Armahdus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Armahdus on hallinnollinen menettely, jossa hallitsija tai armahdusoikeutta käyttävä toimielin voi vapauttaa tuomitun rikollisen rangaistuksesta tai sen osasta, tai lieventää rangaistusta. Tyypillisimpiä armahduksia ovat kuolemanrangaistuksen muuttaminen pitkäksi vankeusrangaistukseksi, tai ehdottoman vankeusrangaistuksen loppuosan muuttaminen ehdolliseksi, kun alkuosa on kärsitty mallikelpoisesti.

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa armahduksesta säädetään perustuslain 105 §:ssä, jossa on säännökset sekä yksittäisestä armahduksesta että yleisestä armahduksesta eli amnestiasta. Yksittäisessä tapauksessa armahduksesta päättää tasavallan presidentti saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta. Yleisestä armahduksesta on säädettävä lailla.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Ruotsin kuningas käytti sekä lainsäädäntövaltaa että ylintä rikoksia koskevaa tuomiovaltaa. Kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi 1700-luvun kuluessa valtaneuvostolle ja oikeusrevisiolle, mutta valtion päämiehelle jäi edelleen oikeus armahtaa rikollisia yksittäistapauksissa. Autonomian aikana armahdusoikeus oli Venäjän keisarilla. Ennen vuoden 1919 hallitusmuodon säätämistä senaatin oikeusosasto valmisteli armahdusasiat esiteltäviksi keisarille. Kun oikeusosasto katsoi anomuksen "ansaitsevan huomiota", se lähetti asian oman lausuntonsa kera hallitsijan ratkaistavaksi. Muussa tapauksessa oikeusosasto saattoi itse hylätä anomuksen. Vuoden 1919 hallitusmuodossa armahdusoikeus siirrettiin tasavallan presidentille.[2]

Vuoteen 2006 saakka oli käytäntönä, että tasavallan presidentti armahti elinkautiseen vankeuteen tuomitun noin 10–15 vuoden kuluttua. Vuodesta 2006 tämä valta on ollut Helsingin hovioikeudella.[3]

Suomessa presidentin armahdusten määrä on laskenut dramaattisesti vuosien saatossa. Presidentti K. J. Ståhlberg armahti sisällissodan jälkeen tuhansia punaisia vankeja, ja vuonna 1967 Urho Kekkonen armahti Suomen 50-vuotispäivän kunniaksi satoja vankeja kerralla. Sauli Niinistö on käyttänyt armahdusoikeutta merkittävästi edeltäjiään vähemmän; kun vielä Martti Ahtisaari armahti keskimäärin 30 henkilöä vuodessa, Niinistöllä vastaava luku oli kaksi vuonna 2021. Ajoittain armahduksia on syytetty epäoikeudenmukaisiksi ja jopa poliittisiksi. Esimerkiksi Mauno Koivisto armahti tavallista enemmän talousrikollisia ja Tarja Halonen aseistakieltäytyjiä.[4]

Oikeusvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain mukaan presidentti voi armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Armahdus vaikuttaa vain rangaistuksen täytäntöönpanoon; se ei poista rikoksen syyksilukemista. Armahdettu henkilö on armahduksen jälkeenkin syyllinen tuomittuun tekoon. Armahdus ei myöskään merkitse aikaisemman tuomion muuttamista tai puuttumista muutenkaan tuomioistuimen antamaan päätökseen.[2]

Maailmalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain toisen pykälän mukaan Yhdysvaltain presidentillä on täysi armahdusvalta, jossa hänen ei tarvitse noudattaa oikeusministeriön antamia suosituksia.[5] Washington DC:n alueella armahduksia voi myöntää vain Yhdysvaltain presidentti.[6] Armahdusvalta koskee liittovaltion rikoksista tuomittuja yksilöitä, ja maan korkeimman oikeuden mukaan armahdusvalta on rajoittamaton. Armahdusvallan tarpeellisuus ja perusteet on keskusteltu aina, kun sitä on käytetty keskustelua herättäneissä tapauksissa. Tällaisia ovat mm.:[7]

Osavaltion tasolla kuvernööreillä on armahdusvalta joko hän käyttää itse (esim. Havaijin kuvernööri myöntää armahdukset ja voi halutessaan konsultoida asiantuntijoita) tai jonkun toisen kautta (esim. Alabamassa kuvernöörin nimittämä komitea myöntää armahdukset). Ehdot armahduksen saamiselle vaihtelevat osavaltioittain ja esim.:[6]

  • Georgiassa armahdusta voi hakea yleensä vasta 5 vuotta tuomion suorittamisen jälkeen (seksuaalirikosten kohdalla 10 vuotta) ja kaikkien oikeudenkäyntikulujen maksettua. Armahduksen saaneen poliittiset oikeudet palautetaan kahden vuoden päästä.
  • Kansasissa tuomitun tulee julkaista armahdushakemuksensa paikallislehdessä sekä tehdä ilmoitus tästä syyttäjälle, tuomarille ja mahdollisille uhreille.
  • Nebraskassa armahduslautakunta ei anna perusteluita tekemilleen päätöksille.
  • Texasissa armahdusta voi hakea vasta tuomion suorittamisen jälkeen poliittisten oikeuksien palauttamiseksi.
  • Vermontissa armahdusta voi hakea yleensä 10 vuotta tuomion saamisen jälkeen ja tuomitun tulee osoittaa rehabilitoutuneensa.

Kuvernööreillä on tapana armahtaa useita henkilöitä virkakautensa loppua kohti. Esimerkiksi vuonna 2019 Kentuckyn väistyvä kuvernööri Matt Bevin myönsi 428 armahdusta viimeisenä päivänään virassa, mikä johti paikallisen median mukaan poliitikkojen yhteydenottoihin osavaltion oikeusministeriöön.[8]

Iso-Britannia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monarkilla on valta armahtaa tuomittu mistä tahansa rikoksesta. Kuningatar Elisabet II ei ole juurikaan käyttänyt armahdusvaltaansa.[9] Vuonna 2013 kuningatar armahti postuumisti Alan Turingin.[10] Armahduksella voidaan myös lyhentää tuomiota, kuten vuonna 2020, jolloin kuningataren myöntämänä murhasta tuomitun Steven Gallantin ehdonalaisuutta aikaistettiin 10 kuukaudella, kun tämä auttoi poliisia London Bridgen puukottajan pysäyttämisessä ja oikeusministeriön mukaan pelasti ihmishenkiä.[11]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan presidentti voi myöntää joko osittaisen tai kokonaisen armahduksen. Hänen ei myöskään tarvitse perustella armahduspäätöstään. Myös maksettavaksi määrättyjen sakkojen määrää voidaan vähentää armahduksella. Armahdus ei kuitenkaan poista merkintää rikosrekisteristä. Armahdusta voi hakea tuomittu itse, tämän asianajaja, perheenjäsen, ystävä, yleinen syyttäjä tai vaaleilla valittu edustaja.[12]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä armahdustapauksista Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen perustuslaki, 105 § Finlex. (11.6.1999/731). Viitattu 5.10.2013.
  2. a b Lappi-Seppälä, Tapio: Rikosten seuraamukset, s. 505–516. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-670-028-4.
  3. Halosen aikana elinkautisvangit istuvat pidempään Helsingin Sanomat 8.5.2006.
  4. Merikallio, Katri: Anna armoa, presidentti. Suomen Kuvalehti, 26.3.2021, nro 12, s. 24-28. Artikkelin verkkoversio.
  5. Frequently Asked Questions 12.1.2015. U.S. Department of Justice. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  6. a b 50-State Comparison: Pardon Policy & Practice ccresourcecenter.org. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  7. US presidential pardons: a potted history of a shabby convention the Guardian. 19.1.2021. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  8. US governor issues 428 pardons during final days in office BBC News. 13.12.2019. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  9. Jones, Meghan: 9 things Queen Elizabeth II actually has the power to do Business Insider. 25.6.2018. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  10. Enigma codebreaker Alan Turing receives royal pardon the Guardian. 24.12.2013. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  11. Murderer who helped stop London Bridge attacker granted royal pardon Euronews. 18.10.2020. Viitattu 8.5.2022. (englanniksi)
  12. Qu'est-ce qu'une grâce présidentielle ? 2022. Ministère de l'Intérieur. Viitattu 8.5.2022. (ranskaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]