Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen tataarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen tataarit
Finlandiyä tatarları
Финские татары
Volgan turkkilaiset
Imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.
Imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.
Väkiluku 600–700 (2020)
Merkittävät asuinalueet
Helsinki
Tampere
Turku
Järvenpää
Kielet tataari, suomi, turkki, venäjä
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit
Huomautukset
Tataareista puhuttaessa ”turkkilainen” on yleistermi, joka viittaa heihin turkkilaisena kansana, kuten mm. baškiirit, uzbekit ja azerit. Sen merkitys on täten eri kuin viitatessa Turkin tasavallan kansalaiseen ja maan etnisiin (Anatolian) turkkilaisiin.

Suomen tataarit (tat. Финляндия татарлары / Finlandiyä tatarları, ven. Финские татары: Finskije tatary, myös yleisesti nimellä Volgan turkkilaiset) on noin 600–700 hengen etninen vähemmistö, joka muodostui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana, kun Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementista lähtöisin olevat misäärikauppiaat asettuivat maahan. Tataarit kuuluvat turkkilaisiin kansoihin, harjoittavat islaminuskoa ja puhuvat äidinkielenään tataaria eli ”Volgan turkkia”. Suomessa heillä on oma seurakuntansa sekä kulttuuriyhdistyksiä. Järvenpäässä on yhteisön rakentama puinen moskeija. Perinteisen kauppiasammatin lisäksi tataareja on maassa nähty muun muassa urheilijoina, yrittäjinä, taiteilijoina ja virkamiehinä. Tataarikulttuurin tunnisteita on esimerkiksi ruokalaji nimeltään pärämäç.

Tataarien identiteetti on Suomessa kokenut eri vaiheita. 1900-luvun ajan he paljolti yrittivät välttää termiä tataari, koska sitä pidettiin alentavana. Suomen yhteisö tunnistautuikin aluksi uskontonsa kautta, ja kun Turkin tasavalta perustettiin, innostui myös kyseinen turkinsukuinen Volgan kansa kutsumaan itseänsä ”turkkilaisiksi”, mutta välillä se erottautui Anatolian turkkilaisista nimillä ”Volgan turkkilainen”, ”pohjoisen turkkilainen” tai jopa samaistui muinaisiin kiptšakkeihin. He saivat lopulta paljon vaikutteita Turkista. Nykypäivänä tataari-termi on taas vakiintunut, vaikkakaan ei ilman yhteisön sisäisiä erimielisyyksiä.

Tataarit ovat Suomen ensimmäinen muslimiväestö. Heidät luokitellaan yhdeksi maan kansallisista vähemmistöistä.

Yhteisö on omasta mielestään säilyttänyt kulttuurinsa hyvin. Samanaikaisesti kuitenkin huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu sittemmin lisääntyneiden ”seka-avioliittojen” myötä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset muslimit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaskunnassa palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita 1800-luvulla. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836. He olivat todennäköisesti enimmäkseen Kazanin tataareja ja baškiireja, joita oli ollut mukana myös Tallinnan piirityksen kasakkajoukoissa, isovihan ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa.[1]

Muslimisotilaiden lisäksi Suomessa tiedetään oleskelleen hengellisiä johtajia, kuten esimerkiksi Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali (Timur Galejeff).[2]

Kauppiaiden muuttoaalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataareja Helsingissä vuonna 1920.

Tataarien muutto Suomeen eli silloiseen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä nimeltään Hamidulla, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.[3][4]

Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylien misäärejä.[3] Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä.[5] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.[6] Samoina aikoina tuli myös joitain muita turkkilaisia heimonveljiä, kuten baškiireja ja kazakkeja.[7] Kotiseuduillaan misäärit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.[8] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.[9]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.[7][10]

ymär abdrahim
Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28, Helsinki. Kuva noin vuodelta 1920.

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.[11]

Perheiden järjestäminen maahan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarinainen Aktukin kylässä 1900-luvun alkupuolella.

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.[7] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.[12] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.[13]

Suomen kansalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.[14]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavangit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.[15]

Kazanilainen sotavanki Mahmut Rahim soittaa viulua Tampereella; seurassaan Fatih Arat (vas.), Letfulla Baibulat, Aisa Hakimcan ja Bilaletdin Kaader. (1944).

Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.[15]

Tataareja Virosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300 tataaria. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Matruusiksi Turun laivastoasemalle hyväksytty Zarip jätti palaamatta iltalomaltaan ja löytyi myöhemmin New Yorkista. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.[16][17]

Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.[16][17]

Tataarit Suomen sotilaina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Suomen tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.[18] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.[19]

Suomen sisällissotaan tataareja ei tiettävästi osallistunut. Venäjän sisällissodassa tataareja oli sekä valkoisten että punaisten puolella. Tataaribolševikki Mirsaid Sultan-Galijev pyrki yhdistämään sosialismin ja tataarien nationalismin.[20][21]

Yhteydet kotiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkuun mennessä Leningradiin oli muodostunut paljolti Nižni Novgorodin alueen misääreistä koostuva yhteisö. Osa heistä saapui Suomeen ja osa jäivät kaupunkiin. Tataarit Suomessa pitivät yhteyksiä heidän ja kotikyliensä sukulaisten kanssa tiettävästi aina 1930-luvulle, liikkuen rajan yli laittomasti 1920-luvun ajan. Yhteydet lopulta katkesivat kiristyneen rajavalvonnan seurauksena. Tätä ennen he olivat myös avustaneet kaupungin misäärejä lähettämällä heille rahaa kuriirin kautta; esimerkiksi Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Camaletdinin veljekset. Henkilökohtaisesti avustettiin etenkin teologi Musa Bigieviä. Hänen joutuessa pidätetyksi Moskovassa lähetti Suomen yhteisö vuonna 1923 Turkin hallinnolle kirjeen pyytäen apua hänen vapautuksessa ja vuonna 1930 oli myös pyrkimys saada hänet maahan.[22]

1950-luvun puolivälissä avautunut kirjeenvaihto ja matkustaminen Neuvostoliiton puolelle mahdollisti katkenneiden yhteyksien uudelleenluomisen, joskin vasta 1960–1970-lukujen taitteessa alkoivat vahvistua kontaktit Tatarstanin päkaupunkiin Kazaniin heidän saadessaan tataarilaisia vieraita rajan toiselta puolen. Baškiirilaisia taiteilijoita he saivat vieraakseen vuonna 1967, hieman ennen kazanilaisia. Kotikylissään he pääsivät käymään 1900-luvun loppupuolella.[22][23]

Tataarit Berliinissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliini toimi monille tataareille ja muille turkkilaisille maanpakolaisille 1900-luvun alkupuolella omanlaisena kohtaamispaikkana. Tästä oli tietoinen myös Venäjän valtion yhteinen poliittinen osasto, eli OGPU; ”Kazanin, Pietarin ja Suomen muslimit ylläpitävät hyvin aktiivisia kontakteja Berliiniin, jonne tällä hetkellä kokoontuu ulkomaalaisten tataarien vastavallankumouksen kerma”. Professori Yrjö Jahnsson kävi Berliinissä tapaamassa baškiirilaista aktivistia Zeki Velidi Togania vuonna 1925. Hänen mukaansa Jahnssonin pyrkimys oli ”yhdistää suomalaiset ja venäläisten vangitsemat aasialaiset kansakunnat Venäjän siirtomaaintressejä vastaan”. Vuotta aikaisemmin Togania ja kaupungissa oleskelevaa tataariaktivistia Ayaz İshakia olivat käyneet Suomesta tapaamassa tataarit Zinnetullah Ahsen ja Imad Samaletdin, jotka kertoivat Koraanin suomennoshankkeesta.[24]

Myös nuoria muslimiemigrantteja lähti opiskelemaan Berliiniin. Teologi Alimcan Idrisin johdolla sinne oli perustettu vuonna 1918 ”Venäläis-muslimiopiskelijoiden avustusseura”, jonka tarkoitus oli auttaa opiskelijoita ylläpitämään yhteydet kotimaahansa ja tuoda uusia opiskelijoita kaupunkiin. Vuoden 1972 haastattelussa sosiologi Pertti Raution kanssa tataaripariskunta Semiulla ja Mahruse Wafin, jotka itse olivat opiskelleet Berliinissä, kuvailivat tataarien opiskelua Saksassa muun muassa seuraavasti: ”Monista heistä tuli tiedemiehiä, Istanbulin ja Ankaran yliopistoihin opettajia. Suurin osa turkologeja. Sit oli lääkäreitä, kemistejä, kauppakorkeakoulun käyneitä ja nämä saivat Turkissa opintoa vastaavat paikat ja yleensä ne olivat professoreita siellä.”[24]

Järjestäytyminen maassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnolliset yhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisten” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.[25]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,[26] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.[27]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan 1920-luvulla.[28]

Kulttuuriyhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit perustivat yhdistyksiä eri kaupunkeihin. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.[29] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.[30] Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja, ja vuoteen 1969 asti Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu”.[31]

Identiteetti Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, jonka juuret johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä ”turkkilaisuudesta” ja ”tataarilaisuudesta” .[32]

Ennen tataarien saapumista Suomeen käytiin jo keskustelua siitä, pitäisikö kyseisten 'Volgan turkkilaisten' käyttää itsestään nimitystä tataari. Vaikkakin kyseessä on muinainen termi, joka on todettu tavalla tai toisella osaksi kyseisen kansan muodostumisen historiaa, omaa sen nykyisen käytön tausta etnonyyminä eri merkityksen; alun perin kaikki Venäjän keisarikunnassa asuneet turkinkieliset kansat nimettiin ”tataareiksi”, vaikka he itse eivät nimeä käyttäneet. Volgalaiset tunnistivat itsensä vielä 1800-luvun toisella puoliskolla joko yleisesti muslimeiksi (möselmanlar), turkkilaisiksi bolgaareiksi (bolğarlar) tai vaihtoehtoisesti Kazanin tataarit erikseen kazanilaisiksi (kazanlı) ja misäärit omalla etnonyymillään (mişär, tai venäläisittäin meštšerjaki, ja osa heistä tiedettävästi myös nimellä nogai). Vaikka tataareista puhuttaessa viitataan nykyään lähinnä volgalaisiin omana kansana, on se siitä huolimatta yleistermi. (Esimerkki: Krimin tataarit). Englantilainen kielitieteilijä Arthur Lumley Davids kirjoitti, että yleistermeistä Turk olisi sopivampi kuin Tatar.[33][34][35][36][37][38][39]

Suomessa tataarit tunnistivat itsensä alkuaikoina lähinnä uskontonsa kautta (muhamettilainen/musulmaani). Termiä tataari pidettiin yhteisön keskuudessa venäläisenä haukkumanimenä, ja halu päästä siitä eroon voimistui Turkin tasavallan perustamisen jälkeen (1923), jolloin kyseiset turkinsukuiset maassa alkoivat kutsua itseänsä yleisesti ”turkkilaisiksi”, ”pohjoisen turkkilaisiksi” tai juuriinsa viitaten, ”Volgan turkkilaisiksi”. (Myös muinaisten kiptšak-turkkilaisten nimeen vedottiin[40]). Turkista, eli ensimmäisestä heidän näkemästään itsenäisestä ”turkkilaisesta valtiosta” muodostui täten omanlainen identiteetin kiinnekohta. (Turkkilaisten kansojen yhtenäisyyttä edustava aate panturkkilaisuus oli lisäksi vaikuttava tekijä tuona aikana).[41][42][35]

Monet Venäjän turkkilaiset päätyivät muuttamaan Turkkiin. Suomen yhteisön keskuudessa muun muassa yrittäjä Zinnetullah Ahsen Börestä tuli Turkin kansalainen toivoen samalla, että muutkin liittyisivät ”suurturkkilaiseen kansaan”. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että heimonveljet Venäjällä saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota oli hetkellisesti edustanut Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.[43][44][45]

Vaikutus kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkin tasavallan kymmenvuotisjuhla Tampereen VPK:n juhlasalissa (lokakuu 1933). Taustalla lippujen lisäksi presidenttien Atatürk ja Svinhufvud kuvat. Oikealla oven suussa Musa Bigiev, joka ei tullut yhteiskuvaan peläten Neuvostoliittoon jääneen perheensä vuoksi.[46]

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla. Turkin kieltä pidettiin yhteisön keskuudessa omanlaisena sivistyskielenä ja se vaikutti myös heidän omaan turkkilaiseen kieleen. Esimerkiksi henkilönimissä tataareille tuttu ä-äänne merkittiin usein Turkin tapaan E-kirjaimella. Tätä ennen ainakin jotkut nimistä olivat ehtineet olla jo käytössä Ä-kirjaimen kanssa Suomessa, kunnes lopulta vuonna 1957 tataariseurakunnan toimesta ne ilmoitettiin väestörekisteriin Turkin oikeinkirjoituksen mukaisesti, eli E:llä. (Ahsän → Ahsen, Sämiulla → Semiulla).[47][48][49][50][51][52]

Turkkia opetettiin yhteisön nuorille heidän äidinkielensä ohella, johon he viittasivat usein ”turkin kielenä” tai ”Volgan turkkina”. Tataarien yhdistykset myös käyttivät nimeä turkkilainen eikä tataari.[47][48][53][50][54]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin tataari-nimitys on vakiintunut kyseisille volgalaisille, niin Suomessa kuin Venäjän puolella. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen alkoi syntyä uusi yhteys ”tataarilaisiin juuriin”, kun Tatarstanista saapui ensimmäisiä vierailijoita 1960–1970-lukujen taitteessa. Suomen yhteisö itsekin pääsi matkaamaan Kazaniin ja hieman myöhemmin myös esivanhempiensa synnyinalueille. Lisäksi mahdollisesti halu lopulta erottua Suomeen saapuneista Turkin turkkilaisista vaikutti asiaan.[55][48]

Termin uudelleen käyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä; tataariin viitattiin edelleen venäläisenä haukkumanimenä. Tatarstanissa on kansallismielinen ryhmittymä ”bolgaristit”, jotka tukevat teoriaa, minkä mukaan kyseinen kiptšak-bolgaarilaista turkin kieltä puhuva väestö olisi muinaisten bolgaarien jälkeläisiä. He kieltäytyvät yleistermistä tataari ja kutsuvat itseään Volgan bolgaareiksi (İdel-Ural bolğarları).[56][57]

Kaikki aikaisemmin tataariksi kutsutut kansat eivät nimeä enää käytä (esim. ”Kaukasian tataarit” → azerit, ”vuoristotataarit” → karatšait ja balkaarit).[58]

Tataarien vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle.[59]

Yksittäisten tataarien haastattelujen perusteella Suomessa ei ole sen suurempaa syrjintää esiintynyt ajoittaisten "tattari" -nimittelyjen lisäksi. Kyseinen kutsumanimi, joka erehdyttävästi on myös romaneista käytetty nimitys johti kuitenkin vuonna 1961 välikohtaukseen, jonka seurauksena kaksi Suomen tataaria joutui vankilaan ja kolmas vahingonkorvausten maksuun. Kolmikko pahoinpiteli muuan metalliliikkeen harjoittajan vahingoittaen tämän näköä pysyvästi. Mies oli väitetysti haukkunut heitä "tattareiksi" helsinkiläisessä ravintolassa vappuyönä. Pahoinpitelijät yhdessä joutuivat maksamaan uhrille kokonaisuudessaan 1 105 000 markkaa.[60][61][62]

Tataareihin kohdistuneita välikohtauksia on vuonna 1942 tapahtunut tappo, jossa rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan ammuttiin hänen kävellessä ystävänsä kanssa ilta-aikaan Helsingissä. Motiiviksi epäiltiin ampujan luulleen, että kieli, jota kaverukset puhuivat oli venäjä, vaikkakin kyseessä oli tataari. Ampujaa ei tavoitettu. Tampereella puolestaan 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin.[63][60]

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Məhəmməd Əmin Rəsulzadə ja poliittiset pakolaiset Abdullah Battal, Mustafa Salah ja Lutfi Ishaki Hyvinkäällä vuonna 1922.

Idel-Ural-valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz İshaki, Musa Bigiev, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.[64] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.[65] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.[66]

Idel-Ural-poliitikkojen lisäksi pakolaisena Suomeen tuli esimerkiksi myöhemmin Ranskassa teosofina ja vapaamuurarina tunnettu tataari Emine Sartlan, joka Suomessa oli mukana perustamassa tataarien seurakuntaa ja luennoimassa islamin uskosta.[67]

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Misäärejä tarkemmin tutkineet ovat etenkin Martti Räsänen ja Heikki Paasonen.[68][69] Muita uteliaita olivat Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”.[68]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien Islam-seurakunnan rakennus Helsingissä.

Tataarit ovat sunnalaisia muslimeja.[70] Uskoaan he harjoittavat oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla.[71] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.[72] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.[26][73] Tataarien islam-rakennuksessa käy rukoilemassa muitakin muslimeja, mutta jäseneksi otetaan vain tataarit tai heidän puolisonsa kolmen vuoden koeajan jälkeen. Jäsenen pitää osata tataarin kieltä.[74][75]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia, ja heidän harjoittamaansa islamia on kutsuttu ”liberaaliksi islamiksi”. Seurakunnan entinen puheenjohtaja, asianajaja Atik Ali puolestaan kuvailee, että heidän islamiaan voi kutsua maltilliseksi lähinnä, jos sitä vertaa ääriliikkeisiin, mutta muutoin tataarit hänen mukaansa harjoittavat samaa ”yhtä ja oikeata islamin uskoa”. Hartaampia muslimeja löytyy tataarien varttuneimmasta sukupolvista, kun taas nuoremmat nojaavat enemmän äidinkieleen ja kulttuuriinsa yleisesti identiteetin määrittelyssä. Tutkija Harry Halén on kirjoittanut aiheesta muun muassa seuraavasti; ”Volganturkkilaisten (tataarien) islam joutui jo varhain sopeutumaan venäläisten herruuteen ja on siis aina ollut hyvin maltillista, toisin kun esimerkiksi Kaukasiassa, jossa on esiintynyt jyrkkiä ääriliikkeitä”.[76][77][78][79][80]

Tataariyhteisöstä on tehty pyhiinvaelluksia Mekkaan aina 1920-luvulta.[28] Koraanista ensimmäinen suomenkielinen käännös julkaistiin tataarilaisen yrittäjän Zinnetullah Ahsen Bören puolesta vuonna 1942. Samoihin aikoihin toinen tataariyrittäjä Hasan Hamidulla puolestaan jakoi näköispainosta koraanista islaminuskoisille sotavangeille Suomessa ja Saksassa.[43][81]

Helsingin seurakunnan ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tunisian presidentti Habib Bourguiba, Tatarstanin presidentti Rustam Minnihanov ja Turkin presidentti (silloinen pääministeri) Recep Tayyip Erdoğan. Seurakunnassa on toiminut myös muualta tulleita imaameja, kuten krimintataari Abdurrahman Kaya ja Anatolian turkkilainen Enver Yıldırım.[82][83][84] Vuonna 2020 Suomen Islam-seurakunnan imaami on venäläissyntyinen Ramil Belyaev (Bilal) ja hallituksen puheenjohtaja pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin, joka on samalla seurakunnan ensimmäinen naisjohtaja.[75][78]

Tampereen tataariseurakunnan keskuudessa erikseen on ollut myös lukuisia vierailijoita. Näihin kuuluu muun muassa 1900-luvulla vierailleet teologi Musa Bigiev, maanpaossa ollut Idel-Uralin presidentti Sadri Maksudi Arsal, muftit Tälğat Tacetdin Ufasta ja Rawil Ğaynetdin Moskovasta, sekä tataaritaustainen turkologi Reşit Rahmeti Arat Turkista ja professori Abdullah Ahmed Zadri Medinan yliopistolta. Seurakunnan puheenjohtaja vuonna 2020 on yrittäjä Vahit Wafin.[85][86]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjäntataari Çıñgız Ərifulla puhuu misäärin murteella.

Tataari on turkkilainen kieli, joka luokitellaan kiptšakkilaisten kielten kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään.[87] Sen lähin sukulaiskieli on baškiiri.[88] Misäärit ja täten samalla Suomen tataarit (Finlandiyä tatarları) puhuvat kielen läntistä murretta eli misääriä. Se eroaa hieman Kazanin murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.[89][90] Näiden murteiden eroa kuvaa esimerkiksi kirjain Ğ, jota kazanilaiset käyttävät, kun taas misääreiltä se puuttuu (Ğabdulla → Abdulla). Suomen yhteisön erottaa muista volgalaisista myös siinä, että he eivät käytä kirjainta X, eli niin sanottua ”kurkku H:ta”.[91][92]

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kielen ääntämiseen.[93] Ensimmäisen sukupolven misäärit puolestaan olivat asuneet kotiseuduillaan hajanaisesti venäläisten kanssa ja omaksuneet venäläisiä lainasanoja puheeseensa. Tataari itsessään on saanut vaikutteita arabian, persian, venäjän ja uralilaisista kielistä, sekä suomentataarit erikseen myös Turkin kielestä.[94][95] Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta on misäärien puhuman murteen sanottu ääntämykseltään ja rakenteeltaan paljolti muistuttavan kiptšakkikielten alkumuotoa.[90]

Kirjaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tataaria kirjoitetaan nykyään latinalaisella kirjaimistolla ja Venäjällä kyrillisesti, joskin sen ohella on rajallisessa käytössä latinalainen versio.[96]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volgan tataarit käyttivät virallisesti arabialaista kirjaimistoa aina vuoteen 1928, jonka jälkeen hetkellisesti, vuoteen 1939 käytössä oli latinalainen kirjaimisto, minkä jälkeen siirryttiin kyrilliseen. Arabialaiset aakkoset eivät tunnetusti riitä kuvaamaan eri kielten äännevarastoja, joten myös tataarin arabian kirjaimisto koki muutoksia historiansa aikana.[97][98][99]

Suomentataaria kirjoitettuna arabialaisella kirjaimistolla.

Kirjakielenä käytettiin 1600-luvulta asti Tšagatain kielestä polveutuvaa Volgan türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä (İske tatar tele). Kirjaimistoa, joka oli Volgan islamisoitumisen jäljiltä ollut arabialaista kutsuttiin nimellä İske imlâ (Vanha oikeinkirjoitus). 1870-luvulla sitä uudistettiin kirjailija Qayum Nasıyrin toimesta lisäämällä ylimääräisiä merkkejä tšagataista niiden puuttuessa arabian ja persian kirjaimistosta. Sitä mukautettiin tataarin fonetiikalle sopivaksi.[99][100]

Seuraavaksi, aikana 1920-1928 muunnelma Yaña imlâ (Uusi oikeinkirjoitus) oli käytössä. Kirjaimiston lopullisena tavoitteena oli mukauttaa aakkoset varsinaiseen tataarin ääntämiseen. Huomioon otettiin tataarin vokaalisointu.[99]

Suomen tataarien keskuudessa erikseen oli myös arabian kirjaimiston uudistajia. Kirjailija Abdullah Battal, Islam-seurakunnan ensimmäisten sääntöjen laatija sovelsi oikeinkirjoituksen foneettiseksi. Hän pyrki nostamaan tataarin vokaalit selkeästi ja johdonmukaisesti näkyviin arabialaisessa kirjoitusasussa ja yhdenmukaistamaan myös konsonanttien merkitsemisen.[98]

Ennen kyrilliseen siirtymistä vuonna 1939, silloisessa Neuvostoliitossa tataarit omaksuivat hetkellisesti latinalaisen kirjaimiston Yañalif-liikkeen vaikutuksesta. Myös Suomessa latinalaiseen kirjaimistoon siirtyminen tapahtui osittain kyseisen liikkeen vuoksi, mutta ennen kaikkea Turkin tasavallan kielireformin vaikutuksesta. Muutos Suomen tataareilla alkoi 1930-luvulla ja 1950-lukuun mennessä julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kyseistä muutosta sillä osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti uskonnolliseen identiteettiin.[95][101]

Suomessa tataarin latinalaisen kirjaimiston ensimmäinen versio lainattiin suoraan Turkin kielen aakkosista ja myöhemmin yhteyksien avauduttua Kazaniin on saatu vaikutteita kirjakielestä. Alun perin Turkin oikeinkirjoituksen mukaan e-kirjaimella merkitty tataarin "ä-äänne" ilmenee sittemmin ä-kirjaimeilla. (Finlandiye: Finlandiyä).[95]

Suomentataarin kielinäyte vuonna 2021:[102]

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin»

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarilainen sukunimi on yleensä jonkun esi-isän nimi, jossa on perässä venäläinen pääte. Sukunimet tulivat käyttöön tataareilla 1800-luvun lopulla. Tätä ennen oli käytössä etunimi + patronyymi, eli isännimi. Suomeen saapuneet tataarit omaksuivat venäläiseen passiin merkityn isännimen sukunimekseen, mutta ne, jotka matkustivat maahan vanhempiensa tai isänsä kanssa, saivat sukunimekseen isänsä patronyymin, eli isoisänsä nimen. Täten eri aikoina tulleet veljekset saattoivat käyttää eri sukunimeä. Kyseiseen aikaan patronyymejä merkittiin samoin miten sukunimiä nykyään, eli ov/ev/in. (Esimerkiksi Zinnätulla Imadutdininpoika = Zinnätulla Imadutdinov). Edellä mainitun isännimi olisi nykyisen käytännön mukaan Imadutdinovitš, ja sukunimi Imadutdinov. Venäjältä tulleiden tataarinaisten isännimiä ei ollut eroteltu sukupuolen perusteella (ova/eva/ina).[103][104][43][105]

Suomessa venäläiset päätteet otettiin sukunimistä pois yleensä itsenäisyyden aikoihin. Pääsyyksi on oletettu pyrkimys välttyä sen ajan niin sanotulta ”ryssänleimalta”. Myös Venäjän puolella osa tataareista on käyttänyt sukunimeä ilman venäläistä päätettä, joskin yleensä epävirallisissa merkeissä, kuten taiteilijanimenä (Tukayev -> Tukay). Venäjällä on virallisessa käytössä venäläistetty versio nimestä, joka usein eroaa tataariversiosta. Tataarin kielellä patronyymit merkitään ulı (poika) ja kızı (tytär).[106][103][105]

Yleisimpiä sukunimiä Suomen tataariyhteisön keskuudessa vuonna 1970 olivat Samaletdin, Bedretdin, Ali, Saadetdin, Hairetdin, Ainetdin, Hamidulla/Hamidullen, Schakir, Hasan, Arifulla/Arifullen, Sadik, Alkara, Asis, Beshar, Osman, Nisametdin, Fethulla ja Wafin.[103]

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabialais-, persialais- ja turkkilaisvaikutteisia.

Ennen Volgan alueen islamisoitumista ”tataarien” nimet olivat tiettävästi enimmäkseen turkkilaista perää. (Esimerkiksi aatelisnainen nimeltään Altın Börtek = ’kultainen siemen’). Islamin vaikutuksesta nimet muuttuivat arabia- ja persiapainotteisiksi. 1800–1900-lukujen taitteeseen saakka nimet viittasivat uskonnollisiin termeihin ja olivat monesti myös kaksi-, joskus jopa kolmeosaisia.[107][108][109][110]

Volgan tataareilla kaksiosaiset miesten nimet oli johdettu arabialaisista nimistä jotka yleensä päättyivät joko -ullah (Allahin), -ad-Din (uskon/uskonnon), tai persian kielestä polveutuvaan sanaan -can (d͡ʒan, sielu). Esimerkkinä Sämiulla (Allahin kuuntelija), Nasretdin (uskon puolustaja), Arifcan (oppinut sielu). Myös Abd-alkuiset nimet olivat yleisiä. (Abdulla, Abdrähim, Abdräşit, Abdelwäli, Abdelkärim, Abdelwafa). Vanhoja kaksiosaisia naisten nimiä olivat esimerkiksi Şämsekamär, Şämsihacär, Bibican, Bibigöl, Gölçäçäk, Ömmegölsem, Säidäbikä, Ayşäbikä, Miñlebädär, Bädricamal.[108][109][111][112]

Vaikka 1900-luvun alun jälkeen kaksiosaiset nimet olivat menettäneet suosiotaan ja osa päätyi lyhentämään ne (Sadretdin: Sadri), nimet olivat silti vielä paljolti arabialaisia ja usein Koraanista johdettuja. Esimerkiksi Suomessa tataarinimet miehillä: Ädhäm, Äkram, Feyzi, Ferid, Räshid, Mönever, Halid, Fatih, Hakim, Vahit; naisilla: Aliye, Hayat, Hafize, Anise, Mönire, Azize, Amine, Hakime, Halime, Feride.[113][43][114][115][109][116][117]

Seuraavaksi käyttöön tulivat Turkin turkkilaiset (Erkan, Okan - Meral, Filiz) sekä turkkilaispersialaiset ja -arabialaiset hybridinimet (İldar, Aynur). Myös joitain eurooppalaistaustaisia nimiä on ilmennyt, etenkin Venäjällä. (Albert, Emil, Rudolf - Çulpan, Diana, Roza). Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.[118][119][120][121][122][107][123][124]

Venäjällä tataarin kielelle yleistä ”ä-äännettä” kuvaa kyrillinen kirjain ә, jota on myös käytetty latinalaisessa versiossa ä-kirjaimen ohella (Рәшит; Räşit/Rәşit). Suomentataarit puolestaan usein merkitsevät äänteen joko a:na (Хәким: Hakim), tai e:nä, joka taas monesti vastaa Turkissa käytettävää kirjoitusmuotoa. (Хәлимә: Halime). Suomessa tataarinimien oikeinkirjoitus on kokonaisuudessaan kirjavaa.[125][126][118][127][109][128][129][130][131][132]

Tataarin kielen vokaalisoinnun vaikutuksesta arabialaisiin nimiin lisätään välillä Venäjän puolella latinalaisella kirjaimistolla ”ylimääräinen” ä- tai ö-kirjain. (Габделкәрим: Ğabdelkärim = Ğäbdelkärim, Гомәр: Ğomär = Ğömär).[129][109][128][133][134][135]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisrunoilija Abdulla Tukay (1886–1913).

Tataarien kansallisperinteeseen kuuluu runous. Misääreillä se on yleensä haikeaa, kotiseuduista ja kurjista ihmiskohtaloista kertovaa. Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Naisrunoilija Gäühär Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja. Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habibur-Rahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.[136][127][137]

Fazile Nasretdinin haikurunokirja Tuksan tugız haiku julkaistiin Aybagar-sivustolla vuonna 2022.[138][139]

Tunnetuin Volgan tataarien runoilija on Abdulla Tukay. Runoa ”Tugan tel” (Äidinkieli) pidetään omanlaisena kansallishymninä.[140][141]

»I tugan tel, i matur tel, ätkäm-änkämneñ tele!

Dön’yada küp närsä beldem sin tugan tel arkılı.

Iñ elek bu tel belän änkäm bişektä köylägän, Annarı tönnär bue äbkäm hikäyat söylägän.

I tugan tel! härvakıtta yardäme berlän sineñ, keçkenädän añlaşılgan şatlıgım, kaygım minem.

I tugan tel! Sindä bulgan iñ elek kıylgan dogam:

yarlıkagıl, dip, üzem һäm ätkäm-änkämne, hodam!»

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamperelainen tataarimuusikko Halid Kurbanali (1927–1988).

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan. Tataarilaisessa kansanmusiikissa usein kaivataan koti- ja synnyinseutuja sekä kauas jääneitä ystäviä ja perheenjäseniä. Vastapainoksi tanssilaulu puolestaan on ”rytmikäs, reipas ja iloinen”. Nykyaikaista tataarilaista musiikkia on soittanut paikallinen yhtye Başkarma, jonka keulahahmo Deniz Bedretdin on perustanut lisäksi kaksi muuta yhtyettä Kazanin puolella ja vuonna 1968 Helsingissä rockyhtyeen The Sounds of Tsingiskhan.[142][143][144][145]

Suomen tataareilla on ollut myös omia laulukuoroja. Lahjakkaita laulajia yhteisön keskuudessa ovat olleet muun muassa Hamit Hairedin, Zeituna Abdrahim, Naim Sadik, Hamdurrahman Hakimcan, Aliye Hakimcan, Hamide Çaydam, Dina Abdul ja Betül Hairetdin. Muusikoista esimerkkinä Halid Kurbanali, Batu Alkara ja Ädhäm Kanykoff, joista jälkimmäisin oli säveltäjä Jean Sibeliuksen ystävä.[146][147][148]

Myös venäläisiä tataaritaiteilijoita on esiintynyt Suomessa aina 1960-luvulta. Ensimmäisten joukossa oli kulttuurityöntekijä Ymär Daherin järjestämänä muusikot Röstäm Yäxin, İlham Şakirov, Venera Şäripova, Ayrat Arslanov, Marat Äxmätov ja Mars Makarov. He esiintyivät Helsingissä ja Tampereella ja matkansa aikana tapasivat presidentti Urho Kekkosen. Muihin venäjäntataarilaisiin muusikkovieraisiin kuuluu esimerkiksi Xäydär Bigiçev vuonna 1989.[149][150][151]

Venäjän puolella vaikuttanut ja Aktukissa syntynyt tenori Räşit Wahapov oli yksiä merkittävimpiä tataarilaisen kansanmusiikin tulkitsijoita.[152]

Kansainvälisiä tataarimuusikoita on esimerkiksi venäläinen sopraano Aida Garifullina.[153]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmä Aliyebanu, 1946.

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Etenkin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat 1900-luvulla päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella tiedetään yhden esityspaikan olleen Tampereen Teatteri, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz İshaki ja Musa Bigiev, olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityksiä järjestettiin muun muassa Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.[154][143][155]

Näytelmän käsiohjelma, painattanut Hasan Hamidulla.

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu. (Paikallisesti kirjoitettuna ’Mir-Haider Feyzi’ ja ’Aliyebanu’). Suomentataarit ovat esittäneet myös muun muassa Ğäliäsğär Kamalin ja Ayaz İshakin teoksia.[155]

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla.[143][156] Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanintataari Saniye İffet (Saniyä Ğiffät, 1899–1957).[143][157]

Tatarstanin kansallisteatteri vieraili Helsingissä vuonna 1996 ja esiintyi Ruotsalaisessa teatterissa.[158]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeaikaisempia tataaritaiteilijoita on esimerkiksi korumuotoilija Ildar Wafin, jonka tekeleitä on nähty Jenni Haukion yllä. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Niran Baibulat voitti Vuoden tekstiilitaiteilija -nimikkeen 2007. Arkkitehti Pervin Imaditdin tunnetaan erityisesti hotellien ja ravintoloiden sekä erilaisten korjausrakentamishankkeiden suunnittelijana. Historiantutkijana toimiva Ainur Elmgren tunnetaan myös sarjakuvistaan.[159][160][161][162][163][164][165][166]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämäkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet.[167]

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki.[168] Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.[43]

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurivaikuttaja Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan.[169][170]

Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.[171][172]

Sabira Ståhlberg on julkaissut tataarinkielistä kirjallisuutta Aybagar-sivustolla.[173]

Juhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataariyhteisön perinteisiin juhliin kuuluu keväisin järjestettävä kansallisrunoilija Abdulla Tukain syntymää juhlistava tilaisuus Balalar Bäyräme (’lasten juhla’), jossa yhteisön lapset ja nuoret esittävät lauluja, runoja ja tarinoita. Kesäisin puolestaan on järjestetty leirejä. Niiden sijaintina ovat olleet muun muassa Terijoki, Järvenpää, Hyvinkää, ja Mäntsälä. Pitkän aikaa, vuoteen 2020 asti, ne järjestettiin Kirkkonummella. Alkuaikoina leirit kestivät kuukauden, sittemmin kymmenen päivää. Leiri päättyy tataarilaiseen kyntöjuhlaan nimeltään Sabantuy, johon kerääntyy nuorison sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä yleensä yli sadan hengen.[174]

Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuin tataarilainen ruoka Suomessa on mausteinen piiras nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiittorimestari-jääkiekkoilija Mönevver Saadetdin. Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe.[175][176] Ruokaperinne on saanut vaikutteita esivanhempien naapurikansoilta kuten venäläisiltä, mareilta, udmurtiteilta, sekä Keski-Aasian kansoilta kuten uzbekeilta ja tadžikeilta.[177]

Perinneruokia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Şorba (keitto)
  • Läkşä
  • Pilmin (pelmeni)
  • Katıklı çomar (jogurttiklimppikeitto)
  • Pärämäç (lihapiiras)
  • Katlama (munkit)
  • Kıstırma (lihapiirakka)
  • İt bäleşe (lihariisipasteija)
  • Yomırka bäleşe (munariisipasteija)
  • Özem bäleşe (rusinariisipasteija)
  • Käbestä bäleşe (kaalipiirakka)
  • Sugan bäleşe (sipulipiirakka)
  • Eremçek bäleşe (rahkapiirakka)
  • Alma bäleşe (omenapiirakka)
  • İtle botka (lihapilahvi)
  • Özemle botka (rusinapilahvi)
  • Karaboday botkası (tattariryynipilahvi)
  • Talkan (tattariuunipuuro)
  • Küptermä (blini)
  • Bäräñge yakkan taba kümäçe (pannuperunaleipä)
  • Kıstıbıy (perunatasku)
  • Bäräñge pärämäçe (pärämäts perunapiiras)
  • Umak (pikkuvoipulla)
  • Bavırsak (öljyssä paistetut taikinapallot)
  • Koş tele (linnunkielet)
  • Çäkçäk (hunajainen keko)
  • Akçigeldäk (piparminttupikkuvoileivät)

Listan koonnut Derya Samaletdin.[178]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat yksi maan seitsemästä kansallisesta vähemmistöstä.[179]

Etninen koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Misäärit

Suomen tataarit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta taustaltaan Nižni Novgorodin alueen misäärejä, ja täten Volgan tataareja. Misäärien muodostuminen kansana on monivaiheinen eikä siitä ole yhtenevää mielipidettä. Heidän kulttuurissaan on eri vaikutteita, kuten venäläistä ja mordvalaista. Suomen yhteisö erikseen sai 1900-luvun aikana myös paljon vaikutteita Turkista. Tutkijat kuten Antero Leitzinger ja Alimdzhan Orlov ovat todenneet, että vaikka misääreistä löytyy ulkopuolisia vaikutteita, ovat he silti yksiä muinaisen turkkilaisen kiptšakkiheimon ”puhtaimpia edustajia” nykypäivänä.[180][181]

Lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataariyhteisön jäseniä oli Suomessa 927 henkeä vuonna 1961. Myöhemmin, vuonna 2020, määräksi on arvioitu noin 600–700. Heistä enemmistö asuu edelleen pääasiassa samoilla alueilla kuin aikaisemmin: Helsinki, Tampere, Turku ja Järvenpää.[75][182][183]

»Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

  • Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
  • Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
  • Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
  • Tulee kauhean surumielinen olo, kun meidän musiikkia kuuntelee. Että miksi ollaan täällä, muun kansan joukossa, eikä ole omaa kotimaata. Ja vielä mennään sekaisin suomalaisten kanssa.
  • Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.[184]»

Yksittäisiä suomalaisten naisten kanssa solmittuja liittoja oli jo ensimmäisessä sukupolvessa, jonka muodosti noin 160 perhettä. Puolisot kääntyivät islamiin ja usein opettelivat tataarin kieltä. Heidät kuitenkin hyväksyttiin poikkeuksina, sillä tataarit perinteisesti ovat suhtautuneet ”seka-avioliittoihin” negatiivisesti ja 1900-luvulla se saattoi jopa jättää lapsen perinnöttömäksi. Osa miespuolisista tataareista onkin etsinyt puolisonsa Venäjän tataarien keskuudesta, mutta liitot suomalaisten kanssa ovat paljolti lisääntyneet ajan saatossa. Tataarinuoriso on kertonut puolison löytämisen oman pienen yhteisön parista olevan haastavaa.[185][75][186][187]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarilaisen urheiluseuran ”Yolduz” rintamerkki - 1945.

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, varsinkin jääkiekossa ja jalkapallossa. He ovat perustaneet myös omia urheiluseuroja. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä Suomeen saapuneiden tataarien kotikylissä kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa ja täten he kannustivat lapsiaan urheiluun myös uudessa ympäristössään.[188][189]

Ansioikkaimpia tataariurheilijoita Suomessa on etenkin Atik Ismail, Lotfi Nasib ja Räshid Hakimsan. Jalkapallolegendaksi kutsuttu Ismail pelasi menestyksekkäästi Suomen A-maajoukkueessa, SM-sarjassa, ulkomailla ja valittiin jalkapallon Hall of Fame -galleriaan. Jääkiekkoleijonaksi nimetty Nasib voitti kuusi Suomen-mestaruutta ja pelasi kaksissa MM-kisoissa. Hakimsan voitti neljä jääkiekon SM-kultaa ja sai kansainvälisen tason erotuomarina Jääkiekkoliiton ansiomerkin.[190][191][192][120][193][194][195]

Veljekset Feyzi, Murat, Zeyd ja Vasif Ahsen-Böre pelasivat kaikki jääkiekkoa 1930- ja 1940-luvuilla.[196] Saadetdin-suvun Ali ja Mönäyvär pelasivat Ilveksessä, kuten myös Lotfi Nasibin veli Naim ja hänen poikansa Erkan Nasib.[197][198][120][199]

Ilvestä ja Lukkoa edustanut jääkiekkoilija Deniz Bavautdin pelasi kaksi kautta Ruotsissa maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.[200]

Maalivahti Nefise Saadetdin voitti jalkapallon naisten Suomen-mestaruuden HJK:n riveissä vuonna 1979.[201][202] Ugul Samaletdin edusti Kiffeniä 1980-luvulla.[203]

Tataariedustusta on löytynyt lisäksi lajeista kuten pesäpallo, pikaluistelu, keilaus ja golf. Ismail Neuman voitti Pyrinnössä juniorimestaruuden vuonna 1926. Neuman palkittiin lyömäkuningas -tittelillä Helsingin Pallonlyöjissä (1943) sekä Katajanokan Haukoissa (1948 ja 1950).[120][204][205] Sodassa kaatunut luistelija Hasan Abdrahim sijoittui vuoden 1939 SM-kisoissa viiden parhaan joukkoon.[206] Ural Samaletdin keilasi Helsingin Vauhti-Veikoissa ja voitti Helsingin Bowlingliiton henkilökohtaisen- sekä pari- että joukkuemestaruuden 1980-1981.[207] Golfia on pelannut puolestaan Riza Bedretdin, joka vielä vuonna 2019 osallistui miesten 80-vuotiaiden Helsingin Golfklubin sarjaan sijoittuen toiseksi.[208][209]

Viimeaikaisempia tataarilaisia urheilijoita on koripalloilija Meral Bedretdin (s. 1993).[210][122]

Liiketoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mainos 1900-luvulta.

Monet kankaita, turkiksia ja vaatteita kauppaavat tataarit perustivat Suomessa oman liikkeen. Vuonna 1940 melkein kaikki heistä saivat toimeentulonsa kaupankäynnistä. Myöhemmät sukupolvet siirtyivät työelämään muille aloille, mutta osa on jatkanut perinteistä kauppiasammattia.[211]

Alin ja Samaletdinin suvut, Safa Nisametdin sekä Nuretdin Feren lapset luokiteltiin 1970–1980-luvuilla miljonääreiksi. Tampereella 1900-luvulla menestyksekkäitä kangas- ja turkiskauppiaita olivat etenkin Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Semiulla Wafin. Ilgis Saadetdinin ja puolisonsa Irenen Mattokulma oli toiminnassa Rautatienkadulla vuosina 1969–2021.[211][212][213][214][215]

Muun alan tataariliikemiehiä on esimerkiksi Solteqin perustaja, tamperelainen yritysjohtaja Ali Saadetdin sekä espoolainen kuntokeskusketju Esportin ja jalkapalloseura FC Hongan pääomistaja Färid Ainetdin. Valokuvaaja Räshid Nasretdin piti Helsingissä liikettänsä Nasakuva Oy yli neljäkymmentä vuotta. Hasan Hamidullan elektroniikkaliike huolsi jatkosodan aikana Suomen ja Saksan armeijoiden sähkölaitteita, akkuja ja perämoottoreita.[216][217][218][81]

Joitain tataarien vähittäistavarakauppoja Helsingissä 2000-luvulla; Tyyli-Turkis, Turkis Oy N. Ali, Mattocenter, Imperial-Matto, Bulevardi 5.[211][219]

Yhdistyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki seuraavista eivät välttämättä ole enää olemassa, mutta tietojen puutteellisuuden vuoksi on kaikista merkitty vain perustusvuosi:

  • Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)[25]
  • Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya İslam Cemaati)[25]
  • Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)[220]
  • Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Birligi, 1935)[220]
  • Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Birligi, 1935)[220]
  • Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)[220]
  • Tampereen Islamilainen Seurakunta (Tampere İslam Mahallesı, 1943 - myöh. Tampereen tataariseurakunta)[220][221]
  • Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)[220]
  • Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)[220]
  • Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)[220]
  • Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)[220]
  • Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)[220]

Juuret Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nižni Novgorodin alue Venäjän kartalla.
Nižni Novgorodin alueella sijaitseva Aktukin kylä, josta suurin osa suomen tataarien esivanhemmista oli kotoisin.

Tataariyhteisön esivanhemmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylistä. Nykyisin seutu kuuluu Nižni Novgorodin alueen Krasnooktjabrskin piiriin. Suurin osa oli kylästä Aktuk (Aktukovo), ja muut sen naapurikylistä, kuten Suıksu (Kljutšištši) ja Urazawıl (Urazovka). Joitain yksittäisiä samoina aikoina muualta tulleita oli esimerkiksi Kazanista sekä Kaukasian ja Turkestanin alueelta.[3][222]

Maahan saapuneiden tataarien välietappi oli Pietari, jossa yhtenä yhdyshenkilönä toimi Tampereelle muuttanut kauppias Ymär Sali (ent. Alautdinov). Kyseisten tataarien tiedetään majailleen ”Samaletdinin teehuoneella”, joka sijaitsi alueella Apraksin pereulok (Апраксин переулок).[223]

Tataarien yhteydet sukulaisiin Pietarissa, kotikylissään ja muilla alueilla olivat poikki vuosikymmenten ajan. 1960-luvun lopulla alkoi muodostua uusi yhteys, kun he saivat Venäjän tataarilaisia vierailijoita, kuten esimerkiksi muusikot Röstäm Yäxin ja İlham Şakirov sekä tutkijat İlbaris Nadirov ja Reşit Rahmeti Arat. He pääsivät lopulta myös itse matkaamaan rajan toiselle puolen. Tatarstanin nykyinen presidentti Rustam Minnihanov on myös vieraillut yhteisön keskuudessa.[224][82][22]

Tunnettuja Nižni Novgorodin alueen tataareja:

Yhteydet Turkkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataariyhteisö on ylläpitänyt alun perin 1920-luvulla Turkin kanssa luodut yhteytensä. Heidän vieraanaan on ollut esimerkiksi Turkin presidentti (silloinen pääministeri) Recep Tayyip Erdoğan, joka käyntinsä aikana kertoi olevansa vaikuttunut, kuinka kyseinen pieni turkkilainen yhteisö on pystynyt säilyttämään identiteettinsä maassa. Myös entinen presidentti Abdullah Gül oli vieraana aikaisemmin. Yhteisön seurakunnassa on lisäksi toiminut Turkista tulleita imaameja.[83][230]

Turkkilainen tv-kanava TRT kuvasi tataariyhteisöstä dokumentin ”Finlandiya Tatarları” vuonna 2005.[231]

Tunnettuja Suomen tataareja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järvenpäässä Kinnarin kaupunginosassa sijaitsee omakotialue, jossa on tienpätkä nimeltään ”Tataarikuja”.[271]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja?. Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  • Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
  • Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  • Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
  • Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
  • Leitzinger, Antero: Suomen tataarit - Vuosina 1968-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books, Helsinki 2006. ISBN 952-99592-2-2
  • Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi – Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Tervonen, Miikka & Leinonen Johanna (toim.): Vähemmistöt muuttajina - Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen. Painosalama Oy, Turku 2021. ISBN 978-952-7399-09-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halén 1999, s. 1–2; Leitzinger 1996, s. 104.
  2. Leitzinger 1996, s. 103–104
  3. a b c Bedretdin 2011, ”Esipuhe”; Leitzinger 1996, s. 43.
  4. Leitzinger 1996, s. 105, 107
  5. Leitzinger 1996, s. 35.
  6. Antero Leitziger: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia, s. 267–285. Gaudeamus, 2015.
  7. a b c Halén 1999, s. 4, 5, 10.
  8. Halén 1999, s. 3.
  9. Suikkanen 2012, s. 21.
  10. A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette?. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  11. Halén 1999, s. 4, 5, 10; Malmberg 2011, s. 216.
  12. Halén 1999, s. 6.
  13. Leitzinger 1996, s. 106–107.
  14. Asikainen 2017, s. 29–32.
  15. a b Leitzinger 2006, s. 137-139.
  16. a b Leitzinger 1996, s. 128–129.
  17. a b Leitzinger 2006, s. 140, 142
  18. Leitzinger 1996, s. 242.
  19. Lauri Silvander: He taistelivat Suomen puolesta Yle uutiset. 16.8.2015. Viitattu 18.6.2021.
  20. Leitzinger 1996, s. 101, 241
  21. Millar, James (editor in chief): Encyclopedia of Russian History, s. 1499. New York: Macmillan Reference USA, 2004. ISBN 0-02-865907-4.
  22. a b c Renat Bekkin: Connections between Tatars in Petrograd-Leningrad and Finland during the 1920s and 1930s journal.fi. 2020. Viitattu 29.10.2022.
  23. Leitzinger 2006, s. 240
  24. a b Elmgren 2021, s. 85-87 (Vähemmistöt muuttajina)
  25. a b c Leitzinger 1996, s. 159–162.
  26. a b Baibulat 2004, s. 30.
  27. Leitzinger 1999, s. 49.
  28. a b Leitzinger 1999, s. 32.
  29. Halén 1999, s. 24.
  30. Halén 1996, s. 341.
  31. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 358.
  32. Leitzinger 1996, s. 194–206.
  33. Halikov, A. H. 1991
  34. Gosudarstvennyje i titulnyje jazyki Rossii, s. 355. Moskva: Academia, 2002. ISBN 5-87444-148-4.
  35. a b Pan-Turkism encyclopedia.com.
  36. Tatar - Britannica britannica.com.
  37. Gosudarstvennyje i titulnyje jazyki Rossii, s. 355. Moskva: Academia, 2002. ISBN 5-87444-148-4.
  38. Р. Г. Мухамедова Татары-мишари. Историко-этнографическое исследование. — М.: «Наука», 1972 стр. 18
  39. Volga Tatars encyclopedia.com. Viitattu 18.10.2022.
  40. Kiptshak-heimon jäseniä Helsingin keskuksessa digi.kansalliskirjasto.fi. 1936. Viitattu 6.10.2022.
  41. Kadriye Bedretdin 2011, s. 169
  42. Leitzinger 1999, s. 29, 44–45, 194–206, 263; Halén 1999, s. 10.
  43. a b c d e Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886–1945) (tilaajille) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 18.6.2021.
  44. Leitzinger 1996, s. 194–206; Halén 1999, s. 10.
  45. Leitzinger 1996, s. 199
  46. Baibulat 2004, s. 207
  47. a b Halén 1999, s. 24.
  48. a b c Leitzinger 1999, s. 29.
  49. Leitzinger 2006, s. 233, 234
  50. a b Suikkanen 2012, s. 28–31.
  51. Ahsän - 1936 Aamulehti Kansallisarkisto. Viitattu 15.12.2022.
  52. Sämiulla - Tampereen osoitekalenteri 1935 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.12.2022.
  53. Leitzinger 1996, s. 129.
  54. Daher 1999, s. 298 (Tugan Tel)
  55. Татарская энциклопедия: В 6 т. — Казань, 2002. — Т.1., С. 490.
  56. Leitzinger 1996, s. 262–263; Leitzinger 1999, s. 53–55
  57. Татарская энциклопедия: В 6 т. — Казань, 2002. — Т.1., С. 490.
  58. Милли-мәдәни мирасыбыз: Томск өлкәсе татарлары. – Казан, 2016. – 432 б. – (Фәнни экспедицияләр хәзинә сен­нән; ундүртенче китап). ISBN 978 ­5­93091­216­6
  59. Leitzinger 1999, s. 40.
  60. a b Leitzinger 1999, s. 43.
  61. Nyrkinisku silmään maksoi yli 1 mmk:n. Helsingin Sanomat, 11.02.1961. HS Aikakone (tilaajille).
  62. Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-364-7.
  63. Suomen Islam-seurakunnan veteraaniteos: vastaava toimittaja Tuomo Hirvonen. Helsinki: Suomen islam-seurakunta. 2006. ISBN 952-99306-1-5 (s. 115)
  64. Halén 1999, s. 7.
  65. Baibulat 2004, s. 190.
  66. Baibulat 2004, s. 114.
  67. Antero Leitzinger: Suomen tataarit – Vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books Helsinki, 2006. ISBN 9789529959228
  68. a b Leitzinger 1996, s. 99.
  69. Heikki Paasonen. Eino Karahka. Mischärtatarische Volksdichtung. Helsinki, Suomalais-ugrilainen Seura, 1953
  70. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 355.
  71. Yhteystiedot Suomen Islam-seurakunta. Viitattu 18.6.2021.
  72. Kaisu Moilanen: Suomen ainoa minareetillinen moskeija on Järvenpäässä, ja se kuuluu tataareille ((digilehden tilaajille)) 14.2.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 18.6.2021.
  73. Tampereen Islamilainen Seurakunta finder.fi. Viitattu 18.6.2021.
  74. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 357.
  75. a b c d e f Pauli Juusela: Suomen tataareja johtaa pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin 30.1.2020. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 12.2.202 1.
  76. Halén 1999, s. 18.
  77. Harry Halén s. 18 (Tugan Tel)
  78. a b Reeta Salminen, Eetu Pietarinen: Tataarimoskeija: Suomalaistunutta muslimiyhteisöä eivät rahahuolet paina yle.fi. 2015. Viitattu 5.10.2022.
  79. Atik Ali USKOT-foorumin puheenjohtajaksi ekumenia.fi. Viitattu 5.10.2022.
  80. Leitzinger 1996, s. 261
  81. a b c Kadriye Bedretdin: Hamidulla Hasan (1895-1988) 17.8.2010. Kansallisbiografia (maksullinen). Viitattu 18.6.2021.
  82. a b Рустам Минниханов на встрече с татарами Финляндии: Мы всегда ставим вас в пример tatar-congress.org. 2018. Viitattu 17.10.2021.
  83. a b Turkish Prime Minister Meets Tatar Diaspora Leaders In Finland 2010. Radio Free Europe/Radio Liberty. Viitattu 17.10.2021.
  84. Leitzinger 1996, s. 165
  85. Baibulat 2004, s. 84
  86. a b Ultraäänilaitteen hankinta verisuonikirurgian ja toimenpideradiologian keskukselle toteutuu lahjoituksen avulla taystuki.fi. Viitattu 29.9.2022.
  87. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki, s. 155–157, 160. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 5-484-00515-9.
  88. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki, s. 155–157, 160. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 5-484-00515-9.
  89. Leitzinger 1996, s. 39.
  90. a b Leitzinger 1996, s. 37
  91. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 3, s. 67–68. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  92. MH – Suomen Islam-seurakunta tatar.fi. Viitattu 25.10.2022.
  93. Nisametdin 1974, s. 314.
  94. Татарский язык в Интернете: информация о методах и средствах обучения
  95. a b c Nisametdin 1974, s. 306; Daher 1999, s. 295–297.
  96. Law on the use of the Tatar language as the state language of the Republic of Tatarstan gossov.tatarstan.ru. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 18.6.2021. (venäjäksi) (archive.org)
  97. Зайнуллин Г. Г. Татарская азбука на основе арабской графики (Самоучитель) = Гарәп язуы нигезендә татарча әлифба (үзлегеннән өйрәнүчеләр өчен). — Казан: Татарстан китап нәшрияти, 1989. — 112 с. — 300 000 экз. — ISBN 5-298-00563-2.
  98. a b Ahtinen-Karsikko 1925, s. 283
  99. a b c "Arabic alphabet". (Татар энциклопедия сүзлеге, Tatar Ensiklopediä Süzlege; ТЭС, TES 2002). Kazan: Tatarstan Republic Academy of Sciences Institution of the Tatar Encyclopaedia.
  100. Каюм Насыри. Избранные произведения. Казань. Татарское книжное издательство, 1977 и её татарский вариант тат. Q.Nasıri. Qazan, Tatarstan kitap nərşiyatı, 1977 (К. Насыйри. Казан, Татарстан китап нəшрияты, 1977.)
  101. Musajev, K.M.: Neuvostoliiton kansojen kielten kirjaimistot, s. 12. Helsinki: Neuvostoliittoinstituutti, 1967
  102. Bedretdin, 2021 (s. esipuhe: Hasan Hamidulla, tataarikirjailijan elämä)
  103. a b c Leitzinger 1996 (s. 129. Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö)
  104. Leitzinger 1996, s. 129–133
  105. a b Мазитова Ф. Л. Историко-лингвистический анализ татарских фамилий. Автореферат кандидатской диссертации. – Казань, 1986. Источник: http://alnaz.ru/almaty/familii-gabdulvaliev.html Размещение этого материала на других сайтах, форумах, в социальных сетях не допускается.
  106. Tatar Surnames: List. Tatar Writers: Names And Surnames en.unansea.com. Viitattu 15.11.2022.
  107. a b Татарские имена и их значения - полный сборник имен tatarimena.ru. Viitattu 17.10.2021.
  108. a b Имена ufagen.ru. Arkistoitu 14.10.2008. Viitattu 9.6.2022.
  109. a b c d e Татар исемнәре ни сөйли? (Написание и значение татарских имен) magarif-uku.ru. Viitattu 6.12.2022.
  110. Azade-Ayse Rolich: The Volga Tatars: A Profile in National Resilience. s. 44
  111. Leitzinger 1996, s. 130-134
  112. Baibulat 2004, s. 184
  113. a b Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880 – 1954) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  114. a b Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  115. Baibulat, 2004 (käytössä olleita arabia/persiataustaisia nimiä)
  116. Leitzinger 1996, s. 83, 93 (Sadretdin-Sadri)
  117. Muslim Baby Names quranicnames.com. Viitattu 6.12.2022.
  118. a b Türkçe İsimler bebelereisim.com. Viitattu 6.12.2022.
  119. a b Jonni Aaromaa: Vaarin perintökulta päätyi kilpailutöihin mummon suostumuksella – suomalainen Ildar Wafin kisaa koruilla Hyèresin muotifestivaalilla Yle uutiset. 28.4.2018. Viitattu 5.9.2021.
  120. a b c d e f g Baibulat 2004, s. 208.
  121. Baibulat 2004, s. 171
  122. a b Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkuevahvistus Euroliigasta 2017. Forssan Lehti. Viitattu 7.6.2022.
  123. Tugan tel 2011, s. 259
  124. a b Mähallä Habärläre tatar.fi. 2013. Viitattu 21.12.2022.
  125. Okan Daher 1999, Tugan Tel 2011, s. 299
  126. Baibulat 2004, s. 260
  127. a b c d Kadriye Bedretdin / Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 13.6.2022.
  128. a b Tatar: Table of Correspondences, Cyrillic - Roman gov.uk. Arkistoitu 23.11.2014. Viitattu 13.12.2022.
  129. a b Татар аьдяби телененъ алфавиты хъям орфографиясе. — Казан, 1938.
  130. Tatar-başqortlar suğış qırlarında: Prof. Dr. Nadir Däwlät (IX öleş) azatliq.org. 2007. Viitattu 13.12.2022.
  131. XX ğasirniŋ kürenekle tyurkologi Rәşit Rәхмәтi Arat search.rsl.ru. Viitattu 13.12.2022.
  132. Säğit Xäyri: Tatarstanga latin həm ğərəp əlifbası – kɵn taləbe groups.google.com. 2012. Viitattu 13.12.2022.
  133. Berta, Árpád (1998). "Tatar and Bashkir". In Johanson, Lars; Csató, Éva Á. (eds.). The Turkic languages. Routledge. pp. 283–300.
  134. Ğömär Sabircanov: «Dan qazanğan çittäge millättäşlärebez dä tatar entsiklopediäsenä kertelä ala...» azatliq.org. 2003. Viitattu 20.12.2022.
  135. Märxüm Masxadov urınına çäçän qarşılığınıñ citäkçese itep Ğäbdelkärim Sadulayev raslandı azatliq.org. 2005. Viitattu 21.12.2022.
  136. Leitzinger 1996, s. 35-37
  137. a b Baibulat 2004, s. 146.
  138. Haikurunoja tataariksi bokpil.eu. Viitattu 23.12.2022.
  139. Tuksan tugız haiku aybagar.eu. Viitattu 23.12.2022.
  140. Габдулла Тукай. Шурале. — Татарское книжное издательство, 2018. — ISBN 978-5-298-03556-9.
  141. Туган тел gabdullatukay.ru. Viitattu 21.6.2022.
  142. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 361-363, 368, 372.
  143. a b c d e Nisametdin 1995, s. 240–242
  144. Halén 1999, s. 25.
  145. The Sounds of Tsingiskhan and Başkarma (arkistoitu) tatcult.ru. 2019. Arkistoitu 8.9.2021. Viitattu 2.10.2022.
  146. Tugan Tel, s. 240
  147. Baibulat 2004, s. 156
  148. Sabira Stahlberg: Visible and Invisible Tatar Women in Finland aybagar.eu. Viitattu 3.10.2022.
  149. Зилә Мөбәрәкшина: Рөстәм Яхин турында: «Йомшак күңелле, тыйнак табигатьле һәм зыялы иде» intertat.tatar. 2021. Viitattu 6.6.2022.
  150. Sebastian Cwiklinski: The Story of an Unusual Book academia.edu. 2020. Viitattu 9.12.2022.
  151. Baibulat 2004, s. 86
  152. a b Рашид Вагапов: биография, творчество, карьера, личная жизнь kakprosto.ru. Viitattu 15.10.2022.
  153. Aida Garifullina wiener-staatsoper.at. Arkistoitu 5.11.2016. Viitattu 2.1.2022.
  154. Baibulat 2004, s. 154.
  155. a b Baibulat 2004, s. 154, 156
  156. Shakirzyanova Luara Galimzyanovna. People's Artists: Essays, ed.-comp. I. I. Ilyalova. Kazan: Magarif. Vakyt, 2011. S. 364–265. ISBN 9785922204880.
  157. Saniyä Ğiffät (Сания Гыйффәт) trt.net.tr. Viitattu 29.6.2022.
  158. Leitzinger 2006, s. 241
  159. Muotoiluinstituutin Ildar Wafin kilpailee voitosta Ranskan Rivieralla epressi.com. 2018. Viitattu 23.12.2022.
  160. Katri Koskinen: Tässä on Jenni Haukion Linnan juhlat -puku 2018! Ekologinen ja laadukas asu kunnioittaa luontoa: ”Inspiraationa vahvat suomalaiset naiset” 2018. Anna. Viitattu 23.12.2022.
  161. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon Julkaisuja 40.
  162. Vuoden tekstiilitaiteilija tekstiilitaiteilijattexo.fi. Viitattu 23.12.2022.
  163. Anna Aromaa: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki hs.fi. 2004. Viitattu 23.12.2022.
  164. Hotelli St. George projektiuutiset.fi. 2018. Viitattu 23.12.2022.
  165. a b c Juhani Roiha: Ruotsalainen on sellainen 2004. Turun Sanomat. Viitattu 16.6.2022.
  166. Mia Collan: Ulkopuolisten historiaa Ainur Elmgrenin silmin sarjakuvaseura.fi. 2016. Viitattu 23.12.2022.
  167. Halén 1996, s. 330–351.
  168. Kadriye Bedretdin: Hasan Hamidulla: Tataarikirjailijan elämä, s. johdanto. Suomen Itämainen Seura, 2021. ISBN 978-951-9380-92-8.
  169. Tataarilais-suomalainen sanakirja sgr.fi. Viitattu 5.6.2022.
  170. Tutkijat tukevat tataarin kielen säilymistä 2013. Turun Yliopisto. Viitattu 5.6.2022.
  171. Hanna Antila: Kaihoisaa kansaa 2009. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 24.6.2022.
  172. Vedenhaltijan kampa = Su anası vaski.finna.fi. Viitattu 24.6.2022.
  173. Aybagar - Tatar tele häm mädäniyäte aybagar.eu. Viitattu 23.12.2022.
  174. Gölten Bedretdin, Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 21.10.2022.
  175. Jari Mylläri: Linkosuo löysi pärämätsin alkuperäisen reseptin eläköityneen työntekijän hallusta: ”Siilinkarin remontin yhteydessä halusimme palauttaa jotakin vanhaa” 12.3.2021. Aamulehti. Moro. Viitattu 5.9.2021.
  176. Ingvar Svanberg, Sabira Ståhlberg & Renat Bekkin: Horsemeat in the culinary traditions of the Mishär Tatar diaspora in the eastern Baltic Sea region: cultural and historical aspects journalofethnicfoods.biomedcentral.com. 2020. Viitattu 12.6.2022.
  177. Derya Samaletdin: Suomen tataarien ruokaperinteestä Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Viitattu 18.6.2021.
  178. Finlandiyä Türkleri Birligi ry: Perinneruokiamme. 2019. Derya Samaletdin. Tallinnan Kirjapaino. Kieliasun tarkastus: Hamide Çaydam.
  179. Minority Rights Group Finland: National Minorities in Finland. A Richness of Cultures and Languages. 2017. ISBN: 978-951-807-111-X.
  180. Tugan Tel, s. 293–301
  181. Leitzinger 1996, s. 15–45.
  182. Bedretdin, 2011 (Tugan Tel takakansi)
  183. Leitzinger 1996, s. 135
  184. Niklander 1987, s. 276-277, Marjamäki & Kolehmainen 1980, s. 363
  185. Elina Kervinen: Tavismuslimit 3.9.2004. Ylioppilaslehti. Viitattu 16.10.2021.
  186. Suikkanen 2012, s. 116-119.
  187. Leitzinger 2006, s. 246-247
  188. Halén 1999, s. 25; Baibulat 2004, s. 208.
  189. Tataarit urheilevat tähden alla Yolduz-seuran jäsenet jumppaavat ja potkivat palloa, paitsi paastokuukautena islaminuskoisten helsinkiläistä urheiluseuraa johtaa sanavalmis nainen 13.8.1990. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.5.2022.
  190. Tarja Hirvasnoro: Jalkapallolegenda Atik Ismail suree: "Äiti ja isä eivät ehtineet nähdä raitistumistani" 2016. Kodin Kuvalehti. Viitattu 23.12.2022.
  191. Atik Ismail: Pelimies - omaelämäkerta. Minerva 2016. ISBN: 978-952-312-371-7.
  192. Jääkiekkoleijonat Suomen Jääkiekkomuseo ry. Viitattu 27.6.2021.
  193. Leinonen, Kimmo: Koulukadun Sankarit, Tampereen jääkiekkoilun historia 1928-1965. APALI, 2014. ISBN 978-952-5877-38-0. (s. 162)
  194. Hannu Soro: Tampereen Jääkiekkotuomarit Ry 50 vuotta (s. 22-26, 30
  195. Veikko Lieslehto: Tampereen Palloilijat 1926-1996. ISBN 952-90-7920-6
  196. Kimmo Leinonen: Koulukadun Sankarit: Tampereen jääkiekkoilun historia 1928–1965, s. 158. Apali, 2014. ISBN 978-952-5877-38-0.
  197. Riihonen, Risto: Oppi Avoniukselta.  Kauppalehti, Pörssiliite, 16.8.1999, s. 8.
  198. Ilves Historia ilveshistoria.com. Viitattu 20.7.2022.
  199. Ilves Historia - Pelaajahaku ilveshistoria.com. Viitattu 23.12.2022.
  200. Denis Bavaudin eurohockey.com. Viitattu 15.1.2022.
  201. a b Teija Peuranen Klubin mestaruusjuhlan tahdittaja. Helsingin Sanomat, 15.9.1980. HS Aikakone (tilaajille).
  202. SPL toimintakertomus 1979 (PDF) yksa.disec.fi. Viitattu 18.1.2023.
  203. a b HS Aikakone - haku: Ugul Samaletdin (tilaajille) hs.fi. Viitattu 18.1.2023.
  204. Urho Salo: Tampereen Pyrintö 100 vuotta (s. 622)
  205. Itä-Länsi-pelaajat joukkueittain (miehet) mrasilainen.com. Viitattu 27.12.2022.
  206. Wasenius 6:nnen kerran pikaluistelumestari.  Helsingin Sanomat, 13.2.1939, s. 6.
  207. a b HVV Historiikki helsinginvauhtiveikot.fi. Viitattu 18.1.2023.
  208. a b HS aikakone, haku - Riza Bedretdin (Tilaajille) hs.fi. Viitattu 21.1.2023.
  209. Seuranmestaruuskilpailut päätökseen helsingingolfklubi.fi. 2019. Viitattu 21.1.2023.
  210. Aamulehti 8.12.2014
  211. a b c Leitzinger 2006, s. 253
  212. Baibulat 2004, s. 24
  213. Onni Kalin: 50-vuotias mattokauppa sulkee ovensa Tampereen ydinkeskustassa – ”Onhan se aika toivotonta päästä näistä kaikista eroon aamulehti.fi. 2019. Viitattu 22.12.2022.
  214. Riina Haapala: Perinteikäs tamperelainen mattokauppa vaihtoi omistajaa – kymmenien tuhansien mattojen varasto aiotaan myydä tyhjäksi kolmessa päivässä tamperelainen.fi. 2021. Viitattu 22.12.2022.
  215. Baibulat 2004, s. 263
  216. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  217. Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  218. a b Räshid Nasretdin (tilaajille) 28.8.2010. Helsingin Sanomat – Muistot. Viitattu 18.6.2021.
  219. Mähallä Habärläre tatar.fi. 2013. Viitattu 21.12.2022.
  220. a b c d e f g h i j Halén 1996, s. 330.
  221. Tampereen tataariseurakunta Kauppalehti. Viitattu 7.12.2022.
  222. Leitzinger 1996, s. 130-134
  223. Leitzinger 1996, s. 126
  224. Tugan Tel, s. 9–11
  225. Абельха́нов Садык // Герои Советского Союза: Краткий биографический словарь / Пред. ред. коллегии И. Н. Шкадов. — М.: Воениздат, 1987. — Т. 1 /Абаев — Любичев/. — С. 18. — 911 с. — 100 000 экз. — ISBN отс., Рег. № в РКП 87-95382.
  226. Мин сине ничек яраттым. Казан: «Ак Барс», 2004
  227. Marat Abyasovich Safarov: Lotfulla Fattahov: Marking The Centenary Of The Artist kpfu.ru. Viitattu 15.10.2022.
  228. Рифат Фаттахов: “15-летняя мечта начала сбываться..” tatar-congress.org. Viitattu 15.10.2022.
  229. a b Cвященные ветла и камень Тараташ (село Актуково) shubino-video.ru. Viitattu 19.10.2022.
  230. Tugan Tel, s. 51
  231. Bülent Pakman: Finlandiya tatarları dailymotion.com. Viitattu 3.10.2022.
  232. Abdullah Ali Helsingin Sanomat. Muistot. Viitattu 5.9.2021.
  233. Evren Küçük. Türkiye-Finlandiya ilişkileri (1917-1980). Ankara: Atatürk Kültür , Dil ve Tarih Yüksek Kurumu, Atatürk Araştırma Merkezi yayınları. s. 157-165. ISBN9751634350.
  234. Nadja Mikkonen: Sangen tuntematon sotilas Yle uutiset. 8.12.2019. Viitattu 18.6.2021.
  235. Ilkka Malmberg: Pihoilla oli monenkielisiä porukoita (tilaajille) 13.2.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.9.2021.
  236. Bedretdin 2011, s. 135
  237. Baibulat 2004, s. 46
  238. Baibulat 2004, s. 148
  239. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon julkaisuja 40.
  240. Kadriye Bedretdin researchportal.helsinki.fi. Viitattu 26.10.2022.
  241. Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  242. Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkue vahvistus Euroliigasta 15.8.2018. Forssan Lehti. Viitattu 9.2.2021.
  243. a b Suikkanen 2012.
  244. Abrahamin tyttäret kysyvät: mikä on meille pyhää? ekumenia.fi. Viitattu 23.8.2022.
  245. Juha Janhunen: Daher, Ymär (1910 – 1999) 17.6.2010. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  246. Tatar minority in Finland — fully integrated into society m.realnoevremya.com. 2017. Viitattu 23.8.2022.
  247. Harry Halen: Hakim, Weli-Ahmed 28.2.2021. Biografiakeskus. Viitattu 27.3.2021.
  248. Jasmin Hamid paljasti faktoja itsestään – puhuu lapsilleen tataaria 17.11.2020. mtv uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  249. Aromaa, Anna: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki. Helsingin Sanomat, 30.4.2004. Digilehti (maksullinen). Viitattu 9.9.2021.
  250. Markku Lahti: Adil Ismail hs.fi. 2007. Viitattu 12.12.2022.
  251. Atik Ismail: Atik Ismail – Pelimies (omaelämänkerta), s. 11. Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-371-7.
  252. Baibulat 2004, s. 256
  253. Päivi Eskelinen: Tampereen kauppakamari tampereenkauppakamarilehti.jj-net.fi. 22.03.2017. Viitattu 8.9.2021.
  254. Baibulat 2004, s. 74.
  255. Suomi on suuri ja valoisa 2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.6.2022.
  256. Jääkiekkoleijonat Suomen jääkiekkomuseo ry. Viitattu 18.6.2021.
  257. Haiku poetry in Tatar bokpil.eu. Viitattu 20.12.2022.
  258. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  259. Riihonen, Risto: Oppi Avoniukselta. Kauppalehti, Pörssiliite, 16.8.1999, s. 8.
  260. Ilves-Historia – Pelaaja Ilves-Hockey. Viitattu 9.2.2021.
  261. Baibulat 2004, s. 38.
  262. Jääkiekkokirja 2020–2021 s.488
  263. Leitzinger 1999, s. 34.
  264. Leitzinger 2006, s. 253
  265. Stiina Ikonen: Sabah Samaletdinista Myrskylän seuraava kunnanjohtaja 19.5.2015. Seutu4. Viitattu 5.9.2021.
  266. Baibulat 2004, s. 52
  267. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880-1954) 2011. Kansallisbiografia. Viitattu 14.10.2021.
  268. Yritys | Mattocenter mattocenter.com. Viitattu 29.9.2022.
  269. Ellinoora Autti: Virheet saavat näkyä – Saiden värikkäät silkkityynyt hurmaavat hauskoilla muodoillaan 2022. Gloria. Viitattu 29.9.2022.
  270. Baibulat 2004, s. 41.
  271. Tugan Tel, s. 49

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]