Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen tataarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen tataarit
Finlandiyä tatarları
Финские татары
Volgan turkkilaiset
Pohjoisen turkkilaiset
Muhamettilaiset
Imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.
Imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.
Väkiluku 600–700 (2020)
Merkittävät asuinalueet
Helsinki
Tampere
Turku
Järvenpää
Kielet tataari, suomi, venäjä
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit

Suomen tataarit (tat. Finlandiyä tatarları; ven. Финские татары, Finskije tatary) on noin 600–700 hengen etninen vähemmistö, joka muodostui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana, kun Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementista lähtöisin olevat tataarikauppiaat asettuivat maahan. Tataarit kuuluvat turkkilaisiin kansoihin, harjoittavat islaminuskoa ja puhuvat äidinkielenään tataaria. Suomessa heillä on oma seurakuntansa sekä kulttuuriyhdistyksiä. Perinteisen kauppiasammatin lisäksi tataareja on maassa nähty muun muassa urheilijoina, yrittäjinä, taiteilijoina ja virkamiehinä

Tataarit ovat Suomen ensimmäinen muslimiväestö, ja heidät tunnettiinkin alkuaikoina enimmäkseen uskonnollisen identiteettinsä kautta. Myöhemmin 1900-luvulla tataarit Suomessa tunnettiin yleisesti ”turkkilaisina”, ”pohjoisen turkkilaisina” tai heidän juuriinsa viitaten ”Volgan turkkilaisina”. He saivat tuolloin myös vaikutteita Anatolian turkkilaisilta. Nykyisin nimike ”Suomen tataarit” on vakioitunut, vaikkakaan ei ilman yhteisön sisäisiä erimielisyyksiä.

Yhteisö on omasta mielestään säilyttänyt kulttuurinsa hyvin. Samanaikaisesti kuitenkin huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu sittemmin lisääntyneiden ”seka-avioliittojen” myötä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset muslimit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen varsinaista tataarien muuttoaaltoa Suomen suuriruhtinaskunnassa palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia turkinsukuisia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä ainakin vuodelta 1836. He olivat todennäköisesti enimmäkseen Kazanin tataareja ja baškiireja, joita oli ollut mukana myös Tallinnan piirityksen kasakkajoukoissa, isovihan ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa.[1]

Muslimisotilaiden lisäksi Suomessa tiedetään oleskelleen islamilaisia oppineita 1800-luvulla.[2]

Kauppiaiden muuttoaalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien maahanmuutto Suomeen eli silloiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. He olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin piirikunnan kylien misäärejä.[3] (Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä.)[4] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.[5] Mukana tuli myös joitain muita turkinsukuisia heimonveljiä, kuten baškiireja ja kazakkeja.[6] Kotiseuduillaan misäärit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.[7] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.[8]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.[6][9]

Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa Helsingin Punavuoressa. Valokuva noin vuodelta 1920.
Tataarinaisia Helsingin Mattocenterissä vuonna 1989.

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.[10]

Perheiden järjestäminen maahan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.[6] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.[11] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.[12]

Tataareja Virosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-lukuun mennessä Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen oli muuttanut yhteensä noin 200–300 tataaria. Monet heistä tulivat sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen vuonna 1943. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi, ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim. Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Viron tataareista sekä jotkut Suomen tataareista jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Vuonna 1949 Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat yhdistyksen. Sen nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Yhteisön jäsenistö alkoi hiipua 1960–1970-luvuilla.[13]

Suomen kansalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.[14]

Uskonnollinen järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisen” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.[15]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,[16] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.[17]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan 1920-luvulla.[18]

Kulttuurinen järjestäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit ovat Suomessa perustaneet useita yhdistyksiä. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.[19] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.[20] Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja, ja vuoteen 1969 asti Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu”.[21]

Identiteetti Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, ja heidän juurensa johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä ”turkkilaisuudesta” ja ”tataarilaisuudesta”.[22] Aihetta pohdittiin jo ainakin 1800-luvun alkupuolella, jolloin muun muassa englantilainen kielitieteilijä Arthur Lumley Davids kirjoitti haluavansa korvata yleisnimityksen Tatar, termillä Turk.[23]

Turkin lippu nähtiin symbolina yhteisön keskuudessa eri muodoissa.[24]

Suomen yhteisön identiteettiin liittyvät erimielisyydet pohjautuvatkin enimmäkseen heistä käytettyyn nimitykseen, tataarit. Vaikkakin kyseessä on muinainen termi, on sen koettu samalla olevan myös venäläisten käyttämä haukkumanimi.[25][26] Alun perin kaikki Venäjän keisarikunnassa asuneet turkkilaiset kansat nimettiin ”tataareiksi”, vaikka he itse eivät käyttäneet kyseistä termiä. Volgantataarit tunnistivat itsensä bolgaareiksi (Bolğarlar) tai yksinkertaisesti muslimeiksi (möselman[27]).[28] Osa misääreistä myös käytti nimeä ”nugay” (нугай), ennen kuin he lopulta omaksuivat venäläisiltä nykyisen nimensä eli Tatar (Татар).[29]

Tunnetuimpia ”turkkilaisen identiteetin” puolustajia oli yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre, joka kutsui itseään mieluiten (Volgan) turkkilaiseksi. Hänestä tuli Turkin kansalainen, ja samalla hän toivoi, että muutkin Suomen tataarit ”liittyisivät suurturkkilaiseen kansaan”.[30][31] Ibrahim Arifulla vuoden 1933 esitelmässään ”Piirteitä Volgan Turkkilaisten vapaustaisteluista” kirjoitti muun muassa seuraavasti: ”Tämä kirjoitus esittelee Volgan ja Uralin välillä asuvan turkkilaisen kansan historiaa, jota meillä arkikielessä venäläisen haukkumanimen mukaan sanotaan tattareiksi.[32] Imaami Weli-Ahmed Hakim myös vältti sanan tataari käyttämistä viitatessaan yhteisöönsä.[33] Seura-lehdessä vuonna 1936 Sadri Arifullen totesi yhteisönsä kiptšak-heimon jäseniksi ja käytti myös yleistermiä ”pohjois-turkkilaiset”.[34] (Kyseisten tataarien alkuperästä on lopulta monia eri teorioita, mutta ainakin muun muassa Los Anglelesin Kalifornian yliopiston tutkijat vuonna 2012 yhtyivät teoriaan, että Volgan tataarit olisivat turkkilaisten kiptšakkien tai bolgaarien jälkeläisiä[35]).

Suomen tataariyhteisö, joka paljolti yritti päästä eroon tataari-nimestään ja jonka juuret kotikyliin olivat katkenneet, löysikin Turkin tasavallasta (1923) eli ensimmäisestä heidän näkemästään itsenäisestä turkkilaisesta valtiosta omanlaisen identiteetin kiinnekohdan. Suomen tataarit kiintyivät Turkkiin tosin senkin takia, että termi tataari yhdistettiin Venäjään ja he pelkäsivät joutuvansa palautetuksi silloiseen Neuvostoliitoon.[36][37]

Kaikki eivät kuitenkaan ainakaan aluksi innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että Venäjän tataarit saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota hetkellisesti edusti Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.[26][38]

Turkin vaikutus oli lopulta vahvimmillaan toisen tataarisukupolven aikana. Ensimmäinen polvi määritteli itsensä alun perin lähinnä uskontonsa kautta (muhamettilainen/musulmaani[39]). Ensimmäisellä polvella tarkoitetaan Suomeen muuttaneita siirtolaisia, toisella polvella heidän maassa syntyneitä tai sinne tuotuja lapsia.[40]

Vaikutus kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisön keskuudessa vallinneella ”turkinmielisyydellä” oli vaikutusta yhdistysten nimiin, yhteisön jäsenten henkilönimiin sekä kieleen. Järjestöt oli tapana nimetä ”turkkilaisiksi” yhdistyksiksi.[41] Äidinkieleen puolestaan viitattiin usein ”turkin kielenä”.[42] Henkilönnimissä tataareille tuttu ä-kirjain korvattiin Turkin turkkilaisittain e:llä (Ahsän → Ahsen). Yhteisön henkilönimiin tosin vaikutti myös se, että Suomen itsenäistyttyä sukunimistä jätettiin pois venäläiset päätteet (esim. -off/ov). Näin vältyttiin ”ryssän leimalta”.[43]

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla. Turkin kieltä arvostettiin yhteisön keskuudessa, ja tataarit pyrkivät osittain ääntämään ja kirjoittamaan kieltään Turkin tyyliin.[44][45]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volgan tataarit (joista Suomenkin yhteisö polveutuu) on ryhmän nimenä nykyisin vakiintunut, joskin osa heistä edelleen tunnistautuu turkkilaisiksi bolgaareiksi.[46] Kaikki alun perin tataariksi kutsutut kansat eivät nimeä kuitenkaan enää käytä (esimerkiksi ”nogaitataarit” → nogait, ”vuoristotataarit” → karatšait ja balkaarit).[47]

Suomen yhteisö tunnetaan nykyään tataareina. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen uusi yhteys ”tataarilaisiin juuriin” alkoi lujittua 1960-luvun lopulla, kun Venäjältä saapui tataarilaisia vierailijoita. Myös itse yhteisön mahdollisuus matkata esivanhempien kotikyliin Nižni Novgorodin alueelle sekä Kazaniin vaikutti asiaan.[48][49]

Termiä tataari tuotiin yhteisön puolelta julkisuuteen pitkästä aikaa vuonna 1974, kun Feride Nisametdin piti tataarien kulttuuriin keskittyvän tilaisuuden, jossa historiasta esitelmöi Harry Halén ja musiikista Marja-Leena Marjamäki. Nisametdin myös järjesti Yleisradion kuvausryhmälle mahdollisuuden tehdä kolmiosainen ohjelma Tatarstanista sekä heidän kylistään ja elämästään Suomessa. Vuonna 1993 Järvenpäässä järjestettiin uudelleen tataarien kulttuuripäivät avoimelle yleisölle. Helsinkiläinen Suomen turkkilaisten seura alkoi vuonna 1984 käyttää säännöissään sanan turkkilainen sijasta sanaa tataari. Myös nimenvaihdosta on pohdittu. Termin uudellenkäyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä. Kaikki yhteisön jäsenet eivät ole kannattaneet tataari-nimen käyttämistä edelleenkään.[48][50]

Tataarit Suomen sotilaina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.[51] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.[52]

Suomen sisällissotaan tataareja ei tiedettävästi osallistunut. Venäjän sisällissodassa tataareja oli sekä valkoisten että punaisten puolella. Tataaribolševikki Mirsaid Sultan-Galijev pyrki yhdistämään sosialismin ja tataarien nationalismin.[53][54]

Tataarien vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle.[55]

On tiedossa kaksi vakavampaa yhteisöön kohdistunutta välikohtausta: Vuonna 1942 rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan käveli ystävänsä kanssa illta-aikaan kadulla Helsingissä, puhuen äidinkieltään, kun Samlihan ammuttiin kuoliaaksi. Ampujaa ei koskaan tavoitettu.[56] 1990-luvun alussa Tampereella puolestaan heitettiin palopommi tataarikotiin.[57]

Ainakaan yksittäisten yhteisön jäsenten haastattelujen perusteella Suomessa ei muutoin ole esiintynyt varsinaista syrjintää, kouluaikojen ajoittaisten ”tattari”-nimittelyjen lisäksi.[57]

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Məhəmməd Əmin Rəsulzadə ja poliittiset pakolaiset Abdullah Battal, Mustafa Salah ja Lutfi Ishaki Hyvinkäällä vuonna 1922.

Idel-Ural-valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz Ishaki, Musa Carullah Bigi, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.[58] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.[59] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.[60]

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Uteliaisiin kuuluu muun muassa Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”. Kyseiset suomalaistutkijat tekivät monia matkoja Kazaniin ja havainnoivat samalla ohimennen Suomen tataarien heimoa misäärejä. Martti Räsänen perehtyi tutkimusmatkoillaan muun muassa misäärien häätapoihin.[61]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit sekä Suomessa että muualla ovat pitkän perinteen mukaisesti sunnalaisia muslimeja.[62] Uskoaan he harjoittavat oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla.[63] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.[64] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.[16][65] Seurakunnat hyväksyvät jäsenikseen vain tataareja.[66]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia. Heillä ei ole ollut tapana ottaa kantaa ajankohtaisiin islamia käsitteleviin puheenaiheisiin.[67]

Helsingin seurakunnan ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tatarstanin presidentti Rustam Minnihanov ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan.[68][69]

Suomen Islam-seurakunnan nykyinen imaami (2020) on venäläissyntyinen Ramil Belyaev.[70]

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarin kieli luokitellaan kiptšakkilaisten kielten kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään.[71] Misäärit ja täten samalla Suomen tataarit (Finlandiyä tatarları) puhuvat kyseisen kielen läntistä murretta eli misääriä. Se eroaa hieman Kazanin tataarien murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.[72][73] Näiden murteiden eroa kuvaa muun muassa kirjain Ğ, jota kazanilaiset käyttävät, kun taas misääreiltä se puuttuu (esim. Ğabdulla → Abdulla).[74]

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kielen ääntämiseen.[75] Ensimmäisen sukupolven misäärit puolestaan olivat asuneet kotiseuduillaan hajanaisesti venäläisten kanssa ja omaksuneet venäläisiä lainasanoja puheeseensa. Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta on misäärien puhuman murteen sanottu ääntämykseltään ja rakenteeltaan paljolti muistuttavan kiptšakkikielten alkumuotoa.[73]

1900-luvun vaihteeseen saakka tataarit käyttivät kirjakielenään Volgan türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä.[76] He kirjoittivat tuohon aikaan sitä arabialaisin aakkosin. 1930-luvulta eteenpäin alettiin siirtyä latinalaiseen kirjaimistoon Turkin kielireformin vaikuttamana, mutta myös samanaikainen Neuvostoliiton heimolaisten latinalaistamisliike (janalif) vaikutti asiaan. 1950-lukuun mennessä Suomen tataarien julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kyseistä muutosta. Osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti uskonnolliseen identiteettiin.[77]

Venäjällä tataarit kirjoittavat nykyään kyrillisesti, joskin pyrkimyksiä saada latinalainen kirjaimisto käytöön on tehty aina Neuvostoliiton hajoamisesta.[78][79]

Kielinäyte:[80]

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin, 2021»

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabialais-, persialais- ja turkkilaisvaikutteisia.[81] Tataarien sukunimet Suomessa ovat miesten etunimiä, joista Suomen itsenäisyyden aikoihin poistettiin venäläinen pääte (esim. Hakimoff/Hakimov → Hakim).[33] Ensimmäinen sukupolvi omaksui isänsä tai isoisänsä etunimen sukunimekseen.[82]

Vielä 1800- ja 1900-luvun taitteessa tataarien nimet olivat paljolti suoraan uskontoon viittaavia ja monesti kaksiosaisia. Miesten nimet usein loppuivat joko -ulla (Allah), -din (uskonto) tai -can (sielu; laus. d͡ʒan). Esimerkkinä: Sämiulla, Äxmätdin, Möxämmätcan. Naisten nimiä oli muun muassa Şämseqamär, Xäbibcamal, Gölbanu. (Venäjällä passiin merkitään venäläistetty versio nimestä, joka yleensä eroaa tataarin kielen versiosta.) Myöhemmiten on ollut suosiossa nimiä kuten Arif, Timur, Nail, Ildar - Aynur, Nilgün, Pervin, Güzel. Myös joitain eurooppalaisia nimiä on tullut käyttöön. Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.[83][84][85][86]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisrunoilija Abdulla Tukay (1886–1913).

Tataarien kansallisperinteeseen kuuluu runous. Misääreillä se on yleensä haikeaa, kotiseuduista ja kurjista ihmiskohtaloista kertovaa. Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Naisrunoilija Gäühär Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja. Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habiburrahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.[87][88][89]

Tunnetuin Volgan tataarien runoilija on Abdulla Tukay. Runoa ”Tugan tel” (Äidinkieli) pidetään omanlaisena kansallishymninä.[90][91]

»I tugan tel, i matur tel, ätkäm-änkämneñ tele!

Dön’yada küp närsä beldem sin tugan tel arkılı.

Iñ elek bu tel belän änkäm bişektä köylägän, Annarı tönnär bue äbkäm hikäyat söylägän.

I tugan tel! härvakıtta yardäme berlän sineñ, keçkenädän añlaşılgan şatlıgım, kaygım minem.

I tugan tel! Sindä bulgan iñ elek kıylgan dogam:

yarlıkagıl, dip, üzem һäm ätkäm-änkämne, hodam!»

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Räşit Wahapov

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan.[92] Tataareilla on ollut omia laulukuoroja. He ovat myös nauhoittaneet ja julkaisseet omaa musiikkia, esimerkiksi paikallinen yhtye Başkarma.[93][94]

Venäjän tataarimuusikoita on järjestetty vierailuille Suomeen. Ensimmäisten joukossa oli vuonna 1968 kulttuurivaikuttaja Ymär Daherin kutsumana muusikot Röstäm Yäxin ja İlham Şakirov sekä muutama muu, jotka esiintyivät Tampereella ja Helsingissä ja tapasivat matkan aikana presidentti Urho Kekkosen.[95]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen tataarien näytös Helsingissä 1946. Käsiohjelman painattanut Hasan Hamidulla.

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Etenkin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat 1900-luvulla päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella tiedetään yhden esityspaikan olleen Tampereen Teatteri, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz Ishaki ja Musa Carullah Bigi, olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityksiä järjestettiin muun muassa Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.[96][93][97]

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu (Suomessa Aliye-Banu). Muita esitettyjä tataarinäytelmiä ovat olleet muun muassa Fäyzin Asıl Yar, Ayaz Ishakin Zöleyha, Ğaliäsgar Qamalin Bülek öçın, Bırınçı teater ja Behıtsız Yıgıt.[97]

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi paikallisen yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla.[93][98]

Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanilainen Saniye İffet (Saniyä Ğıyffät, 1899–1957).[93][99]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämänkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet.[100]

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki.[101] Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.[30]

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurivaikuttaja Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan.[102][103]

Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.[104][105]

Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarien ruokaperinteeseen kuuluvat keitot, liharuoat, taikinasta tehdyt suolaiset, makeat piirakat ja leivonnaiset, pilahvit sekä puurot.[106] Suomen tataarien tunnetuimpana ruokana voidaan pitää mausteista piirasta nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiitorimestari-jääkiekkoilija Mönäyvär Saadetdin.[107][108]

Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara, kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe.[109]

Yhteisö nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 tataariyhteisön jäseniä Suomessa oli noin 600–700.[70] He asuvat pääsääntöisesti Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Järvenpäässä.[110]

Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

  • Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
  • Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
  • Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
  • Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.[111]

Tataarinuorisosta ainakin osa on kokenut haastavaksi löytää oman yhteisön keskuudesta puolisoa. Jotkut ovatkin päätyneet etsimään Venäjän puolelta.[112][70]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarilaisen urheiluseuran ”Yolduz” rintamerkki.

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, etenkin jääkiekossa. He ovat perustaneet myös omia urheiluseuroja. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä Suomeen saapuneiden tataarien kotikylissä kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa, ja täten he kannustivat lapsiaan urheiluun myös uudessa ympäristössään.[113][114]

Ansioikkaimpia suomentataarilaisia urheilijoita ovat etenkin jalkapalloilija Atik Ismail ja jääkiekkoleijona Lotfi Nasib.[115][116]

Veljekset Feyzi, Murat, Zeyd ja Vasif Ahsen Böre pelasivat kaikki jääkiekkoa 1930- ja 1940-luvuilla.[117]

Viimeaikaisempia tataarilaisia urheilijoita on koripalloilija Meral Bedretdin (s. 1993).[118][119]

Suomentataarien yhdistyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki seuraavista eivät välttämättä ole enää olemassa, mutta tietojen puutteellisuuden vuoksi on kaikista merkitty vain perustusvuosi:

  • Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)[15]
  • Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya Islam Cemaatı)[15]
  • Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)[120]
  • Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Bırlıgı, 1935)[120]
  • Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Bırlıgı, 1935)[120]
  • Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)[120]
  • Tampereen Islamilainen Seurakunta (1943, Tampere Islam Mahallesı)[120]
  • Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)[120]
  • Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)[120]
  • Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)[120]
  • Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)[120]
  • Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)[120]

Tunnettuja Suomen tataareja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja?. Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel - Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  • Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
  • Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  • Leitzinger, Antero: Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
  • Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
  • Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi - Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Halén 1999, s. 1–2; Leitzinger 1996, s. 104.
  2. Leitzinger 1996, s. 103
  3. Bedretdin 2011, ”Esipuhe”; Leitzinger 1996, s. 43.
  4. Leitzinger 1996, s. 35.
  5. Antero Leitziger: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia, s. 267-285. Gaudeamus, 2015.
  6. a b c Halén 1999, s. 4, 5, 10.
  7. Halén 1999, s. 3.
  8. Suikkanen 2012, s. 21.
  9. A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette?. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  10. Halén 1999, s. 4, 5, 10; Malmberg 2011, s. 216.
  11. Halén 1999, s. 6.
  12. Leitzinger 1996, s. 106–107.
  13. Leitzinger 1996, s. 128–129.
  14. Asikainen 2017, s. 29–32.
  15. a b c Leitzinger 1996, s. 159–162.
  16. a b Baibulat 2004, s. 30.
  17. Leitzinger 1999, s. 49.
  18. Leitzinger 1999, s. 32.
  19. Halén 1999, s. 24.
  20. Halén 1996, s. 341.
  21. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 358.
  22. Leitzinger 1996, s. 194-206.
  23. Pan-Turkism encyclopedia.com. Viitattu 30.6.2022.
  24. Baibulat 2004, s. 164, 206
  25. Leitzinger 1996, s. 21
  26. a b Leitzinger 1996, s. 194–206; Halén 1999, s. 10.
  27. Yabalak SÜZLEK - tataarilainen sanakirja yabalak.fi. Viitattu 23.6.2022.
  28. Halikov, A. H. 1991
  29. Gosudarstvennyje i titulnyje jazyki Rossii, s. 355. Moskva: Academia, 2002. ISBN 5-87444-148-4.
  30. a b Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886–1945) (tilaajille) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 18.6.2021.
  31. Leitzinger 1996, s. 222
  32. Bedretdin 2011, s. 136
  33. a b c Harry Halen: Hakim, Weli-Ahmed 28.2.2021. Biografiakeskus. Viitattu 27.3.2021.
  34. Kiptshak-heimon jäseniä Helsingin keskuksessa digi.kansalliskirjasto.fi. 1936. Viitattu 20.6.2022.
  35. Agnes Kefeli: "Tatar", UCLA Center for Near East Studies. [Published: Wednesday, January 11, 2012]
  36. Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886 - 1945) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 15.10.2021.
  37. Leitzinger 1999, s. 44 (Tugan Tel)
  38. Leitzinger 1996, s. 199
  39. Kadriye Bedretdin 2011, s. 169
  40. Leitzinger 1999, s. 29, 44–45, 194–206, 263; Halén 1999, s. 10.
  41. Halén 1999, s. 24.
  42. Leitzinger 1999, s. 29.
  43. Leitzinger 1996, s. 129.
  44. Suikkanen 2012, s. 28–31.
  45. Daher 1999, s. 298 (Tugan Tel)
  46. Татарская энциклопедия: В 6 т. — Казань, 2002. — Т.1., С. 490.
  47. Милли-мәдәни мирасыбыз: Томск өлкәсе татарлары. – Казан, 2016. – 432 б. – (Фәнни экспедицияләр хәзинә сен­нән; ундүртенче китап). ISBN 978 ­5­93091­216­6
  48. a b Leitzinger 1996, s. 262–263; Leitzinger 1999, s. 53-55
  49. Nisametdin 1995, s. 246
  50. Bedretdin 2011, s. 56
  51. Leitzinger 1996, s. 242.
  52. Lauri Silvander: He taistelivat Suomen puolesta Yle uutiset. 16.8.2015. Viitattu 18.6.2021.
  53. Leitzinger 1996, s. 101, 241
  54. Millar, James (editor in chief): Encyclopedia of Russian History, s. 1499. New York: Macmillan Reference USA, 2004. ISBN 0-02-865907-4.
  55. Leitzinger 1999, s. 40.
  56. Suomen Islam-seurakunnan veteraaniteos: vastaava toimittaja Tuomo Hirvonen. Gummerus Kirjapaino oy, Jyväskylä. 2006. ISBN 952-99306-1-5 (s. 115)
  57. a b Leitzinger 1999, s. 43.
  58. Halén 1999, s. 7.
  59. Baibulat 2004, s. 190.
  60. Baibulat 2004, s. 114.
  61. Leitzinger 1996, s. 99.
  62. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 355.
  63. Yhteystiedot Suomen Islam-seurakunta. Viitattu 18.6.2021.
  64. Kaisu Moilanen: Suomen ainoa minareetillinen moskeija on Järvenpäässä, ja se kuuluu tataareille ((digilehden tilaajille)) 14.2.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 18.6.2021.
  65. Tampereen Islamilainen Seurakunta finder.fi. Viitattu 18.6.2021.
  66. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 357.
  67. Halén 1999, s. 18.
  68. Рустам Минниханов на встрече с татарами Финляндии: Мы всегда ставим вас в пример tatar-congress.org. 2018. Viitattu 17.10.2021.
  69. Turkish Prime Minister Meets Tatar Diaspora Leaders In Finland 2010. Radio Free Europe/Radio Liberty. Viitattu 17.10.2021.
  70. a b c d e Pauli Juusela: Suomen tataareja johtaa pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin 30.1.2020. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 12.2.202 1.
  71. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki, s. 155–157, 160. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 5-484-00515-9.
  72. Leitzinger 1996, s. 39.
  73. a b Leitzinger 1996, s. 37
  74. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 3, s. 67–68. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  75. Nisametdin 1974, s. 314.
  76. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 3, s. 65–67. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  77. Nisametdin 1974, s. 306; Daher 1999, s. 295–297.
  78. Law on the use of the Tatar language as the state language of the republic of Tatarstan web.archive.org. Viitattu 18.6.2021. (venäjäksi) (archive.org)
  79. Azade-Ayse Rorlich: The Volga Tatars: A Profile in National Resilience (Hoover Institution Press Publication) - 1986 - ISBN: 978-0817983925
  80. Bedretdin, 2021 (s. esipuhe - Hasan Hamidulla, tataarikirjailijan elämä)
  81. Татарские имена и их значения - полный сборник имен tatarimena.ru. Viitattu 17.10.2021.
  82. Leitzinger 1996 (s. 129 - Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö)
  83. Имена web.archive.org. Viitattu 9.6.2022.
  84. ТАТАР ИР-АТ ИСЕМНӘРЕ (ТАТАРСКИЕ МУЖСКИЕ ИМЕНА В АЛФАВИТНОМ ПОРЯДКЕ) magarif-uku.ru. Viitattu 9.6.2022.
  85. Leitzinger 1996, s. 188
  86. Leitzinger 1996, s. 45
  87. Leitzinger 1996, s. 35-37
  88. a b c Kadriye Bedretdin / Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 13.6.2022.
  89. a b Baibulat 2004, s. 146.
  90. Габдулла Тукай. Шурале. — Татарское книжное издательство, 2018. — ISBN 978-5-298-03556-9.
  91. Туган тел gabdullatukay.ru. Viitattu 21.6.2022.
  92. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 368, 372.
  93. a b c d e Nisametdin 1995, s. 240-242
  94. Halén 1999, s. 25.
  95. Зилә Мөбәрәкшина: Рөстәм Яхин турында: «Йомшак күңелле, тыйнак табигатьле һәм зыялы иде» intertat.tatar. 2021. Viitattu 6.6.2022.
  96. Baibulat 2004, s. 154.
  97. a b Baibulat 2004, s. 154, 156
  98. Shakirzyanova Luara Galimzyanovna // People's Artists: essays / ed.-comp. I. I. Ilyalova . - Kazan: Magarif - Vakyt, 2011. - S. 364-265. — 391 p. — ISBN 9785922204880.
  99. Saniyä Ğiffät (Сания Гыйффәт) trt.net.tr. Viitattu 29.6.2022.
  100. Halén 1996, s. 330–351.
  101. Kadriye Bedretdin: Hasan Hamidulla - Tataarikirjailijan elämä, s. johdanto. Suomen Itämainen Seura, 2021. ISBN 978-951-9380-92-8.
  102. Tataarilais-suomalainen sanakirja sgr.fi. Viitattu 5.6.2022.
  103. Tutkijat tukevat tataarin kielen säilymistä 2013. Turun Yliopisto. Viitattu 5.6.2022.
  104. Hanna Antila: Kaihoisaa kansaa 2009. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 24.6.2022.
  105. Vedenhaltijan kampa = Su anası vaski.finna.fi. Viitattu 24.6.2022.
  106. Derya Samaletdin: Suomen tataarien ruokaperinteestä Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Viitattu 18.6.2021.
  107. Jari Mylläri: Linkosuo löysi pärämätsin alkuperäisen reseptin eläköityneen työntekijän hallusta: ”Siilinkarin remontin yhteydessä halusimme palauttaa jotakin vanhaa” 12.3.2021. Aamulehti - Moro. Viitattu 5.9.2021.
  108. Mähallä Habärläre (pärämätsin oikea tataarinimi, pärämäç) 2016. tatar.fi. Viitattu 5.9.2021.
  109. Ingvar Svanberg, Sabira Ståhlberg & Renat Bekkin: Horsemeat in the culinary traditions of the Mishär Tatar diaspora in the eastern Baltic Sea region: cultural and historical aspects journalofethnicfoods.biomedcentral.com. 2020. Viitattu 12.6.2022.
  110. Bedretdin, 2011 (Tugan Tel takakansi)
  111. Niklander 1987, s. 276-277 (Tugan Tel)
  112. Elina Kervinen: Tavismuslimit 3.9.2004. Ylioppilaslehti. Viitattu 16.10.2021.
  113. Halén 1999, s. 25; Baibulat 2004, s. 208.
  114. Tataarit urheilevat tähden alla Yolduz-seuran jäsenet jumppaavat ja potkivat palloa - paitsi paastokuukautena Islaminuskoisten helsinkiläistä urheiluseuraa johtaa sanavalmis nainen 13.8.1990. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.5.2022.
  115. HJK Hall of Fame: Atik Ismail HJK Helsinki. Viitattu 27.6.2021.
  116. Jääkiekkoleijonat Suomen Jääkiekkomuseo ry. Viitattu 27.6.2021.
  117. Kimmo Leinonen: Koulukadun Sankarit: Tampereen jääkiekkoilun historia 1928-1965, s. 158. Apali, 2014. ISBN 978-952-5877-38-0.
  118. Aamulehti 8.12.2014
  119. Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkuevahvistus Euroliigasta 2017. Forssan Lehti. Viitattu 7.6.2022.
  120. a b c d e f g h i j Halén 1996, s. 330.
  121. Abdullah Ali Helsingin Sanomat - Muistot. Viitattu 5.9.2021.
  122. Nadja Mikkonen: Sangen tuntematon sotilas Yle uutiset. 8.12.2019. Viitattu 18.6.2021.
  123. Ilkka Malmberg: Pihoilla oli monenkielisiä porukoita (tilaajille) 13.2.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.9.2021.
  124. Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  125. Bedretdin 2011, s. 135
  126. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon julkaisuja 40.
  127. a b Juhani Roiha: Ruotsalainen on sellainen 2004. Turun Sanomat. Viitattu 16.6.2022.
  128. Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkue vahvistus Euroliigasta 15.8.2018. Forssan Lehti. Viitattu 9.2.2021.
  129. a b Suikkanen 2012.
  130. Juha Janhunen: Daher, Ymär (1910 – 1999) 17.6.2010. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  131. Baibulat 2004, s. 208.
  132. Antero Raevuori, Aarne Honkavaara: Pelimiehiä, tulisieluja - Tampereen Ilves 50 vuotta, s. 151. Ilves ry, 1981. ISBN 951-99 323-7-2.
  133. Jasmin Hamid paljasti faktoja itsestään - puhuu lapsilleen tataaria 17.11.2020. mtv uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  134. Kadriye Bedretdin: Hamidulla Hasan (1895-1988) 17.8.2010. Kansallisbiografia (maksullinen). Viitattu 18.6.2021.
  135. Baibulat 2004, s. 97
  136. Aromaa, Anna: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki. Helsingin Sanomat, 30.4.2004. Digilehti (maksullinen) Viitattu 9.9.2021.
  137. Atik Ismail: Atik Ismail - Pelimies (omaelämänkerta), s. 11. Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-371-7.
  138. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880 – 1954) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  139. Päivi Eskelinen: Tampereen kauppakamari tampereenkauppakamarilehti.jj-net.fi. 22.03.2017. Viitattu 8.9.2021.
  140. Baibulat 2004, s. 74.
  141. Suomi on suuri ja valoisa 2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.6.2022.
  142. Jääkiekkoleijonat Suomen jääkiekkomuseo ry. Viitattu 18.6.2021.
  143. Räshid Nasretdin (tilaajille) 28.8.2010. Helsingin Sanomat - Muistot. Viitattu 18.6.2021.
  144. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  145. Baibulat 2004, s. 38.
  146. Ilves-Historia - Pelaaja Ilves-Hockey. Viitattu 9.2.2021.
  147. Leitzinger 1999, s. 34.
  148. Stiina Ikonen: Sabah Samaletdinista Myrskylän seuraava kunnanjohtaja 19.5.2015. Seutu4. Viitattu 5.9.2021.
  149. Baibulat 2004, s. 52
  150. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880-1954) 2011. Kansallisbiografia. Viitattu 14.10.2021.
  151. Jonni Aaromaa: Vaarin perintökulta päätyi kilpailutöihin mummon suostumuksella – suomalainen Ildar Wafin kisaa koruilla Hyèresin muotifestivaalilla Yle uutiset. 28.4.2018. Viitattu 5.9.2021.
  152. Baibulat 2004, s. 41.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]