Suomen tataarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen tataarit
Väkiluku 700–900
Merkittävät asuinalueet
pääasiassa pääkaupunkiseutu
Kielet tataari, suomi, ruotsi
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit

Suomen tataarit on noin 800–900 hengen tataarinkielinen vähemmistö, josta suurin osa asuu pääkaupunkiseudulla. Tataarin kieli kuuluu turkkilaisten kielten läntisen haaran kiptšakkilaisen ryhmän kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään, jossa on useita eri murteita. Suomen tataarit puhuvat pääosin tataarin kielen misäärimurretta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa Helsingin Punavuoressa. Valokuva noin vuodelta 1920.

Suomen tataariyhteisö syntyi maahanmuuton myötä 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Pääryhmän Suomeen saapuneista tataareista muodostavat misääritataarit (98 %). Loput ovat muita, kuten kirgiisi-, uzbekki-, turkmeeni- ja turkkilaistaustaisia. Misääritataarit on luokiteltu omaksi tataariheimoksi, joka eroaa selkeästi muista tataariheimoista. Sana tataari kattaa Venäjällä eri heimoja, jotka saattavat erota selvästi toisistaan etnisin perustein.[1][2]

Ensimmäiset Kazanissa käyneet misääritataarit olivat Iivana Julman sotilaita sodassa, jossa Kazanin kaupunki vallattiin. Mikään puolueeton tutkimus ei osoita misääritataareiden olevan turkkilaisia tai Kazanin tataareita. Misääritataareiden sotilaallisena tehtävänä oli vuosisatoja Kazanin kaanikunnan (1350–1600) alistaminen Venäjän valtaan. Nämä sotilaspalvelukset tehtiin Venäjän valtakunnan alaisuudessa ja käskystä.[3]

Suomeen ennen 1940-lukua saapuneet tataarit ovat kokonaisuudessaan (98 %) lähtöisin Moskovasta itään sijainneen Sergatsin (Nižni Novgorod) piirikunnan alueelta. Kaupunki perustettiin 1500-luvun alkupuolella sotilasleiriksi sotaan tataareita vastaan. Nimi on ortodoksivenäjää ja on suomeksi 'karhuleiri'. Suomeen saapuneet tataarit ovat tulleet eritoten piirikunnassa sijainneesta Aktukin kylästä (57 %) tai kävelymatkan päässä siitä (34 %).[4][5] Antero Leitzigerin mukaan tataarien tulo Suomeen alkoi kausiluonteisina kauppamatkoina, mikä johti lopulta kokonaisten sukujen siirtymiseen vakinaisesti Suomeen.[5]

Ruhtinas Morozov lahjoitti 1669 Aktukin ja muut alueella olevat kylät misääritataareille palkkiona hyvin suoritetuista sotilastehtävistä Kazanin tataareiden kukistamisessa. Aktukiin tulleiden misääritataareiden viimeinen kokonaisvaltainen sotilastehtävä oli Surajoen kasakkavartiointi vuosina 1550–1660. Misääritataarit ovat 1400-luvulta lähtien olleet useita vuosisatoja osa Venäjän armeijaa.[6][3][7].

Tataarien äidinkieli on kipcakkielen läntinen misäärimurre ja uskonto islam. Islamiin kääntymisen ajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Suomeen tulleiden misääritataarien juurien arvellaan olevan suurelta osin suomalais-ugrilaisissa kansoissa (Meshtshera-heimo) 1200–1400-luvuilta.[3].

Tataarit muuttivat Suomeen Venäjältä, ja muuttoliike jatkui aina vuoteen 1935 asti. Suomen itsenäistyttyä ja uskonnonvapauslain astuttua voimaan Suomen tataarit perustivat uskonnollisen yhdyskunnan, Suomen muhamettilaisen seurakunnan, 24.4.1925[2].

Suomeen saapuneet tataarit asettuivat Viipuriin. Kun kaupunki liitettiin Neuvostoliittoon, siellä asuneet tataarit muuttivat lähinnä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, joissa tataareja asui jo entuudestaan. Suomen tataarit ovat hyvin pitkälle länsimaistuneet ja sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan menettämättä silti omaa kulttuuriperintöään.

Suomeen saapuneet tataarit olivat jo vuosisatoja olleet venäläisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa tekemisissä, joten sulautuminen oli helppoa, eritoten koska Suomen suuriruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän valtakuntaa. Suomeen saapuneet misääritataarit olivat pääasiassa lähtöisin melko köyhistä oloista. Kylät kuuluivat suvuille ja poikkesivat siltä osin naapuriheimojen eli mordvalaisten ja venäläisten kylistä, joten osa misääritataarikylien asukkaista oli pakostakin muutettava elinehtojensa vuoksi pois synnyinkylistään.[6]

Terijoelle syntyi toinen tataarikeskittymä. Kun paikkakunta liitettiin Neuvostoliittoon, sen asukkaat, myös tataarit, siirrettiin Järvenpäähän. Järvenpäässä oli jo ennen sotia asunut jonkin verran tataareja, ja jatkosodan aikana Järvenpäähän rakennettiin moskeija. Nykyäänkin Järvenpäässä sijaitsee Helsingin ja Tampereen jälkeen suurin tataariyhteisö, joskin se on pienentynyt huippuajoista paljon.[8]

Talvisodan syttymishetkellä islam-seurakunnan jäsenmäärä oli vajaa tuhat. Talvisodan ja jatkosodan aikana Suomen armeijassa palveli 156 yhteisön jäsentä, joista 10 kaatui ja 13 haavoittui.lähde? Lisäksi seurakunnan naisista 17 oli mukana lotta- ja muonitustehtävissä.

Järjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Islam-seurakunnan lisäksi tataarien järjestöjä ovat vuonna 1935 perustettu kulttuurijärjestö "Suomen turkkilaisten yhdistys" FTB (Finlandiya Türkleri Birligi) sekä vuonna 1945 perustettu urheiluseuran Yolduz. Tataarinkielistä koulutusta järjestettiin Helsingissä vuosina 1948–1969.

Kuuluisia Suomen tataareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bedretdin, Kadriye: Kirjoituksia Suomen tataareista. Suomen Itämainen seura, 2011. ISBN 978-9380-78-0
  2. a b Leitzinger Antero: Misäärit, Kirja Leitzinger 1996 ISBN 952-9752-08-03
  3. a b c A. Orlov, Nizhni Novogorod: Misär tatars 1997
  4. Suomen Islam Seurakunnan Juhlajulkaisu 4.4.1975.
  5. a b Antero Leitziger: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia, s. 267-285. Gaudeamus, 2015.
  6. a b A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette. ISBN 952-90-3114-9
  7. R. G. Mukhamedova, Moscow: Tatar-Mishars 1972.
  8. Heli Kyllönen, Suomen historian pro gradu -tutkielma: Terijokelaisista järvenpääläisiksi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan tel - Kirjoituksia Suomen tataareista. Suomen Itämainen Seura, 2011.
  • Leitzinger, Antero: Suomen tataarit: Vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. Helsinki: East-West Books Helsinki, 2006. ISBN 952-99592-2-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rauno Hakulinen: Kansankirkon varjossa (pdf) (Uskontotieteen pro gradu –tutkielma) 2008. Humanistinen tiedekunta.
  • Elina Kervinen: Tavismuslimit. Ylioppilaslehti 9/2004.