Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen tataarit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen tataarit
Финляндия татарлары
Finlandiyä tatarları
Turkkilaiset tataarit ovat Suomen vanhin muslimiyhteisö.
Turkkilaiset tataarit ovat Suomen vanhin muslimiyhteisö.
Väkiluku 600–700 (2020)
Merkittävät asuinalueet
Helsinki (enemmistö)
Tampere
Turku
Järvenpää
Kielet tataari, suomi
Uskonnot sunnalainen islam
Sukulaiskansat Volgan tataarit
Huomautukset
Tataareista puhuttaessa ”turkkilainen” on yleistermi, joka viittaa heihin turkkilaisena kansana.

Suomen tataarit (tat. Финляндия татарлары / Finlandiyä tatarları, ven. Финские татары, Finskije tatary) on noin 600–700 hengen etninen vähemmistö, joka muodostui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana, kun Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementista lähtöisin olevat kauppiaat asettuivat maahan. Tataarit kuuluvat turkkilaisiin kansoihin, harjoittavat islaminuskoa ja puhuvat äidinkielenään tataaria.

Suomessa tataareilla on oma seurakuntansa sekä kulttuuriyhdistyksiä. Järvenpäässä on yhteisön rakentama puinen moskeija. Perinteisen kauppiasammatin lisäksi tataareja on maassa nähty muun muassa urheilijoina, yrittäjinä, taiteilijoina ja virkamiehinä. Tataarikulttuurin tunnisteita on esimerkiksi ruokalaji nimeltään pärämäç.

Tataarien identiteetti on Suomessa kokenut eri vaiheita. Alkuaikoina he paljolti yrittivät välttää termiä tataari, koska sitä pidettiin alentavana. Suomen yhteisö tunnistautui ensiksi uskontonsa kautta, ja kun Turkin tasavalta perustettiin, innostui myös kyseinen turkinsukuinen Volgan kansa kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi". He saivat lopulta paljon vaikutteita Turkista. 1970-luvulta alkaen tataari-termi alkoi taas hiljalleen vakiintua lähinnä Volgan alueelle luotujen suhteiden seurauksena. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut yhteisön keskuudessa kahdesti. Islam-seurakunnan nykyinen puheenjohtaja on Gölten Bedretdin ja imaamina toimii venäläissyntyinen Ramil Belyaev.

Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin omaksuneet volgantataarilaiset juurensa, on heillä vielä nykypäivänäkin vahvat yhteydet Turkkiin. Tunnetuimpia Islam-seurakunnan tiloissa vierailleita ovat Recep Tayyip Erdoğan ja Abdullah Gül. Erdoğan on kutsunut tataareita turkkilaisten "veljeskansaksi".

Tataarit ovat Suomen vanhin muslimiväestö ja heidät luokitellaan yhdeksi maan kansallisista vähemmistöistä. Yhteisöstä on tehty pyhiinvaelluksia Mekkaan aina 1920-luvulta ja ensimmäinen suomenkielinen Koraanin käännös on tataarien.

Tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Tataarien ja suomalaisten välisiä "seka-avioliittoja" ilmeni jo ensimmäisissä polvissa, mutta pääsääntöisesti he avioituivat yhteisönsä sisällä. Liitot kantaväestön kanssa ovat sittemmin lisääntyneet.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset muslimit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen varsinaista tataarien muuttoaaltoa löytyi Suomen maaperältä Venäjän armeijaan kuuluvia muslimeja, joiden joukosta myös tataareja. Heitä osallistui tammikuussa 1557 Tallinnan piirityksen aikaan Iivana Julman kasakkajoukkoihin, johon olivat päätyneet Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen. Tataareja oli myös isovihan- ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa. Joukkoihin kuului lisäksi baškiireja ja kalmukkeja.[1]

1600-luvulla persianarmenialaisia- ja tataarilaisia kauppiaita kulki Suomen läpi Tukholmaan.[1]

Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvulla palveli Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836.[1]

Muslimisotilaiden jälkeen saapuivat hengelliset johtajat, kuten esimerkiksi Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali. (Timur Galejeff).[1]

Venäjän armeijassa palvelleet sotilaat saivat uskonnosta riippumatta palveluksesta vapauduttua jäädä Suomeen. Näin paljolti saikin alkunsa maan juutalaisyhteisö, mutta tataarisotilaiden jälkeläisiä ei oletettavasti maaperältä löytynyt. Sen sijaan pysyvästi he tulivat kiertelevinä kauppiaina.[1]

Kauppiaiden muuttoaalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataareja Helsingissä Id al-Fitrin aikaan vuonna 1920. (Tataariksi Uraza bäyräme).

Tataarien muutto Suomeen eli silloiseen suuriruhtinaskuntaan tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä nimeltään Hamidulla, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.[2][3]

Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylien misäärejä.[2] Misäärit ovat Kazanin tataarien rinnalla toinen Volgan tataarien pääryhmä.[4] Suomeen saapuneista tataareista yli puolet muutti yhdestä ainoasta kylästä (Aktuk) ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä.[5] Samoina aikoina tuli myös joitain yksittäisiä muita "turkkilaisia", kuten uzbekkeja ja kazakkeja.[6] He kuitenkin sulautuivat pian joko misääri- tai kantaväestöön.[7] Kotiseuduillaan misääritataarit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.[8] Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.[9]

Ensi alkuun Suomi oli kyseisille misääreille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.[6][10]

ymär abdrahim
Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28, Helsinki. Kuva noin vuodelta 1920.

Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.[11]

Perheiden järjestäminen maahan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen iso osa Suomeen asettuneista tataarikauppiaista alkoi järjestää perheitään maahan.[6] Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.[12] Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.[13]

Suomen kansalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä monet maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.[14]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotavangit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.[15]

Kazanilainen sotavanki Mahmut Rahim soittaa viulua Tampereella; seuranaan vasemmalta Fatih Arat, Letfulla Baibulat, Aisa Hakimcan ja Bilaletdin Kaader. (1944).

Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.[15]

Tataareja Virosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300 tataaria. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Matruusiksi Turun laivastoasemalle hyväksytty Zarip jätti palaamatta iltalomaltaan ja löytyi myöhemmin New Yorkista. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.[16][17]

Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.[16][17]

Tataarit Suomen sotilaina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.

Suomen tataariyhteisön jäseniä osallistui talvi- ja jatkosotaan yhteensä 156 henkeä. Kymmenen heistä kaatui rintamalla ja 26 haavoittui. Haavoittuneista 7 vammautui pysyvästi.[18] Lottina työskenteli sotien aikana 21 tataarinaista. Kaatuneet sotilaat ikuistettiin tataarien seurakunnan talon seinään kiinnitettyyn muistolaattaan vuonna 1987. Sodassa kaatuneita on muistettu myös Helsingin islamilaisella hautausmaalla.[19]

Tataareja hyödynnettiin etenkin propagandan ja sotavankihuollon kaltaisissa erityistehtävissä venäjänkielentaidonsa vuoksi. Vuonna 2019 elossa oli tataariveteraaneista yhdeksän.[20]

"Islamilaisiin sotilaisiin" kuului yksi Kazakstanista (korpraali Ismirza Osman) ja Turkista (suojeluskuntasotamies Osman Ali Soukkan). Joitain Narvan tataaripakolaisia otti myös osaa.[21]

Neuvostoliiton puolella taistelleita Nižni Novgorodin alueen misääritataareja menehtyi sodassa noin 6,700 henkeä. Tunnetuimpiin näistä kuuluu tykkimies-kersantti Sadyk Abelhanov ja pioneeripataljoonan komentaja, kersantti Alam Aisin.[22][23]

Yhteydet kotiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkuun mennessä Leningradiin oli muodostunut paljolti Nižni Novgorodin alueen misääreistä koostuva yhteisö. Osa heistä saapui Suomeen ja osa jäivät kaupunkiin. Tataarit Suomessa pitivät yhteyksiä heidän ja kotikyliensä sukulaisten kanssa tiettävästi aina 1930-luvulle, liikkuen rajan yli laittomasti 1920-luvun ajan. Yhteydet lopulta katkesivat kiristyneen rajavalvonnan seurauksena. Tätä ennen he olivat myös avustaneet kaupungin misäärejä lähettämällä heille rahaa kuriirin kautta; esimerkiksi Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre ja Camaletdinin veljekset. Henkilökohtaisesti avustettiin etenkin teologi Musa Bigieviä. Hänen joutuessa pidätetyksi Moskovassa lähetti Suomen yhteisö vuonna 1923 Turkin hallinnolle kirjeen pyytäen apua hänen vapautuksessa ja vuonna 1930 oli myös pyrkimys saada hänet maahan.[24]

Letfulla Šaripžanov (1879–1937) teloitettiin "vakoilusta Suomen hyväksi". Hän kävi 1920-luvulla useasti Suomessa tapaamassa sukulaisiaan.

Rajan yli matkaamisien ja siirrettyjen rahasummien vuoksi Neuvostoliiton puolelle jääneitä tataareita syytettiin ajoittain "vakoilusta Suomen hyväksi", ja osa heistä teloitettiin tämän vuoksi. Näihin kuuluu muun muassa Letfulla Sharipzhanov, Aktukin kylän mullah, entinen Tsaarin armeijan nuorempi aliupseeri. Hän kävi 1920-luvulla useasti Suomessa tapaamassa sukulaisiaan. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Sharipzhanov rehabilitoitiin vuonna 1989.[25][26]

1950-luvun puolivälissä avautunut kirjeenvaihto ja matkustaminen Neuvostoliiton puolelle mahdollisti katkenneiden yhteyksien uudelleenluomisen, joskin vasta 1960–1970-lukujen taitteessa alkoivat vahvistua kontaktit Tatarstanin päkaupunkiin Kazaniin heidän saadessaan tataarilaisia vieraita rajan toiselta puolen. Baškiirilaisia taiteilijoita he saivat vieraakseen vuonna 1967, hieman ennen kazanilaisia. Kotikylissään he pääsivät käymään 1900-luvun loppupuolella.[24][27]

Tataarit Berliinissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliini toimi monille tataareille ja muille turkkilaisille maanpakolaisille 1900-luvun alkupuolella omanlaisena kohtaamispaikkana. Tästä oli tietoinen myös Venäjän valtion yhteinen poliittinen osasto, eli OGPU; ”Kazanin, Pietarin ja Suomen muslimit ylläpitävät hyvin aktiivisia kontakteja Berliiniin, jonne tällä hetkellä kokoontuu ulkomaalaisten tataarien vastavallankumouksen kerma”. Professori Yrjö Jahnsson kävi Berliinissä tapaamassa baškiirilaista aktivistia Zeki Velidi Togania vuonna 1925. Hänen mukaansa Jahnssonin pyrkimys oli ”yhdistää suomalaiset ja venäläisten vangitsemat aasialaiset kansakunnat Venäjän siirtomaaintressejä vastaan”. Vuotta aikaisemmin Togania ja kaupungissa oleskelevaa tataariaktivistia Ayaz İshakia olivat käyneet Suomesta tapaamassa tataarit Zinnetullah Ahsen ja Imad Samaletdin, jotka kertoivat Koraanin suomennoshankkeesta.[28]

Myös nuoria muslimiemigrantteja lähti opiskelemaan Berliiniin. Teologi Alimcan Idrisin johdolla sinne oli perustettu vuonna 1918 ”Venäläis-muslimiopiskelijoiden avustusseura”, jonka tarkoitus oli auttaa opiskelijoita ylläpitämään yhteydet kotimaahansa ja tuoda uusia opiskelijoita kaupunkiin. Vuoden 1972 haastattelussa sosiologi Pertti Raution kanssa tataaripariskunta Semiulla ja Mahruse Wafin, jotka itse olivat opiskelleet Berliinissä, kuvailivat tataarien opiskelua Saksassa muun muassa seuraavasti: ”Monista heistä tuli tiedemiehiä, Istanbulin ja Ankaran yliopistoihin opettajia. Suurin osa turkologeja. Sit oli lääkäreitä, kemistejä, kauppakorkeakoulun käyneitä ja nämä saivat Turkissa opintoa vastaavat paikat ja yleensä ne olivat professoreita siellä.”[28]

Järjestäytyminen maassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnolliset yhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskeijan rakentamishankkeen suunnitteluryhmä Helsingissä vuonna 1917. Vasemmalta eturivissä Fatih Karimi, Hadi Maksudi, Weli-Ahmed Hakim, Musa Bigeev, Abdulfattah Hajiev; takarivissä Rushan Ali, Fathulla Kari, Umar Abdrahim, Rahim Batyrakov, Imad Camaletdin.

Vuonna 1915 perustettu Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura oli ensimmäinen Suomessa rekisteröity tataariyhdistys ja samalla myös maan ensimmäinen islaminuskoisia edustanut yhdistys. Uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1922, ja tataarit perustivat Suomen muhamettilaisen seurakunnan vuonna 1925. Suomesta tuli täten ensimmäinen länsimaa, jossa muslimit saivat virallisen tunnustuksen. Vihkimisoikeuden tataarit saivat kuitenkin vasta vuonna 1932, koska Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli kyseiset anomukset aikaisemmin hylännyt. Syynä oli moniavioisuuden pelko, vaikka sitä ei tataarien keskuudessa harjoitettu. ”Muslimien” ja ”islamilaisten” sijaan Suomessa oli tuohon aikaan tapana puhua ”muhamettilaisista” ja ”musulmaaneista”. Vuodesta 1963 seurakunta on toiminut nimellä Suomen Islam-seurakunta.[29]

Myös muualla Suomessa kokoonnuttiin uskonnollisissa merkeissä. Vuonna 1942 perustettiin Tampereen Islamilainen Seurakunta,[30] ja Järvenpäähän valmistui samana vuonna puinen moskeija.[31]

Tataariyhteisöstä tehtiin ensimmäinen pyhiinvaellusmatka Mekkaan 1920-luvulla.[32]

Kulttuuriyhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien "Turkkilainen kansakoulu" Helsingissä 1940-luvun lopulla. Oikealla opettaja Gibadulla Murtasin, vasemmalla Iris Kandelin.

Kulttuurinsa turvaamiseksi ja edistämiseksi tataarit perustivat yhdistyksiä eri kaupunkeihin. Muun muassa vuonna 1935 perustettiin sekä Helsingissä toimiva Suomen turkkilaisten seura että Tampereen Turkkilainen Yhdistys, ja kaksi vuotta myöhemmin Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys.[33] Järjestöt ovat pääsääntöisesti keskittyneet kielen opetukseen, kulttuuritapahtumien järjestämiseen ja julkaisutoimintaan.[34] Myös tataarien seurakunta on järjestänyt kielikursseja ja vuosina 1948-1969 Helsingissä toimi tataarien oma koulu, ”turkkilainen kansakoulu”.(Türk Halık Mektebi).[35][36]

Identiteetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat aina olleet tiivis ja paljolti toisensa tunteva yhteisö, jonka juuret johtavat pitkälti samoille alueille. Silti heidän keskuudessaan on käyty kiistoja identiteetin määrittelystä, etenkin 1900-luvun aikana. Konfliktissa on ollut kyse lähinnä heidän etnonyymistään, ”tataari”.[37]

Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tataarilainen teologi-historijoitsija Şihabetdin Märcani (1818–1889) havaitsi, että etnonyymiä tataari hävettiin, koska sille oli muodostunut negatiivinen konnotaatio Venäjällä. Hän kuitenkin rohkaisi heimolaisiaan sen käyttöön.[38]

Venäjän keisarikunnan aikaan tataarit eivät tiettävästi yleensä kutsuneet itseään "tataareiksi", vaan enimmäkseen muslimeiksi, tai vaihtoehtoisesti omilla ryhmänimityksillään, kuten kazanilainen ja misääri. (qazanlı, mişär).[38]

Historioitsija Alfred Halikovin näkemys oli, että nykyiset tataarit polveutuisivat enimmäkseen bulgaareista ja burtasseista, joita Kultaisen ordan feodaaliylhäisö- ja lopulta venäläiset feodaalit ja tsaarin hallinto kutsui "tataareiksi". Suomalainen tutkija Antero Leitzinger kritisoi Halikovin taipumusta etäännyttää nykyisten tataarien etnogeneettinen historia Ordan kiptšak-tataareista, ja yhdistää se mielummin sen edeltäjän, Volgan bulgarian väestöön. Tämä johtuu hänen mukaansa sen negatiivisesta assosiaatiosta "Venäjän valtion vanhoihin vihollisiin" eli mongoleihin, ja etenkin Tšingis-kaanin sotureihin, jotka tunnettiin tataareina 1200-luvulla.[39] Yksittäisten tataarien haastattelujen mukaan se koettiin lapsuudesta saakka haukkumanimenä.[38]

Historioitsija Gali Jenikejev puolestaan yhdistää muinaiset tataarit nykyisten suoriksi esi-isiksi ja on uskossa, että he alun perinkin kutsuivat itseään "tataareiksi". Etääntyminen termistä ja kansallisen tietoisuuden hajoaminen hänen mukaansa johtui "länsimaistuneen Romanovin hallituksen" vääristellystä historiasta ja sen "hajoita ja hallitse" -politiikasta, jonka tarkoitus oli luoda vastakkainasettelua venäläisten ja muiden alueen kansojen, kuten tataarien välille. Samankaltaisia ajatuksia esitti kiistelty historioitsija-maantieteilijä Lev Gumiljov.[38][40]

Tuona aikana kuitenkin oli myös tataareja, jotka pitivät kiinni nimestään. Puolalainen maantieteilijä ja etnografi Jan Potocki (1761–1815) tapasi tataareja matkustaessaan laajasti ja kommentoi aihetta muun muassa seuraavasti: "Ihmiset, joilla on täysin erilaiset kasvot, puhuvat samaa kieltä, ja he kaikki pitävät itseään todellisina Tšingis-kaanin tataareina".[41] Teologi-historijoitsija Şihabetdin Märcani totesi; "Keitä te sitten olette, jos ette tataareja?".[38]

Nykyaikaiset tutkijat kasvavissa määrin ovat todenneet, että Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan suhde tataarien muodostumiselle kansana pitäisi nähdä symbioottisena eikä vastakkaisena.[38]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan vaihteessa Suomessa tataarit tunnistivat itsensä lähinnä uskontonsa kautta. (Muhamettilainen / musulmaani). Kun Turkin tasavalta perustettiin (1923), muodostui siitä omanlainen identiteetin kiinnekohta kyseiselle turkinsukuiselle Volgan kansalle, jolloin he innostuivat kutsumaan itseänsä "turkkilaisiksi", tai vaihtoehtoisesti "pohjoisen turkkilaisiksi" ja "Volgan turkkilaisiksi". (Myös kiptšakkien nimeen vedottiin[42]). Niin sanottua "turkkilaista heräämistä" edustava aate panturkkilaisuus oli mahdollisesti myös vaikuttava tekijä.[43][44][45]

Kyseisinä aikoina Venäjältä ja lähinnä Kazanista muutti tataareja Turkkiin. Suomen yhteisön keskuudessa muun muassa yrittäjä Zinnetullah Ahsen Börestä tuli Turkin kansalainen toivoen samalla, että muutkin liittyisivät ”suurturkkilaiseen kansaan”. Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet yhtä paljon ”Turkin turkkilaisuudesta”. Osa heistä pysyi edelleen toiveikkaana, että heimonveljet Venäjällä saisivat perustettua oman itsenäisen valtion, jota oli hetkellisesti edustanut Idel-Ural (1918). Kiinnostus oli lähtenyt liikkeelle maassa vierailleista hankkeen johtavista henkilöistä sekä suomalaisista aktivisteista, jotka olivat perehtyneet turkkilaisiin kansoihin ja reunavaltiopolitiikkaan. Tataariaktivistit Sarif Daher ja Hasan Kanykoff olivat mukana perustamassa Etuvartiokansojen klubia, jonka tarkoitus oli auttaa Venäjän vähemmistökansoja ja luoda heidän ja Suomen välillä yhteistyötä.[46][47][48][49]

Vaikutus kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkin tasavallan kymmenvuotisjuhla Tampereen VPK:n juhlasalissa (lokakuu 1933). Taustalla lippujen lisäksi presidenttien Atatürk ja Svinhufvud kuvat. Oikealla oven suussa Musa Bigiev, joka ei tullut yhteiskuvaan peläten Neuvostoliittoon jääneen perheensä vuoksi.[50]

Atatürkin reformien perässä tataariyhteisö korvasi arabialaiset aakkoset latinalaisilla, joskin osa vastusti muutosta ja jatkoi mielummin vanhalla kirjaimistolla. Turkin kieltä pidettiin yhteisön keskuudessa omanlaisena sivistyskielenä ja se vaikutti myös heidän omaan turkkilaiseen kieleen. Esimerkiksi henkilönimissä tataareille tuttu ä-äänne merkittiin usein Turkin tapaan E-kirjaimella. Tätä ennen ainakin jotkut nimistä olivat ehtineet olla jo käytössä Ä-kirjaimen kanssa Suomessa, kunnes lopulta vuonna 1957 tataariseurakunnan toimesta ne ilmoitettiin väestörekisteriin Turkin oikeinkirjoituksen mukaisesti, eli E:llä. (Ahsän → Ahsen, Sämiulla → Semiulla).[51][52][53][54][55][56]

Turkkia opetettiin yhteisön nuorille heidän äidinkielensä ohella, johon he viittasivat usein ”turkin kielenä” tai ”Volgan turkkina”. Tataarien yhdistykset myös käyttivät nimeä turkkilainen eikä tataari.[51][52][57][54][58]

Vuoden 1955 Yleisradion äänihaastattelussa helsinkiläinen liikemies Osman Ali puhuu yhteisöstään turkkilaisina, todeten samalla, että itse on "toisen polven turkkilainen Suomessa".[59]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin tataari-nimitys on vakiintunut kyseisille volgalaisille, niin Suomessa kuin Venäjän puolella. Turkin vaikutuksen aikakauden jälkeen Suomessa alkoi syntyä uusi yhteys ”tataarilaisiin juuriin”, kun Tatarstanista saapui ensimmäisiä vierailijoita 1960–1970-lukujen taitteessa. Suomen yhteisö itsekin pääsi matkaamaan Kazaniin ja hieman myöhemmin myös esivanhempiensa synnyinalueille. Lisäksi mahdollisesti halu lopulta erottua Suomeen saapuneista Turkin turkkilaisista vaikutti asiaan.[60][52] Vuonna 1974 yhteisö itse tunnistautui julkisesti tataareiksi kun Järvenpäässä järjestettiin ”tataarikulttuurin päivät”.[61] Termin uudelleen käyttöönotto aiheutti kuitenkin vahvoja erimielisyyksiä; tataariin viitattiin edelleen venäläisenä haukkumanimenä.[62]

Tataarien vastaanotto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajoittain Suomeen tulleita tataarikauppiaita syytettiin verojen välttelystä ja kaupan harjoittamisesta ilman lupia. Suhtautumisen koettiin kokonaisuudessaan kuitenkin olevan myönteisempää kuin Venäjällä, mikä lienee yksi syy maahan asettumiselle.[63] Suomen viranomaisten mukaan suurimmalla osalla kauppiaista motiivi maahan tuloon ei ollut Venäjällä koettu syrjintä vaan ilmeisesti paremman elintason tavoittelu.[64] Tarkoituksena alkuun oli yleensä palata takaisin kotiin tienattuaan tarpeeksi.[65]

Tataariemigrantteihin ei kohdistunut tiettävästi juurikaan ennakkoluuloja heidän islamilaisuuden vuoksi, vaan keskittyi se lähinnä heidän taustaan Venäjällä. Ajoittain tataarit joutuivat ”kommunistivakoojan” epäilyjen kohteeksi. Nämä olivat yleensä perättömiä syytöksiä ja perustuivat jonkun yksittäisen tataarin väitettyihin ”bolševikkimyönteisiin” mielipiteisiin, jotka eivät lopulta johtaneet mihinkään.[66] He myös saivat luottamusta lainvalvojien tahoilta sillä heidän keskuudessa oli suomalaisten yliopistoihmisten ja aktivistien kanssa hyvissä väleissä olevia ja yhdessä työskenteleviä. Tästä selkeänä esimerkkinä Hasan Kanykoff.[67]

Myöhempien tataarisukupolvien yksittäisten haastattelujen perusteella Suomessa ei juurikaan ole syrjintää esiintynyt ajoittaisten "tattari" -nimittelyjen lisäksi. Kyseinen kutsumanimi, joka erehdyttävästi on myös romaneista käytetty nimitys johti kuitenkin vuonna 1961 välikohtaukseen, jonka seurauksena kaksi Suomen tataaria joutui vankilaan ja kolmas vahingonkorvausten maksuun. Kolmikko pahoinpiteli erään metalliliikkeen harjoittajan vahingoittaen tämän näköä pysyvästi. Mies oli väitetysti haukkunut heitä "tattareiksi" helsinkiläisessä ravintolassa vappuyönä. Pahoinpitelijät yhdessä joutuivat maksamaan uhrille kokonaisuudessaan 1 105 000 markkaa.[68][69][70]

Tataareihin kohdistuneita välikohtauksia on vuonna 1942 tapahtunut tappo, jossa rintamalta lomalla oleva sotamies Siadetdin Samlihan ammuttiin hänen kävellessä ystävänsä kanssa ilta-aikaan Helsingissä puhuen äidinkieltään. Motiiviksi epäiltiin ampujan luulleen häntä desantiksi. Tekijää ei tavoitettu.[71] Tampereella puolestaan 1990-luvun alussa heitettiin palopommi tataarikotiin.[68]

Poliittiset pakolaiset tataarien keskuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Məhəmməd Əmin Rəsulzadə ja poliittiset pakolaiset Abdullah Battal, Mustafa Salah ja Lutfi Ishaki Hyvinkäällä vuonna 1922.
Idel-Ural -valtion presidentti Sadri Maksudi (istumassa keskellä) Suomen tataarien kanssa Tampereella vuonna 1920.

Idel-Ural -valtion itsenäisyyshaaveiden kariuduttua vuonna 1918 alkoi Suomeen tulla hankkeen johtajia poliittisina pakolaisina. He olivat Yusuf Akçura, Ayaz İshaki, Musa Bigiev, Zeki Velidi, Sadri Maksudi, Alimcan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki. Idris ja Battal jäivät Suomeen pitemmäksi aikaa. He toimivat yhteisön opettajina ja kulttuurivaikuttajina, mutta muut jatkoivat pian matkaa eteenpäin, lähinnä Saksaan, Ranskaan tai Turkkiin.[72] Osa kuitenkin palasi myöhemmin Suomeen. Palaajiin kuului Ayaz Ishaki, jolle Tampereen tataariyhteisö järjesti vuonna 1937 tapahtumatäytteisen helmikuun, joka sisälsi esimerkiksi teatteriesityksen Tampereen Teatterissa.[73] Ishaki vuorostaan järjesti vuonna 1938 Idel-Uralin muistojuhlat Varsovassa, johon osallistui Suomen tataariyhteisön jäseniä.[74]

Idel-Ural-poliitikkojen lisäksi pakolaisena Suomeen tuli esimerkiksi myöhemmin Ranskassa teosofina ja vapaamuurarina tunnettu tataari Emine Sartlan, joka Suomessa oli mukana perustamassa tataarien seurakuntaa ja luennoimassa islamin uskosta.[75]

Akateeminen kiinnostus tataareja kohtaan Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit ovat olleet monen suomalaisen kielentutkijan mielenkiinnon aiheena. Misäärejä tarkemmin tutkineet ovat etenkin Martti Räsänen ja Heikki Paasonen.[76][77] Muita uteliaita olivat Matthias Alexander Castrén, August Ahlqvist ja Gustaf John Ramstedt, joista Ramstedt jopa antoi lapsilleen osittain ”tataarilaiset nimet”.[76]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Tataarien islam ja Jadidismi

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarit ovat perinteisesti sunnalaisia muslimeja.[78] Heidän islamilainen historia voidaan yhdistää aina Volgan Bulgarian ja Kultaisen ordan aikakausille.[79][38] Venäjällä ensimmäinen virallinen islamilainen yhdistys oli vuoden 1788 "Orenburgin muslimien henkinen kokoonpano", jonka muftina toimi tataari Muhammedžan Husainov.[80] Tunnetuimpia misäärihistorian uskonnollisia hahmoja on Kuisun kylässä syntynyt suufilaisen Naqshbandi -veljeskunnan šeikki, ulama ja filosofi Sadek Abdulžalilov eli Sadek-abzi (1829–1886), joka "puhui arabiaa, turkkia, persiaa, venäjää ja opiskeli Koraania syvästi ja tiesi monia suuroja ja säkeitä ulkoa".[81]

Musa Bigi (1875–1949) oli yksi merkittävimpiä uudistajia. Hänet tunnettiin jo varhain nimellä "Islamin Luther". Bigi vaikutti myös Suomessa.[82]

Islamin uskon merkitys tataareille vahvistui entisestään 1500-luvulla, kun heistä tuli osa Venäjää. Tämän jälkeen konservatiivit, eli kadimit (قديم, qadīm, ”vanha”) alkoivat vastustaa kaikkea uudistusta peläten sen johtavan identiteetin hajoamiseen. "He puolsivat olemassa olevien instituutioiden säilyttämistä ja saarnasivat keskiaikaisen teologisen perinteen tiukkaa noudattamista (taqlīd)". Naisten koulutus nähtiin negatiivisena asiana.[82]

Osa hengellisistä johtajista kuitenkin alkoi kritisoimaan vanhoillisia. "He vaativat rationaalisuutta ja itseluovaa tarkastelua (ijtihād) primaarilähteistä, Koraanista, sunnasta ja muslimien ensimmäisten sukupolvien käytännöistä oikeudellisten määräysten poimimiseksi, ottaen huomioon yhteisön nykyaikaiset ja alueelliset tarpeet".[82] Nämä teologit ja heidän reformiaatteen seuraajat halusivat uudistaa koulutusta sisällyttämällä myös maallisia aineita sekä venäjänkieltä kokien, että integraatiota ja vuorovaikutusta venäläisten kanssa ei voida välttää.[83] He kannattivat naisten koulutuksen kehittämistä.[82] Ayaz İshaki: "Kansa, jota uhkaa täydellinen sukupuutto, koska he eivät halua seurata edistystä-, venäläistä kulttuuria ja uudistaa vuosisatoja vanhoja tapojaan".[83]

Tämä uudistusliike tunnettiin lopulta jadidismin nimellä. (Džadidizm, Cäditçelek; جديد jadīd, ”uusi”). Tataarit Suomessa olivat yhteyksissä rajan toisella puolen asuviin uudistuksellisiin hahmoihin. Heitä myös kävi Suomessa. Näistä nimekkäimpiä Ayaz İshaki ja Musa Bigi. Heillä oli yhteys 1900-luvulla myös Japanin ja Turkin tataariväestöjen kanssa, jotka olivat omaksuneet samaisia uudistuksia.[82] Tamperelainen imaami Habibur-Rahman Shakir oli kirjeenvaihdossa kurdilaisen uudistajan Said Nursin kanssa.[84]

Tataarien islamin on sanottu olevan suufivaikutteista ja sitä on kuvailtu nimellä "kansan islam".[85] Tatarstanin nykyinen mufti Kamil Samigullin kuvailee (Volgan) tataarien uskonnollista perinnettä seuraavasti: "Olemme todistettavasti seuranneet Abū Ḥanīfan Madhabia ja Abu Mansur al-Maturidin Aqidahia yli tuhat vuotta. Tämä, Sunna, on meidän perinne. Tunnetuin Tariqa Tatarstanissa on ollut suufilainen Naqshbandi, jonka merkittävimpiin seuraajiin kuului 1800-luvulla Šihabetdin Mardžani ja Kajum Nasyri. Meidän on taisteltava sisäistä epäpuhtautta vastaan, ja tätä varten tarvitsemme suufismia".[86]

Suomen tataarien islam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien Islam-seurakunnan rakennus Helsingissä Fredrikinkadulla.
Turkkilainen imaami Enver Yıldırım pitämässä saarnapuhetta Suomen tataareille Järvenpään moskeijassa vuonna 1989.

Suomen tataarit harjoittavat uskoa oman seurakuntansa, Suomen Islam-seurakunnan kautta, jonka niin sanottu päärakennus sijaitsee Helsingissä Fredrikinkadulla.[87] Seurakunnalla on myös puinen moskeija Järvenpäässä.[88] Tampereen tataareilla on erillinen seurakunta, jonka tilat ovat Hämeenkadulla.[30][89] Tataarien islam-rakennuksessa käy rukoilemassa muitakin muslimeja, mutta jäseneksi otetaan vain tataarit tai heidän puolisonsa kolmen vuoden koeajan jälkeen. Jäsenen pitää osata tataarin kieltä.[90][91]

Tataarien muslimiyhteisö on pitänyt Suomessa matalaa profiilia, ja heidän harjoittamaansa islamia on kutsuttu ”liberaaliksi islamiksi”. Seurakunnan entinen puheenjohtaja, asianajaja Atik Ali puolestaan kuvailee, että heidän islamiaan voi kutsua maltilliseksi lähinnä, jos sitä vertaa ääriliikkeisiin, mutta muutoin tataarit hänen mukaansa harjoittavat samaa ”yhtä ja oikeata islamin uskoa”. Hartaampia muslimeja löytyy tataarien varttuneimmasta sukupolvista, kun taas nuoremmat nojaavat enemmän äidinkieleen ja kulttuuriinsa yleisesti identiteetin määrittelyssä. Tutkija Harry Halén on kirjoittanut aiheesta muun muassa seuraavasti; ”Volganturkkilaisten (tataarien) islam joutui jo varhain sopeutumaan venäläisten herruuteen ja on siis aina ollut hyvin maltillista, toisin kun esimerkiksi Kaukasiassa, jossa on esiintynyt jyrkkiä ääriliikkeitä”.[92][93][94][95][96]

Tataariyhteisöstä on tehty pyhiinvaelluksia Mekkaan aina 1920-luvulta.[32] Koraanista ensimmäinen suomenkielinen käännös julkaistiin tataarilaisen yrittäjän Zinnetullah Ahsen Bören puolesta vuonna 1942. Samoihin aikoihin toinen tataariyrittäjä Hasan Hamidulla jakoi näköispainosta koraanista islaminuskoisille sotavangeille Suomessa ja Saksassa.[46][97]

Vuonna 1954 tataarien jalkapalloseura Yolduz matkasi Abdullah Alin johdolla Algeriaan, missä he pelasivat ystävyysottelun paikallista joukkuetta vastaan. Tämän on tulkittu edustaneen "tataarien moraalista tukea algerialaisille veljille heidän itsenäisyystaisteluissaan".[98]

Suomen Islam-seurakunnan tunnetuimpia ulkomaisia vieraita ovat olleet muun muassa Tunisian presidentti Habib Bourguiba, Irakin suurlähettiläs Saleh Mehdi Amash, Tatarstanin presidentit Rustam Minnihanov (kahdesti) ja Mintimer Šaimijev, sekä Turkin presidentit Abdullah Gül ja Recep Tayyip Erdoğan (silloinen pääministeri). Kotimaisiin poliitikkovieraisiin lukeutuu Jacob Söderman, Elisabeth Rehn, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Seurakunnassa on toiminut myös muualta tulleita imaameja, kuten krimintataari Abdurrahman Kaya ja turkkilainen Enver Yıldırım.[99][100][101][102]

Vuonna 2020 Suomen Islam-seurakunnan imaami on Ramil Belyaev.[91] Hän on syntynyt Nižni Novgorodin alueella ja aloitti seurakunnan imaamina vuonna 2004. Belyaev alkoi opiskella Suomen tataarien historiaa Kolomnan pedagogisen instituutin historian osastolla, jatkaen Helsingin yliopistossa, missä vuonna 2017 samaisesta aiheesta teki tohtorin väitöskirjansa. Belyaevin väitöskirjasta pidettiin Tatarstanissa asti, jolloin sen johtaja Rustam Minnihanov määräsi tasavallan maksamaan kaikki kirjan julkaisukustannukset. Teos on ollut tarkoitus myöhemmin kääntää suomeksi.[103]

Seurakunnan hallituksen puheenjohtajana on vuodesta 2018 toiminut pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin, joka on samalla seurakunnan ensimmäinen naisjohtaja. Häntä edelsi Atik Ali. (2012–2018[104]). Bedretdin oli sekä tuomassa Suomeen primekorkojärjestelmää että perustamassa Danskea. Bedretdin myös suunnitteli entisen Kansallis-Osake-Pankin dealing-huoneen, jota Nordea nykyisin käyttää.[91]

Tampereen tataariseurakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen tataariseurakunta (vuoteen 2019 Tampereen islamilainen seurakunta) oli etenkin 1900-luvun alkupuolella merkittävässä asemassa Venäjän tataaripoliitikoiden yhteyksien ylläpitäjänä. Tampereen tataariyhteisön keskuudessa vieraili myös tataarilaisia tiedemiehiä Kazanista ja sen jäseniä matkasi Venäjän puolelle vierailulle. Tampereelle kutsuttiin ensimmäinen imaami jo 1910-luvulla Kazanista.[105] Seurakunnan imaami Habibur-Rahman Shakir oli arvostettu teologi islamilaisessa maailmassa. Hän teki pyhiinvaelluksen Mekkaan Saudi-Arabian kuninkaan kutsuvieraana vuonna 1972.[106] Nykyisin seurakunnan jäsenistö on muutamissa kymmenissä.[105] Seurakunnan puheenjohtaja vuonna 2020 on yrittäjä Vahit Wafin[107].

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjäntataari Tšingis Arifullin (Чингис Арифуллин) puhuu misäärin murteella.

Tataari on turkkilainen kieli, joka luokitellaan kiptšakkilaisten kielten kiptšakkilais-bolgaarilaiseen alaryhmään.[108] Sen lähin sukulaiskieli on baškiiri.[109] Misäärit ja täten samalla Suomen tataarit puhuvat kielen läntistä murretta eli misääriä. Se eroaa hieman Kazanin murteesta, joka on samalla tataarin kirjakieli.[110][111] Näiden murteiden eroa kuvaa esimerkiksi kirjain Ğ, (ʁ), jota kazanilaiset käyttävät, kun taas misääreiltä se puuttuu (Ğabdulla → Abdulla). Suomen yhteisön erottaa volgalaisista myös muun muassa siinä, että he eivät käytä kirjainta X, eli niin sanottua ”kurkku H:ta”.[112][113]

Suomen kieli on vaikuttanut paikallisten tataarien kieleen.[114] Suomentataariin on myös vaikuttanut turkki, siinä missä Venäjän tataareilla venäjä. Esimerkiksi Saksa on tataareille Venäjällä "Germanija" (Германия), kun taas tataareille Suomessa se on turkkilainen "Almanya".[115] Ensimmäisen polven tataarit Suomessa-, jotka olivat asuneet kotiseuduillaan hajanaisesti venäläisten kanssa, käyttivät myös venäläisiä lainasanoja. Ensimmäinen suomentataarien polvi osasi myös yleensä venäjää[20]. Tataari yleisesti on aikoinaan saanut vaikutteita arabian-, persian-, ja uralilaisista kielistä.[116][117] Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta on misäärien puhuman murteen sanottu ääntämykseltään ja rakenteeltaan paljolti muistuttavan kiptšakkikielten alkumuotoa.[111]

Tataarinkielen taito on perinteisesti nähty keskeisenä osana suomentataarien etnistä identiteettiä ja täten sen korvaamista suomenkielellä on katsottu negatiivisesti. Zirek Tuganay: "Lapsena puhuimme tietenkin suomea suomalaisten kanssa ulkoleikeissä. Kotona piti kuitenkin aina puhua tataaria. Vanhempamme vetivät korviamme, jos he kuulivat meidän puhuvan suomea".[118]

Kirjaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tataaria kirjoitetaan nykyään latinalaisella kirjaimistolla ja Venäjällä kyrillisesti, joskin sen ohella on rajallisessa käytössä latinalainen versio.[119]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volgan tataarit käyttivät virallisesti arabialaista kirjaimistoa aina vuoteen 1928, jonka jälkeen hetkellisesti, vuoteen 1939 käytössä oli latinalainen kirjaimisto, minkä jälkeen siirryttiin kyrilliseen. Arabialaiset aakkoset eivät tunnetusti riitä kuvaamaan eri kielten äännevarastoja, joten myös tataarin arabian kirjaimisto koki muutoksia historiansa aikana.[120][121][122]

Suomentataaria kirjoitettuna arabialaisella kirjaimistolla.

Kirjakielenä käytettiin 1900-luvun alkuun asti Tšagatain kielestä polveutuvaa türkiä, joka tunnetaan myös tataarin vanhana kirjakielenä (İske tatar tele). Arabialaista kirjaimistoa kutsutaan nimellä İske imlâ (Vanha oikeinkirjoitus). 1870-luvulla sitä uudistettiin kirjailija Qayum Nasıyrin toimesta lisäämällä ylimääräisiä merkkejä tšagataista niiden puuttuessa arabian ja persian kirjaimistosta. Sitä mukautettiin tataarin fonetiikalle sopivaksi.[122][123]

Seuraavaksi, aikana 1920-1928 muunnelma Yaña imlâ (Uusi oikeinkirjoitus) oli käytössä. Kirjaimiston lopullisena tavoitteena oli mukauttaa aakkoset varsinaiseen tataarin ääntämiseen. Huomioon otettiin tataarin vokaalisointu.[122]

Suomen tataarien keskuudessa erikseen oli myös arabian kirjaimiston uudistajia. Kirjailija Abdullah Battal, Islam-seurakunnan ensimmäisten sääntöjen laatija sovelsi oikeinkirjoituksen foneettiseksi. Hän pyrki nostamaan tataarin vokaalit selkeästi ja johdonmukaisesti näkyviin arabialaisessa kirjoitusasussa ja yhdenmukaistamaan myös konsonanttien merkitsemisen.[121]

Atatürk esittelee uusia turkkilaisia aakkosia Kayserin asukkaille. (1928). Suomen tataarien siirtyessä latinalaiseen kirjaimistoon lainattiin ensimmäinen versio Turkista.

Ennen kyrilliseen siirtymistä vuonna 1939, silloisessa Neuvostoliitossa tataarit omaksuivat hetkellisesti latinalaisen kirjaimiston Yañalif-liikkeen vaikutuksesta. Myös Suomessa latinalaiseen kirjaimistoon siirtyminen tapahtui osittain kyseisen liikkeen vuoksi, mutta ennen kaikkea Turkin tasavallan kielireformin vaikutuksesta. Muutos Suomen tataareilla alkoi 1930-luvulla ja 1950-lukuun mennessä julkaisut olivat suurimmaksi osaksi siirtyneet uuteen kirjaimistoon. Siirtymävaiheen aikana käytettiin vielä molempia samanaikaisesti. Lasten opetuksessa siirryttiin uuteen kirjaimistoon 1960-luvulla. Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kyseistä muutosta sillä osa uskoi arabialaisesta kirjaimistosta luopumisen vaikuttavan negatiivisesti uskonnolliseen identiteettiin.[117][124]

Suomessa tataarin latinalaisen kirjaimiston ensimmäinen versio lainattiin suoraan Turkin kielen aakkosista. Se on kokenut muutoksia vuosikymmenten aikana. Suomentataarin latinalaisten kirjaimien eroavaisuus eri lähteissä ilmenee etenkin "ä-äänteen" merkitsemisessä. (Finlandiya - Finlandiye - Finlandiyä[125][126][127]).[117]

Kielinäyte[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Finlandiyä tatarlarınıñ törki cämiyäte 1800 nçe yıllarnın ahırında oyışkan. Ul vakıtta Tübän Novgorod guberniyäse Sergaç öyäzeneñ avıllarınnan tatar säüdägärläreneñ törkeme Finlandiyägä kilgän. Finlandiyä ul zaman Rusiyä kulastında bulgan. – Kadriye Bedretdin (2021)»

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataareilla oli yleensä käytössä etunimi+patronyymi -yhdistelmä ennen sukunimikäytäntöä. Suomeen saapuneet tataarit täten lopulta omaksuivat oman isännimensä sukunimekseen. Poikkeuksellisesti ne, jotka matkustivat maahan vanhempiensa tai isänsä kanssa, saivat sukunimekseen isänsä patronyymin, eli isoisänsä nimen. Täten eri aikoina tulleet veljekset saattoivat käyttää eri sukunimeä. Kyseiseen aikaan patronyymejä merkittiin samoin miten sukunimiä nykyään, eli ov/ev/in. (Esimerkiksi Zinnätulla Imadutdininpoika = Zinnätulla Imadutdinov). Edellä mainitun isännimi olisi nykyisen käytännön mukaan Imadutdinovitš, ja sukunimi Imadutdinov. Venäjältä tulleiden tataarinaisten isännimiä ei oltu Suomessa eroteltu sukupuolen perusteella (ova/eva/ina).[128][129][46][130]

Suomessa venäläiset päätteet otettiin sukunimistä pois yleensä itsenäisyyden aikoihin. Pääsyyksi on oletettu pyrkimys välttyä sen ajan niin sanotulta ”ryssänleimalta”. Myös Venäjän puolella osa tataareista on käyttänyt sukunimeä ilman venäläistä päätettä, joskin yleensä epävirallisissa merkeissä, kuten taiteilijanimenä (Tukayev -> Tukay). Venäjällä on virallisessa käytössä venäläistetty versio nimestä, joka usein eroaa tataariversiosta. Tataarin kielellä patronyymit merkitään ulı / kızı (ul = poika, kız = tyttö; esim. Zinnätulla İmadetdin ulı).[131][128][130]

Tiettyjen tataariäänteiden puuttuminen suomalaisesta kirjaimistosta on tuottanut hankaluuksia. Esimerkiksi kirjain c (misäärimurteella d͡ʒ) on välillä korvattu s -kirjaimella (Camaletdin, Hakimcan –> Samaletdin, Hakimsan), tai yhdistelmällä -dsh (Dshamaletdin, Hakimdshan). Sukunimien "suomalaistetut" versiot ovat kuitenkin käytännössä usein perua alkujaan venäläisistä versioista. (Жамалетдинов, Хакимжанов; Žamaletdinov, Hakimžanov –> Samaletdinoff, Hakimsanoff). Suomessa tataarinimien oikeinkirjoitus on kokonaisuudessaan kirjavaa.[132][128][133][134][135][136]

Yleisimpiä sukunimiä Suomen tataariyhteisön keskuudessa vuonna 1970 olivat Samaletdin, Bedretdin, Ali, Saadetdin, Hairetdin, Ainetdin, Hamidulla/Hamidullen, Schakir, Hasan, Arifulla/Arifullen, Sadik, Alkara, Asis, Beshar, Osman, Nisametdin, Fethulla ja Wafin.[128]

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarinimet ovat pääsääntöisesti arabialais-, persialais- ja turkkilaisvaikutteisia.

Ennen Volgan alueen islamisoitumista tataarien esi-isien nimet olivat enimmäkseen turkkilaista perää. (Esimerkiksi aatelisnainen nimeltään Altın Börtek = ’kultainen siemen’). Islamin vaikutuksesta nimet muuttuivat arabia- ja persiapainotteisiksi. 1800–1900 -lukujen taitteeseen saakka nimet viittasivat uskonnollisiin termeihin ja olivat monesti myös kaksi-, joskus jopa kolmeosaisia.[137][138][139][140][141]

Volgan tataareilla kaksiosaiset miesten nimet oli johdettu arabialaisista nimistä jotka usein päättyivät joko -ullah (Allahin), -al-Dīn (uskon/uskonnon), tai persian kielestä polveutuvaan sanaan -can (d͡ʒan, sielu). Esimerkkinä Sämiulla (Allahin kuuntelija), Nasretdin (uskon puolustaja), Arifcan (oppinut sielu). Myös Abd-alkuiset nimet olivat yleisiä. (Abdulla, Abdrähim, Abdräşit, Abdelwäli, Abdelkärim, Abdelwafa). Vanhoja kaksiosaisia naisten nimiä olivat esimerkiksi Şämsekamär, Şämsihacär, Bibican, Bibigöl, Gölçäçäk, Ömmegölsem, Säidäbikä, Ayşäbikä, Miñlebädär, Bädricamal, Särwicamal.[138][139][142][143]

Vaikka 1900-luvun alun jälkeen kaksiosaiset nimet olivat menettäneet suosiotaan ja osa päätyi lyhentämään ne (Sadretdin: Sadri), nimet olivat silti vielä paljolti arabialaisia ja usein Koraanista johdettuja. Esimerkiksi Suomessa tataarinimet miehillä: Ädhäm, Äkram, Feyzi, Ferid, Räshid, Mönever, Halid, Fatih, Hakim, Vahit; naisilla: Aliye, Hayat, Hafize, Anise, Mönire, Azize, Amine, Hakime, Halime, Feride.[67][46][144][145][139][146][147]

Seuraavaksi käyttöön tulivat Turkin turkkilaiset (Erkan, Okan - Meral, Filiz) sekä turkkilaispersialaiset ja -arabialaiset hybridinimet (Ildar - Ainur). Myös joitain eurooppalaistaustaisia nimiä on ilmennyt, etenkin Venäjällä. (Albert, Emil, Rudolf - Çulpan, Diana, Roza). Tataareilla on yleensä vain yksi etunimi.[148][149][150][151][152][137][153][154]

Taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisrunoilija Abdulla Tukay (1886–1913).

Tataarien kansallisperinteeseen kuuluu runous. Misääreillä se on yleensä haikeaa, kotiseuduista ja kurjista ihmiskohtaloista kertovaa. Suomen merkittävimpiä tataarirunoilijoita oli Sadri Hamid, jonka erikoisuus olivat humoristiset ja riimitellyt kronikat. Naisrunoilija Gäühär Tuganay (1911–1998) puolestaan kirjoitti paljolti luontoaiheisia runoja. Aisa Hakimcanin runous käsitti usein kotikylän Aktukin kaipuuta. Myös muun muassa Habibur-Rahman Shakir ja Hasan Hamidulla ilmaisivat itseään runouden kautta.[155][156][157]

Fazile Nasretdinin haikurunokirja Tuksan tugız haiku julkaistiin Aybagar-sivustolla vuonna 2022.[158][159]

Tunnetuin Volgan tataarien runoilija on Abdulla Tukay. Hänen runoaan Tugan tel ("Äidinkieli") pidetään omanlaisena kansallishymninä.[160][161]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Tataarimusiikki
Tamperelainen tataarimuusikko Halid Kurbanali. (1927–1988).

Yhteisön paljolti vanhoihin kansanlauluihin pohjautuva musiikkiperinne juontaa juurensa Nižni Novgorodin alueelle, josta ensimmäinen sukupolvi saapui maahan. Tataarilaisessa kansanmusiikissa usein kaivataan koti- ja synnyinseutuja sekä kauas jääneitä ystäviä ja perheenjäseniä. Vastapainoksi tanssilaulu puolestaan on ”rytmikäs, reipas ja iloinen”. Nykyaikaista tataarilaista musiikkia on soittanut paikallinen yhtye Başkarma, jonka keulahahmo Deniz Bedretdin on perustanut lisäksi kaksi muuta yhtyettä Kazanin puolella ja vuonna 1968 Helsingissä rockyhtyeen The Sounds of Tsingiskhan.[162][163][164][165]

Suomen tataareilla on ollut myös omia laulukuoroja. Lahjakkaita laulajia yhteisön keskuudessa ovat olleet muun muassa Hamit Hairedin, Zeituna Abdrahim, Naim Sadik, Hamdurrahman Hakimcan, Aliye Hakimcan, Hamide Çaydam, Dina Abdul ja Betül Hairetdin. Muusikoista esimerkkinä Halid Kurbanali, Batu Alkara ja Ädhäm Kanykoff, joista jälkimmäisin oli säveltäjä Jean Sibeliuksen ystävä.[166][167][36]

Myös venäläisiä tataaritaiteilijoita on esiintynyt Suomessa aina 1960-luvulta. Ensimmäisten joukossa oli kulttuurityöntekijä Ymär Daherin järjestämänä muusikot Röstəm Yaxin, İlham Şakirov, Venera Şäripova, Ayrat Arslanov, Marat Ahmetov ja Mars Makarov. He esiintyivät Helsingissä ja Tampereella ja matkansa aikana tapasivat presidentti Urho Kekkosen. Muihin venäjäntataarilaisiin muusikkovieraisiin kuuluu esimerkiksi Haidar Bigitšev vuonna 1989.[168][169][170]

Aktukissa syntynyt Räşit Wahapov oli merkittävimpiä tataarien kansanmusiikin tulkitsijoita.[171]

Helsinkiläinen rap-artisti Nupe on tataari.[172]

Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmä Helsingissä vuonna 1950.

Tataarit ovat järjestäneet Suomessa omankielisiä teatterinäytöksiä. Aktiivisinta aikaa oli 1900-luku jolloin helsinkiläinen Suomen Turkkilaisten Seura ry sekä Tampereen Turkkilainen Yhdistys olivat päätekijät näytäntöjen organisoinnissa. Tampereella näytelmiä esitettiin muun muassa Tampereen Teatterissa, johon yhteisön jäseniä kutsuttiin muualtakin Suomesta. Poliittiset pakolaiset, kuten Ayaz İshaki ja Musa Bigiev olivat mukana toiminnassa. Helsingissä esityspaikkoihin kuului Kansallisteatteri ja Kaupunginteatteri. Helsingin tataarit esittivät Tampereen Teatterissa vuonna 1950 Molièren näytelmän Saituri.[173][163][174]

Vuonna 1930 järjestettiin Suomessa ensimmäinen tataarinkielinen näytös. Se oli Mirxäydär Fäyzin musiikillinen draama Ğaliyäbanu. (Paikallisesti ’Aliyebanu’). Suomentataarit ovat esittäneet myös muun muassa Aliäsgar Kamalin sekä Ayaz İshakin teoksia.[174]

Suomen yhteisö on esiintynyt myös ulkomailla, esimerkiksi vuonna 1939 Virossa, vuonna 1992 Kazanissa ja vuonna 1994 New Yorkissa. Venäjäntataarilainen teatterintekijä Luara Şakircanova ohjasi yhteisön näytelmiä Helsingissä 1990-luvulla.[163][175] Yhteisön keskuudessa on ollut myös näytelmäkirjailijoita, kuten kazanintataari Saniye İffet (Saniyä Ğiffät, 1899–1957).[163][176]

Tatarstanin kansallisteatteri vieraili Helsingissä vuonna 1996 ja esiintyi Ruotsalaisessa teatterissa.[177]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeaikaisempia tataaritaiteilijoita on korumuotoilija Ildar Wafin, jonka tekeleitä on nähty Jenni Haukion yllä. Kuva- ja tekstiilitaiteilija Niran Baibulat voitti Vuoden tekstiilitaiteilija -nimikkeen 2007. Arkkitehti Pervin Imaditdin tunnetaan erityisesti hotellien ja ravintoloiden sekä erilaisten korjausrakentamishankkeiden suunnittelijana. Historiantutkijana toimiva Ainur Elmgren tunnetaan myös sarjakuvistaan.[178][179][180][181][182][183][184][185]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zinnetullah Ahsen Bören vuonna 1942 kustantama suomenkielinen koraani, josta hän sai kiitoskirjeen niin Risto Rytiltä kuin Mannerheimiltä.[186]

Yhteisön pieneen kokoon nähden on Suomen tataarien julkaisutoiminta ollut runsasta. Toiminta jakautuu seuraavasti: historia, muistelmat, elämäkerrat, kertomukset, runot, näytelmät, sananlaskut, laulut, uskonnollinen kirjallisuus, äidinkielen oppikirjat, lastenkirjat ja lehdet. Näitä on julkaistu niin yksittäisten tekijöiden- kuin tataarien seurakunnan sekä kulttuuriyhdistysten kautta.[187] Tataariseurakunnan oma lehti on Mähallä Habärläre ('Yhteisön uutiset')[188].

Aktiivisimpia yksittäisiä tataarijulkaisijoita Suomessa oli Hasan Hamidulla, jonka kenties tunnetuin teos on Aktukin kylän historiikki.[189] Yrittäjä Zinnetullah Ahsen Böre puolestaan kustansi ensimmäisen suomenkielisen Koraanin.[46] Muihin ensimmäisen sukupolven julkaisutoimintaa harjoittaneihin tataareihin lukeutuu muun muassa Sadri Hamid, Ibrahim Arifulla, Aisa Hakimcan, Habibur-Rahman Shakir, Semiulla Wafin, Ymär Sali.[187]

Vuonna 2016 Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisi kulttuurityöntekijä Okan Daherin ja tutkija Arto Moision tekemän tataarilais-suomalaisen sanakirjan.[190][191]

Tataarisisarukset Fazile Nasretdin ja Feride Nisametdin toimittivat vuonna 2009 kansallisrunoilija Abdulla Tukayn saturunoelman Vedenhaltijan kampa – Su anası. Teoksessa on satu suomen ja tataarin kielellä sekä CD-levy, jolta sadun voi myös kuunnella.[192][193]

Sabira Ståhlberg on julkaissut tataarinkielistä kirjallisuutta Aybagar-sivustolla.[194]

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut kaksiosaisen teoksen Pitkä matka Suomeen. (2021). Se sisältää kirjat Nizam - tataari ja Rahim - persialainen. Ne ovat elämänkerrallisia romaaneja, jotka kertovat hänen isästään, Kazanissa syntyneestä tataarista Nizam Huseinovista, joka tuli Suomeen Persian passilla käyttäen nimeä Rahim Sadik-Ogli. Teos on Pietarissa painettu ja Suomessa sitä myy kirjakauppa Rosebud Books.[195]

Juhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataariyhteisön perinteisiin juhliin kuuluu keväisin järjestettävä kansallisrunoilija Abdulla Tukain syntymää juhlistava tilaisuus Balalar Bäyräme (’lasten juhla’), jossa yhteisön lapset ja nuoret esittävät lauluja, runoja ja tarinoita. Kesäisin puolestaan on järjestetty leirejä. Niiden sijaintina ovat olleet muun muassa Terijoki, Järvenpää, Hyvinkää, ja Mäntsälä. Pitkän aikaa, vuoteen 2020 asti, ne järjestettiin Kirkkonummella. Alkuaikoina leirit kestivät kuukauden, sittemmin kymmenen päivää. Leiri päättyy tataarilaiseen kyntöjuhlaan nimeltään Sabantuy, johon kerääntyy nuorison sukulaisia ja muita yhteisön jäseniä yleensä yli sadan hengen.[196]

Ruoka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Pärämäts

Tunnetuin tataarilainen ruoka Suomessa on mausteinen piiras nimeltään pärämäts (pärämäç), jonka kaupallinen myynti alkoi 1960-luvulla tamperelaisen Linkosuon leipomon omistamasta Siilinkarin kahvilasta (silloisesta grillistä). Oman sukunsa reseptin leipomolle toi siellä työskennellyt kondiittorimestari-jääkiekkoilija Mönever Saadetdin. Perinteisiin ruokalajeihin kuuluu lisäksi muun muassa hevosenlihasta tehty makkara kazı, jonka tekemiseen on usein osallistunut koko tataariperhe.[197][198] Ruokaperinne on saanut vaikutteita esivanhempien naapurikansoilta kuten venäläisiltä, mareilta, udmurtiteilta, sekä Keski-Aasian kansoilta kuten uzbekeilta ja tadžikeilta.[199]

Perinneruokia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Şorba (keitto)
  • Läkşä
  • Pilmin (pelmeni)
  • Katıklı çomar (jogurttiklimppikeitto)
  • Pärämäç (lihapiiras)
  • Katlama (munkit)
  • Kıstırma (lihapiirakka)
  • İt bäleşe (lihariisipasteija)
  • Yomırka bäleşe (munariisipasteija)
  • Özem bäleşe (rusinariisipasteija)
  • Käbestä bäleşe (kaalipiirakka)
  • Sugan bäleşe (sipulipiirakka)
  • Eremçek bäleşe (rahkapiirakka)
  • Alma bäleşe (omenapiirakka)
  • İtle botka (lihapilahvi)
  • Özemle botka (rusinapilahvi)
  • Karaboday botkası (tattariryynipilahvi)
  • Talkan (tattariuunipuuro)
  • Küptermä (blini)
  • Bäräñge yakkan taba kümäçe (pannuperunaleipä)
  • Kıstıbıy (perunatasku)
  • Bäräñge pärämäçe (pärämäts perunapiiras)
  • Umak (pikkuvoipulla)
  • Bavırsak (öljyssä paistetut taikinapallot)
  • Koş tele (linnunkielet)
  • Çäkçäk (hunajainen keko)
  • Akçigeldäk (piparminttupikkuvoileivät)

Listan koonnut Derya Samaletdin.[200]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tataarit ovat yksi maan seitsemästä kansallisesta vähemmistöstä.[201]

Tataarien keskuudessa on erimielisyyksistä huolimatta vallinnut aina vahva yhteisöllisyys; he yleensä tuntevat toisensa hyvin. Sabira Ståhlberg: "Tataarit tulivat maailmasta, jossa perhe ja sukulaisuus olivat tärkeitä, serkkujen väliset avioliitot yleisiä ja luottamus täysin vieraisiin ihmisiin heikkoa. He uskoivat perheeseen, sukulaisiin ja samoista kylistä kotoisin- tai jollain tavalla sidoksissa oleviin ihmisiin".[202]

Etninen koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Misäärit

Suomen tataarit ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta taustaltaan Nižni Novgorodin alueen misäärejä, ja täten Volgan tataareja. Misäärien kulttuurissa on eri vaikutteita, kuten venäläistä ja mordvalaista. Suomen yhteisö erikseen sai 1900-luvun aikana myös paljon vaikutteita Turkista. Tutkijat kuten Antero Leitzinger ja Alimžan Orlov ovat todenneet, että vaikka misääreistä löytyy ulkopuolisia vaikutteita, ovat he yksiä muinaisen turkkilaisen kiptšakkiheimon ”puhtaimpia edustajia” nykypäivänä.[203][204][205]

Misäärien keskuudesta löytyy geneettistä vaihtelua; vaikka enemmistö omaa tummat silmät ja hiukset – ajoittain myös "mongolipiirteitä" – ovat osa heistä vaaleampia. Tämän on oletettu johtuvan sekoittumisesta mordvalaisten kanssa.[202]

Lukumäärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataariyhteisön jäseniä oli Suomessa 927 henkeä vuonna 1961. Myöhemmin, vuonna 2020, määräksi on arvioitu noin 600–700. Merkittävimmät asuinalueet ovat edelleen Helsinki, Tampere, Turku ja Järvenpää.[91][206][207] Enemmistö tataareista asuu pääkaupunkiseudulla[208].

»Suomen tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Joitain nimettömiä lainauksia:

  • Identiteetti on säilynyt kielen ja uskonnon perusteella. Meillä on kulttuuriyhdistys, seurakunta, urheiluyhdistys, ja kanssakäyminen on melko vilkasta.
  • Meillä on erittäin vahva ja erilainen kulttuuri verrattuna esimerkiksi suomalaiseen. Säilymisen syynä on tietoisuus omasta alkuperästämme ja mahdollisuudet vaalia omia tapojamme. Suomi on ollut hyvä maa asua ja sen kansalaiset ystävällisiä meitä kohtaan.
  • Seka-avioliitot vähentävät tataarin kielen merkitystä. Uskonnon vaaliminen ja merkitys vähenee vähemmistön sulautuessa elämän- ja työtapojen ja muiden normien kautta muuhun väestöön.
  • Tulee kauhean surumielinen olo, kun meidän musiikkia kuuntelee. Että miksi ollaan täällä, muun kansan joukossa, eikä ole omaa kotimaata. Ja vielä mennään sekaisin suomalaisten kanssa.
  • Olemme pystyneet näihin aikoihin asti, uskonnon ja vanhempien auktoriteetin voimalla sekä estämällä vähemmistön painostuksen avulla seka-avioliitot suomalaisten kanssa. Nyt ovat aidat kaatuneet. Vanhat patriarkat ovat kuolleet. Lapset ovat rohkeampia ja menevät naimisiin rakkaudesta suomalaisenkin kanssa. Kulttuuri ja identiteetti kaatuvat kohisten.[209]»

Yksittäisiä suomalaisten naisten kanssa solmittuja liittoja oli jo ensimmäisessä sukupolvessa, jonka muodosti noin 160 perhettä. Puolisot kääntyivät islamiin ja usein opettelivat tataarin kieltä. Heidät kuitenkin hyväksyttiin poikkeuksina, sillä tataarit perinteisesti ovat suhtautuneet ”seka-avioliittoihin” negatiivisesti ja 1900-luvulla se saattoi jopa jättää lapsen perinnöttömäksi.[210][211] Tataarit harrastivat järjestettyä avioliittoa tiettävästi vielä ainakin toiseen maailman sotaan saakka[202].

Osa miespuolisista tataareista ovat etsineet puolisonsa Venäjän tataarien keskuudesta, ja jotkut tataarinaisista ovat avioituneet turkkilaisten kanssa, mutta suomalaiset liitot ovat paljolti lisääntyneet ajan saatossa. Tataarinuorisosta on kerrottu puolison löytämisen oman pienen yhteisön parista olevan haastavaa.[212][91][213]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menestyneimmät tataaritaustaiset jääkiekkoilijat Räshid Hakimsan ja Lotfi Nasib edustivat molemmat Ilvestä.
Tataarien jalkapalloseura "Altın Orda" Terijoella vuonna 1934.

Tataareja on ollut edustettuina Suomen eri ammattiurheilulajeissa, erityisesti jääkiekossa ja jalkapallossa. Tataarit ovat perustaneet myös omia urheiluseuroja, joista varhaisena esimerkkinä jalkapalloseura Altın Orda. ("Kultainen orda"). Vuonna 1945 perustettiin Yolduz ("Tähti"), joka on SVUL:n jäsen ja on pelannut jalkapallon ystävyysotteluita myös Turkissa, Algeriassa ja Tatarstanissa[214][215]. Urheilu oli ollut merkittävä tekijä Suomeen saapuneiden tataarien kotikylissä kesäisin järjestetyissä sabantuy-juhlissa ja täten he kannustivat lapsiaan urheiluun myös uudessa ympäristössään.[216][217]

Menestyneimpiä tataariurheilijoita Suomessa ovat Atik Ismail, Lotfi Nasib ja Räshid Hakimsan. Atik Ismail pelasi jalkapalloa Suomen A-maajoukkueessa, SM-sarjassa, ulkomailla ja valittiin jalkapallon Hall of Fame -galleriaan. Jääkiekkoleijonaksi nimetty Nasib voitti kuusi Suomen-mestaruutta ja pelasi kaksissa MM-kisoissa. Hakimsan voitti neljä jääkiekon SM-kultaa ja sai kansainvälisen tason erotuomarina Jääkiekkoliiton ansiomerkin.[218][219][220][150][221][222][223]

Veljekset Feyzi, Murat, Zeyd ja Vasif Ahsen-Böre pelasivat kaikki jääkiekkoa 1930- ja 1940-luvuilla.[224] Saadetdin-suvun Ali ja Mönäyvär pelasivat Ilveksessä, kuten myös Lotfi Nasibin veli Naim ja hänen poikansa Erkan Nasib.[225][226][150][227] Kokonaisuudessaan on Ilveksen riveissä tataarit saavuttaneet yhteensä kahdeksantoista SM-kultamitalia.[228]

Mestaruussarjauransa lisäksi Deniz Bavautdin pelasi kaksi kautta Ruotsissa maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.[229]

Maalivahti Nefise Saadetdin voitti jalkapallon naisten Suomen-mestaruuden HJK:n riveissä vuonna 1979.[230][231] Ugul Samaletdin edusti Kiffeniä 1980-luvulla.[232]

Muita urheilulajeja joissa tataarit ovat menestyneet ovat pesäpallo, pikaluistelu, keilaus ja golf. Ismail Neuman voitti pesäpallossa Pyrinnössä juniorimestaruuden vuonna 1926. Neuman palkittiin lyömäkuningas -tittelillä Helsingin Pallonlyöjissä (1943) sekä Katajanokan Haukoissa (1948 ja 1950).[150][233][234] Sodassa kaatunut luistelija Hasan Abdrahim sijoittui vuoden 1939 SM-kisoissa viiden parhaan joukkoon.[235] Ural Samaletdin keilasi Helsingin Vauhti-Veikoissa ja voitti Helsingin Bowlingliiton henkilökohtaisen- sekä pari- että joukkuemestaruuden 1980-1981.[236] Riza Bedretdinin laji oli golf, jossa hän vielä vuonna 2019 osallistui Helsingin Golfklubin 80-vuotiaiden miesten sarjaan sijoittuen toiseksi.[237][238]

Naisten Korisliigassa pelaava Meral Bedretdin (s. 1993) on pelannut naisten maajoukkuepelejä.[239][152]

Tunnettuja mišääritaustaisia urheilijoita Venäjän puolella ovat muun muassa jääkiekkoilija-valmentaja Zinetula Biljaletdinov, jalkapalloilijat Dinijar Biljaletdinov ja Marat Izmailov sekä tennispelaaja Marat Safin ja telinevoimistelija Alija Mustafina.[240][241][242]

Liiketoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ayten Wafin, Feride Nisametdin ja Gölämbär Saadetdin Helsingin Mattocenterissä vuonna 1989.

Monet kankaita, turkiksia ja vaatteita kauppaavat tataarit perustivat Suomessa oman liikkeen. Vuonna 1940 melkein kaikki heistä saivat toimeentulonsa kaupankäynnistä. Myöhemmät sukupolvet siirtyivät työelämään muille aloille, mutta osa on jatkanut perinteistä kauppiasammattia.[243]

Alin ja Samaletdinin suvut, Safa Nisametdin sekä Nuretdin Feren lapset luokiteltiin 1970–1980-luvuilla miljonääreiksi. Tampereella 1900-luvulla menestyksekkäitä kangas- ja turkiskauppiaita olivat etenkin Ymär Sali, Zinnetullah Ahsen Böre, Imad Samaletdin ja Semiulla Wafin. Ilgis Saadetdinin ja puolisonsa Irenen Mattokulma oli toiminnassa Rautatienkadulla vuosina 1969–2021.[243][244][245][246][247]

Muun alan tataariliikemiehiä on esimerkiksi Solteqin perustaja, tamperelainen yritysjohtaja Ali Saadetdin sekä espoolainen kuntokeskusketju Esportin ja jalkapalloseura FC Hongan pääomistaja Färid Ainetdin. Valokuvaaja Räshid Nasretdin piti Helsingissä liikettänsä Nasakuva Oy yli neljäkymmentä vuotta. Hasan Hamidullan elektroniikkaliike huolsi jatkosodan aikana Suomen ja Saksan armeijoiden sähkölaitteita, akkuja ja perämoottoreita.[248][249][250][97]

Nykypäivänä tunnettuja tataarien liikkeitä on etenkin Fredrikinkadun Matto-Center ja sen vastapäätä sijaitseva Imperial-Matto.[251] Muihin helsinkiläisiin tataarien liikkeisiin kuuluu Tyyli-Turkis, Turkis Oy N. Ali, Bulevardi 5.[243][252] Imperial-Mattoa ylläpitää Irhan Nisametdin ja Matto-Centeriä Nisametdinin serkku Tinet ja hänen miehensä Vahit Wafin.[251][253] Liikkeiden matot tulevat maista kuten Turkki, Iran, Irak, Intia, Nepal, Pakistan, Afganistan, Uzbekistan, Kiina ja Marokko. Osa matoista tulee tuttujen mattovälittäjien kautta ja osa ostetaan suoraan perheiltä paikan päältä. Wafinien mukaan tataarien kaupankäyntiä Lähi-itään ja Aasiaan avittaa se, että kohdemaat sisältävät samaa sanastoa kuin tataarinkieli.[253] Tinet Wafinilla on myös hänen perustamansa käsintehtyjä tyynyjä myyvä Saide.[254]

Yhdistyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin musulmaanien hyväntekeväisyysseura (1915)[29]
  • Suomen muhamettilainen seurakunta (1925, myöh. Suomen Islam-seurakunta, Finlandiya İslam Cemaati)[29]
  • Suomalais-turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (Fin-Türk halkmektebin himaye cemiyeti, 1930)[255]
  • Suomen turkkilaisten seura (Finlandiya Türkleri Birligi, 1935)[255]
  • Tampereen Turkkilainen Yhdistys (Tampere Türkleri Birligi, 1935)[255]
  • Tampereen Islamilainen Yhdistys (1935)[255]
  • Tampereen Islamilainen Seurakunta (Tampere İslam Mahallesı, 1943 - myöh. Tampereen tataariseurakunta)[255][256]
  • Turun Turkkilais-Tataarilainen Yhdistys (1938, myöh. Turun turkkilainen yhdistys)[255]
  • Jalkapalloseura Altın Orda (Kultainen Orda)[255]
  • Urheiluseura Yolduz (Tähti, 1945)[255]
  • Turkkilaisen kansakoulun kannatusyhdistys (1948, Türk Halk Mektebi Himaye Kurumu)[255]
  • Abdulla Tukain kulttuuriseura (1968)[255]

Juuret Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nižni Novgorodin alue Venäjän kartalla.

Tataariyhteisön esivanhemmat olivat pääsääntöisesti lähtöisin Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnan kylistä. Nykyisin seutu kuuluu Nižni Novgorodin alueen Krasnooktjabrskin piiriin. Suurin osa oli kylästä Aktuk (Aktukovo), ja muut sen naapurikylistä, kuten Suıksu (Kljutšištši) ja Urazawıl (Urazovka). Joitain yksittäisiä samoina aikoina muualta tulleita oli esimerkiksi Kazanista sekä Kaukasian- ja Turkestanin alueelta.[2][142]

Maahan saapuneiden tataarien välietappi oli Pietari, jossa yhtenä yhdyshenkilönä toimi Tampereelle muuttanut kauppias Ymär Sali (Umar Alautdinov). Kyseisten tataarien tiedetään majailleen ”Samaletdinin teehuoneella”, joka sijaitsi alueella Apraksin pereulok (Апраксин переулок).[64]

Tatarstanilaisen sanomalehden artikkeli Suomen tataareista Aisa Hakimcanista (keskellä) ja Ymär Daherista (oikealla), jotka vierailivat Kazanissa kesäkuussa vuonna 1970.

Tataarien yhteydet rajan toiselle puolen olivat poikki kunnes 1950-luvun puolivälissä kirjeenvaihto ja matkustaminen avautui.[24] Tatarstaniin (silloinen ASNT) luodut suhteet saivat kuitenkin alkunsa hieman myöhemmin. Merkittävänä käänteenä voidaan pitää kulttuurityöntekijä Ymär Daherin ensimmäistä käyntiä Kazaniin vuonna 1966.[257] Toinen vierailu toteutui osana Tatarstanin 50-vuotisjuhlapäivän konferenssia vuonna 1970[258]. Tämän jälkeen he alkoivat saamaan venäläisiä tataareja vieraakseen, mikä on jatkunut aina nykypäivään. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut kahdesti yhteisön keskuudessa[102].[259][99][24]

Enemmistö misääritataareista asuu sittemmin Moskovassa.[260] Heidän sanotaan olevan paljolti venäläistyneen ja täten puhuvat entistä enemmän- tai jopa pelkästään venäjää.[261]

Yhteydet Turkkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin luoneet uudelleen yhteydensä kotiseuduilleen Volgan alueelle, eivätkä yleensä enää tunnistaudu "turkkilaisina", on Turkin tasavalta säilyttänyt merkittävän aseman heille sittemminkin. Zirek Tuganay: "Turkki on meille mukava maa. Ei tarvitse huolehtia sisältääkö ruoka sianlihaa vai ei. Pidämme Turkista erittäin paljon"[118]. Yhteisö on ylläpitänyt alun perin 1920-luvulla luodut yhteytensä Turkin valtion kanssa. Heidän vieraanaan on ollut esimerkiksi Turkin presidentti (silloinen pääministeri) Recep Tayyip Erdoğan, joka käyntinsä aikana kertoi olevansa vaikuttunut, kuinka kyseinen pieni turkkilainen yhteisö on pystynyt säilyttämään identiteettinsä maassa. Erdoğan, joka vastaavasti ylläpitää vahvat yhteydet Tatarstanin tasavallan kanssa, on kutsunut tataareita turkkilaisten "veljeskansaksi"[262]. Abdullah Gül oli vieraana vuonna 2008[100] ja Ahmet Davutoğlu 2012[263]. Yhteisön seurakunnassa on toiminut turkkilaisia imaameja.[264]

Turkkilainen tv-kanava TRT kuvasi tataariyhteisöstä dokumentin ”Finlandiya Tatarları” vuonna 2005.[265]

Suomen tataarit mainitaan nykyaikaisissa turkkilaisissa lähteissä myös nimellä "turkkilais-tataarit". (Türk-Tatar / Türkleri-Tatarlar).[266]

Välit muiden yhteisöjen kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tataarien seurakunnan jäsenistöön kuuluu vain tataarit, mutta heidän islam-talossa käy rukoilemassa muitakin muslimeja.[91] Vuonna 2021 tataarien imaami Ramil Belyaev yhdessä Resalat islamilaisen yhdyskunnan Abbas Bahmanpourin kanssa otti osaa keskusteluun, minkä keskiössä oli varhaiskasvatuksessa tapahtuvan uskonnollisen opetuksen tärkeys. Belyaevin mukaan lapsille olisi hyvä opettaa islaminuskosta yleisesti, kuten heidän perinteisistä juhlapäivistä ja tavoista.[267]

Suomen tataareilla on aina ollut hyvät välit maan juutalaisyhteisön kanssa. Tataarien urheiluseura Yolduz ja juutalaisten urheiluseura Makkab ovat jäsenineen viettäneet kymmenien vuosien ajan yhteisiä hiihtolomia Pajulahdessa ja ajoittain pelanneet joukkueiden välisiä jalkapallo-otteluita. Islaminuskoisten tataarien esi-vanhemmat olivat kotiseuduillaan asuneet yhdessä kristittyjen ja juutalaisten kanssa. 1800-luvulla Suomenlinnassa oli juutalaisten ja tataarien yhteinen rukoushuone.[91] Vuonna 2016 järjestetyssä seurakuntien jäsenten yhteisessä tapaamisessa Venäjältä kotoisin olevat juutalaiset huomasivat omaavansa joitain samoja perinneruokia kuin tataarit. Ortodoksiperinteen kohdalla todettiin samainen ilmiö.[268] Vuonna 2020 tataariseurakunnan entinen puheenjohtaja, varatuomari Atik Ali otti osaa keskusteluun ympärileikkauksesta, mihin osallistui myös juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik. Molemmat puolustivat toimenpidettä, ja Ali sanoi olevansa valmis viemään Suomen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen uskonnonvapauden rajoittamisesta, jos poikien ympärileikkaukset kiellettäisiin.[269]

Jotkut historioitsijat uskovat misääritataarien esi-islamilaisen alkuperän olevan juutalaisuutta harjoittaneissa turkkilaisissa kasaareissa.[270] Misäärien ja karaiimien kulttuurien samankaltaisuutta on myös esitetty.[271]

Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtaja Gölten Bedretdin valittiin USKOT-foorumin hallituksen varapuheenjohtaksi ajalle 2023–2025.[272]

Tunnettuja Suomen tataareja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järvenpään Kinnarissa sijaitsee omakotialue, jossa on tienpätkä nimeltään ”Tataarikuja”.[310]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Asikainen, Johannes: Tataareja, kasakoita vai muslimeja?. Tampere: Tampereen Yliopisto, 2017. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  • Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
  • Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette?. Suomentanut Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  • Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
  • Leitziger, Antero: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia. Gaudeamus, 2015.
  • Leitzinger, Antero: Suomen tataarit - Vuosina 1968-1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books, Helsinki 2006. ISBN 952-99592-2-2
  • Suikkanen, Mikko: Yksityinen susi – Zinnetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012. Trepo (viitattu 20.6.2021).
  • Tervonen, Miikka & Leinonen Johanna (toim.): Vähemmistöt muuttajina - Näkökulmia suomalaisen muuttoliikehistorian moninaisuuteen. Painosalama Oy, Turku 2021. ISBN 978-952-7399-09-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Halén 1999, s. 1–2; Leitzinger 1996, s. 102-104.
  2. a b c Bedretdin 2011, ”Esipuhe”; Leitzinger 1996, s. 43.
  3. Leitzinger 1996, s. 105, 107
  4. Leitzinger 1996, s. 35.
  5. Antero Leitziger: Suomen tataarien islam. Teoksessa: J. Maristo & A. Sergejeev (toim.) Aikamme monta islamia, s. 267–285. Gaudeamus, 2015.
  6. a b c Halén 1999, s. 4, 5, 10.
  7. Leitzinger 1996, s. 134
  8. Halén 1999, s. 3.
  9. Suikkanen 2012, s. 21.
  10. A. H. Halikov: Tataarit, keitä te olette?. Abdulla Tukain kulttuuriseura, 1991. ISBN 952-90-3114-9.
  11. Halén 1999, s. 4, 5, 10; Malmberg 2011, s. 216.
  12. Halén 1999, s. 6.
  13. Leitzinger 1996, s. 106–107.
  14. Asikainen 2017, s. 29–32.
  15. a b Leitzinger 2006, s. 137-139.
  16. a b Leitzinger 1996, s. 128–129.
  17. a b Leitzinger 2006, s. 140, 142
  18. Leitzinger 1996, s. 242.
  19. Lauri Silvander: He taistelivat Suomen puolesta Yle uutiset. 16.8.2015. Viitattu 18.6.2021.
  20. a b Kohtalot Pro Patria taulun takaa: Suomen tataarit sotaveteraanit.fi. Viitattu 28.11.2023.
  21. Suomen Islam-seurakunnan veteraaniteos: vastaava toimittaja Tuomo Hirvonen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. 2006. ISBN 952-99306-1-5
  22. "Nižni Novgorodin tataarit isänmaan palveluksessa" (venäjäksi) idmedina.ru. 2009. Viitattu 20.10.2023.
  23. Айсин Алям encyclopedia.mil.ru. Viitattu 17.11.2023.
  24. a b c d Renat Bekkin: Connections between Tatars in Petrograd-Leningrad and Finland during the 1920s and 1930s journal.fi. 2020. Viitattu 29.10.2022.
  25. «Финляндский» след idmedina.ru. 2013. Viitattu 24.6.2023.
  26. Sharipzhanov (Sharibzhanov) Letfulla bessmertnybarak.ru. Viitattu 24.6.2023.
  27. Leitzinger 2006, s. 240
  28. a b Elmgren 2021, s. 85-87 (Vähemmistöt muuttajina)
  29. a b c Leitzinger 1996, s. 159–162.
  30. a b Baibulat 2004, s. 30.
  31. Leitzinger 1999, s. 49.
  32. a b Leitzinger 1999, s. 32.
  33. Halén 1999, s. 24.
  34. Halén 1996, s. 341.
  35. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 358.
  36. a b Sabira Stahlberg: Visible and Invisible Tatar Women in Finland aybagar.eu. Viitattu 3.10.2022.
  37. Leitzinger 1996, s. 194–206.
  38. a b c d e f g Azade-Ayshe Rorlich: Excerpts from "The Volga Tatars, a Profile in National Resilience" groznijat.tripod.com. 1986. Viitattu 2.3.2023.
  39. Leitzinger 1996, s. 29-30
  40. Внешний вид (фото), Оглавление (Содержание) книги Еникеева Г.Р. "По следам чёрной легенды" tartareurasia.ucoz.com. Viitattu 22.6.2023.
  41. Šihab Kitabtšy, Gali Jenikejev: "Tataarien perintö" (venäjäksi) tartareurasia.ucoz.com. 2012.
  42. Kiptshak-heimon jäseniä Helsingin keskuksessa digi.kansalliskirjasto.fi. 1936. Viitattu 6.10.2022.
  43. Kadriye Bedretdin 2011, s. 169
  44. Leitzinger 1999, s. 29, 44–45, 194–206, 263; Halén 1999, s. 10.
  45. Pan-Turkism encyclopedia.com.
  46. a b c d e Antero Leitzinger: Ahsen Böre, Zinnetullah (1886–1945) (tilaajille) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 18.6.2021.
  47. Leitzinger 1996, s. 194–206; Halén 1999, s. 10.
  48. Leitzinger 1996, s. 199
  49. Leitzinger 1996, s. 23
  50. Baibulat 2004, s. 207
  51. a b Halén 1999, s. 24.
  52. a b c Leitzinger 1999, s. 29.
  53. Leitzinger 2006, s. 233, 234
  54. a b Suikkanen 2012, s. 28–31.
  55. Ahsän - 1936 Aamulehti Kansallisarkisto. Viitattu 15.12.2022.
  56. Sämiulla - Tampereen osoitekalenteri 1935 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 15.12.2022.
  57. Leitzinger 1996, s. 129.
  58. Daher 1999, s. 298 (Tugan Tel)
  59. Suomeen juurtuneita. Turkkilaiset areena.yle.fi. Viitattu 5.12.2023.
  60. Татарская энциклопедия: В 6 т. — Казань, 2002. — Т.1., С. 490.
  61. Tugan Tel 2011, s. 54
  62. Leitzinger 1996, s. 262–263; Leitzinger 1999, s. 53–55
  63. Leitzinger 1999, s. 40.
  64. a b Leitzinger 1996, s. 126
  65. Leitzinger 1999, s. 30
  66. Leitzinger 1996, s. 237, 242
  67. a b c Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880 – 1954) 22.6.2011. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  68. a b Leitzinger 1999, s. 43.
  69. Nyrkinisku silmään maksoi yli 1 mmk:n. Helsingin Sanomat, 11.02.1961. HS Aikakone (tilaajille).
  70. Panu Pulma (toim.): Suomen romanien historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-364-7.
  71. Suomen Islam-seurakunnan veteraaniteos:vastaava toimittaja Tuomo Hirvonen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. 2006. ISBN 952-99306-1-5 (s. 115)
  72. Halén 1999, s. 7.
  73. Baibulat 2004, s. 190.
  74. Baibulat 2004, s. 114.
  75. Antero Leitzinger: Suomen tataarit – Vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. East-West Books Helsinki, 2006. ISBN 9789529959228
  76. a b Leitzinger 1996, s. 99.
  77. Heikki Paasonen. Eino Karahka. Mischärtatarische Volksdichtung. Helsinki, Suomalais-ugrilainen Seura, 1953
  78. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 355.
  79. Алимжан Орлов: нижегородские татары – потомки Древней Мещеры islamnews.ru. Viitattu 27.10.2023.
  80. Мухамеджан Хусаинов: первый муфтий, дипломат и конезаводчик Подробнее milliard.tatar. Viitattu 27.10.2023.
  81. Люди из Овечего Оврага ovovrag.ru. Viitattu 27.11.2023.
  82. a b c d e Zaripov, Islam & Ramil Belyaev: Our Religious Mentor: Musa Bigeev and The Tatars in Finland researchgate.net. 2020. Viitattu 27.11.2023.
  83. a b Ahunov, Azat: Гаяз Исхаки «Кто он? Кто он, кто нашу нацию взрастил?» tatworld.ru. 2004. Arkistoitu 22.3.2018. Viitattu 27.11.2023.
  84. Finlandiya'dan Said Nursi'ye gönderilen mektubun perde arkası risalehaber.com. 2022. Viitattu 27.11.2023.
  85. Cultures of Islam: Vernacular Traditions and Revisionist Interpretations Across Russia centralasiaprogram.org. 2021. Viitattu 26.11.2023.
  86. Беседа c Камилем Самигуллиным azan.kz. Arkistoitu 25.4.2015. Viitattu 27.11.2023.
  87. Yhteystiedot Suomen Islam-seurakunta. Viitattu 18.6.2021.
  88. Kaisu Moilanen: Suomen ainoa minareetillinen moskeija on Järvenpäässä, ja se kuuluu tataareille ((digilehden tilaajille)) 14.2.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 18.6.2021.
  89. Tampereen Islamilainen Seurakunta finder.fi. Arkistoitu 24.6.2021. Viitattu 18.6.2021.
  90. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 357.
  91. a b c d e f g h i Pauli Juusela: Suomen tataareja johtaa pankkiuran tehnyt ekonomisti Gölten Bedretdin 30.1.2020. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 12.2.202 1.
  92. Halén 1999, s. 18.
  93. Harry Halén s. 18 (Tugan Tel)
  94. Reeta Salminen, Eetu Pietarinen: Tataarimoskeija: Suomalaistunutta muslimiyhteisöä eivät rahahuolet paina yle.fi. 2015. Viitattu 5.10.2022.
  95. Atik Ali USKOT-foorumin puheenjohtajaksi ekumenia.fi. Viitattu 5.10.2022.
  96. Leitzinger 1996, s. 261
  97. a b c Kadriye Bedretdin: Hamidulla Hasan (1895-1988) 17.8.2010. Kansallisbiografia (maksullinen). Viitattu 18.6.2021.
  98. Что связывало татарского имама с мусульманами Северной Африки? islam-today.ru. 2021. Viitattu 27.11.2023.
  99. a b Рустам Минниханов на встрече с татарами Финляндии: Мы всегда ставим вас в пример tatar-congress.org. 2018. Viitattu 17.10.2021.
  100. a b Turkish Prime Minister Meets Tatar Diaspora Leaders In Finland 2010. Radio Free Europe/Radio Liberty. Viitattu 17.10.2021.
  101. Leitzinger 1996, s. 165
  102. a b Moskeijaan johtanut tie (25:20 - 27:40 (seurakunnnan vieraita)) Ramil Bilal. Viitattu 17.7.2023.
  103. В Финляндии вышла в свет книга о татарах business-gazeta.ru. 2020. Viitattu 28.11.2023.
  104. Suomen Islam-seurakunta: Tarih ezlärendä, Helsinki 2023. ISBN 978-952-69207-9-5 (s. 99).
  105. a b Baibulat 2004
  106. Zaripov, Islam: From Kabul to Tampere: details on Tatar imam Habiburrahman Shakir academia.edu. Viitattu 26.11.2023.
  107. a b Ultraäänilaitteen hankinta verisuonikirurgian ja toimenpideradiologian keskukselle toteutuu lahjoituksen avulla taystuki.fi. Viitattu 29.9.2022.
  108. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki, s. 155–157, 160. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 5-484-00515-9.
  109. Baskakov, N.A.: Tjurkskije jazyki, s. 155–157, 160. Moskva: KomKniga, 2006. ISBN 5-484-00515-9.
  110. Leitzinger 1996, s. 39.
  111. a b Leitzinger 1996, s. 37
  112. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 3, s. 67–68. Moskva: Nauka, 2005. ISBN 5-02-011237-2.
  113. MH – Suomen Islam-seurakunta tatar.fi. Arkistoitu 1.2.2019. Viitattu 25.10.2022.
  114. Nisametdin 1974, s. 314.
  115. Suomen tataarivähemmistö on saanut ensimmäisen sanakirjansa utu.fi. 20.04.2017. Viitattu 25.11.2023.
  116. Татарский язык в Интернете: информация о методах и средствах обучения
  117. a b c Nisametdin 1974, s. 306; Daher 1999, s. 295–297.
  118. a b Okan Daher (turkiksi) biyografi.net. Viitattu 25.11.2023.
  119. Law on the use of the Tatar language as the state language of the Republic of Tatarstan gossov.tatarstan.ru. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 18.6.2021. (venäjäksi) (archive.org)
  120. Зайнуллин Г. Г. Татарская азбука на основе арабской графики (Самоучитель) = Гарәп язуы нигезендә татарча әлифба (үзлегеннән өйрәнүчеләр өчен). — Казан: Татарстан китап нәшрияти, 1989. — 112 с. — 300 000 экз. — ISBN 5-298-00563-2.
  121. a b Ahtinen-Karsikko 1925, s. 283
  122. a b c "Arabic alphabet". (Татар энциклопедия сүзлеге, Tatar Ensiklopediä Süzlege; ТЭС, TES 2002). Kazan: Tatarstan Republic Academy of Sciences Institution of the Tatar Encyclopaedia.
  123. Каюм Насыри. Избранные произведения. Казань. Татарское книжное издательство, 1977 и её татарский вариант тат. Q.Nasıri. Qazan, Tatarstan kitap nərşiyatı, 1977 (К. Насыйри. Казан, Татарстан китап нəшрияты, 1977.)
  124. Musajev, K.M.: Neuvostoliiton kansojen kielten kirjaimistot, s. 12. Helsinki: Neuvostoliittoinstituutti, 1967
  125. Bedretdin, 2021 (s. esipuhe: Hasan Hamidulla, tataarikirjailijan elämä)
  126. Baibulat 2004, s. 21
  127. Suomen Islam-seurakunta tatar.fi.
  128. a b c d Leitzinger 1996 (s. 45, 129. Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö)
  129. Leitzinger 1996, s. 129–133
  130. a b Мазитова Ф. Л. Историко-лингвистический анализ татарских фамилий. Автореферат кандидатской диссертации. – Казань, 1986. Источник: http://alnaz.ru/almaty/familii-gabdulvaliev.html Размещение этого материала на других сайтах, форумах, в социальных сетях не допускается.
  131. Tatar Surnames: List. Tatar Writers: Names And Surnames en.unansea.com. Viitattu 15.11.2022.
  132. Okan Daher 1999, Tugan Tel 2011, s. 299
  133. История татарских сел Нижегородской области disk.yandex.ru. Viitattu 26.11.2023.
  134. "Dshamaletdin" digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.11.2023.
  135. "Samaletdinoff" digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.11.2023.
  136. "Hakimsanoff" digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 26.11.2023.
  137. a b Татарские имена и их значения - полный сборник имен tatarimena.ru. Viitattu 17.10.2021.
  138. a b Имена ufagen.ru. Arkistoitu 14.10.2008. Viitattu 9.6.2022.
  139. a b c Татар исемнәре ни сөйли? (Написание и значение татарских имен) magarif-uku.ru. Arkistoitu 6.12.2022. Viitattu 6.12.2022.
  140. Azade-Ayse Rolich: The Volga Tatars: A Profile in National Resilience. s. 44
  141. Tatar britannica.com.
  142. a b Leitzinger 1996, s. 130-134
  143. Baibulat 2004, s. 184
  144. a b Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  145. Baibulat, 2004 (käytössä olleita arabia/persiataustaisia nimiä)
  146. Leitzinger 1996, s. 83, 93 (Sadretdin-Sadri)
  147. Muslim Baby Names quranicnames.com. Viitattu 6.12.2022.
  148. Türkçe İsimler bebelereisim.com. Viitattu 6.12.2022.
  149. a b Jonni Aaromaa: Vaarin perintökulta päätyi kilpailutöihin mummon suostumuksella – suomalainen Ildar Wafin kisaa koruilla Hyèresin muotifestivaalilla Yle uutiset. 28.4.2018. Viitattu 5.9.2021.
  150. a b c d e f g Baibulat 2004, s. 208.
  151. Baibulat 2004, s. 171
  152. a b Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkuevahvistus Euroliigasta 2017. Forssan Lehti. Viitattu 7.6.2022.
  153. Tugan tel 2011, s. 259
  154. Mähallä Habärläre tatar.fi. 2013. Viitattu 21.12.2022. [vanhentunut linkki]
  155. Leitzinger 1996, s. 35-37
  156. a b c Kadriye Bedretdin / Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 13.6.2022.
  157. a b Baibulat 2004, s. 146.
  158. Haikurunoja tataariksi bokpil.eu. Viitattu 23.12.2022.
  159. Tuksan tugız haiku aybagar.eu. Viitattu 23.12.2022.
  160. Габдулла Тукай. Шурале. — Татарское книжное издательство, 2018. — ISBN 978-5-298-03556-9.
  161. Туган тел gabdullatukay.ru. Viitattu 21.6.2022.
  162. Marjamäki ja Kolehmainen 1980, s. 361-363, 368, 372.
  163. a b c d e Nisametdin 1995, s. 240–242
  164. Halén 1999, s. 25.
  165. The Sounds of Tsingiskhan and Başkarma (arkistoitu) tatcult.ru. 2019. Arkistoitu 8.9.2021. Viitattu 2.10.2022.
  166. Tugan Tel, s. 240
  167. Baibulat 2004, s. 156
  168. Зилә Мөбәрәкшина: Рөстәм Яхин турында: «Йомшак күңелле, тыйнак табигатьле һәм зыялы иде» intertat.tatar. 2021. Viitattu 6.6.2022.
  169. Sebastian Cwiklinski: The Story of an Unusual Book academia.edu. 2020. Viitattu 9.12.2022.
  170. Baibulat 2004, s. 86
  171. Рашид Вагапов: биография, творчество, карьера, личная жизнь kakprosto.ru. Viitattu 15.10.2022.
  172. a b Nupe räppää singlellään sisäpiirin vitsistä inspiroituneena – biisillä mukana Stafa klangi.fi. Viitattu 2.11.2023.
  173. Baibulat 2004, s. 154.
  174. a b Baibulat 2004, s. 154, 156
  175. Shakirzyanova Luara Galimzyanovna. People's Artists: Essays, ed.-comp. I. I. Ilyalova. Kazan: Magarif. Vakyt, 2011. S. 364–265. ISBN 9785922204880.
  176. Saniyä Ğiffät (Сания Гыйффәт) trt.net.tr. Viitattu 29.6.2022.
  177. Leitzinger 2006, s. 241
  178. Muotoiluinstituutin Ildar Wafin kilpailee voitosta Ranskan Rivieralla epressi.com. 2018. Viitattu 23.12.2022.
  179. Katri Koskinen: Tässä on Jenni Haukion Linnan juhlat -puku 2018! Ekologinen ja laadukas asu kunnioittaa luontoa: ”Inspiraationa vahvat suomalaiset naiset” 2018. Anna. Viitattu 23.12.2022.
  180. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon Julkaisuja 40.
  181. Vuoden tekstiilitaiteilija tekstiilitaiteilijattexo.fi. Viitattu 23.12.2022.
  182. Anna Aromaa: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki hs.fi. 2004. Viitattu 23.12.2022.
  183. Hotelli St. George projektiuutiset.fi. 2018. Viitattu 23.12.2022.
  184. a b c Juhani Roiha: Ruotsalainen on sellainen 2004. Turun Sanomat. Viitattu 16.6.2022.
  185. Mia Collan: Ulkopuolisten historiaa Ainur Elmgrenin silmin sarjakuvaseura.fi. 2016. Viitattu 23.12.2022.
  186. Väliaho, Tuomo: Näin vähemmistöt muokkasivat Stadia. ((tilaajille)) Helsingin Sanomat, 16.1.2022. Artikkelin verkkoversio.
  187. a b Tugan tel 2011, s. 327-354
  188. Bedretdin, Gölten & Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 11.12.2023.
  189. Kadriye Bedretdin: Hasan Hamidulla: Tataarikirjailijan elämä, s. johdanto. Suomen Itämainen Seura, 2021. ISBN 978-951-9380-92-8.
  190. Tataarilais-suomalainen sanakirja sgr.fi. Viitattu 5.6.2022.
  191. Tutkijat tukevat tataarin kielen säilymistä 2013. Turun Yliopisto. Viitattu 5.6.2022.
  192. Hanna Antila: Kaihoisaa kansaa 2009. Kirkko ja Kaupunki. Viitattu 24.6.2022.
  193. Vedenhaltijan kampa = Su anası vaski.finna.fi. Viitattu 24.6.2022.
  194. Aybagar - Tatar tele häm mädäniyäte aybagar.eu. Viitattu 23.12.2022.
  195. a b Antero Leitzinger: Romaani muslimin elämästä Nikolai II:n alaisuudessa ja itsenäistyvässä Suomessa agricolaverkko.fi. 2022. Viitattu 11.6.2023.
  196. Gölten Bedretdin, Sabira Stahlberg: Journal of Endangered Languages dergipark.org.tr. 2021. Viitattu 21.10.2022.
  197. Jari Mylläri: Linkosuo löysi pärämätsin alkuperäisen reseptin eläköityneen työntekijän hallusta: ”Siilinkarin remontin yhteydessä halusimme palauttaa jotakin vanhaa” 12.3.2021. Aamulehti. Moro. Viitattu 5.9.2021.
  198. Ingvar Svanberg, Sabira Ståhlberg & Renat Bekkin: Horsemeat in the culinary traditions of the Mishär Tatar diaspora in the eastern Baltic Sea region: cultural and historical aspects journalofethnicfoods.biomedcentral.com. 2020. Viitattu 12.6.2022.
  199. Derya Samaletdin: Suomen tataarien ruokaperinteestä Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Viitattu 18.6.2021.
  200. Finlandiyä Türkleri Birligi ry: Perinneruokiamme. 2019. Derya Samaletdin. Tallinnan Kirjapaino. Kieliasun tarkastus: Hamide Çaydam.
  201. Minority Rights Group Finland: National Minorities in Finland. A Richness of Cultures and Languages. 2017. ISBN: 978-951-807-111-X.
  202. a b c Stahlberg, Sabira: Visible and Invisible Tatar Women in Finland aybagar.eu. 2022. Viitattu 4.2.2024.
  203. Tugan Tel, s. 293–301
  204. Leitzinger 1996, s. 15–45.
  205. Narody Rossii: entsiklopedija, s. 322. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1994. ISBN 5-85270-082-7.
  206. Bedretdin, 2011 (Tugan Tel takakansi)
  207. Leitzinger 1996, s. 135
  208. Leitzinger, s. 135
  209. Niklander 1987, s. 276-277, Marjamäki & Kolehmainen 1980, s. 363
  210. Suikkanen 2012, s. 116-119.
  211. Leitzinger 2006, s. 246-247
  212. Elina Kervinen: Tavismuslimit 3.9.2004. Ylioppilaslehti. Viitattu 16.10.2021.
  213. Tugan tel 2011, s. 35
  214. Daher, Okan: Финские татары: нижгарские предприниматели, Зимняя война и самая северная мечеть realnoevremya.ru. 02.03.2017. Viitattu 25.11.2023.
  215. Tugan tel, s. 45
  216. Halén 1999, s. 25; Baibulat 2004, s. 208.
  217. Tataarit urheilevat tähden alla Yolduz-seuran jäsenet jumppaavat ja potkivat palloa, paitsi paastokuukautena islaminuskoisten helsinkiläistä urheiluseuraa johtaa sanavalmis nainen 13.8.1990. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.5.2022.
  218. Tarja Hirvasnoro: Jalkapallolegenda Atik Ismail suree: "Äiti ja isä eivät ehtineet nähdä raitistumistani" 2016. Kodin Kuvalehti. Viitattu 23.12.2022.
  219. Atik Ismail: Pelimies - omaelämäkerta. Minerva 2016. ISBN: 978-952-312-371-7.
  220. Jääkiekkoleijonat Suomen Jääkiekkomuseo ry. Viitattu 27.6.2021.
  221. Leinonen, Kimmo: Koulukadun Sankarit, Tampereen jääkiekkoilun historia 1928-1965. APALI, 2014. ISBN 978-952-5877-38-0. (s. 162)
  222. Hannu Soro: Tampereen Jääkiekkotuomarit Ry 50 vuotta (s. 22-26, 30
  223. Veikko Lieslehto: Tampereen Palloilijat 1926-1996. ISBN 952-90-7920-6
  224. Kimmo Leinonen: Koulukadun Sankarit: Tampereen jääkiekkoilun historia 1928–1965, s. 158. Apali, 2014. ISBN 978-952-5877-38-0.
  225. Riihonen, Risto: Oppi Avoniukselta.  Kauppalehti, Pörssiliite, 16.8.1999, s. 8.
  226. Ilves Historia ilveshistoria.com. Viitattu 20.7.2022.
  227. Ilves Historia - Pelaajahaku ilveshistoria.com. Viitattu 23.12.2022.
  228. Susanna Härkönen: Tämä pieni tamperelaisyhteisö on jättänyt pysyvän jälkensä kaupungin liike-elämään – Heitä saadaan kiittää tamperelaisten suosikkiherkusta Aamulehti. Viitattu 3.5.2023.
  229. Denis Bavaudin eurohockey.com. Viitattu 15.1.2022.
  230. a b Teija Peuranen Klubin mestaruusjuhlan tahdittaja. Helsingin Sanomat, 15.9.1980. HS Aikakone (tilaajille).
  231. SPL toimintakertomus 1979 (PDF) yksa.disec.fi. Viitattu 18.1.2023.
  232. HS Aikakone - haku: Ugul Samaletdin (tilaajille) hs.fi. Viitattu 18.1.2023.
  233. Urho Salo: Tampereen Pyrintö 100 vuotta (s. 622)
  234. Itä-Länsi-pelaajat joukkueittain (miehet) mrasilainen.com. Viitattu 27.12.2022.
  235. Wasenius 6:nnen kerran pikaluistelumestari.  Helsingin Sanomat, 13.2.1939, s. 6.
  236. HVV Historiikki helsinginvauhtiveikot.fi. Viitattu 18.1.2023.
  237. HS aikakone, haku - Riza Bedretdin (Tilaajille) hs.fi. Viitattu 21.1.2023.
  238. Seuranmestaruuskilpailut päätökseen helsingingolfklubi.fi. 2019. Arkistoitu 21.1.2023. Viitattu 21.1.2023.
  239. Aamulehti 8.12.2014
  240. Зинэтула Билялетдинов uznayvse.ru. Viitattu 12.2.2024.
  241. Четвертые «Фаизхановские чтения»: первые итоги islamnn.ru. Arkistoitu 1.7.2009. Viitattu 12.2.2024.
  242. Алия Мустафина – 16-летняя чемпионка мира nizgar.ru. Arkistoitu 1.2.2012. Viitattu 12.2.2024.
  243. a b c Leitzinger 2006, s. 253
  244. Baibulat 2004, s. 24
  245. Onni Kalin: 50-vuotias mattokauppa sulkee ovensa Tampereen ydinkeskustassa – ”Onhan se aika toivotonta päästä näistä kaikista eroon aamulehti.fi. 2019. Viitattu 22.12.2022.
  246. Riina Haapala: Perinteikäs tamperelainen mattokauppa vaihtoi omistajaa – kymmenien tuhansien mattojen varasto aiotaan myydä tyhjäksi kolmessa päivässä tamperelainen.fi. 2021. Viitattu 22.12.2022.
  247. Baibulat 2004, s. 194, 263
  248. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  249. Marjaana Varmavuori: Viekö tämä mies Espoota miten tahtoo? Färid Ainetdin, 79, tunnetaan piinkovana neuvottelijana, joka on luonut Espooseen viiden hehtaarin urheiluimperiumin (tilaajille) 28.4.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.6.2021.
  250. a b Räshid Nasretdin (tilaajille) 28.8.2010. Helsingin Sanomat – Muistot. Viitattu 18.6.2021.
  251. a b Salomaa, Marja: Serkusten mattokaupat kilpailevat kadun vastakkaisilla puolilla. (tilaajille) Helsingin Sanomat, 20.5.2015. Artikkelin verkkoversio.
  252. Mähallä Habärläre tatar.fi. 2013. Viitattu 21.12.2022. [vanhentunut linkki]
  253. a b Mattokauppiaalla yritteliäisyys jo DNA:ssa perheyritys.fi. 10.06.2023. Viitattu 5.12.2023.
  254. Meistä | Saide saide.fi. Viitattu 5.12.2023.
  255. a b c d e f g h i j Halén 1996, s. 330.
  256. Tampereen tataariseurakunta Kauppalehti. Viitattu 7.12.2022.
  257. Окан Дахер: Финляндия татарлары Совет чорында Татарстан белән ныклы элемтә кора алган tatar-congress.org. 2020. Viitattu 25.11.2023.
  258. "Toinen paluu" (venäjäksi) 100tatarstan.100tatarstan.ru. Viitattu 11.2.2024.
  259. Tugan Tel, s. 9–11
  260. Narody jevropeiskoi tšasti SSSR II, s. 636. Moskva: Nauka, 1964.
  261. Четвертые «Фаизхановские чтения»: первые итоги islamnn.ru. Arkistoitu 1.7.2009. Viitattu 10.2.2024.
  262. Mehtijev, Aidyn: Татарстан — Турция: почему Эрдоган называет Минниханова "мой брат"? pravda.ru. 19.08.2017. Viitattu 25.11.2023.
  263. Давытуглы Финляндия татарлары белән очрашты azatliq.org. 2012. Viitattu 25.11.2023.
  264. Tugan Tel, s. 51
  265. Bülent Pakman: Finlandiya tatarları dailymotion.com. Viitattu 3.10.2022.
  266. KÜÇÜK, Evren: "Turkkilais-tataarilainen yhteisö Suomessa" (turkiksi) academia.edu. 2012. Viitattu 30.11.2023.
  267. Muslimit youtube.com. Viitattu 28.11.2023.
  268. Kolmen uskonnon naiset tapasivat moskeijassa ekumenia.fi. 2016. Viitattu 28.11.2023.
  269. Manner, Maria: Esinahkapäätös. ((tilaajille)) Helsingin Sanomat, 30.10.2020. Artikkelin verkkoversio.
  270. Zinnurov, Kamil: Ясно-понятно. Кто такие мишари? inde.io. Viitattu 28.11.2023.
  271. Leitzinger 1996, s. 35
  272. Hallitus uskot.fi. Viitattu 28.11.2023.
  273. Abdullah Ali Helsingin Sanomat. Muistot. Viitattu 5.9.2021.
  274. Nadja Mikkonen: Sangen tuntematon sotilas Yle uutiset. 8.12.2019. Viitattu 18.6.2021.
  275. Ilkka Malmberg: Pihoilla oli monenkielisiä porukoita (tilaajille) 13.2.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 29.9.2021.
  276. Bedretdin 2011, s. 135
  277. Baibulat 2004, s. 148
  278. Hovi, Piia & Seppälä, Marketta: Samaa maata 1. Porin taidemuseo, 1997. Porin taidemuseon julkaisuja 40.
  279. Kadriye Bedretdin researchportal.helsinki.fi. Viitattu 26.10.2022.
  280. Bedretdin, Kadriye (toim.): Tugan Tel – Kirjoituksia Suomen tataareista. Helsinki: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
  281. Pasi Rakkolainen: Alulle maajoukkue vahvistus Euroliigasta 15.8.2018. Forssan Lehti. Viitattu 9.2.2021.
  282. a b Suikkanen 2012.
  283. Abrahamin tyttäret kysyvät: mikä on meille pyhää? ekumenia.fi. Viitattu 23.8.2022.
  284. Juha Janhunen: Daher, Ymär (1910 – 1999) 17.6.2010. Kansallisbiografia. Viitattu 27.3.2021.
  285. Tatar minority in Finland — fully integrated into society m.realnoevremya.com. 2017. Viitattu 23.8.2022.
  286. Harry Halen: Hakim, Weli-Ahmed 28.2.2021. Biografiakeskus. Viitattu 27.3.2021.
  287. Jasmin Hamid paljasti faktoja itsestään – puhuu lapsilleen tataaria 17.11.2020. mtv uutiset. Viitattu 18.6.2021.
  288. Aromaa, Anna: Valkoisessa talossa pidetään verhot auki. Helsingin Sanomat, 30.4.2004. Digilehti (maksullinen). Viitattu 9.9.2021.
  289. Markku Lahti: Adil Ismail hs.fi. 2007. Viitattu 12.12.2022.
  290. Atik Ismail: Atik Ismail – Pelimies (omaelämänkerta), s. 11. Minerva, 2016. ISBN 978-952-312-371-7.
  291. Baibulat 2004, s. 256
  292. Päivi Eskelinen: Tampereen kauppakamari tampereenkauppakamarilehti.jj-net.fi. 22.03.2017. Viitattu 8.9.2021.
  293. Baibulat 2004, s. 74.
  294. Suomi on suuri ja valoisa 2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.6.2022.
  295. Jääkiekkoleijonat Suomen jääkiekkomuseo ry. Viitattu 18.6.2021.
  296. Haiku poetry in Tatar bokpil.eu. Viitattu 20.12.2022.
  297. Juha Veli Jokinen: Tampereen uusi miljonääri on taustaltaan tataari 01.11.2016. Iltalehti. Viitattu 18.6.2021.
  298. Riihonen, Risto: Oppi Avoniukselta. Kauppalehti, Pörssiliite, 16.8.1999, s. 8.
  299. Ilves-Historia – Pelaaja Ilves-Hockey. Viitattu 9.2.2021.
  300. Baibulat 2004, s. 38.
  301. Jääkiekkokirja 2020–2021 s.488
  302. Leitzinger 1999, s. 34.
  303. Stiina Ikonen: Sabah Samaletdinista Myrskylän seuraava kunnanjohtaja 19.5.2015. Seutu4. Viitattu 5.9.2021.
  304. Baibulat 2004, s. 52
  305. Suomi tarvitsee lisää ulkomaalaisia. (tilaajille) Helsingin Sanomat, 11.2.2002. Artikkelin verkkoversio.
  306. Antero Leitzinger: Kanykoff, Hasan (1880-1954) 2011. Kansallisbiografia. Viitattu 14.10.2021.
  307. Yritys | Mattocenter mattocenter.com. Viitattu 29.9.2022.
  308. Ellinoora Autti: Virheet saavat näkyä – Saiden värikkäät silkkityynyt hurmaavat hauskoilla muodoillaan 2022. Gloria. Viitattu 29.9.2022.
  309. Baibulat 2004, s. 41.
  310. Tugan Tel, s. 49

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]