollistanut Neuvostoliiton osallistumisen Suomen – ja ennen kaikkea sen merirajojen – puolustamiseen Saksan hyökätessä. Neuvostoliiton olisi pitänyt saada osallistua myös Ahvenanmaan linnoittamiseen ja lisäksi se olisi halunnut myös saada linnoitetun ilma- ja meripuolustustukikohdan Suursaareen.

Jartsevin tuoma viesti Moskovasta Suomen hallitukselle ei ollut niinkään vaatimus kuin yhteistyön tarjous. Neuvostoliitto ei ollut vuonna 1938 asemassa, jossa se olisi voinut tehostaa vaatimuksiaan väkivallalla uhkailemalla. Suomi oli pyrkinyt aktiivisesti parantamaan idänsuhteita ja ottanut etäisyyttä Saksaan, mikä Moskovassa tulkittiin mahdollisuutena parantaa maiden välistä yhteistyötä Neuvostoliittoa miellyttävällä tavalla.[29]

Suomi torjui Jartsevin ehdotuksen elokuun lopulla 1938. Jartsev piti neuvotteluja yllä muodollisesti vielä useita kuukausia, vaikka tosiasiassa neuvottelut olivat joutuneet umpikujaan. Myöhemmin Suomen ja Ruotsin yrittäessä saada Neuvostoliitolta suostumuksen Ahvenanmaan linnoittamiseen tähtäävälle ns. Tukholman sopimukselle vuoden 1939 alussa selvisi, että Neuvostoliitto haluaa suostumuksestaan hinnan. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto siirsi neuvottelut virallisemmalle tasolle lähettämällä Roomasta entisen Helsingin-lähettilään Boris Steinin keskustelemaan ulkoministeri Eljas Erkon kanssa. Stein ilmoitti, että Neuvostoliitto halusi vuokrata 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Myöhemmin saarten vastineeksi tarjottiin maa-aluetta Itä-Karjalasta.[30][31] Mannerheim oli valmis luovuttamaan saaret, joita tosiasiassa ei olisi pystytty puolustamaan, ja oli valmis myös rajantarkistuksiin Kannaksella.[20] Steinin ja Erkon neuvottelujen katkeaminen 6. huhtikuuta 1939 johti Moskovan neuvotteluihin syksyllä 1939.

Taipumaton Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Molotov ja Ribbentrop allekirjoittavat hyökkäämättömyysopimuksen Moskovassa elokuussa 1939.

Suurvaltapoliittisen aktiivisuuden kasvaessa 1930-luvulla Suomi oli jäämässä Neuvostoliiton ja Saksan valtapiirien väliin. Niiden välinen jännite toisaalta tasapainotti Suomen ulko- ja sotilaspoliittista asemaa. Vuoden 1939 aikana tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti, kun Stalin ja Hitler solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja jakoivat Itä-Euroopan. Diktaattorit sijoittivat Suomen osaksi Neuvostoliiton etupiiriä.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä suomalaisten suhteen merkittävä piirre oli kansakunnan yhtenäisyys ja taipumattomuus sekä haluttomuus kompromisseihin Neuvostoliiton kanssa. Ilmiö sai nimen talvisodan henki. Nykyisen käsityksen mukaan se oli vähemmässä määrin tulos tietoisista mielipideilmaston yhtenäistämispyrkimyksistä 1920- ja 1930-luvuilla. Talvisodan hengen katsotaan olleen pääasiassa seurausta Euroopan suurvaltojen edellä mainituista toimista sekä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen tapahtuneista positiivisista sisäpoliittisista ja taloudellisista muutoksista, jotka eheyttivät kansakuntaa. Vaikka sisällissota oli jakanut kansan poliittisesti ja sosiaalisesti, Suomi oli laajemmassa historiallisessa katsannossa ollut kansallisesti, kielellisesti ja kulttuurisesti pitkään varsin yhtenäinen maa. Tämäkin perintö vaikutti suomalaisissa, kun kansakunta kohtasi toisen maailmansodan syvän kriisin. Lisäksi kulttuuriset ja yhteiskunnalliset erot Venäjän ja Suomen välillä olivat merkittäviä, huolimatta niiden välisestä pitkäaikaisesta vuorovaikutuksesta historian aikana.[32]

1930-luvun alussa suomalaisten keskuudessa oli Saksan ja Neuvostoliiton innokkaitakin kannattajia. Suomen vasemmisto vastusti alusta pitäen Saksan Adolf Hitlerin johdolla harjoittamaa laajentumispolitiikkaa. Sen sijaan oikeistopiireissä hyväksyttiin lähinnä kansallisuuspolitiikan nimissä vielä koko Itävallan ja Tšekkoslovakian läntisen osan liittäminen Saksaan vuonna 1938. Suuri käännekohta tässä suhteessa oli tynkä-Tšekkoslovakian pakkoliittäminen Saksaan maaliskuussa 1939. Tapahtuma nosti Suomessa vastalauseet jo äärioikeistolaista Isänmaallista Kansanliikettä myöten, ja maassa alkoi voimakas kansallinen yhtenäistyminen maanpuolustukseen ja ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Oikeistopiireissä Venäjää oli vastustettu 1900-luvun alusta lähtien. Neuvostoliiton suhteen Stalinin 1930-luvulla harjoittamat vainot alkoivat saada uuden merkityksen myös suomalaisen vasemmiston silmissä.[33]

Suomen johtavien poliitikkojen, erityisesti presidentti Kyösti Kallion, mukaan maa oli alusta lähtien osallisena toisessa maailmansodassa, kyse oli vain siitä ulottuisivatko taistelutoimetkin Suomeen asti. Sen vuoksi tärkeintä oli, muun muassa sisällissodan oppien pohjalta, vaalia kansakunnan sisäistä yhtenäisyyttä ulkoisia uhkia vastaan. Siten, suomalais-venäläisten neuvottelujen alettua Moskovassa lokakuussa 1939, siihen mennessä vaivattomiin alueneuvotteluihin tottuneet neuvostoliittolaiset kokivat yllätyksen.[34]

Rajakysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisemmat muutoshankkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen rajamuutokset

Ennen talvisotaa Suomen ja Neuvostoliiton raja Karjalan kannaksella sijaitsi vain noin 32 kilometrin päässä Leningradista. Tällä paikalla se oli ollut siitä lähtien, kun keisari Aleksanteri I vuonna 1811 oli liittänyt Vanhan Suomen Suomen suuriruhtinaskuntaan, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli yhdistetty Venäjän valtakuntaan. Tämän jälkeen rajalinjaan oli tehty vain vähäisiä muutoksia. Aleksanteri I:n aikana kyseessä oli vain valtakunnan sisäinen hallinnollinen raja, jolla ei ollut sotilaallista merkitystä, mutta Suomen itsenäistyttyä siitä oli tullut kahden valtakunnan välinen raja.

Venäläiset olivat kuitenkin jo kauan ennen Suomen itsenäistymistä useita kertoja vaatineet rajan siirtämistä kauemmaksi Pietarista. Elokuussa 1911 keisari Nikolai I antoi lakiehdotuksen Kivennavan ja Uudenkirkon kuntien liittämisestä Pietarin kuvernementtiin. Yhtenä perusteluna asialle oli (tuolloin Kivennavan kuntaan kuuluneen) Terijoen huvilayhdyskunnan runsas venäläisväestö. Ehdotus annettiin myös Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi, mutta se sai Suomessa osakseen ankaraa vastustusta ja jäi toteuttamatta.[35] Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 Tarton rauhassa vahvistettiin vanha suuriruhtinaskunnan raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi.

Moskovan neuvottelut Suomen alueesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1939 Suomi ja Neuvostoliitto kävivät neuvotteluita Karjalankannaksen rajasta. Neuvostoliitto esitti uutta rajaa vedettäväksi lähelle Viipuria. Suomalaiset olivat valmiita tarjoamaan lähinnä rajan oikaisuja.

Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen perusteella Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat neuvottelemaan Moskovaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" 5. lokakuuta 1939. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa, 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Suomen neuvottelijoina ensimmäisellä kerralla olivat olivat lähettiläs, valtioneuvos J. K. Paasikivi, Suomen Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, ulkoministeriön jaostopäällikkö Johan Nykopp ja eversti Aladár Paasonen. Toisella ja kolmannella matkalla suomalaisvaltuuskunnassa oli toisena pääneuvottelijana Paasikiven rinnalla valtiovarainministeri Väinö Tanner. Kolmannella matkalla oli mukana vielä valtioneuvos Rafael Hakkarainen.[36] Neuvostoliiton puolella neuvotteluista vastasi korkein johto, Vjatšeslav Molotov ja myös Josif Stalin. He esittivät, että Suomi luovuttaisi Neuvostoliitolle osia Karjalankannakselta, Suomenlahden ulkosaaret, Hangon ja Lappohjan sataman.

Neuvostojohto esitti motiivikseen Länsi-Euroopasta kohdistuneen uhan ja Leningradin kaupungin turvaamisen. Neuvostoliitto tarjosi aluevaihtoa, jossa Suomi olisi saanut laajempia alueita Itä-Karjalan Repolasta ja Porajärveltä. Repola ja Porajärvi olivat alueita, jotka olivat pyrkineet itsenäistymään 19181920 Venäjästä, mutta jotka Tarton rauhansopimuksessa jäivät neuvosto-Venäjälle.

Suomen valtioneuvosto ei suostunut vaihtokauppaan esitetyssä laajuudessa, koska sekä yleinen mielipide että eduskunta vastustivat sitä, vaan tarjosivat Neuvostoliitolle vain Leningradia lähinnä olevia alueita, Kuokkalan mutkaa ja Terijokea. Suomen puolustusneuvoston puheenjohtajana ollut Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Moskovaan neuvottelijaksi lähetetty Suomen Tukholman lähettiläs Juho Kusti Paasikivi olisivat suostuneet hieman suurempiin alueluovutuksiin, mutta neuvotteluvaltuuskunnalla ei ollut lupaa esittää muuta rajalinjaa. Neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta.[37]

Venäläinen historioitsija Pavel Aptekar toteaa Venäjän valtion talvisotaa koskevien arkistojen perusteella [38], että "ensimmäinen yksityiskohtainen sotasuunnitelma Suomen-sotaa varten laadittiin jo vuoden 1939 maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa". Aptekarin mukaan hyökkäämisestä oli siis päätetty jo aiemmin, vaikka rauhanneuvotteluja näennäisesti käytiinkin. Ennen Suomen kanssa käytyjä alueneuvotteluja Neuvostoliitto oli aloittanut vastaavat keskustelut myös Baltian maiden kanssa: Viron 24. syyskuuta, Latvian 2. lokakuuta ja Liettuan 3. lokakuuta 1939. Ne suostuivat antamaan puna-armeijalle tukikohtia alueeltaan ja päästämään neuvostojoukkoja maahan. Suomalaiset valitsivat toisin: Suomi kutsui reservinsä sotilaat 10. lokakuuta 1939 alkaen ylimääräiseen kertausharjoitukseen, joka merkitsi käytännössä liikekannallepanoa.[39]lähde tarkemmin?

Sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mainilan rajavartiokylän sijaintipaikka.

Suomen poliittinen johto toivoi neuvottelukatkoksen Moskovassa olleen väliaikainen ja suhtautui toiveikkaasti tilanteeseen. Sotilasasiantuntijat sen sijaan olettivat sodan syttyvän maiden välille. Neuvostojohto katsoi neuvottelujen epäonnistuneen ja ryhtyi valmistelemaan sotilaallista ja poliittista hyökkäystä Suomea vastaan.[40]

Mainilan laukaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvottelujen päätyttyä marraskuussa tuloksettomina Neuvostoliiton poliittinen painostus Suomea kohtaan lisääntyi. Lopulta Neuvostoliitto lavasti 26. marraskuuta 1939 Mainilan laukaukset, joilla Neuvostoliitto perusteli sotaa puolustuksellisena toimenpiteenä.[41] 28. marraskuuta Neuvostoliitto sanoutui irti hyökkäämättömyyssopimuksesta ja katkaisi diplomaattisuhteet maiden väliltä 29. marraskuuta.

Sotilaallinen ja poliittinen hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkoi 30. marraskuuta 1939. Punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella kello 6.50.[42] Jäämeren rannalla Sallassa hyökkäyksen voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo muutamia päiviä aiemmin.[43] Kello 9 Viipurissa annettiin ensimmäinen ilmahälytys. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomessa 16:ta paikkakuntaa, muun muassa Helsinkiä kahdesti. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti myöhään illalla radiopuheen ja kertoi, että neuvostohallitus oli käskenyt puna-armeijaa varmistamaan Neuvostovaltion ulkoisen turvallisuuden. Suomessa presidentti Kyösti Kallio luki eduskunnan päätöksen sotatilasta radiossa kello 13.30.

Neuvostojohto muodosti 1. joulukuuta Otto Wille Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Neuvostoliitto ilmoitti tunnustavansa Terijoen hallituksen Suomen ainoaksi viralliseksi hallitukseksi, käyvänsä sotaa valkosuomalaisia kapinallisia joukkoja vastaan ja kieltäytyi neuvottelemasta Risto Rytin 1. joulukuuta muodostaman uuden hallituksen kanssa.[44]

Terijoen hallituksen asettaminen paljasti, että Neuvostoliiton tavoitteena oli vallata koko Suomi. Terijoen hallituksen piti toimia myös poliittisena hyökkäyskiilana, joka avaisi puna-armeijalle tien Helsinkiin. Kävikin toisin ja ulkopuolinen uhka yhdisti suomalaiset luokkarajoista riippumatta puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan.[45]

Neuvostoliitto luopui Terijoen hallituksesta tammikuun 1940 lopussa. Moskovasta Tukholman kautta saatu sähke paljasti, että neuvostojohto oli taas valmis neuvotteluihin Rytin hallituksen kanssa.[46] Terijoen hallituksen aika oli ohi.

Yksin suurvaltaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alkaminen oli, sodanjohtoa lukuun ottamatta, lopulta yllätys suomalaisille. Marraskuun loppupuolen optimistisissa rauhantunnelmissa viranomaisten lokakuussa aloittamia suojaustoimia ja rajoituksia oli helpotettu, muun muassa koulut olivat aloittaneet toimintansa uudelleen. Kansan mielialat vaihtelivat 30. marraskuuta "vakavasta huolestuneisuudesta järkytykseen ja jopa shokkitunnelmiin".[47]

Keskeinen syy pelkoihin oli se, että Suomi oli jäänyt taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. Suomalaisia auttamaan halukkaat maat olivat kaukana. Ainoa potentiaalinen tukija oli naapurimaa Ruotsi, jonka hallitus ei kuitenkaan halunnut virallisesti auttaa. Suomi oli poliittisessa ja diplomaattisessa umpikujassa, koska Neuvostoliitto ei halunnut yhteyksiä Suomen hallitukseen.lähde?

Monet puolueettomat valtiot tuomitsivat Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta niiden kiinnostus asiaan oli sodan alussa vähäinen, koska kaikki olettivat puna-armeijan voittavan nopeasti.[48]

Suomen puolustusvoimissa 1920- ja 1930-luvuilla luodut puolustussuunnitelmat (VK 1 ja VK 2) perustuivat siihen talvisotaan sopimattomaan oletukseen, että Suomen joutuessa sotaan sen vihollinen olisi pakotettu jakamaan sotajoukkojaan muillekin Euroopan rintamille eikä suurin paine kohdistuisi Suomeen. Stalinin Neuvostoliiton sisällä toimeenpanemat poliittiset puhdistukset viittasivat siihen, että taistelussa saattoi olla kyse kansakunnan elämästä ja kuolemasta. Sodan ensimmäisen kuukauden aikana Suomen kohtalo riippuikin pääasiassa sen omista sotilaista, viime kädessä tavallisen rivisotilaan motivaatiosta ja taistelutahdosta sekä kotirintaman kestokyvystä ja tuesta taistelijoilleen.[49]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haataja, Lauri: Kun kansa kokosi itsensä. Tammi, 1989. ISBN 951-30-9170-8.
  • Hietanen, Silvo (toim.): Kansakunta sodassa 1. Sodasta sotaan. Opetusministeriö, 1989. ISBN 951-861-384-2.
  • Jakobsson, Max: Diplomaattien talvisota. 7. painos. WSOY, 2002. ISBN 9789510275368.
  • Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7.
  • Lappalainen, Matti & Tervasmäki, Vilho: Talvisodan historia 2. Sotatieteen laitos, Sotahistorian toimisto, 1978. ISBN 951-0-08147-7.
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti: Talvisodan pikkujättiläinen. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9.
  • Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30809-7.
  • Tiainen, Jorma (toim.): Talvisodan kronikka. Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3446-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eräiden sotahistorioitsijoiden mielestä ajanjakso 1919-1938 oli vain poikkeuksellisen pitkä aselepo Euroopassa; Meinander 2006, s. 175–181.
  2. Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13–46.
  3. Meinander, 2006.
  4. Haataja 1989, Hietanen 1989, Leskinen & Juutilainen 1999.
  5. C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 160–161.
  6. Antti Laine: Suomen Historian pikkujättiläinen, s. 698. , 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  7. Jakobsson, s. 61.
  8. Jakobsson, s. 62–63.
  9. Jakobsson, s. 63.
  10. a b Jakobsson, s. 64.
  11. Jakobsson, s. 65.
  12. Jakobsson, s. 65–66.
  13. Jakobsson, s. 68.
  14. Jakobsson, s. 69–70.
  15. Jakobsson, s. 71–75.
  16. Jakobsson, s. 102–105.
  17. C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 170.
  18. Jakobsson, s. 113–122.
  19. Jakobsson, s. 146–150.
  20. a b c C.G.E. Mannerheim: ”Suomen marsalkka Mannerheim”. Suomen marsalkan muistelmat, lyhennetty laitos, 1995, s. 172.
  21. Jakobsson, s. 151–152.
  22. Jakobsson, s. 153–155.
  23. Jakobsson, s. 205–211.
  24. Heikki Larmolan väitöstutkimuksen tiivistelmä
  25. Tiainen 1989, Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 13–46.
  26. Jakobsson, s. 9.
  27. Jakobsson, s. 7.
  28. Jakobsson, s. 28.
  29. Jakobsson, s. 33.
  30. Jakobsson, s. 121–122.
  31. Martti Turtola: ”Kansainvälinen kehitys Euroopassa ja Suomessa 1930-luvulla”, s. 35 teoksessa Talvisodan pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1999.
  32. Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64.
  33. Professori Martti Häikiö Paasikivi-Seuran vuosikokousesitelmä "Kaksi talvisotaa" (s.9). 27.11.2014.
  34. Haataja 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64.
  35. Heikki Kirkinen, Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo: ”Karjalan kannaksen kysymys”, Karjalan kansan historia, s. 277-291. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X.
  36. Tanner, Väinö: ”Neuvotteluvaihe”, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 44,57,84. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1979. ISBN 951-30-4813-6.
  37. Tiainen 1989, Manninen, O., Turtola, M., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 141–153 ja 13–46.
  38. Vihavainen, Timo & Saharov, Andrei (toim.): "Tuntematon Talvisota - Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot". Edita, Porvoo 2009, s. 59.
  39. Haataja 1989, Tiainen 1989.
  40. Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 47. , 2002. ISBN 951-0-27058-x.
  41. Jari Eilola, Matti Rautiainen ja Heikki Roiko-Jokela: ”Talvisota”, Matkalla ajassa, s. 46. , 2002. ISBN 951-0-27058-x.
  42. Talvisodan 1. päivä, 30.11.1939 Perustuu Markku Onttosen dokumenttisarjaan Talvisodan henki. Suomen puolustusvoimat. Viitattu 3. marraskuuta 2007.
  43. Hagelberg 2008, teoks. Skiftesvik, J. "Petsamo - Suomen itäinen käsivarsi" (toim.) 2008, s. 187–217.
  44. Tiainen 1989, Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 47–64 ja 235c251.
  45. Jakobsson, s. 289.
  46. Jakobsson, s. 337.
  47. Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 235–251.
  48. Tiainen 1989, Häikiö, M., Seppinen, I., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219–234, 829–839.
  49. Häikiö, M., Juutilainen, A., Soikkanen, T., teoks. Leskinen & Juutilainen toim. 1999, s. 219–234, 65–69, 235–251.