Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen tataarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen tataarit
Imaami Enver Yildirim pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa Suomen tataareille vuonna 1989.
Imaami Enver Yildirim pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa Suomen tataareille vuonna 1989.
Väkiluku 600–700 (vuonna 2020)
Merkittävät asuinalueet
Helsinki
Tampere
Turku
Järvenpää
Kielet tataari, suomi
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit

Suomen tataarit (tat. Finlandiyä tatarları) on noin 600–700 hengen etninen vähemmistö. Ensimmäiset tataarit tulivat Venäjältä kiertävinä kauppiaina 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nykyinen yhteisö koostuu heidän jälkeläisistään. Tataarit kuuluvat turkkilaisiin kansoihin, jotka harjoittavat islamin uskoa. Suomessa heillä on oma seurakuntansa sekä kulttuuriyhdistyksiä. Perinteisen kauppiasammatin lisäksi tataareja on maassa nähty muun muassa urheilijoina, yrittäjinä, taiteilijoina ja virkamiehinä. Tataarit tunnettiin usein 1900-luvulla yleistermillä turkkilaiset.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset muslimit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen varsinaista tataarien muuttoaaltoa Suomen suuriruhtinaskunnassa palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia turkinsukuisia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä ainakin vuodelta 1836. He olivat todennäköisesti enimmäkseen Kazanin tataareja ja baškiireja, joita oli ollut mukana myös Tallinnan piirityksen kasakkajoukoissa, isovihan ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa.[1]

Kauppiaiden muuttoaalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien maahanmuutto Suomeen, eli silloiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. He olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin piirikunnan kylien mišäärejä.[2] (Mišäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä).[3] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.[4] Mukana tuli myös joitain muita turkinsukuisia heimonveljiä, esimerkiksi baškiireja ja kazakkeja.[5] Kotiseuduillaan mišäärit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.[6] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.[7]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille mišääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä tienattuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.[5][8]

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa Helsingin Punavuoressa. Valokuva noin vuodelta 1920.
Tataarinaisia Helsingin Mattocenterissä vuonna 1989.

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.[9]

Perheiden järjestäminen maahan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.[5] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.[10] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.[11]

Tataareja Virosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-lukuun mennessä Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen oli muuttanut yhteensä noin 200–300 tataaria. Monet heistä tulivat sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen vuonna 1943. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi, ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim. Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Viron tataareista sekä jotkut Suomen tataareista jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Vuonna 1949 Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat yhdistyksen. Sen nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur ('Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys'), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige ('Ruotsin islamilainen seurakunta'). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Yhteisön jäsenistö alkoi hiipua 1960–1970-luvuilla.[12]

Suomen kansalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.[13]

Uskonnollinen järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisen” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.[14]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,[15] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.[16]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan 1920-luvulla.[17]

Kulttuurinen järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit ovat Suomessa perustaneet useita yhdistyksiä. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.[18] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.[19]

Sekä tataarien omat yhdistykset että heidän seurakuntansa ovat järjestäneet yhteisön lapsille kielikursseja. Helsingissä toiminut Turkkilainen kansakoulu lakkautettiin vähäisen oppilasmäärän vuoksi vuonna 1969.[20]

Identiteetti Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, ja heidän juurensa johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessa on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä ”turkkilaisuudesta” ja ”tataarilaisuudesta”.[21]

Tataarit - joka on pääsääntöisesti Venäjällä asuvien eri turkkilaisia kieliä puhuvien väestöjen yleisnimitys, kävivät jo 1800-luvulla keskustelua siitä, että pitäisikö kaikkien turkkilaisten kansojen kehittää omaa turkkilaista kieltään vai sulattaa ne yhteen.[22][23] Turkkilaisten kansojen yhtenäisyyttä edusti hetkellisesti liike nimeltään panturkkilaisuus.[24] Yksi sen vaikuttavimmista henkilöistä, krimintataari İsmail Gaspıralı koki, että kaikki turkkilaiset kansat ovat "osa samaa perhettä". Hän halusi että luotaisiin yleinen turkkilainen kieli osmaninturkin pohjalta, mutta kullakin kansalla kuitenkin oli jo omat toisista eroavat kielensä.[25][26]

Myös erikseen nimityksestä "tataari" on ollut kiistaa. Vaikkakin termi mainitaan muun muassa jo vuonna 731 muinaisturkkilaisissa kirjoituksissa, on sen koettu samalla olevan myös venäläisten käyttämä haukkumanimi.[27][28] Esimerkiksi suomentataarilainen Zinnetullah Ahsen Böre kutsui itseään mielummin "Volgan turkkilaiseksi".[29]

Syynä erimielisyydelle ei ole ollut pelkästään halu vahvistaa omaa asemaa tietyn kansan jäsenenä, vaan siihen vaikuttivat myös poliittiset päämäärät. Osa Suomen yhteisön jäsenistä innostui tataarien itsenäisyyspyrkimyksistä, jota hetkellisesti edusti Idel-Uralin valtio (1918). Kiinnostus oli paljolti lähtenyt liikkeelle Suomessa vierailleista Idel-Uralin johtavista henkilöistä sekä Etuvartiokansojen klubin perustajista ja kannattajista, joista tunnetuimpia olivat Sarif Daher ja Hasan Kanykoff. Kiistan toisella puolella "turkkilaisuuden kannattajat" kokivat itsenäistymishaaveet epätoivoisina, ja samalla inspiroituivat juuri perustetusta Turkin tasavallasta (1923) sekä presidentti Kemal Atatürkin nationalistisesta aatteesta. He näkivät itsensä mieluummin ”pohjoisen turkkilaisina”, ja jotkut heistä hankkivatkin Turkin kansalaisuuden.[28] Turkki oli myös käytännössä heidän näkemänsä ensimmäinen itsenäinen turkkilainen valtio, ja tarjosi täten omanlaisen identiteetin kiinnekohdan.[30] Tätä kuvastaa muun muassa tuohon aikaan tataarilasten koulussa piirretyt kuvat Turkin lipusta, sekä esimerkiksi Tampereen VPK:n talossa vuonna 1933 järjestetty Turkin 10-vuotisjuhla, jossa oli esillä Suomen ja Turkin liput sekä molempien maiden presidenttien kuvat. Osallistujat pitivät Turkin lipun symbolia rintamerkkinä.[31]

"Turkin turkkilaisuus" oli vahvimmillaan toisen tataarisukupolven keskuudessa. Ensimmäinen polvi alunperin määritteli itsensä uskontonsa kautta. (Ensimmäisellä polvella tarkoitetaan Suomeen muuttaneita siirtolaisia, toisella polvella heidän maassa syntyneitä tai tänne tuotuja lapsia).[32]

Vaikutus kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisön keskuudessa vallinneella turkinmielisyydellä oli vaikutusta yhdistysten nimiin, yhteisön jäsenten henkilönimiin sekä kieleen. Järjestöt oli tapana nimetä ”turkkilaisiksi” yhdistyksiksi.[33] Äidinkieleen puolestaan viitattiin usein ”turkin kielenä”.[34] Henkilönnimissä mišääreille tuttu ä-äänne korvattiin turkkilaisella e:llä (Ahsän → Ahsen), ja arabialaiset aakkoset korvattiin Turkin tapaan latinalaisilla aakkosilla.[35] Turkkilaisuuden ohella nimiin vaikutti myös se, että Suomen itsenäistyttyä sukunimistä jätettiin pois venäläiset päätteet (esim. -off). Näin vältyttiin ”ryssän leimalta".[36] Sukunimekseen Suomeen tulleet kauppiaat olivat ottaneet yleensä joko isänsä tai isoisänsä nimen. Kokonaisuudessaan tataarien nimien kirjoitusasu on Suomessa ollut kirjavaa.[37]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarilaisuuteen on Suomen yhteisö löytänyt sittemmin uuden yhteyden. Siihen on etenkin vaikuttanut mahdollisuus matkata esivanhempien kotikyliin Nižni Novgorodin alueelle sekä Kazaniin, ja osittain myös halu erottautua varsinaisista Turkin turkkilaisista. Myös Venäjän yhteisön vierailut on vahvistaneet yhteyttä.[38]

Termiä tataari tuotiin Suomessa julkisuuteen pitkästä aikaa yhteisön puolelta vuonna 1974, kun Feride Nisametdin piti tataarien kulttuuriin keskittyvän tilaisuuden, jossa historiasta esitelmöi Harry Halén ja musiikista Marja-Leena Marjamäki. Nisametdin myös järjesti Yleisradion kuvausryhmälle mahdollisuuden tehdä kolmiosainen ohjelma Tatarstanista, heidän kylistä, ja elämästään Suomessa. Vuonna 1993 Järvenpäässä järjestettiin uudelleen tataarien kulttuuripäivät avoimelle yleisölle. Helsinkiläinen Suomen turkkilaisten seura alkoi vuonna 1984 säännöissään käyttämään sanan turkkilainen sijasta sanaa tataari. Myös nimenvaihdosta on pohdittu.[38]

Tataarit Suomen sotilaina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä noin 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 13 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.[39] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet tataarisotilaat ikuistettiin heidän seurakuntansa talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.[40]

Tataarien vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin kaupan harjoittamisesta ilman lupia ja verojen välttelystä. Näin muun muassa Aura-lehdessä vuonna 1885. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi pääsyy maahan asettumiselle.[41]

On tiedossa vain yksi vakavampi yhteisöön kohdistunut välikohtaus: 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin Tampereella. Ainakaan yksittäisten yhteisön jäsenten haastattelujen perusteella Suomessa ei muutoin ole esiintynyt varsinaista syrjintää, kouluaikojen ajoittaisten ”tattari” -nimittelyjen lisäksi.[42]

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idel-Uralin valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz Ishaki, Musa Carullah Bigi, Zeki Velidi (Togan), Sadri Maksudi (Arsal), Alimcan Idris, Abdullah Battal (Taymas) ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.[43] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajia oli Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.[44] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.[45]

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Uteliaita ovat olleet muun muassa Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”. Kyseiset suomalaistutkijat tekivät monia matkoja Kazaniin ja havainnoivat samalla ohimennen Suomen tataarien heimoa mišäärejä. Martti Räsänen perehtyi tutkimusmatkoillaan muun muassa mišäärien häätapoihin.[46]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit sekä Suomessa että muualla ovat pitkän perinteen mukaisesti sunnalaisia muslimeja.[47] Uskoaan he harjoittavat oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä, Fredrikinkadulla.[48] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.[49] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.[15][50] Seurakunnat hyväksyvät jäsenikseen vain tataareja.[51]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia. Heillä ei ole ollut tapana ottaa kantaa ajankohtaisiin islamia käsitteleviin puheenaiheisiin.[52]

Helsingin seurakunnan kansainvälisiä vieraita on ollut muun muassa Tatarstanin presidentti Rustam Minnihanov ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan.[53][54]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit (Finlandiyä tatarları) puhuvat äidinkielenään turkkilaisiin kieliin luokiteltua tataarin kieltä, tarkemmin ottaen sen läntistä eli mišäärimurretta.[55][56] Se eroaa äänteellisesti muun muassa Kazanin tataarien murteesta.[57] Suomessa asuvan yhteisön kielen ääntäminen eroaa Venäjällä asuvien tataarien puheesta myös sikäli, että siinä on suomalainen korostus.[58]

Tataarit Suomessa kirjoittivat kieltään aluksi arabialaisin aakkosin. 1930-luvulta eteenpäin alettiin siirtyä latinalaiseen kirjaimistoon. Syynä tähän olivat yhteisön keskuudessa vallinnut turkinmielisyys (Turkki oli ottanut latinalaisen kirjaimiston käyttöön vuonna 1928[59]) sekä samanaikainen Neuvostoliiton heimolaisten latinalaistamisliike (janalif). 1950-lukuun mennessä Suomen tataarien julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla.[60] Venäjällä tataarit kirjoittavat nykyään kyrillisesti.[61]

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabia-, persia- ja turkkilaisvaikutteisia.[62]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisö on pitänyt musiikkiperinnettä yllä kulttuuri-iltamissa, joissa paikallinen yhtye Başkarma on ollut suosiossa.[63] Musiikiksi on usein valittu vanhoja tataarilaisia kansanlauluja, jotka alun perin kulkeutuivat maahan ensimmäisen sukupolven mukana. Venäjän puolelta on tullut käymään myös vierailevia tataarimuusikkoja.[64]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisö on järjestänyt omakielisiä teatterinäytöksiä. Aktiivista aikaa oli ainakin 1900-luvun alkupuoli. Silloin ne usein pidettiin Tampereen Teatterissa, johon kutsuttiin tataareja muualtakin Suomesta. Vieraita oli parhaimmillaan yli 300. Tataarinkielisen näytelmäkirjallisuuden puutteen vuoksi samaiset näytelmät toistuivat useasti.[65]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut varsin runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämänkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet.[66]

Tataarilainen Zinnetullah Ahsen Böre kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.[29]

Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarien ruokaperinteeseen kuuluvat keitot, liharuoat, taikinasta tehdyt suolaiset, makeat piirakat ja leivonnaiset, pilahvit sekä puurot.[67] Tunnetuimpana ruokana voi kuitenkin pitää mausteista piirasta nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloinen grilli). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiitorimestari-jääkiekkoilija Mönäyvär Saadetdin.[68][69]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020, tataariyhteisön jäseniä Suomessa oli noin 600-700.[70] Niin sanottuja "seka-avioliittoja" ollaan yhteisön keskuudessa, etenkin vanhempien sukupolvien puolesta paheksuttu. Niiden koetaan johtavan tataarikulttuurin katoamiseen. Jotkut tataarit etsivätkin puolisonsa Venäjän yhteisön keskuudesta.[71][70]

Suomen tataareja asuu pääsääntöisesti Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Järvenpäässä.[72]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, etenkin jääkiekossa. Jo ensimmäinen sukupolvi kannusti lapsiaan urheiluun uudessa ympäristössä. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä heidän kotikylissään kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa.[73]

Ansioikkaimpiin tataarilaisiin urheilioihin Suomessa voi luetella mm. jalkapalloilija Atik Ismailin[74] sekä jääkiekkoleijonaksi aateloidun Lotfi Nasibin[75].

Suomentataarien yhdistyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki seuraavista eivät välttämättä ole enää olemassa, mutta tietojen puutteellisuuden vuoksi on kaikista merkitty vain perustusvuosi:

  • Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)[14]
  • Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya Islam Cemaatı)[14]
  • Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)[76]
  • Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Bırlıgı, 1935)[76]
  • Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Bırlıgı, 1935)[76]
  • Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)[76]
  • Tampereen Islamilainen Seurakunta (1943, Tampere Islam Mahallesı)[76]
  • Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)[76]
  • Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)[76]
  • Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)[76]
  • Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)[76]
  • Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)[76]

Tunnettuja Suomen tataareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja?. Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel - Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  • Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
  • Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  • Leitzinger, Antero: Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
  • Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
  • Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi - Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halén 1999, s. 1–2; Leitzinger 1996, s. 104.
  2. Bedretdin 2011, ”Esipuhe”; Leitzinger 1996, s. 43.
  3. Leitzinger 1996, s. 35.
  4. Antero Leitziger: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia, s. 267-285. Gaudeamus, 2015.
  5. a b c Halén 1999, s. 4, 5, 10.
  6. Halén 1999, s. 3.
  7. Suikkanen 2012, s. 21.
  8. A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette?. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  9. Halén 1999, s. 4, 5, 10; Malmberg 2011, s. 216.
  10. Halén 1999, s. 6.
  11. Leitzinger 1996, s. 106–107.
  12. Leitzinger 1996, s. 128–129.
  13. Asikainen 2017, s. 29–32.
  14. a b c Leitzinger 1996, s. 159–162.
  15. a b Baibulat 2004, s. 30.
  16. Leitzinger 1999, s. 49.
  17. Leitzinger 1999, s. 32.
  18. Halén 1999, s. 24.
  19. Halén 1996, s. 341.
  20. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 358.
  21. Leitzinger 1996, s. 194-206.
  22. Tatar | people | Britannica britannica.com. Viitattu 13.8.2021.
  23. Leitzinger 1996, s. 37
  24. Pan-Turkism Encyclopaedia Britannica. Viitattu 18.6.2021.
  25. Sabirzyan Badretdin: PAN-TURKISM: PAST, PRESENT AND FUTURE 2000. The Tatar Gazette. Viitattu 17.10.2021.
  26. Pan-turkism encyclopedia.com. Viitattu 21.10.2021.
  27. Leitzinger 1996, s. 21
  28. a b Leitzinger 1996, s. 194–206; Halén 1999, s. 10.
  29. a b Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886–1945) (tilaajille) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 18.6.2021.
  30. Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886 - 1945) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 15.10.2021.
  31. Baibulat 2004, s. 164, 206
  32. Leitzinger 1999, s. 29, 44–45, 194–206, 263; Halén 1999, s. 10.
  33. Halén 1999, s. 24.
  34. Leitzinger 1999, s. 29.
  35. Suikkanen 2012, s. 28–31.
  36. Leitzinger 1996, s. 129.
  37. Halén 1999, s. 22; Leitzinger 1999, s. 29; Suikkanen 2012, s. 28–31.
  38. a b Leitzinger 1996, s. 262–263; Leitzinger 1999, s. 53-55
  39. Leitzinger 1996, s. 242.
  40. Lauri Silvander: He taistelivat Suomen puolesta 16.8.2015. yle uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  41. Leitzinger 1999, s. 40.
  42. Leitzinger 1999, s. 43.
  43. Halén 1999, s. 7.
  44. Baibulat 2004, s. 190.
  45. Baibulat 2004, s. 114.
  46. Leitzinger 1996, s. 99.
  47. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 355.
  48. Yhteystiedot Suomen Islam-seurakunta. Viitattu 18.6.2021.
  49. Kaisu Moilanen: Suomen ainoa minareetillinen moskeija on Järvenpäässä, ja se kuuluu tataareille selite = (digilehden tilaajille) 14.2.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 18.6.2021.
  50. Tampereen Islamilainen Seurakunta finder.fi. Viitattu 18.6.2021.
  51. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 357.
  52. Halén 1999, s. 18.
  53. Рустам Минниханов на встрече с татарами Финляндии: Мы всегда ставим вас в пример tatar-congress.org. 2018. Viitattu 17.10.2021.
  54. Turkish Prime Minister Meets Tatar Diaspora Leaders In Finland 2010. Radio Free Europe/Radio Liberty. Viitattu 17.10.2021.
  55. Kadriye Bedretdin: Hasan Hamidulla - Tataarikirjailijan elämä, s. johdanto. Suomen Itämainen Seura, 2021. ISBN 978-951-9380-92-8.
  56. Wafin 2008, s. 263.
  57. Leitzinger 1996, s. 39.
  58. Nisametdin 1974, s. 314.
  59. Turkish language Encyclopaedia Britannica. Viitattu 18.6.2021. (englanniksi)
  60. Nisametdin 1974, s. 306; Daher 1999, s. 295–297.
  61. Law on the use of the Tatar language as the state language of the republic of Tatarstan web.archive.org. Viitattu 18.6.2021. (venäjäksi) (archive.org)
  62. Татарские имена и их значения - полный сборник имен tatarimena.ru. Viitattu 17.10.2021.
  63. Halén 1999, s. 25.
  64. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 368, 372.
  65. Baibulat 2004, s. 154.
  66. Halén 1996, s. 330–351.
  67. Derya Samaletdin: Suomen tataarien ruokaperinteestä Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Viitattu 18.6.2021.
  68. Jari Mylläri: Linkosuo löysi pärämätsin alkuperäisen reseptin eläköityneen työntekijän hallusta: ”Siilinkarin remontin yhteydessä halusimme palauttaa jotakin vanhaa” 12.3.2021. Aamulehti - Moro. Viitattu 5.9.2021.
  69. Mähallä Habärläre (pärämätsin oikea tataarinimi, pärämäç) 2016. tatar.fi. Viitattu 5.9.2021.
  70. a b c d Pauli Juusela: Suomen tataareja johtaa pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin 30.1.2020. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 12.2.202 1.
  71. Elina Kervinen: Tavismuslimit 3.9.2004. Ylioppilaslehti. Viitattu 16.10.2021.
  72. Bedretdin, 2011 (Tugan Tel takakansi)
  73. Halén 1999, s. 25; Baibulat 2004, s. 208.
  74. HJK Hall of Fame: Atik Ismail HJK Helsinki. Viitattu 27.6.2021.
  75. Jääkiekkoleijonat Suomen Jääkiekkomuseo ry. Viitattu 27.6.2021.
  76. a b c d e f g h i j Halén 1996, s. 330.
  77. Abdullah Ali Helsingin Sanomat - Muistot. Viitattu 5.9.2021.
  78. Nadja Mikkonen: Sangen tuntematon sotilas 8.12.2019. yle uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  79. Ilkka Malmberg: Pihoilla oli monenkielisiä porukoita (tilaajille) 13.2.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.9.2021.
  80. Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  81. Ville-Veikko Valta: Yksi mies on syytänyt raskaasti tappiolliseen suomalaisseuraan jo miljoonia ja aikoo tehdä niin jatkossakin – mutta vain yhdellä erityisellä ehdolla: "Tulevaisuus on siitä kiinni" mtv uutiset. Viitattu 25.6.2021.
  82. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon julkaisuja 40.
  83. Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkue vahvistus Euroliigasta 15.8.2018. Forssan Lehti. Viitattu 9.2.2021.
  84. Suikkanen 2012.
  85. Juha Janhunen: Daher, Ymär (1910 – 1999) 17.6.2010. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  86. Baibulat 2004, s. 146.
  87. Baibulat 2004, s. 208.
  88. Antero Raevuori, Aarne Honkavaara: Pelimiehiä, tulisieluja - Tampereen Ilves 50 vuotta, s. 151. Ilves ry, 1981. ISBN 951-99 323-7-2.
  89. Harry Halen: Hakim, Weli-Ahmed 28.2.2021. Biografiakeskus. Viitattu 27.3.2021.
  90. Jasmin Hamid paljasti faktoja itsestään - puhuu lapsilleen tataaria 17.11.2020. mtv uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  91. Kadriye Bedretdin: Hamidulla Hasan (1895-1988) 17.8.2010. Kansallisbiografia (maksullinen). Viitattu 18.6.2021.
  92. Aromaa, Anna: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki. Helsingin Sanomat, 30.4.2004. Digilehti (maksullinen) Viitattu 9.9.2021.
  93. Atik Ismail: Atik Ismail - Pelimies (omaelämänkerta), s. 11. Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-371-7.
  94. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880 – 1954) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  95. Päivi Eskelinen: Tampereen kauppakamari tampereenkauppakamarilehti.jj-net.fi. 22.03.2017. Viitattu 8.9.2021.
  96. Baibulat 2004, s. 74.
  97. Jääkiekkoleijonat Suomen jääkiekkomuseo ry. Viitattu 18.6.2021.
  98. Räshid Nasretdin (tilaajille) 28.8.2010. Helsingin Sanomat - Muistot. Viitattu 18.6.2021.
  99. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  100. Baibulat 2004, s. 38.
  101. Ilves-Historia - Pelaaja Ilves-Hockey. Viitattu 9.2.2021.
  102. Leitzinger 1999, s. 34.
  103. Stiina Ikonen: Sabah Samaletdinista Myrskylän seuraava kunnanjohtaja 19.5.2015. Seutu4. Viitattu 5.9.2021.
  104. Baibulat 2004, s. 52
  105. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880-1954) 2011. Kansallisbiografia. Viitattu 14.10.2021.
  106. Jonni Aaromaa: Vaarin perintökulta päätyi kilpailutöihin mummon suostumuksella – suomalainen Ildar Wafin kisaa koruilla Hyèresin muotifestivaalilla 28.4.2018. yle uutiset. Viitattu 5.9.2021.
  107. Baibulat 2004, s. 41.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]