Suomen tataarit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen tataarit
Väkiluku 700–900
Merkittävät asuinalueet
pääasiassa pääkaupunkiseutu
Kielet tataari, suomi, ruotsi
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit

Suomen tataarit on noin 800–900 hengen tataarinkielinen vähemmistö, josta suurin osa asuu pääkaupunkiseudulla. Tataarin kieli kuuluu turkkilaisten kielten läntisen haaran kiptšakkilaisen ryhmän kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään jossa on useita eri murteita. Suomen tataarit puhuvat pääosin tataarin kielen misäärimurretta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa Helsingin Punavuoressa. Valokuva noin vuodelta 1920.

Suomen tataariyhteisö syntyi maahanmuuton myötä 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Pääryhmän Suomeen saapuneista tataareista muodostavat misääritataarit (98 %). Loput ovat muita, kuten kirgiisi-, uzbekki-, turkmeeni- ja turkkilaistaustaisia. Misääritataarit on luokiteltu omaksi tataariheimoksi, joka eroaa selkeästi muista tataariheimoista. Sana tataari kattaa Venäjällä eri heimoja, jotka saattavat erota selvästi toisistaan etnisin perustein.[1][2]

Ensimmäiset Kazanissa käyneet misääritataarit olivat Iivana Julman sotilaita sodassa, jossa Kazanin kaupunki vallattiin. Mikään puolueeton tutkimus ei osoita misääritataareiden olevan turkkilaisia tai Kazanin tataareita. Misääritataareiden sotilaallisena tehtävänä oli vuosisatoja Kazanin kaanikunnan (1350–1600) alistaminen Venäjän valtaan. Nämä sotilaspalvelukset tehtiin Venäjän valtakunnan alaisuudessa ja käskystä.[3]

Suomeen ennen 1940-lukua saapuneet tataarit ovat kokonaisuudessaan lähtöisin Sergatsin (Nižni Novgorod) piirikunnan alueelta. Kaupunki perustettiin 1500-luvun alkupuolella sotilasleiriksi sodassa tataareita vastaan. Nimi on ortodoksivenäjää ja on suomeksi 'karhuleiri'. Suomeen saapuneet tataarit ovat suurelta osin lähtöisin tästä Sergatsin piirikunnan alueelta (noin 98 %), eritoten Aktukin kylästä (noin 80 %)[4].

Ruhtinas Morozov lahjoitti 1669 Aktukin ja muut alueella olevat kylät misääritataareille palkkiona hyvin suoritetuista sotilastehtävistä Kazanin tataareiden kukistamisessa. Aktukiin tulleiden misääritataareiden viimeinen kokonaisvaltainen sotilastehtävä oli Surajoen kasakkavartiointi vuosina 1550–1660. Misääritataarit ovat 1400-luvulta lähtien olleet useita vuosisatoja osa Venäjän armeijaa.[5][3][6].

Tataarien äidinkieli on kipcakkielen läntinen misäärimurre ja uskonto islam. Islamiin kääntymisen ajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Suomeen tulleiden misääritataarien juurien arvellaan olevan suurelta osin suomalais-ugrilaisissa kansoissa (Meshtshera-heimo) 1200–1400-luvuilta.[3].

Tataarit muuttivat Suomeen Venäjältä, ja muuttoliike jatkui aina vuoteen 1935 asti. Suomen itsenäistyttyä ja uskonnonvapauslain astuttua voimaan Suomen tataarit perustivat uskonnollisen yhdyskunnan, Suomen muhamettilaisen seurakunnan 24.4.1925[2].

Suomeen saapuneet tataarit asettuivat Viipuriin. Kun kaupunki liitettiin Neuvostoliittoon, siellä asuneet tataarit muuttivat lähinnä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, joissa tataareja asui jo entuudestaan. Suomen tataarit ovat hyvin pitkälle länsimaistuneet ja sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan menettämättä silti omaa kulttuuriperintöään.

Suomeen saapuneet tataarit olivat jo vuosisatoja olleet venäläisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa tekemisissä, joten sulautuminen oli melko helppoa, eritoten koska Suomi kuului muuttoaikoina Venäjään. Suomeen saapuneet misääritataarit olivat pääasiassa lähtöisin melko köyhistä oloista. Kylät kuuluivat suvuille ja poikkesivat siltä osin naapuriheimojen, mordvalaisten ja venäläisten, kylistä, joten osa misääritataarikylien asukkaista oli pakostakin muutettava elinehtojensa vuoksi pois synnyinkylistään.[5]

Terijoelle syntyi toinen tataarikeskittymä. Kun paikkakunta liitettiin Neuvostoliittoon, sen asukkaat, myös tataarit, siirrettiin Järvenpäähän. Järvenpäässä oli jo ennen sotia asunut jonkin verran tataareja, ja jatkosodan aikana Järvenpäähän rakennettiin moskeija. Nykyäänkin Järvenpäässä sijaitsee Helsingin ja Tampereen jälkeen suurin tataariyhteisö, joskin se on pienentynyt huippuajoista paljon.[7]

Talvisodan syttymishetkellä islam-seurakunnan jäsenmäärä oli vajaa tuhat. Talvisodan ja jatkosodan aikana Suomen armeijassa palveli 156 yhteisön jäsentä, joista 10 kaatui ja 13 haavoittui. Suomen Islam-seurakunnan naisista otti sotiin osaa 17 lotta- ja muonitustehtävissä. Tätä osallistumismäärää on prosentuaalisesti katsottuna pidettävä huomattavana. Vuonna 1987 Suomen itsenäisyyden 70. juhlavuonna seurakunta perusti sotaveteraanirahaston. Samalla asetettiin sotaveteraanitoimikunta koordinoimaan ja johtamaan veteraanitoimintoja.

Järjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien perustamia ovat myös kulttuurijärjestö Suomen turkkilaisten yhdistys FTB (Finlandiya Türkleri Birligi) ja urheilujärjestö Yolduz 1945. Tataarinkielistä koulutusta järjestettiin Helsingissä vuosina 1948–1969. FTB seuran säännöt ja sopimuskirja on päivätty Helsingissä 14. huhtikuuta 1935. Seuran sääntöjen kaksi ensimmäistä pykälää ovat seuraavat: 1. Seuran nimi on Finlandia Tûrkleri Birligi (Suomen Turkkilaisten Seura) ja sen kotipaikka on Helsingin kaupunki. 2. Seuran tarkoituksena on: a, herättää ja edistää Suomessa asuvien turkkilaisten kansallistuntoa ja sivistysharrastusta sekä vaalia kansallista kulttuuria b, toimia Suomen turkkilaisten yhdistävänä ja edustavana elimenä. Säännöissä ei ole mainintaa tataareista.

Kuuluisia Suomen tataareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bedretdin, Kadriye: Kirjoituksia Suomen tataareista. Suomen Itämainen seura, 2011. ISBN 978-9380-78-0
  2. a b Leitzinger Antero: Misäärit, Kirja Leitzinger 1996 ISBN 952-9752-08-03
  3. a b c A. Orlov, Nizhni Novogorod: Misär tatars 1997
  4. Suomen Islam Seurakunnan Juhlajulkaisu 4.4.1975.
  5. a b A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette. ISBN 952-90-3114-9
  6. R. G. Mukhamedova, Moscow: Tatar-Mishars 1972.
  7. Heli Kyllönen, Suomen historian pro gradu -tutkielma: Terijokelaisista järvenpääläisiksi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan tel - Kirjoituksia Suomen tataareista. Suomen Itämainen Seura, 2011.
  • Leitzinger, Antero: Suomen tataarit: Vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. Helsinki: East-West Books Helsinki, 2006. ISBN 952-99592-2-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rauno Hakulinen: Kansankirkon varjossa (pdf) (Uskontotieteen pro gradu –tutkielma) 2008. Humanistinen tiedekunta.
  • Elina Kervinen: Tavismuslimit. Ylioppilaslehti 9/2004.