Kansallisarkisto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kansallisarkisto
Kansallisarkiston tunnus
Kansallisarkiston tunnus
Perustettu 1816
Tehtävä kansallisen kulttuuriperinnön ja julkisten asiakirjojen säilyttäminen
Ministeriö Opetus- ja kulttuuriministeriö
Työntekijöitä 240 (helmikuu 2018)[1]
Pääjohtaja Jussi Nuorteva[1]
Kansallisarkiston rakennus Rauhankadulla Helsingissä.

Kansallisarkisto (lyhenne KA[2], vuosina 1869–1994 Valtionarkisto[3]) on valtion virasto, joka vastaa arkistotoimesta Suomen alueella. Se kuuluu hallinnollisesti opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen.[1] Kansallisarkisto muodosti aiemmin yhdessä seitsemän maakunta-arkiston kanssa Suomen arkistolaitoksen,[4] mutta vuonna 2017 maakunta-arkistot sulautettiin osaksi Kansallisarkistoa ja vanhan arkistolaitoksen rakenteet purettiin.[5]

Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien viranomaisten asiakirjojen säilyminen ja toimia arkistotoimen asiantuntijaviranomaisena sekä edistää kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien yksityisten asiakirjojen säilymistä ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Tämän lisäksi arkisto huolehtii säilyttämänsä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tarjoamisesta tutkijoiden käyttöön. Se osallistuu myös alansa tutkimus- ja kehittämistoimintaan.[5]

Kansallisarkisto toimii heraldisten kysymysten asiantuntijavirastona. Se vahvistaa valtion, kuntien ja kirkon käyttämät heraldiset tunnukset sekä virastojen sinetit ja esimerkiksi huvialusten ja armeijan joukko-osastojen liput. Kansallisarkiston kirjasto toimii arkistotoimen, heraldiikan ja sigillografian erikoiskirjastona. Kansallisarkisto tarjoaa opastusta toimialaansa kuuluvissa asioissa niin yksityishenkilöille, yhteisöille kuin viranomaisillekin.[6]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisarkiston johtajana toimii pääjohtaja, jolla on valtionarkistonhoitajan arvonimi. Kansallisarkistossa työskenteli noin 240 henkilöä vuonna 2018. Arkisto jakautuu aineistohallinnan, tietopalvelun, tutkimuksen ja kehittämisen ja toiminnanohjauksen vastuualueisiin.[1]

  • Aineistohallinnan vastuualue vastaanottaa, ja hankkii aineistot sekä varmistaa niiden käytettävyyden ja säilyvyyden. Sen vastuulla ovat arkistoidun aineiston elinkaareen liittyvät tehtävät.[7]
  • Tietopalvelun vastuualue huolehtii Kansallisarkiston aineistojen antamisesta kansalaisten käyttöön. Se vastaa tutkijasali- ja verkkopalveluista, selvitys- ja jäljennepalveluista sekä arkistopedagogisesta toiminnasta.[7]
  • Tutkimuksen ja kehittämisen vastuualue edistää Kansallisarkiston yhteistyötä tutkimusyhteisöjen kanssa ja vastaa tutkimus- ja kehittämistoiminnasta.[7]
  • Toiminnanohjauksen vastuualue vastaa suunnittelusta ja seurannasta sekä tarjoaa tukipalveluita kaikille vastuualueille.[7]

Toimipaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhankadun toimipaikan asiakaspalvelu on avoin kaikille tiedonhaluisille.
Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikka.

Kansallisarkisto toimii yhdeksällä eri paikkakunnalla: Helsingissä, Hämeenlinnassa, Inarissa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa ja Vaasassa. Kansallisarkiston kokonaisaineistomäärä on noin 210 hyllykilometriä.

  • Helsingin päätoimipaikka sijaitsee Rauhankadulla, jossa säilytetään keskushallinnon viranomaisten virka-arkistoja ja yhteiskunnallisten vaikuttajien yksityisarkistoja. Asiakirjoja siellä on vuodesta 1316 aina 2000-luvulle saakka. Helsingissä asiakaspalvelu on keskitetty Rauhankadun toimipaikkaan.
  • Helsingin Hallituskadulla säilytetään ministeriöiden arkistoja lukuun ottamatta ulkoministeriötä, puolustusministeriötä ja valtioneuvoston kansliaa. Sinne on lisäksi talletettu vuonna 1998 ja sen jälkeen toimineiden komiteoiden, neuvottelukuntien, lautakuntien, toimikuntien ja työryhmien arkistot. Hallituskadulla on myös tutkijasali.[8]
  • Helsingin Siltavuoressa säilytetään vähemmän käytettyjä keskushallinnon asiakirjoja. Siellä suoritetaan myös Kansallisarkiston toimesta tapahtuva digitointi sekä johdetaan arkistojen tekniseen säilymiseen liittyvää konservointi- ja tutkimustyötä. Siltavuoren toimipaikassa ei ole asiakaspalvelua.
  • Hämeenlinnan toimipaikassa säilytetään alue- ja paikallishallinnon virastojen ja laitosten arkistoja, kirkollisia ja joitakin kunnallisia arkistoja, yksityisiä arkistoja sekä mikrofilmille tallennettuja asiakirjajäljennöksiä. Vanhimmat asiakirjat ovat peräisin 1600-luvulta.[9]
  • Joensuun toimipaikassa Kansallisarkisto vastaanottaa ja säilyttää valtion virastojen asiakirjat Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon liittojen alueilta. Sinne on talletettu myös seurakuntien vanhoja arkistoja sekä yksityishenkilöiden, seurojen ja yritysten asiakirjoja. Lisäksi siellä on suuri kokoelma mikrofilmejä.[10]
  • Jyväskylän toimipaikassa säilytetään alueen valtion viranomaisten arkistoja, kirkollisia arkistoja sekä yksityisarkistoja. Vanhin asiakirja on latinankielinen kirje vuodelta 1535. Jyväskylä on tunnettu koulukaupunki, ja Jyväskylän toimipaikassa onkin koulujen ja oppilaitosten arkistoja, muun muassa Jyväskylän yliopiston historian laitoksen mikrofilmikokoelma.[11]
  • Mikkelin toimipaikassa säilytetään asiakirjoja Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueilta. Lisäksi Mikkelissä ovat Viipurin maakunta-arkistosta peräisin olevat luovutetun Karjalan viranomaisten ja seurakuntien asiakirjat ja kartat. Vanhin asiakirja on vuodelta 1455.[12]
  • Oulun toimipaikassa säilytetään alue- ja paikallishallinnon viranomaisten arkistoja. Merkittävän osan aineistosta muodostavat myös noin 2 500 yksityishenkilön, yhdistyksen ja yrityksen arkistot. Oulussa säilytetään lisäksi Joulupukin arkistoa, johon liitetään vuosittain eri puolilta maailmaa Joulupukille lähetettyjä kirjeitä.[13]
  • Turun toimipaikassa säilytetään Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueen valtion virastojen ja laitosten sekä useiden seurakuntien, järjestöjen, seurojen, yhdistysten, yritysten ja yksityishenkilöiden arkistoja. Toimipaikan vanhin asiakirja on pergamentille laadittu rajankäyntiasiakirja Huittisista vuodelta 1510.[14]
  • Vaasan toimipaikassa säilytetään Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan alueen piiri- ja paikallisviranomaisten arkistoja. Vanhin asiakirja on kauppakirja Norra Vallgrundin kyläarkistossa vuodelta 1407.[15]

Lisäksi Inarissa saamelaiskulttuurikeskus Sajoksessa toimii vuonna 2012 perustettu Saamelaisarkisto,[16] jonne saamelaisviranomaiset siirtävät pysyvästi säilytettävät paperiasiakirjansa. Lisäksi arkisto ottaa vastaan saamentutkimukselle merkittävien yksityishenkilöiden, sukujen, yhdistysten, säätiöiden ja yritysten arkistoja. Arkistoitujen asiakirjojen lisäksi Saamelaisarkistossa on nauhoitearkisto audiovisuaaliselle aineistolle ja äänitteille.[17]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun Akatemiatalo, jossa senaatin arkisto aloitti toimintansa.

Kansallisarkisto sai alkunsa vuonna 1809,[18] kun Suomen sodan päättäneessä Haminan rauhansopimuksessa Ruotsi määrättiin luovuttamaan Suomea koskevat asiakirjat ja arkistot Venäjän haltuun.[19] Tukholmaan lähetettiin vuonna 1810 arkistokomissio valitsemaan Suomea koskevat aineistot Ruotsin arkistoista.[20] Työ oli odotettua hitaampaa, sillä ruotsalaiset olivat haluttomia noudattamaan vaatimuksia arkistojen luovuttamisesta. Niinpä elokuussa 1810 päätettiin kuljettaa siihen mennessä saatu aineisto Suomeen ja jatkaa työtä myöhemmin. Tukholmaan saapui 26. lokakuuta laiva, jolla vietiin Turkuun 83 laatikollista aineistoa. Juhannuksen 1811 tienoilla aineistoa vietiin vielä viisi laatikollista lisää.[21]

Aineistoille vuokrattiin Turun Akatemiatalon alakerrasta kaksi huonetta, joihin sijoitettiin Ruotsista tuotujen aineistojen lisäksi yliopiston kanslerinviraston asiakirjat. Arkistoa hoitamaan palkattiin ylimääräinen vahtimestari, joka ei kuitenkaan pidemmän päälle kyennyt hoitamaan kaikkia arkistotehtäviä. Siksi Suomen senaatti anoi keisarille 30. heinäkuuta 1816 lähettämässään kirjeessä lupaa palkata virkailija hoitamaan ja järjestämään senaatin arkistoa. Keisari hyväksyi esityksen ja antoi 25. marraskuuta luvan pysyvän arkistoviran perustamiseen.[22] Tätä pidetään Kansallisarkiston varsinaisena perustamispäivänä.[18]

Senaatin arkiston ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi nimitettiin Johan Henrik Calonius 29. tammikuuta 1817.[23] Hänen alaisuudessaan arkisto siirtyi Helsinkiin, josta vuonna 1812 oli tullut Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Arkistot sisältäneet puulaatikot kuljetettiin Helsinkiin sadan hevosen kolonnassa, joka lähti Turusta 15. maaliskuuta 1819 ja saapui Helsinkiin neljä päivää myöhemmin.[24] Ne sijoitettiin aluksi nykyisen Eteläesplanadin alkupäässä sijainneisiin kivimakasiineihin, mutta siirrettiin samalla tontilla sijainneeseen kivitaloon, kun makasiinit havaittiin kosteiksi. Senaatti pääsi muuttamaan Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan Senaatintaloon syyskuussa 1822, ja ilmeisesti myös arkisto siirtyi silloin sinne. Senaatin käyttökirjasto sijoitettiin alempaan kerrokseen, kun taas Ruotsista siirretty historiallinen arkisto sijoitettiin vintille. Tästä seurasi se, että kun tutkijoiden annettiin vapaasti työskennellä vinttitiloissa, sieltä vietiin tuhansia asiakirjoja ja monista jäljelle jääneistäkin sinetit. Historiallisen arkiston alennustilaan kiinnitettiin huomiota vasta vuonna 1843, jolloin arkistoa järjestämään ja luetteloimaan palkattiin Helsingin keisarillisen Aleksanterin yliopiston dosentti Edvard Grönblad. Tehtävää ei annettu arkistonhoitajille, sillä Caloniuksen seuraajat Gustaf Adolf Öhman, Gustav Erik Adolf Estlander, Johan Jakob Nyberg ja Gustaf Pehrman olivat kaikki juristeja, joita historiantutkimus tai arkistohallinnan kehittäminen ei kiinnostanut, eikä kukaan heistä ollut virassa kauaa.[25]

Senaatin arkistosta Valtionarkistoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1862–1880 arkistonhoitajana ja 1880–1883 valtionarkistonhoitajana toiminut Karl August Bomansson.

Vuonna 1862 arkistonhoitajaksi nimitettiin Karl August Bomansson, joka oli väitellyt tohtoriksi Ahvenanmaan muinaismuistoja käsittelevällä väitöskirjallaan vuonna 1858. Hänet nimitettiin vuonna 1862 myös Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian dosentiksi. Hän alkoi kehittää arkiston toimintaa ja määritteli arkistonhoitajan tehtäviksi huolenpidon historiallisista ja senaatilta tulevista asiakirjoista, yleisön ja tutkijoiden opastamisen sekä keskeisten asiakirjojen julkaisemisen. Hänen ehdotuksestaan senaatin arkistosta tuli 10. toukokuuta 1869 annetun asetuksen myötä Suomen valtionarkisto. Bomansson jatkoi arkistonhoitajana myös Valtionarkistossa, vaikka olikin jo vuonna 1865 ehdottanut virkanimikkeen muuttamista valtionarkistonhoitajaksi. Ehdotus toteutui lopulta vuonna 1880, jolloin Bomanssonista tuli ensimmäinen valtionarkistonhoitaja.[26] Hän pyrki koko virkauransa ajan laajentamaan arkiston kokoelmia, joihin ei hänen mukaansa kuulunut vuonna 1862 yhtäkään keskiaikaista asiakirjaa. Bomanssonin käynnistämässä hankintaohjelmassa kopioitiin aineistoa sekä Moskovassa että Tukholmassa, esimerkiksi vanhan Suomen alueen tilikirjat ja Käkisalmen lääniä Ruotsin vallan aikana koskeneet asiakirjat.[27]

Bomansson rekrytoi arkiston amanuenssiksi muinaistutkija Johan Reinhold Aspelinin. Aspelin oli vuonna 1870 perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä, ja alkoi sen jälkeen hiljalleen irtautua arkistotehtävistä. Hänen sijalleen Bomansson löysi toisen muinaistutkijan, ahvenanmaalaisen Reinhold Hausenin. Hänet otettiin vuonna 1872 ylimääräiseksi amanuenssiksi, nimitettiin pari vuotta myöhemmin toiseksi amanuenssiksi, ja vuonna 1878 hän korvasi Aspelinin amanuenssina. Vuonna 1880 Hausenin virkanimike muuttui aktuaariksi, ja hänestä tuli Bomanssonin ensimmäinen sijainen.[28] Hausen kokosi arkistoon aineistoa työskennellen Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Riiassa ja Pohjois-Saksassa. Syksyllä 1880 hän joutui kuitenkin pitkälti luopumaan keruumatkoista ja tieteellisestä työstä, kun hänet nimitettiin 11. marraskuuta virkaa tekeväksi valtionarkistonhoitajaksi silmäsairaudesta kärsineen Bomanssonin anottua virkavapaata.[29]

Bomansson ei enää kyennyt palaamaan virkaansa ja pyysi marraskuussa 1882 eroa. Virkaa haki Hausenin lisäksi yllättäen Aspelin. Valinnasta muodostui myös kielipoliittinen kysymys, sillä Aspelin kuului fennomaaneihin, kun taas Hausen edusti maltillisempaa linjaa. Aspelin sai taakseen tukijoita senaatista, mutta virkaan valittiin silti arkistotoiminnassa kokeneempi Hausen. Hänet nimitettiin virkaan 12. toukokuuta 1883, minkä jälkeen hän alkoi kehittää arkiston toimintaa ja arkistonhallintaa.[30] Viranomaiset tuottivat 1880-luvulla noin 200 hyllymetriä asiakirjoja vuodessa, eikä kaikkea ollut mahdollista säilyttää. Hausen valmisteli vuonna 1883 laajan seulontasuunnitelman, jossa hän katsoi, että hallinnon ja historiantutkimuksen kannalta merkityksettömät asiakirjat voitiin hävittää. Niinpä 1880-luvulta alkaen Valtionarkisto säilytti vain tutkimukselle relevanttia aineistoa. Arkiston ohjaustoiminta keskittyi viranomaisten pysyvästi säilytettävän aineiston tallettamiseen ja toisaalta tutkimusmielessä toissijaisen aineiston hävittämiseen. Lisäksi huomiota kiinnitettiin esimerkiksi säilytysolosuhteisiin ja arkistoitavien asiakirjojen paperin ja musteen laatuun.[31]

Oma arkistorakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisarkiston päärakennus edustaa tyyliltään uusklassismia.
Valtionarkiston rakennus vuonna 1896. Katolla näkyvät mastot ovat ukkosenjohdattimia.

Vaikka senaatti pyrki 1880-luvulla karsimaan pysyvästi säilytettävää aineistoa, Valtionarkiston tilat senaatin rakennuksessa kävivät yhä ahtaammiksi. Arkistolla oli 1880-luvun alussa käytössään jo 16 huonetta sekä senaatin kirjastoksi tarkoitettu galleriasali. Hajanaisten tilojen valvominen oli vaikeaa, paloturvallisuus oli huono ja osassa tiloista oli kosteusvaurioita.[32] Senaatti antoi vasta valtionarkistonhoitajaksi valitulle Hausenille tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan varta vasten Valtionarkistolle suunnitellun rakennuksen pystyttämistä. Hausen sai rakennuksen poikkeuksellisuuden vuoksi valita vapaasti haluamansa arkkitehdin tekemään suunnitelmat. Hän päätyi Gustaf Nyströmiin, joka toimi Polyteknillisessä opistossa nuorempana rakennuskonstruktio-opin opettajana. Nyström matkusti senaatin myöntämällä stipendillä tutustumaan Ruotsin, Saksan, Englannin, Ranskan ja Itävallan arkistorakennuksiin kesällä 1884, minkä jälkeen hän aloitti suunnittelutyön. Luonnokset ja kustannusarvio valmistuivat toukokuussa 1885, ja keisari myönsi senaatin esityksestä heinäkuussa 1886 kustannusarvion mukaisesti varoja arkiston rakentamiseksi.[33] Valtionarkistolle oli varattu valtion omistama kallioinen tyhjä tontti Helsingin Kruununhaassa, ja sinne alettiin tehdä arkiston perustuksia syksyllä 1886. Rakennustyöt päättyivät syksyllä 1890 ja katselmus toimitettiin 22. lokakuuta.[34]

Vielä 1850-luvulla oli tavallista, että arkistorakennuksissa ei ollut erillistä makasiinitilaa, vaan aineisto oli tutkijoiden ja muiden vierailijoiden vapaasti käsiteltävissä. Kun British Museumissa ja Ranskan kansalliskirjastossa otettiin käyttöön erillinen makasiini, tällainen järjestely alkoi yleistyä muuallakin.[35] Myös Valtionarkiston rakennukseen tuli erikseen tutkijatila ja makasiini, ja lisäksi niitä yhdistävä kapeampi virasto-osa.[36] Lukusalissa oli suuret ikkunat, jotka toimivat samalla valaistuksena, sillä sähkövaloa ei vielä ollut ja kaasuvalo taas ei tullut kyseeseen paloturvallisuussyistä. Salin kulmissa oli asiakirjahissit, joilla painavia niteitä saatiin liikuteltua. Salin seinillä kulki rautaiset portaat ja kerrostasanteet.[34] Myös makasiinissa oli suuret ikkunat valaistuksen vuoksi. Sen välitasojen lattiat rakennettiin valurautatangoista, jotta ikkunoista tuleva valo pääsisi mahdollisimman hyvin koko makasiiniin.[37] Rakennuksesta tehtiin paloturvallinen rakennusainevalinnoilla sekä palomuureilla, jotka jakoivat makasiinin kolmeen palo-osastoon. Muilta osin paloturvallisen makasiinin hyllyt tehtin tosin kustannussyistä puusta, mutta tämä oli yleinen käytäntö myös ulkomailla.[38] Arkiston katolle sijoitettiin Carl Eneas Sjöstrandin veistosryhmä, jonka keskellä on Suomea edustava naishahmo ja sen vierellä kirjuri ja historiankirjoittaja.[39] Valtionarkisto oli valmistuessaan Euroopan modernein arkistorakennus.[34]

Vaikka Valtionarkiston kehittäminen ja uudisrakennushanke veivät 1880-luvulla suuren osan Hausenin ajasta, hän jatkoi silti myös tieteellistä toimintaa, etenkin keskiajan lähteiden kokoamista ja julkaisemista.[40] Hän paneutui 1880-luvulla Turun tuomiokirkon Mustaan kirjaan, johon oli koottu keskiajan hiippakuntahallinnon asiakirjoja. Hän täydensi sitä, järjesteli tietoja ja toimitti siitä uuden laitoksen, jonka Valtionarkisto julkaisi vuonna 1890.[41] Hänen suurtyönsä oli kuitenkin Suomen keskiajan lähteiden kokonaisesityksen julkaiseminen Finlands medeltidsurkunder -julkaisusarjana, jonka ensimmäinen osa kahdeksasta valmistui 1910.[42]

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku oli Valtionarkistolle uuden rakennuksen valmistumisesta huolimatta vaikeaa aikaa. Välit Ruotsin valtionarkistoon kiristyivät, kun Hausen vaati vuonna 1881 rauhansopimuksen mukaisesti Suomea koskevia asiakirjoja luovutettavaksi. Ruotsalaiset kieltäytyivät vedoten siihen, että sopimus koski vain hallinnon tarvitsemia asiakirjoja, ei tutkimuksen kannalta tarpeellisia lähdeaineistoja. Venäjän asiainhoitaja esitti vuonna 1884 Ruotsille nootin, johon se vastasi toisella nootilla. Kiristyneet välit vaikuttivat tiedonsaantiin, ja niin valtionarkisto kuin sota-arkisto eväsivät Hausenilta luvan saada käyttöönsä Suomea koskevaa aineistoa.[43] Lisäksi venäläistämistoimet alkoivat kiihtyä. Ministerivaltiosihteeri Theodor Bruun oli vuonna 1882 siirrättänyt Suomea koskevia asiakirjoja Pietarissa sijainneesta Suomen valtiosihteerinviraston arkistosta Valtionarkistoon. Lisäksi Hausen oli vuonna 1899 keisarin Suomen asiain kansliapäällikkö Carl Alexander Armfeltin kanssa onnistunut salaa siirtämään lisää aineistoa.[44] Vuonna 1901 keisari määräsi uuden ministerivaltiosihteeri von Plehwen esityksestä Bruunin aikana toimitetut asiakirjat siirrettäväksi venäläisen valtakunnanneuvoston artikkeliin. Tätä pidettiin toimenpiteenä, jolla Venäjä olisi saanut kannaltaan kiusalliset asiakirjat pois suomalaistutkijoiden ulottuvilta. Senaatti sai viivytettyä päätöksen toimeenpanoa, ja helmikuussa 1901 vapaaehtoiset jäljensivät luovutettavia aineistoja aamusta iltaan.[45] Sortokausien välissä alkuperäiset asiakirjat palautettiin Valtionarkistoon, mutta toisen sortokauden myötä vuonna 1910 ne siirrettiin Suomen valtiosihteerinvirastoon rakennettuun arkistoon Pietariin. Lopulta Suomi sai ne takaisin itsenäistymisensä jälkeen.[46]

Maailmansotien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtionarkiston aineiston evakuointia sodan alta vuonna 1914.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä venäläistämistoimet kiihtyivät. Venäjän hallinnolle uhkana pidettyjä virkamiehiä erotettiin ja vangittiin.[46] Valtionarkisto sai venäläistämistoimista osansa, kun valtionarkistonhoitaja Hausen pakotettiin eroamaan, sillä hän oli keväällä 1916 julkaissut löytämiään Suomen sodan aikaisia kirjeitä, jotka kuvasivat muun muassa armeijan heikkoa johtamista ja sotilaiden kärsimystä. Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Mihail Borovitinov antoi Hausenille kaksi vaihtoehtoa: joko hän eroaisi tai hänet karkotettaisiin ja hän menettäisi eläkkeensä. Hausenin eroanomus hyväksyttiin 12. joulukuuta 1916. Hänen tilalleen nimitettiin ilman hakua 4. tammikuuta 1917 Valtionrautateiden liikennekonttorin tariffitoimiston II luokan liikennetarkastaja Leo Harmaja. Harmaja kuitenkin erosi virasta o 2. toukokuuta 1917. Tällä kertaa virka julistettiin haettavaksi. Myös Hausen haki sitä, mutta hänen sijastaan valtionarkistonhoitajaksi nimitettiin 5. heinäkuuta Hausenin ensimmäisenä sijaisena toiminut Valtionarkiston historiallisen osaston johtaja Johan Wilhelm Ruuth.[47]

Itsenäistymistä seurannut sisällissota vuonna 1918 häiritsi arkiston toimintaa niin, että se pidettiin kiinni tammikuun 26. päivästä huhtikuun 22. päivään, ja vasta vuoden 1918 lopulla toiminta alkoi kunnolla vakiintua. Vaikka aukioloaikoja oli pidennetty tutkijasaliin syksyllä 1917 saadun sähkövalon ansiosta, tutkijoiden määrä oli vähentynyt neljänneksellä. Heti sisällissodan taisteluiden päätyttyä arkistonhoitaja Kaarlo Blomsted teki aloitteen sisällissodan ajan asiakirjojen ja muistelmien kokoamiseksi ja järjestämiseksi. Arkistoon saatiin hankkeen puitteissa yksityishenkilöiden muistelmia sekä viranomaisten arkistoja, ja valtioneuvoston päätöksellä väliaikainen lennätinhallitus ja rautatiehallitus määrättiin luovuttamaan arkistolle hallussaan olleet sähkösanomat marraskuun 1917 ja kesän 1918 väliseltä ajalta. Kerättyä aineistoa käytti vuonna 1918 asetettu Vapaussodan historian komitea, joka keräsi myös tahollaan tietoa ja aineistoa sisällissodan tapahtumista. Komitean työn tuloksena julkaistiin sodan kuusiosainen historiikki Suomen vapaussota vuonna 1918.[48]

Valtionarkistonhoitajat ja pääjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtionarkistonhoitajan virkanimike muuttui arkistolaitoksen pääjohtajaksi vuonna 1992. Pääjohtajan virkaan liittyy kuitenkin edelleen valtionarkistonhoitajan arvonimi.[49] Vuosina 1949–1992 valtionarkistonhoitajilla oli professorin arvonimi.[50][51][52][53][54] Valtionarkistonhoitajina ja pääjohtajina ovat toimineet:[49]

Aineistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asiakirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana venäläinen lentopommi hävitti Rauhankadun kiinteistön ikkunaruutuja.

Kansallisarkiston vanhin asiakirja on 1. lokakuuta 1316 päivätty Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille.[55] Keskiajalta asiakirjoja on Kansallisarkistossa alkuperäisinä 66 ja jäljennöksinä 223. Vanhinta yhtenäistä asiakirjasarjaa ovat 1530-luvulta alkavat paikallishallinnon tiliasiakirjat eli voudintilit.[56]

Ruotsin ajan keskeisiä asiakirjasarjoja ovat voudintilien lisäksi läänintilit, tuomiokirjat, seurakuntien arkistot ja maanmittausasiakirjat. Näiden asiakirjojen kattavuus on hyvin suuri, mistä on hyötyä ennen kaikkea sukututkimukselle. Autonomian ajan keskeisiä lähteitä ovat puolestaan Suomen oman keskushallinnon asiakirjat sekä Valtiosihteerinviraston ja Kenraalikuvernöörinkanslian arkistot. Myös autonomisen Suomen oman sotaväen (niin sanottu vanha väki) arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa. 1900-luvun keskeisimmät arkistokokonaisuudet käsittelevät Suomen sisällissotaa, talvisotaa ja jatkosotaa. Viime sotiin liittyviä asiakirjoja on Kansallisarkistossa noin 20 hyllykilometriä.

Kansallisarkistossa on myös monien keskeisten vaikuttajien yksityisarkistoja. Vuonna 1995 annettu asetus määrittää, että Suomen kaikkien presidenttien yksityisarkistot siirretään Kansallisarkistoon.[57] Poikkeuksena on Urho Kekkonen, joka perusti oman arkistonsa vuonna 1970.[58]

Kartta-aineistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisarkistossa säilytettävä senaatin kartasto kuvaa eteläistä Suomea 1900-luvun alussa. Kuva: Arkistolaitoksen digitaaliarkisto.

Kartta-aineistot alkavat laajempina kokonaisuuksina 1600-luvulta. Niitä tehtiin alun perin verotuksen tarpeisiin. Tärkeitä kartta-aineistoja ovat esimerkiksi maakirjakartat ja Maanmittauslaitoksen uudistusarkisto, joka sisältää yli miljoona karttaa kaikkialta Suomesta 1700-luvulta 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Aineistojen tutkiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähtökohtaisesti Kansallisarkistossa säilytetyt aineistot ovat julkisia ja maksutta kaikkien niistä kiinnostuvien käytettävissä. Joidenkin aineistojen käyttöä on kuitenkin rajoitettu lainsäädännön, aineiston luovuttajan kanssa tehdyn sopimuksen tai aineiston huonon kunnon vuoksi.

Arkistojen Portti -palvelu johdattaa käyttäjän oikean aineiston ääreen. Astia-palvelulla, jonka käyttäjäksi kuka tahansa voi rekisteröityä, voi tilata asiakirjoja käytettäväksi tutkijasaliin. Astian avulla voi myös tilata maksullisia aineistokaukolainoja, hakea käyttölupia rajoituksenalaiseen aineistoon ja tilata kopioita asiakirjoista. Vakka-arkistotietokanta sisältää kaikkien aineistojen arkistoluettelot lukuun ottamatta puolustushallinnon aineistoja. Puolustushallinnon aineistot löytyvät Aarre-arkistorekisteristä. Jo miljoonia käytetyimpiä asiakirjasivuja on kuitenkin digitoitu ja ne löytyvät Kansallisarkiston digitaaliarkistosta.

Kirjasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisarkiston uusi tutkijasali Rauhankadulla Helsingissä.
Kansallisarkiston Rauhankadun toimipaikan kirjaston avokokoelma.

Kansallisarkiston kirjasto on valtakunnallinen arkistoalan, asiakirjadiplomatiikan sekä heraldiikan ja sigillografian tieteellinen erikoiskirjasto. Sen kokoelmissa on hakuteoksia, lähdeteoksia, virallisjulkaisuja sekä Suomen ja lähialueen historiaa, oikeus-, hallinto- ja yhteiskuntatieteitä käsittelevää ja paikallishistoriallista kirjallisuutta sekä suku-ja henkilöhistoriallisia kirjoja. Kirjasto palvelee kokoelmillaan ensisijaisesti arkistoalaan sekä asiakirjalähteisiin perustuvaa tutkimusta, Kansallisarkistosta tietoa hakevia asiakkaita sekä henkilökuntaa virkatehtävissä. Kirjaston vastuulla on Kansallisarkiston tehtävissä ja asiakaspalvelussa tarvittava kirjallisuus ja muusta kirjastojen tietoaineisto. Kansallisarkiston kirjasto on alansa ainoa tieteellinen erikoiskirjasto, joka kuuluu kansalliseen kirjastoverkostoon.[59]

Kansallisarkiston kirjaston kokoelmissa on yhteensä noin 334 000 koti- ja ulkomaista nidettä sekä noin 200 nimekettä aikakauslehtiä eri kielillä.[60] Arkistoalaa, historiaa ja lähdejulkaisuja käsittelevän kirjallisuuden lisäksi kirjastolla on laaja heraldiikkaa ja sigillografiaa käsittelevä kirjakokoelma ja historian tutkimuksen kannalta merkittävä kokoelma ennen vuotta 1850 painettua kirjallisuutta. Kokoelmiin hankitaan ensisijaisesti arkistoalaan, asiakirjahallintoon ja arkistojen käyttöön liittyvää sekä heraldista kirjallisuutta. Mahdollisuuksien mukaan hankitaan myös keskeistä Suomen historian perustutkimusta käsittelevää kirjallisuutta. Kirjastolle tulevat lahjoitukset koostuvat pääasiassa genealogisesta ja paikallishistoriallisesta kirjallisuudesta.[59]

Avokokoelmaan sijoitettu kirjallisuus on vapaasti käytettävissä tutkijasaleissa. Muu kuin avokokoelman kirjallisuus on kirjaston suljetussa kokoelmassa, josta julkaisut on erikseen tilattava käyttöön tutkijasaleihin. Kansallisarkiston kirjaston kokoelmista ei anneta kotilainoja,[59] mutta niitä voi tilata arkiston muihin toimipaikkoihin,[60] ja kopioita on mahdollista hankkia. Kirjaston kokoelmiin hankittu aineisto on luetteloitu Kansalliskirjaston ylläpitämään erikoiskirjastojen Erkki-tietokantaan. Tietokantaan on viety kirjaston avokokoelmaan sijoitettu kirjallisuus ja kaikki kausijulkaisut. Myös varastokirjastoa ollaan viemässä tietokantaan.[59]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Kansallisarkiston asiakirjoista koskee tavallisia kansalaisia. Tässä kerrotaan Suomenlinnassa 1800-luvun alussa asuneesta piika Maija Nissisestä.

Kansallisarkisto julkaisee joko painettuina, digitaalisina tai sähköisinä julkaisuina laitoksen omien tutkimusprojektien tuloksia, arkistoalan tutkimusta sekä Suomen historian lähteistöön liittyvää ja lähdepohjaista tutkimusta. Kansallisarkisto tukee yhteistyössä muiden tahojen kanssa julkaisutoimintaa, joka edistää Kansallisarkiston tunnettuutta ja kansallisen asiakirjallisen kulttuuriperinnön tuntemusta.

Kansallisarkistolla on kolme keskeistä julkaisusarjaa, joita ovat sarjajulkaisut, monografiat ja muut julkaisut.

Toimituksia ja monografiat -sarjat ovat Kansallisarkiston pääasialliset yleiset julkaisusarjat. Toimituksia-sarjassa julkaistaan esimerkiksi käsikirjoja ja artikkelikokoelmia, näyttelyihin liittyviä kirjoja sekä Kansallisarkiston järjestämien arkistoalan ammatillisten kongressien ja seminaarien julkaisuja. Monografiat-sarjassa ilmestyy muun muassa laajempia tutkimuksia, kuten tutkimusprojektien julkaisemia kirjoja ja raportteja, väitöskirjoja ja muita tutkielmia.

Muut julkaisut -sarja sisältää muun muassa Kansallisarkiston säännöllisesti ilmestyvät painatteet sekä sen tutkimusprojektien julkaisemat digitaaliset tai sähköiset opinnäytteet, artikkelit ja esitelmät.

Kansallisarkiston julkaisutoiminnalla on varsin pitkät perinteet. Valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen teki laajan elämäntyön juuri lähdejulkaisujen toimittajana. Hänen toimittamansa viisiosaisen julkaisusarjan Bidrag till Finlands historia ensimmäinen osa (niteet 1–2) ilmestyi vuosina 1881–1883. Seuraavana oli vuonna 1890 julkaistu Registrum ecclesiae Aboensis eller Åbo domkyrkas svartbok med tillägg ur Skoklosters Codex Aboensis eli nk. Turun tuomiokirkon Mustakirja.

Laaja 8-osainen lähdejulkaisusarja Finlands medeltidsurkunder ilmestyi vuosina 1910–1935 ja keskiajan sinettejä ja vaakunoita käsittelevä kirja Finlads medeltidssigill vuonna 1900. Turun tuomiokirkon Mustakirja -teokseen sisältyvät asiakirjat sekä Suomen keskiaikaiset asiakirjat (Finlands medeltidsurkunder) on digitalisoitu ja ne sisältyvät Diplomatarium Fennicum -tietokantaan. Myös teos Finlands medeltidssigill on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston verkkosivuilla.

Lisätäkseen keskustelua arkistoon liittyvistä kysymyksistä Kansallisarkisto alkoi julkaista vuonna 1973 Yleisarkistojen tiedotuksia -nimistä arkistoalan aikakauslehteä, jonka nimi muutettiin myöhemmin Arkistoviestiksi. Vuodesta 2009 lähtien lehden nimi on ollut Akti. Akti ilmestyy kolme kertaa vuodessa ja palvelee sekä arkistotoimen ammattilaisia että kaikkia arkistoalasta kiinnostuneita.

Viimeisten vuosien aikana Kansallisarkiston oma julkaisutoiminta on vähentynyt ja valmistuneet teokset julkaistaan entistä enemmän yhteistyössä kaupallisten kustantajien kanssa. Viimeisimpiin julkaisuihin kuuluu Kansallisarkiston näyttelyihin liittyviä julkaisuja sekä tutkimusprojektien julkaisemia monografioita, artikkelikokoelmia ja raportteja.

Uudet julkaisut lisätään Kansallisarkiston verkkosivuilla olevaan julkaisuluetteloon. Luettelossa on tiedot kaikista Kansallisarkiston eri aikoina ilmestyneistä julkaisuista. Luetteloon liitetään myös laitoksen sähköiset ja digitaaliset (pdf-muotoiset) julkaisut. Kaikki Kansallisarkiston ISBN ja ISSN -tunnuksin varustetut julkaisut sisällytetään laitoksen sarjoihin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nuorteva, Jussi & Happonen, Päivi: Suomen arkistolaitos 200 vuotta – Arkivverket i Finland 200 år. Kansallisarkisto/Edita Publishing, 2016. ISBN 978-951-37-7003-7. (suomeksi, ruotsiksi)
  • Kerkkonen, Martti: Suomen arkistolaitos Haminan rauhasta maan itsenäistymiseen. Helsinki: Valtionarkisto, 1988. ISBN 951-471-575-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kansallisarkiston tehtävät ja organisaatio Kansallisarkisto. Viitattu 13.2.2018.
  2. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 29.3.2013.
  3. Kansallisarkisto Senaatti-kiinteistöt. Viitattu 13.2.2018.
  4. Tieteen toimijoita ja organisaatioita opetusministeriön hallinnonalalla (Arkistoitu versio 24.2.2007) Opetusministeriö. Viitattu 16.2.2018.
  5. a b Laki Kansallisarkistosta Finlex. Oikeusministeriö. Viitattu 13.2.2018.
  6. Asetus arkistolaitoksesta (23.9.1994/832), 2§
  7. a b c d Arkistolaitos uudisti organisaationsa 1.11.2011. Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  8. Kansallisarkiston aineistot Hallituskadulla Arkistojen Portti. Viitattu 15.2.2018.
  9. Aineistot Hämeenlinnassa Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  10. Aineistot Joensuussa Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  11. Aineistot Jyväskylässä Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  12. Aineistot Mikkelissä Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  13. Aineistot Oulussa Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  14. Aineistot Turussa Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  15. Aineistot Vaasassa Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  16. Suoninen, Inger-Elle: Filosofian tohtori Inker-Anni Linkola ylitarkastajaksi Saamelaisarkistoon Yle Uutiset. 30.6.2015. Yleisradio. Viitattu 14.2.2018.
  17. Saamelaisarkiston aineistot Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  18. a b Nuorteva & Happonen 2016, s. 5
  19. Nuorteva & Happonen 2016, s. 25
  20. Nuorteva & Happonen 2016, s. 32
  21. Nuorteva & Happonen 2016, s. 34–35
  22. Nuorteva & Happonen 2016, s. 36–37
  23. Nuorteva & Happonen 2016, s. 37
  24. Nuorteva & Happonen 2016, s. 39
  25. Nuorteva & Happonen 2016, s. 40–41
  26. Nuorteva & Happonen 2016, s. 41–43
  27. Nuorteva & Happonen 2016, s. 50–51
  28. Nuorteva & Happonen 2016, s. 52–53
  29. Nuorteva & Happonen 2016, s. 54–56
  30. Nuorteva & Happonen 2016, s. 56
  31. Nuorteva & Happonen 2016, s. 57–59
  32. Nuorteva & Happonen 2016, s. 66–67
  33. Nuorteva & Happonen 2016, s. 70
  34. a b c Nuorteva & Happonen 2016, s. 73
  35. Kerkkonen 1988, s. 105
  36. Kerkkonen 1988, s. 107
  37. Kerkkonen 1988, s. 109
  38. Kerkkonen 1988, s. 110
  39. Nuorteva & Happonen 2016, s. 74
  40. Nuorteva & Happonen 2016, s. 79
  41. Nuorteva & Happonen 2016, s. 80
  42. Nuorteva & Happonen 2016, s. 85
  43. Nuorteva & Happonen 2016, s. 89–90
  44. Nuorteva & Happonen 2016, s. 93
  45. Nuorteva & Happonen 2016, s. 97
  46. a b Nuorteva & Happonen 2016, s. 99
  47. Nuorteva & Happonen 2016, s. 101–104
  48. Nuorteva & Happonen 2016, s. 106–110
  49. a b Nuorteva & Happonen 2016, s. 474
  50. Nuorteva & Happonen 2016, s. 214
  51. Nuorteva & Happonen 2016, s. 229
  52. Nuorteva & Happonen 2016, s. 246
  53. Nuorteva & Happonen 2016, s. 282
  54. Nuorteva & Happonen 2016, s. 302
  55. Nuorteva & Happonen 2016, s. 9
  56. Kansallisarkiston aineistot Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  57. Asetus tasavallan presidentin arkistosta Finlex. Oikeusministeriö. Viitattu 15.2.2018.
  58. UKK-arkiston historia Urho Kekkosen arkisto. Viitattu 15.2.2018.
  59. a b c d Kansallisarkiston kirjasto (PDF) (Arkistoitu versio 29.5.2016) Maaliskuu 2011. Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.
  60. a b Kirjastomme palvelee Kansallisarkisto. Viitattu 14.2.2018.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Itkonen, Satu & Kaitavuori, Kaija (toim.): Kansalliset kulttuurilaitokset. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007. ISBN 978-951-746-863-3.
    • Forssell, Christina & Nuorteva, Jussi: Kansallisarkisto, s. 27–37. Teoksessa Kansalliset kulttuurilaitokset. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
  • Lukkarinen, Ville: Valtionarkiston satavuotias rakennus. Helsinki: Valtionarkisto, 1990. ISBN 951-37-0316-9.
  • Narva, Aila: Tiedon jyväsiä. Asiakirja-aineistojen käyttäjän opas. Helsinki: Kansallisarkisto, 2002. ISBN 951-53-2470-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]