Saamelaisten historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Saamelaisten historia on aihe, joka valottaa saamelaisten kansojen vaiheita. Kyseessä on yhdistelmä tutkimus- ja perimätietoa sekä erilaisia käsityksiä, teorioita ja mielipiteitä. Historia tarkoittaa määritelmällisesti kirjoitettua aikaa ihmiskunnan kehityksessä. Saamelaiskansat ovat ilmeisesti yhdestä jakautunut alkuperäiskansa, jolla ei kirjakielen puuttuessa ole helposti koottavissa olevaa tietoa etenkään aiemmista ajoista. Keskeistä on kuitenkin, että saamelaiskielet ovat itämerensuomalaisten kielten sukulaiskieliä, joskin niistä eronneet jo varhemmin. Jääkauden jälkeisistä kulkijoista sekä ensimmäisistä asukkaista Pohjois-Euroopassa on vain vähän tietoja. On olemassa lingvistisiä viitteitä, että saamelaiset eivät olisi ensimmäiset jääkauden jälkeiset asukkaat Fennoskandiassa, kuitenkin sangen varhainen.[1]

Keskeisiä vaiheita saamelaisten historiassa ovat siirtyminen keräilystä poronhoitoon, Ruotsin ja Norjan sekä suomalaisten ja Venäläisperäisten pomorien ja karjalaisten tulo asuttamaan ja viljelemään maata, heidän tuomansa kulkutaudit ja kristinusko. Myöhemmin on saamelaisuutta pyritty jopa hävittämään. Nykyään vähemmistökansojen kulttuuria ja kieliä on ryhdytty elvyttämään.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhemmassa tutkimuksessa saamelaisten on nähty tulleen Siperiasta ja olevan sukua esimerkiksi samojedeille. Tähän kuului myös oletus saamelaisten valtaosin mongolidisesta perimästä. Nykyinen geenitutkimus kuitenkin osoittaa, että saamelaiset eivät ole ainakaan lähisukulaisia samojedeille tai muillekaan itäisille kansoille. Myös sukulaisuus itämerensuomalaisia ja indoeurooppalaisia kieliä puhuviin muihin Euroopan kansoihin on etäinen, mutta kuitenkin läheisempi kuin itäisiin kansoihin.lähde?

Saamelaisten geneettinen etäisyys itäisiin kansoihin on ehkä merkki siitä, että saamelaisten esivanhemmat ovat asuneet Euroopassa jo vuosituhannet. Toisaalta suhteellisen suuri etäisyys kaikkiin muihinkin tarkoittaa ehkä, että saamelaiset ovat jo kauan asuneet poikkeuksellisessa eristyksessä.lähde?

Vakiintuneen käsityksen mukaan varhaiskantasuomalaista kielimuotoa puhuttiin kivikaudella laajalla alueella Fennoskandiassa (lähde?). Tämän käsityksen mukaan kivikauden loppuvaiheessa varhaiskantasuomalainen kieli hajosi kahtia. Hajoamisen jälkeen Suomen rannikkoalueen myöhäiskantasuomen puhujat edustivat suomalaisten kielellisiä esivanhempia. Suomen sisämaassa ja laajoilla pohjoisen Fennoskandian alueilla taas syntyi kantasaamelainen kieli, josta kehittyivät myöhemmin saamelaiskielet. Kielitutkija Ante Aikio on kuitenkin vuonna 2007 esittänyt, että kantasaamen kieli kehittyi suppeahkolla alueella Etelä-Suomessa ja levisi pohjoiseen Fennoskandiaan vasta esiroomalaisen rautakauden kuluessa (noin 650–0 eaa.).[2]

Saamelaiset ja lappalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saamelainen reessä, taustalla revontulet. Maamme-kirjan kuvitusta vuodelta 1876.

Kantasaamen otaksutaan olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria harjoitettiin Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon.lähde? Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalaisiksi[3]. Sana ”lappalainen” tuli mahdollisesti syrjää eli syrjäistä tarkoittavasta sanasta lappea (kuten sanassa ”miekan lape”, ”miekansyrjä”). Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena. Historiantutkija Jukka Korpelan mukaan keskiajan kirjallisissa lähteissä ”lappalaiset” oli kuitenkin yleisnimitys erämaaseutujen asukkaille, jotka eivät todellisuudessa olleet kielellisesti, kulttuurisesti tai elinkeinoiltaan yhdenmukaista joukkoa. Lappalainen ei tämän mukaan siis ollut alun perin saamelaisen synonyymi.

Toisaalta on korostettu, että saamea puhuvaa väestöä on paikannimistöstä päätellen asunut miltei koko Suomen alueella, jopa Uudellamaalla. Skandinavian niemimaalla saamelaisväestön asuinalue on ulottunut Keski-Ruotsin Taalainmaalle ja Jämtlandiin asti. (Katso myös: Limes norrlandicus)lähde?

Nykysaamelaiset eroavat geneettiseltä perimältään selvästi naapurikansoistaan. Tämän takia monet nykytutkijat olettavat, että suomalaisiin ja skandinaaveihin sulautuneet eteläiset saamelaiset ja lappalaiset olisivat edustaneet toista ihmistyyppiä kuin nykysaamelaiset.lähde? Nykyään sanaa lappalainen merkityksessä saamelainen saatetaan pitää halventavana.[4]

Viikinkiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lappalaisia metsästämässä. Piirtäjänä Olaus Magnus vuonna 1555.

Saamelaisten historiaa viikinkiajalta tunnetaan muiden kirjoittamien lähteiden kautta, saamelaisilla ei omaa kirjallisuuttaan vielä tuolloin ollut. Viikinkiaikana saamelaisten asuinalue ulottui nykyistä etelämmäksi. Saamelaiset tulivat useimmiten hyvin toimeen skandinaavien kanssa. Saamelaisia tiedetään kirjallisten lähteiden ja hautalöytöjen perusteella muuttaneen Islantiin. Skandinaavit ja saamelaiset myös avioituivat keskenään. Harald Kaunotukka avioitui Snæfríðr-nimisen saamelaisnaisen kanssa, joka oli puolestaan Svási-nimisen saamelaispäälikön tytär. Selkein erotus saamelaisten ja skandinaavien välillä kielen ohella oli metsästys ja keräily, joka oli tuolloin saamelaisten erikoisuus. Saamelaiset myivät metsästämiensä eläinten nahkoja skandinaaveille ja paikoittain skandinaavihallitsjiat verottivat heitä nahoilla.[5]

Esimerkiksi Oulujärven alueella saamelaisasutusta on ollut perimätiedon mukaan viimeksi 1600-luvulla, vasta Ruotsin kruunun alaisten suomalaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten käymien rappasotien jälkeen.[1]

Siirtyminen poronhoitoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saamelaisperhe Norjassa vuoden 1900 tienoilla.

Joidenkin saamelaisten taloudellinen asema parani heidän siirryttyään poronhoitoon kesyttämällä tunturipeura poroksi. Poronhoidon alkuajankohdasta on erimielisyyksiä. Poroja oli kesytetty kuljetusavuksi ja maidon- ja nahantuotantoon jo varhain, mutta Suomen saamelaiset elivät pitkälti metsästyksellä ja kalastuksella vielä Ruotsin vallan aikana. Lihantuotantoon keskittyvään suurporonhoitoon siirryttiin vasta 1800-luvulla, ja sen ”kulta-aika” päättyi Ruotsin, Suomen ja Norjan välisten rajasulkujen myötä 1900-luvun alkupuolella.[6]

Nykytutkimuksen mukaan suurporonhoito sai alkunsa Skandinavian saamelaisten keskuudessa 1400–1600-luvuilla. Kuolan niemimaalle vaelsi 1800-luvulla komeja ja nenetsejä, jotka vaikuttivat huomattavasti kolttien ja Kuolan saamelaisten poronhoitoon.[7]

Poronhoito ei ole missään vaiheessa ollut yleissaamelainen elinkeino, nykyisin suomen saameleisista viidennes omistaa poroja ja vielä harvemmille se on päätoimi.[4] Suurten poronomistajien elot veivät elintilaa peuroilta, joiden pyynnillä esimerkiksi inarinsaamelaiset elättivät itsensä kalastuksen, keräilyn ja kaupan lisäksi, täten huonontaen joidenkin toisten saamelaisten elantoa ja asemaa. Nykyään poronhoitoa harjoittavat Suomessa myös muut kuin saamelaiset. Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.[8]

Lapin valtiollisten rajojen muotoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinkylät 1600-luvulla.

Ruotsin, Norjan ja Venäjän (alunperin Novgorodin) saamelaisilta kantamat verot toimivat perustana Lapin valtiollisten rajojen muotoutumiselle. Keskiajalla Ruotsi verotti viittä lapinmaata eli Kemin, Tornion, Luulajan, Piitimen ja Uumajan Lappia sekä lisäksi Jäämeren Lappia Tiitisvuonosta Varankiin. Kuningas Mauno Ladonlukko (1275–1290) uskoi veronkannon ns. pirkkamiehille.

Norja verotti keskiajalla Jäämeren rannikon lapinkyliä Snåasesta Varankiin, Koltan Lappia ja Kuolan Lappia sekä sisämaan lapinkyliä Rounalasta Inariin.

Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuunottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa Utsjoelta Koutokeinoon.

Useimmat saamelaiset siis joutuivat maksamaan veroja kolmelle valtakunnalle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin ja saamelaisten todelliseen hallintaan. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea Iivaarasta Inarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.

Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen hallinta-oikeuden osaan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyden hallinta-oikeuden koko Jäämeren Lappiin. Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia.

Knäredin rauhan jälkeen Lapissa oli kaksi yhteisaluetta: ruotsalais-norjalainen yhteisalue ja norjalais-venäläinen yhteisalue. Ruotsalais-norjalaiseen yhteisalueeseen kuuluivat Aviovaara, Koutokeino, Lappojärvi, Teno ja Utsjoki Tornion Lapista sekä Inari Kemin Lapista. Käytännössä Ruotsi hallitsi aluetta. Norjalais-venäläiseen yhteisalueeseen kuuluivat Koltan Lapista Näätämö, Paatsjoki ja Petsamo. Käytännössä Venäjä hallitsi aluetta. Vaikka pääosa Kemin Lappia kuuluikin Täyssinän rauhan jälkeen kiistattomasti Ruotsin hallintaan, sitä on Venäjän verotusoikeuden perusteella joskus nimitetty ruotsalais-venäläiseksi yhteisalueeksi ja Inaria vastaavasti ruotsalais-norjalais-venäläiseksi yhteisalueeksi.

Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen hallintaan Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja Utsjoen lapinkylistä.

Ruotsin luovutettua Suomen Venäjälle vuonna 1809 Haminan rauhassa Rounalan ja Suonttavaaran lapinkylät jaettiin Ruotsin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan välillä. Vuonna 1814 Venäjä lakkasi kantamasta veroja nyt Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvasta Kemin Lapista.

Norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826 Pietarin sopimuksella. Norja onnistui nytkin saamaan hyvin edullisen sopimuksen, joka takasi sille Näätämön lapinkylän pohjoisosan ja Paatsjoen lapinkylän länsiosan. Näätämön eteläosa liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.[9]

Kansallinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalainen saamelaisäiti lapsineen noin vuonna 1917. Valokuvaaja Borg Mesch.

Saamelaisten sulauttamispolitiikka voimistui toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Saamelaisia pidettiin katoavana kansana, jotka saattoivat elää ihmisarvoista elämää ainoastaan luopuessaan vanhoista tavoistaan ja omaksuessaan kehittyneemmän, paikalleen asettuneen elämänmuodon. Tuohon aikaan sijoittuu myös saamelaisten kansallinen herääminen. Ensimmäinen saamelaiskonferenssi järjestettiin 1953.[4][10]

Rotuopilliset käsitykset olivat aikaisemmin pitäneet myös suomalaisia alempana rotuna. Itsenäistyttyään suomalaiset tunsivat kuuluvansa muiden sivistyskansojen joukkoon ja ajatus saamelaisista alempana kansana sai suosiota.[11] Suosio laantui kuitenkin 1930-luvun aikana, kun tukea käsityksille ei tutkimuksissa pystytty osoittamaan.lähde?

Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta.[12] Sinä päivänä Trondheimissa pidettiin 1917 ensimmäinen yleissaamelainen kokous, josta saamelaisten yhdentymisen katsotaan alkaneen. Saamelaisten 13. konferenssissa Åressa vuonna 1986 otettiin käyttöön Saamen lippu. Lipussa on saamelaisten värit: punainen, vihreä, keltainen ja sininen. Lipun punainen puoliympyrä kuvaa aurinkoa ja sininen kuuta. Lipun hyväksymispäivä, 15. elokuuta, on myös yksi saamelaisten liputuspäivistä, joita on nykyisin yksitoista.[13]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Aarno von Bell: ”Kuluntalahden rantojen varhaisvaiheet”, Kuluntalahti, Nuasjärven rantakylä, s. 13–21. Kuluntalahden kyläyhdistys, 2013. ISBN 978-952-93-1645-8.
  2. Aikio, Ante: The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland (PDF) (Teoksessa Ritva Liisa Pitkänen & Janne Saarikivi (toim.): The borrowing of place-names in the Uralic languages. Onomastica Uralica 4, s. 159–197. Debrecen / Helsinki) Viitattu 8.10.2008. (englanniksi)
  3. Saamelaisuus Yle. Viitattu 28.10.2008.
  4. a b c Veli-Pekka Lehtola: Yleistä tietoa Gáldu. Viitattu 12.11.2013.
  5. Stefan Brink ja Neil Price: The Viking world, s. 32-38. Routledge, 2008. ISBN 0–415–33315–6. (englanniksi)
  6. Poronhoidon historiaa Suomen käsityön museo. Viitattu 12.11.2013.
  7. Sverloff, Matti: Suenjelin saamelaisten perintö. Sevettijärvi: Matti Sverloff, 2003. ISBN 952-91-6227-8.
  8. Porotalous osana yhteiskuntaa Riistan- ja kalantutkimuslaitos. Viitattu 12.11.2013.
  9. T. I. Itkonen,Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa
  10. Lappi - vierailevien taiteilijoiden maisemakohde Jyväskylän yliopisto. Viitattu 12.11.2013.
  11. Nousiainen, Marja: Tutkimuksen kohteena monikasvoinen lappologia – sittenkin mainettaan parempi? Tietysti.fi. 18.12.2008. Viitattu 12.11.2013.
  12. Saamelaisten kansallispäivä 6.2. Yle. Viitattu 28.10.2008.
  13. Saamelaisten liputuspäivä Saamelaisneuvosto. Viitattu 10.4.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12479-6.
  • Itkonen, T. I.: Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Toinen osa. 2. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12480-X.
  • Kylli, Ritva: Saamelaisten kaksi kääntymystä: Uskonnon muuttuminen Utsjoen ja Enontekiön lapinmailla 1602–1905. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-349-4.
  • Massa, Ilmo & Snellman, Hanna (toim.): Lappi: Maa, kansat, kulttuurit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-505-X.
  • Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti (päätoim.): Siiddastallan: Siidoista kyliin: Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Oulu: Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-347-9.
  • Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-826-3.
  • Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto (toim.): Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6.
  • Siikala, Anna-Leena: Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim.): Pohjan poluilla: Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
  • Tuominen, Marja ym. (toim.): Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Osa 1, Outamaalta tunturiin. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 1999. ISBN 951-634-697-9.
  • Turi, Johan: Kertomus saamelaisista. (Muittalus samid birra, 1910.) Suomentanut Samuli Aikio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-08410-7.
  • Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 1, Pohjoiset valtarajat Inarin – Jäämeren alueella 1500-luvulta 1800-luvulle. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2002. ISBN 952-9888-19-8.
  • Viinanen, Voitto Valio: Inarin rajahistoria. 2, Inarin eteläiset ja läntiset rajat, tarkentuvat pohjoiset valtarajat sekä Suur-Sodankylän lapinkylien historialliset rajat. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2006. ISBN 952-9888-29-5.
  • Vuorelainen, Marja: Lapin kuvat. 1. painos: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5591-16-6.