Armahdus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Armahdus on hallinnollinen menettely, jossa hallitsija tai armahdusoikeutta käyttävä toimielin voi vapauttaa tuomitun rikollisen rangaistuksesta tai sen osasta, tai lieventää rangaistusta. Tyypillisimpiä armahduksia ovat kuolemanrangaistuksen muuttaminen pitkäksi vankeusrangaistukseksi, tai ehdottoman vankeusrangaistuksen loppuosan muuttaminen ehdolliseksi, kun alkuosa on kärsitty mallikelpoisesti.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa armahduksesta säädetään perustuslain 105 §:ssä, jossa on säännökset sekä yksittäisestä armahduksesta että yleisestä armahduksesta eli amnestiasta. Yksittäisessä tapauksessa armahduksesta päättää tasavallan presidentti saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta. Yleisestä armahduksesta on säädettävä lailla.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Ruotsin kuningas käytti sekä lainsäädäntövaltaa että ylintä rikoksia koskevaa tuomiovaltaa. Kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi 1700-luvun kuluessa valtaneuvostolle ja oikeusrevisiolle, mutta valtion päämiehelle jäi edelleen oikeus armahtaa rikollisia yksittäistapauksissa. Autonomian aikana armahdusoikeus oli Venäjän keisarilla. Ennen vuoden 1919 hallitusmuodon säätämistä senaatin oikeusosasto valmisteli armahdusasiat esiteltäviksi keisarille. Kun oikeusosasto katsoi anomuksen "ansaitsevan huomiota", se lähetti asian oman lausuntonsa kera hallitsijan ratkaistavaksi. Muussa tapauksessa oikeusosasto saattoi itse hylätä anomuksen. Vuoden 1919 hallitusmuodossa armahdusoikeus siirrettiin tasavallan presidentille.[2]

Vuoteen 2006 saakka oli käytäntönä, että tasavallan presidentti armahti elinkautiseen vankeuteen tuomitun noin 10–15 vuoden kuluttua. Vuodesta 2006 tämä valta on ollut Helsingin hovioikeudella.[3]

Suomessa presidentin armahdusten määrä on laskenut dramaattisesti vuosien saatossa. Presidentti K. J. Ståhlberg armahti sisällissodan jälkeen tuhansia punaisia vankeja, ja vuonna 1967 Urho Kekkonen armahti Suomen 50-vuotispäivän kunniaksi satoja vankeja kerralla. Sauli Niinistö on käyttänyt armahdusoikeutta merkittävästi edeltäjään vähemmän; kun vielä Martti Ahtisaari armahti keskimäärin 30 henkilöä vuodessa, Niinistöllä vastaava luku oli kaksi vuonna 2021. Ajoittain armahduksia on syytetty epäoikeudenmukaisiksi ja jopa poliittisiksi. Esimerkiksi Mauno Koivisto armahti tavallista enemmän talousrikollisia ja Tarja Halonen aseistakieltäytyjiä.[4]

Oikeusvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain mukaan presidentti voi armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Armahdus vaikuttaa vain rangaistuksen täytäntöönpanoon; se ei poista rikoksen syyksilukemista. Armahdettu henkilö on armahduksen jälkeenkin syyllinen tuomittuun tekoon. Armahdus ei myöskään merkitse aikaisemman tuomion muuttamista tai puuttumista muutenkaan tuomioistuimen antamaan päätökseen.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä armahdustapauksista Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen perustuslaki, 105 § Finlex. (11.6.1999/731). Viitattu 5.10.2013.
  2. a b Lappi-Seppälä, Tapio: Rikosten seuraamukset, s. 505–516. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-670-028-4.
  3. Halosen aikana elinkautisvangit istuvat pidempään Helsingin Sanomat 8.5.2006.
  4. Merikallio, Katri: Anna armoa, presidentti. Suomen Kuvalehti, 26.3.2021, nro 12, s. 24-28. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]