Tämä on lupaava artikkeli.

Väinö Lassila

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Väinö Lassila
Henkilötiedot
Syntynyt 9. maaliskuuta 1896
Pori
Kuollut 11. huhtikuuta 1939 (43 vuotta)
Helsinki
Ammatti professori, lääkäri, anatomi, antropologi
Muut tiedot
Koulutus Porin Lyseo ja Helsingin yliopisto

Väinö David Lassila (9. maaliskuuta 1896 Pori11. huhtikuuta 1939 Helsinki) oli suomalainen lääkäri, anatomi, antropologi ja ihmisoikeusaktivisti, joka toimi Helsingin yliopiston anatomian laitoksen professorina vuodesta 1930 lähtien. Lassila kannatti aluksi rotuoppeja ja eugeniikkaa, mutta kääntyi niitä vastaan 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen hänestä tuli Suomen näkyvimpiä ihmisoikeusaktivisteja. Kansallisen Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuulunut Lassila oli keskeinen vaikuttaja vasemmiston ja liberaalin porvariston yhdistäneessä kansanrintamaliikkeessä.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Lassilan vanhemmat olivat lehtori David Lassila (1854–1912) ja Elina Elisabeth Helander (1855–1934). Hänen veljensä oli professori Ilmo Lassila. Lassila kirjoitti vuonna 1914 ylioppilaaksi Porin klassillisesta lyseosta ja valmistui vuonna 1922 Helsingin yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi. Vuonna 1925 Lassila sai myös psykiatrian erikoislääkärin oikeudet. Hän työskenteli vuodesta 1918 Helsingin yliopiston anatomian laitoksella. Lapinlahden sairaalan assistenttina Lassila oli 1922–1925 ja Helsingin kaupungin kunnalliskodin lääkärinä vuodesta 1925 alkaen.[1] Lisäksi Lassila piti vuodesta 1922 lähtien yksityisvastaanottoa Helsingissä.[2]

Professori Yrjö Kajavan kuoltua Lassila valittiin vuonna 1930 Helsingin yliopiston anatomian laitoksen varsinaiseksi professoriksi. Tämän jälkeen hänellä ei enää jäänyt aikaa omalle tutkimustyölle, mutta Lassilan myötävaikutuksella laitoksella tehtiin 1930-luvun aikana 20 väitöskirjaa. Suomen Tiedeakatemian jäseneksi Lassila nimitettiin 1930. Hän oli myös muun muassa Sielunterveysseuran varapuheenjohtaja 1926–1930, neuvolatoiminnan käynnistäneen Maitopisarayhdistyksen varapuheenjohtaja vuodesta 1927 lähtien ja kuului Duodecim-seuran hallitukseen 1929–1932.[1]

Vielä 1920-luvun alussa Lassila kannatti rotuoppeja, mutta päätyi myöhemmin tulokseen, ettei ihmisrotuja ole ainakaan siinä mielessä, että ne voitaisiin asettaa paremmuusjärjestykseen.[3] Samalla Lassila ryhtyi arvostelemaan 1930-luvun rotututkimusta aikansa eläneeksi ja tieteelliseltä kannalta merkityksettömäksi, ja vuosikymmenen jälkipuoliskolla hänestä tuli Suomen ihmisoikeusliikkeen keulakuva.[4] Lassila oli Kansallisen Edistyspuolueen ehdokkaana vuosien 1933 ja 1936 eduskuntavaaleissa.[3][5] Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen hän oli vuodesta 1937 lähtien. Lassila menehtyi ulkomaanmatkalla saadun tartunnan seurauksena puhjenneeseen keuhkokuumeeseen 43-vuotiaana huhtikuussa 1939.[1]

Tutkimustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Kajavan ohella Lassilan innoittajana kallonmittauksessa toimi ruotsalainen Gustaf Retzius, joka oli tehnyt matkan Suomeen 1870-luvulla.[3] Lassilan vuonna 1922 hyväksytyn väitöskirjan tutkimusaineistona oli 190 ”lappalaiseksi” määriteltyä kalloa, jotka Konrad Hällstén oli 1870–1880-luvuilla kerännyt Inarista ja Utsjoelta.[6] Hän tutki erityisesti kallonsaumojen mutkikkuutta, jonka arveltiin olevan erilainen eri rotutyypeillä. Muiden kansojen kalloihin verrattuna eroja ei kuitenkaan löytynyt, joten Lassila päätteli, etteivät saamelaiset tässä suhteessa poikenneet antropologisesti suomalaisista ja ruotsalaisista. Pari vuotta myöhemmin hän totesi myös saamelaisten silmäkuoppien tilavuuden vastaavan muita Euroopan kansoja.[1]

Seuraavassa tutkimuksessaan Lassila selvitti suomalaisten yläraajojen pintalaskimoiden kulkua, muttei löytänyt eroa suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Lisäksi hän tutki 900 henkilön aineiston jalkapohjan muodosta ja ihopienakuvioista, jotka osoittautuivat suomalaisilla samanlaisiksi kuin muillakin Euroopan kansoilla. Lassilan tutkimukset puolsivat näkemystä, ettei suomalaisilla ja saamelaisilla ollut merkitseviä antropologisia eroja muihin eurooppalaisiin verrattuna.[1] Saamelaisia tutkiessaan Lassila pitäytyi vartalonmitoissa eikä ryhtynyt käsittelemään heidän henkisiä rotuominaisuuksiaan.[3] Professori Kajavan kuoltua 1929 Lassila sai johdettavakseen Suomen tiedeakatemian antropologisen ohjelman, joka perustui ”alempien rotujen” ja ”kulttuurirotujen” välille tehtyyn jakoon.[7] Sen tarkoituksena oli osoittaa, etteivät suomalaiset olleet sukua mongoleille, kuten ruotsalaiset ja saksalaiset tutkijat väittivät.[3]

Joulukuussa 1932 Lassila osallistui apulaisprofessori Martti J. Mustakallion ja Inarin kirkkoherran Tuomo Itkosen puuhaaman Lapin Sivistysseuran perustavaan kokoukseen, jossa hänet valittiin sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Vuonna 1933 yhdistys organisoi koltta-alueelle ja Inariin lähetetyn tieteellisen retkikunnan, joka suoritti antropologisia ja kielitieteellisiä kenttätutkimuksia Lassilan, Yngve Roschierin ja Paavo Ravilan johdolla. Kesällä 1934 Inariin lähetettiin Lassilan johtama antropologinen retkikunta, joka kaivoi Hautuumaasaaresta 70 luurankoa tieteellistä tutkimusta varten.[8] Samaan aikaan Lassilan maailmankatsomuksessa tapahtui käänne, ja hän ryhtyi arvostelemaan rotututkimusta sekä tieteellisestä että eettisestä näkökulmasta. Helsingin Sanomiin laatimassaan kirjoituksessa Lassila piti rotututkimusta aikansa eläneenä ja tieteelliseltä kannalta merkityksettömänä.[7]

Lassilan näkemysten muuttumiseen vaikuttivat olennaisesti natsien rotuopit.[7] Elokuussa 1934 hän palasi Lontoossa järjestetystä etnologien ja rotututkijoiden kongressista ihmetellen, miten Saksa oli rotuoppeineen voinut eksyä niin kauas tieteestä.[9] Vielä saman syksyn aikana Lassila lähti mukaan ihmisoikeusliikkeen toimintaan ja alkoi julkisesti vastustamaan rotuoppeja. Hän suhtautui nyt rotutieteelliseen tutkimukseen epäilevästi myös tiedemiehenä katsoen sen ajautuneen umpikujaan.[8] Vuonna 1935 Lassila teki matkan Keski-Eurooppaan ja totesi Suomeen palattuaan, ettei natsien rotutiede kestä vakavaa tieteellistä tarkastelua.[10] Tammikuussa 1935 Lassila arvosteli Helsingin Sanomissa jyrkästi ”vanhaa rotuoppia”. Hän kirjoitti vastustavansa ihmiskunnan jaottelua rotuihin ja näkemyksiä valkoisen rodun ”korkeammasta kehityskannasta”.[3]

Ihmisanatomian ohella Lassila tutki selkärankaisia, kuten eteläamerikkalaisia laiskiaisia yhdessä Martti J. Mustakallion kanssa.[1] Lassilan johtaman retkikunnan kaivamat pääkallot ovat nykyään Inarissa saamelaismuseo Siidan kokoelmissa. Vuonna 1995 Helsingin yliopiston hallussa olleita kalloja haudattiin uudelleen Hautuumaasaareen, mutta Lassilan kaivamien sijaan ne paljastuivat myöhemmin Konrad Hällsténin Utsjoelta, Sodankylästä ja muualta Inarista viemiksi.[3]

Ihmisoikeustyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lassila oli vuonna 1934 perustamassa Kuolemanrangaistuksen vastaista toimikuntaa, joka keräsi 120 000 nimeä kuolemanrangaistusta vastustavaan kansalaisadressiin. Marraskuussa 1935 sen seuraajaksi perustettiin Ihmisoikeuksien liitto, jonka puheenjohtajana Lassila toimi kuolemaansa saakka.[11] Myös Lassilan sisar Tyyne Lassila oli aktiivisesti mukana järjestön toiminnassa.[12] Samana vuonna Lassila oli todistamassa kansanvälistä huomiota herättäneessä Toivo Antikaisen oikeudenkäynnissä Etsivän keskuspoliisin esittämiä väitteitä vastaan.[13]

Lassila oli vuonna 1935 hyväksytyn pakkostrerilisaatiolain näkyvimpiä vastustajia. Hänen huolenaan oli erityisesti, että sosiaalisia tekijöitä käytettäisiin syynä sterilisaatiolle. Sen sijaan Lassila vaati julkista sosiaali- ja terveydenhuoltoa, jonka hän katsoi antavan sijoitetut varat takaisin moninkertaisena. Lassilan mukaan lapset olivat ”todellinen Suur-Suomi” ja vähävaraisia perheitä pitäisi tukea avokätisesti. Hän vastusti myös vapaaehtoisen sterilisaation sallimista, koska hän piti käytössä olleita ehkäisymenetelmiä riittävinä ja painotti ennaltaehkäisevää terveys- ja seksuaalivalistusta.[14]

Lassilasta tuli 1930-luvun jälkipuoliskolla yksi Suomen kansanrintamaliikkeen näkyvimmistä hahmoista. Hän oli mukana Erkki Valan perustaman Tulenkantajain Seuran toiminnassa[15] ja oli 1935 toimintansa aloittaneen Nuortasavaltalaisten liiton perustajajäseniä.[16] Lassila oli mukana myös 1937 perustetun Suomen Siviilirekisteriyhdistysten Keskusliiton toiminnassa, minkä johdosta äärioikeistolainen Ajan Suunta syytti Lassilaa ja Ernst Lampén-Iso-Keisaria ”kommunistien rengeiksi” ryhtymisestä.[17] Äärioikeistolainen lehdistö käytti Lassilasta myös pilkkanimeä ”ihmisoikeus-Lassila”.[14] Lisäksi hän kuului Hans Kutterin, Nils-Gustav Hahlin ja Alvar Aallon marraskuussa 1934 perustaman ja viranomaisten myöhemmin lakkauttaman Filmikerho Projektion johtokuntaan.[18]

Toimintansa johdosta Lassila joutui Etsivän keskuspoliisin tarkkailuun. EK:n väitteiden mukaan maanalainen SKP olisi tukenut Lassilaa vuoden 1936 eduskuntavaaleissa. Hänen nimensä oli myös samana vuonna julkisuuteen tulleissa salaisissa muistioissa, joiden paljastuminen kaatoi T. M. Kivimäen hallituksen.[14]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beobachtungen an Schadelnähten bei Lappen : Eine anthropologische Studie über die Nähte des Neurocraniums, Helsingin yliopiston väitöskirja. Helsinki 1921
  • Der Aortenbogen und sich ihm abzweigenden grossen Arterienstämme nebst deren Verhältnis zu den Nervi sympathicus, vagus und recurrens bei den Säugern : Vergleichend-anatomische Untersuchungen. Annales Academiae scientiarum Fennicae. Series A 27,1. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki 1927
  • Über die Verteilung der subkutanen Venen der oberen Extremität bei der Bevölkerung in Suomi. Annales Academiae scientiarum Fennicae. Series A 25,10. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki 1927
  • Beiträge zur Kenntnis der Entwicklung und Verknöcherung des sogenannten Fugenknorpels. Annales Academiae scientiarum Fennicae. Series A 31,1. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki 1928
  • Anthropologische Untersuchungen über die Form und das Leistenrelief der Fusssohle bei der Bevölkerung in Suomi. Annales Academiae scientiarum Fennicae. Series A 31,2. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki 1929
  • Die Trachea der Edentata : eine vergleichend-anatomische Studie ; kirj. Väinö Lassila ja Martti J. Mustakallio. Acta Instituti anatomici Universitatis (Helsinki-Helsingfors) 3. Helsingin yliopisto, Helsinki 1929
  • Pehmeiden osien antropologisesta tutkimuksesta. Acta Instituti anatomici Universitatis (Helsinki-Helsingfors) 3. Helsingin yliopisto, Helsinki 1930
  • Ihmisen anatomia ja fysiologia. 1 ; kirj. Väinö Lassila ja Dodo Rancken. WSOY 1934, 5. painos 1949

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Leikola, Anto: Lassila, Väinö (1896–1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 21.3.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 28.8.2019.
  2. Aikalaiskirja 1934, s. 374. Helsinki: Otava, 1934. Projekt Runeberg.
  3. a b c d e f g Heikkinen, Mikko-Pekka: Suomalaiset ovat alempaa rotua, julistivat ruotsalaiset ja saksalaiset tiedemiehet 1900-luvun alussa – suomalaistutkija torjui väitettä kaivamalla esiin 49 pääkalloa (Vain tilaajille) 6.8.2017. Helsingin Sanomat. Viitattu 28.8.2019.
  4. Seppälä, Mikko-Olavi: ”Fighting for Peace: The Workers' Stage, Popular Front and Spanish Aid in 1930s Finland”, Anti-fascism in the Nordic Countries: New Perspectives, Comparisons and Transnational Connections, s. 161. Abingdon-on-Thames: Routledge, 2019. ISBN 978-113-80469-4-8.
  5. Kansallisen Edistyspuolueen vaaliliitto. Helsingin Sanomat, 30.6.1933, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 28.8.2019.
  6. Ruohonen, Juha: ”Kalmistoja, kaivauksia, kallonmittausta. Fyysisenantropologian tutkimuskohteita Pohjois-Suomessa”, Faravid 2012 : Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja XXXVI, s. 69, 83. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2012. ISSN 0356-5629. Artikkelin verkkoversio.
  7. a b c Isaksson, Pekka: Suomalaisia rotuoppien arvostelijoita (arkistoitu sivu) Suvaitsevaisuus Länsi-Euroopassa. 1998. Oulun Lyseon lukio. Viitattu 29.6.2007.
  8. a b Lehtola, Veli-Pekka: ”Lapin Sivistysseura ja saamenystävät 1930-luvulla”, Historian selkosilla : Jouko Vahtolan juhlakirja. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2012. ISBN 978-952-98884-7-4. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  9. Arjalaisrotu – puhdas myytti. Helsingin Sanomat, 15.8.1934, s. 4. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 28.8.2019.
  10. Ranskan ja Englannin ylioppilaat eivät salli opiskelijain määrän rajoittamista. Nykypäivä, 4.11.1935, nro 2, s. 1–2. Helsinki: Nykypäivä. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 28.8.2019.
  11. Fredman, Markku: Demla r.y. – vähän yli 50 vuotta. Oikeus, 2005, nro 4. Helsinki: Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 28.6.2007.
  12. Katainen, Elina: Betty Peltonen – uusi kommunistinen nainen? 1998. Kansan Sivistystyön Liitto. Viitattu 28.8.2019.
  13. Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita : suomalaisen aseistakieltäytymisen historia, s. 161. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31794-8-9.
  14. a b c Elmgren, Ainur: ”The Nazis' Cloven Hoof: Finnish Critiques of Legal Sterilisation”, Conceptualising Public Health: Historical and Contemporary Struggles over Key Concepts. Abingdon-on-Thames: Routledge, 2018. ISBN 978-113-80368-3-3.
  15. FL Markku Mattilan Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja 1999. Tampereen yliopisto. Viitattu 28.8.2019.
  16. Kosunen, Janne: ”Me emme saa tätä kehitystä sallia!” Tulenkantajien humanistinen puolustus kansallista totalitarismia vastaan 1928–1939, s. 63. pro gradu -tutkielma. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2011. Teoksen verkkoversio (PDF).
  17. Tiukkanen, Arto: Siviilirekisteriyhdistykset oman liiton suojiin. Vapaa Ajattelija, 2007, nro 1. Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto. Artikkelin verkkoversio Viitattu 28.8.2019.
  18. Suhonen, Ville: Filmistudio Projektio ja Alvar Aalto 11.6.2017. Ville Suhonen. Viitattu 28.8.2019.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaihovaara, Pirjo: ”Väinö Lassila : 1930-luvun näkijä ja tekijä”, Kansan arkiston vuosikirja 1982. Helsinki: Kansan arkisto, 1982. ISSN 0780-0509.