Väestöhistoria
Väestöhistoria eli historiallinen väestötiede on ihmiskunnan väestön määrää, elinikää, väestöbiologiaa, sairauksien ja kuolinsyiden historiaa sekä muuttoliikkeitä tarkasteleva tieteenala.
Tietolähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väestötilastoja on laadittu joissakin maissa jo tuhansien vuosien ajan. Egyptiläinen Palermon kivi osoittaa, että jo vanhan valtakunnan aikana tehtiin säännöllisesti väestönlaskentaa.[1] Rooman tasavallassa oli kensorien tehtävä joka viides vuosi tiettynä päivänä census eli väestönlaskenta. [2] Sen sijaan kuolleisuudesta ei ole varhaisissa sivistysvaltiossakaan tehty tilastoja, mutta asiaa on selvitelty tutkimalla hyvin säilyneiden hautausmaiden kaikkien vainajien ikä. Niinpä unkarilaisesta Kérpusztan kylästä on selvitetty 1000-luvulla haudattujen vainajien perusteella, että keskimäärin puolet kustakin ikäluokasta kuoli ennen 25-vuotispäiväänsä. Norjan Västerhusissa, jossa väestö vuosien 1100–1350 aikana eli ainakin osittain pyyntikulttuurin varassa, on ihmisten keskimääräinen elinikä ollut vain 18 vuotta.[3]
Väestöhistorialliset ilmiöt ovat viime aikoina saaneet valaistusta geenitutkimuksen avulla. On esimerkiksi tullut esille, että väestö väheni radikaalisti 50 000–100 000 vuotta sitten (pullonkaulailmiö) niin, että väkiluku romahti sukupuuton partaalle. Tämän syyksi on aikaisemmin esitetty indonesialaisen Toban supertulivuorenpurkausta 75 000 vuotta sitten ja sen seurauksena tullutta ilmaston viilenemistä. Osa tutkijoista pitää Toban osuutta pullonkaulaan epäuskottavana ja uudeksi selitykseksi on esitetty esimerkiksi Afrikasta poismuuttoa.[4]
Euroopan tarkat väestötilastot antavat 1600-luvulta alkaen tutkijoille mahdollisuuden selvittää väestökehityksen syitä ja seurauksia. Ne osoittavat, että suotuisina aikoina kuolleisuus pysyi parin-kolmenkymmenen vuoden ajan pienempänä kuin syntyvyys, jolloin väestö kasvoi. Suotuisa kehitys katkesi usein tartuntataudin leviämiseen, jota tehosti sotivien armeijoiden liikkuminen. Tauti oli 1600-luvulla usein punatauti tai pilkkukuume. Tutkijoiden on ollut hankala vastata, tappoiko ihmisiä ensi sijassa tauti vai kuolivatko he ravinnonpuutteen heikentäminä. Tätä on selvitetty siten, että on tarkasteltu eri väestöryhmiä: epidemian aikainen kuolleisuus on ollut myös ylimystön piirissä 30–40 %, vaikka heidän voidaan olettaa saaneen parempaa ravintoa kuin muiden. Tauti on siis ollut suurempi tappaja kuin nälkä. [3]
Väestönkasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Väestönkasvu
Nykyiset Afrikan ulkopuoliset väestöt polveutuvat ihmisistä, jotka muuttivat Afrikasta 80 000–60 000 vuotta sitten. Väestö kasvoi erityisesti maanviljelyn käyttöönotosta, joka tapahtui Lähi-idässä noin 13 000–10 000 vuotta sitten. Tällöin myös suotuisat ilmasto-olot ja tartuntatautien vähäisyys edistivät ihmiskunnan väestönkasvua ja levittäytymistä. Rooman keisarikunnan väkiluku oli suurimmillaan 100-luvulla jaa. noin 45 miljoonaa. Samaan aikaan Intiassa arvellaan olleen myös 45 miljoonaa ja Kiinassa 70 miljoonaa asukasta. Samalta vuosisadalta alkoi kuitenkin erilaisten tautien leviäminen, mikä harvensi huomattavasti väestöä noin 500 vuoden ajan. [3]
| vuosi | Eurooppa ilman Venäjää |
Venäjä | koko maailma |
|---|---|---|---|
| 1 | 31 | 12 | 252 |
| 200 | 44 | 13 | 257 |
| 600 | 22 | 11 | 208 |
| 1000 | 30 | 13 | 253 |
| 1300 | 70 | 16 | 431 |
| 1500 | 67 | 17 | 461 |
| 1750 | 111 | 35 | 771 |
| 1900 | 295 | 127 | 1 634 |
| 1970 | 462 | 243 | 3 637 |
Uusi väestönkasvun aika alkoi 600-luvulla jaa., joskin kasvu oli hidasta. Euroopassa jouduttiin taas hankaliin aikoihin 1200-luvulla, jolloin väestöä oli enemmän kuin tuolloinen maanviljelys kykeni elättämään ja jolloin ilmasto muuttui kosteammaksi ja kylmemmäksi. Samaan aikaan Aasiassa mongolivalloitukset aiheuttivat väestökriisin, sillä valloittajat tappoivat miljoonittain maata viljelevää väestöä. Pitkäaikainen mongolivalloitusten aiheuttama riesa tuli ruttotaudin leviämisestä. Tauti saapui Eurooppaan vuonna 1347 ja tappoi ensimmäisessä aallossa väestöstä jopa kolmasosan. Rutto palasi vielä takaisin useina aaltoina. Sen jälkeen 1500-luku oli suotuisaa aikaa, kunnes 1600-luvun niin sanottu pieni jääkausi käänsi väestömäärän laskuun. Sitä täydensivät sodat ja niiden mukana levinneet taudit.[3]
Amerikassa siirryttiin maanviljelyyn vasta ajanlaskumme alun tienoilla. Siitä seurasi nopea väestön lisääntyminen. Alueella ei juurikaan ollut tartuntatauteja. Eurooppalaisten tunkeutuessa Amerikkaan 1500-luvulla, sen väestömäärä oli noin 40 miljoonaa. Valloitus oli väestökatastrofi, sillä isorokko tappoi amerikkalaisista noin kolmanneksen. Taudilta tosin säästyivät syrjemmällä asuneet, mutta kuolleisuus oli sitäkin suurempi Keski-Amerikassa: Karibialla alkuasukasväestö kuoli miltei sukupuuttoon. [3]
Väestönkasvu on usein ollut melko riippumaton taloudellisesta kehityksestä. Niinpä väestökatastrofit loppuivat Euroopassa vuoden 1750 vaiheilla, vaikka samanaikainen teollistuminen heikensi asunto-, ympäristö- ja työoloja. Rutto ei enää tehnyt tuhojaan, joskin sen tilalle tulivat ajoittaiset koleraepidemiat. Väestökehitys kääntyi myönteiseen suuntaan, koska ihmisten elinikä piteni erityisesti pikkulasten kuolleisuuden vähenemisenä. Tälle ei ole osoitettu mitään syytä. Vasta 1800-luvulla alkoivat Euroopan väestöä auttaa lääketieteen edistysaskeleet sekä hygienian paraneminen (vesijohdot ja viemärit). Tällöin Euroopassa syntyi väestöpainetta, joka johti Pohjois-Amerikan siirtolaisuuteen.[3]
Syntyvyyden säännöstely nousi 1900-luvulla teollisuusmaiden tavoitteeksi. Aluksi se suunnattiin kaupunkiväestöön, mutta pian toiminta laajeni maaseudulle ja Länsi-Euroopasta itään päin. Kehitystä nopeutti ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut espanjantautipandemia. Monissa Länsi-Euroopan maissa painui väestön uusiutumisluku alle yhden, jolloin väestömäärä alkoi pienentyä. Sen sijaan toinen maailmansota ei pysyvästi vähentänyt väestöä, sillä sitä seurannut baby boom eli suuret ikäluokat nosti väestömäärää. Väestöhistorian suurin mullistus tapahtui kuitenkin kehitysmaissa maailmansotien jälkeen. Kyse oli samanlaisesta lapsikuolleisuuden vähenemisestä, joka kehittyneissä maissa oli tapahtunut jo aikaisemmin, mutta tämä muutos oli paljon nopeampi ja jyrkempi. Aluksi muutos tapahtui Itä-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ja vähän myöhemmin Etelä-Aasiassa ja Afrikassa. Niinpä kehitysmaiden väkiluku kaksinkertaistui vuodesta 1950 vuoteen 1980: 1 681 miljoonasta noin 3 230 miljoonaan,[3] eikä kasvu ole sen jälkeenkään hidastunut.
Luonnonolot ja muuttoliikkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huonot elinolot ovat voineet pakottaa suuretkin kansat etsimään parempaa asuinpaikkaa. Kansainvaellusaikana vuosina 380–470 jaa. useat eri väestöryhmät lähtivät liikkeelle aiemmilta asuinsijoiltaan ja muuttivat liikkuessaan väestöllisiä ja poliittisia oloja. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaaneja ja slaaveja sekä turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita kansoja. Väestöjen liikehdintä kohdistui Euraasian aroilta sekä Keski- ja Pohjois-Euroopasta kohti Rooman keisarikuntaa, joka ei pystynyt puolustamaan rajojaan. Liikkujaryhmät eivät olleet kovin suuria: kyse oli parinkymmenentuhannen miehen ryhmistä, jotka toisinaan kuljettivat mukanaan myös naisia ja lapsia, mutta vaikutus oli suuri kun monet kansat olivat yhtä aikaa liikkeellä. Osa heistä halusi vain päästä vauraaseen Roomaan, osa taas pyrki tekemään sinne oman valtion. [5]
Koko kansan vaelluksessa toisaalle vaeltaa joko kokonainen etninen ryhmä tai vain sen ”läpileikkaus”. Molemmissa tapauksissa lähtijät vievät uudelle asuinseudulleen mukanaan oman kielensä ja kulttuurinsa. Esimerkkejä etnisen ryhmän läpileikkauksen vaelluksesta ovat antiikin aikaiset Kreikan koloniat, viikinkien suorittama Orkneysaarten asuttaminen sekä eurooppalaisten suorittamat Amerikan ja Australian kolonisoinnit.[6]
Sairauksilta suojautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Erilaisten epidemioiden uhka pakotti ihmiset miettimään suojautumista niitä vastaan jo satoja vuosia sitten. Niin sanottua Justinianuksen ruttoa on kutsuttu historian ensimmäiseksi pandemiaksi. Se oli paiserutto, joka raivosi aaltoina 500-luvun puolivälistä 700-luvulle jaa. Se aiheutti epidemioita jokseenkin koko tuolloin tunnetussa maailmassa. Sen arvioidaan surmanneen neljänneksen tai jopa puolet Välimeren itälaidan väestöstä. Keisari Justinianus I sääti tällöin lakeja sekä elinkeinoelämän että ihmisten terveyden turvaamiseksi. Vuonna 542 säädettiin pankkilaki valtiontalouden ja maanomistajien tukemiseksi. Myös hintojen ja palkkojen nousua hillittiin. Taudin kukistamiseen ei kuitenkaan ollut keinoja. Mustan surman aikana 1300-luvulla Venetsiassa oli annettu määräys että laivojen piti olla 40 päivää karanteenissa. Sana tulee italian kielen sanoista quaranta giorni, joka tarkoittaa 40 päivää. [7][8]
Englantilainen lääkäri Edward Jenner havaitsi 1700-luvulla, että lehmänrokkotaudin sairastaneet karjakot eivät kuolleet, vaikka olivat altistuneet isorokolle. Tämän perusteella hän sittemmin kehitti tehokkaan isorokkorokotteen, jolla isorokkoepidemiat saatiin kuriin.[9] Ihmisiä menehtyi silti moniin tartuntatauteihin. Vuonna 1913 Yhdysvalloissa laskettiin, että maassa kuolee vuosittain sataatuhatta ihmistä kohti 213 tuberkuloosiin, 12 tuhkarokkoon, 9 lavantautiin, 7 hinkuyskään, 6 kurkkumätään ja 2 tulirokkoon. Monet näistä saatiin kuriin rokotteilla. Merkittäviä askeleita olivat tuberkuloosia vastaan kehitetty BCG-rokote, jota alettiin käyttää vuonna 1927 ja vuonna 1924 käyttöön otettu malarialääke plasmakiniini. Bakteeritulehdusten torjuntaan kehitettiin 1932 sulfalääke ja 1940 penisilliini.[10]
Vuonna 2020 alkaneen Koronaviruspandemian tapauskuolleisuus on niin korkea, että se näkyy ainakin joidenkin ikäluokkien osalta monien maiden väestötilastoissa. Etelä-Koreassa oli epidemian alkuvaiheessa noin yhden prosentin kuolleisuus.lähde? Kuolleisuus voi suuresti vaihdella.[11] Niinpä tapauskuolleisuus oli ennen maaliskuun puoliväliä 2020 ikäryhmästä riippuen yleensä välillä 0,2–14,8 prosenttia sairastuneista.[12] Italian kansanterveyslaitoksen 5. huhtikuuta 2020 tehdyn raportin mukaan Covid-19 -taudin tapauskuolleisuus 80–89-vuotiaista sairastuneista oli kivunnut jo yli 30 prosentin.[13]
Suomen väestöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilmaston vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen ilmastoa eri aikoina voidaan rekonstruoida muun muassa järvien pohjasedimenteistä ja puiden lustosta. Tutkimukset osoittavat, miten 2800-luvulla eaa. ilmasto kylmeni. Tämä pakotti Suomessa pienkarjaa pitäneen, nuorakeraamisen kulttuuriin kuuluneen väen väistymään kohti lounasta ja lopettamaan pronssikaudella viljanviljelyn, paitsi aivan lounaisrannikolla. Rautakaudella maatalousasutus sijoittui tarkasti niille paikoille, joissa rukiin viljely onnistui. Näin syntyi keskiajan lopun asutusraja, jonka eteläpuoli oli ilmastollinen Vilja-Suomi. Huuhtaviljely tuli 1500-luvulla käyttöön peltoviljelyn rinnalle ja asutus saattoi laajeta pohjoisemmaksi. Suurvaltasotien loppuminen 1600-luvulla merkitsi, yhdessä melko edullisen ilmastovaiheen kanssa, taloudellista nousua ja kansan vaurastumista. Vuosisadan päättyessä väestötiheys oli kuitenkin Etelä-Suomessa kasvanut sellaiseksi, että huonoina satovuosina ruokaa ei riittänyt. Tällöin alettiin asuttaa laajoja maita kydöttämällä suoalueita. Ne olivat kuitenkin hallanarkoja. [14]
Suomen ilmastollisia katovuosia (jolloin keskilämpötila oli enemmän kuin 1,5 asetetta alle perustason) olivat vuodet 1724, 1740, 1742 ja 1756. Kausi 1761–1810 oli perustasoa lauhempi eikä katovuosia esiintynyt lainkaan. Seuraavina vuosikymmeninä 1810–1840 keskilämpötila vaihteli. Katovuosia olivat tällöin vuodet 1812, 1821, 1832, 1836 ja 1837. 1830-luku oli kylmin vuosikymmen sitten kauden 1601–1620 ja vuosien 1695–1696. Varsin lämmintä taas oli 1850-luvulla, jolloin poikkeama perustasosta oli 0,75 astetta. Sitä seurasi yhtämittainen seitsemän vuosikymmentä kestänyt perustasoa kylmempi jakso. Katovuosia olivat 1867, 1877, 1885, 1916 ja 1928. Vuosikymmenet 1930- ja 1940-luvuilla olivat katovuodettomia ja perustasoa 0,5 astetta lauhempia. Kausi 1951–1990 oli lähellä perustasoa kaksine katovuosineen 1962 ja 1987. Lauhempi oli 1990-luku, joka oli 0,5 astetta perustasoa lauhempi, ja viimeinen vuosikymmen 2001–2010 ennätyksellisesti yli asteen lauhempi. [14]
Suomen väkiluku ja kuolleisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keskiajan Suomen väkilukua on vaikea arvioida. Luultavasti väkiluvun kasvu pysähtyi myöhäiskeskiaikana. Väestömäärää voidaan pääpiirteissään seurata 1600-luvulta alkaen, ja tarkasti 1700-luvun puolimaista alkaen. Maan väkiluku ennen suuria kuolonvuosia oli runsaat puoli miljoonaa. Tilastoissa näkyy se sama parin-kolmenkymmenen vuoden jaksoittaisuus, joka oli ominaista koko Euroopalle. Suomen väestökatastrofeista ankarimmat olivat suuret kuolonvuodet vuosina 1695–1697, jolloin todennäköisesti neljäsosa kansasta menehtyi, ja suuret nälkävuodet vuosina 1867–1868, jolloin kuolleita oli 8 prosenttia kansasta. Kuolleista suurin osa menehtyi tauteihin, joita leipää kerjäämään lähteneet kerjäläislaumat levittivät. Nälkä oli kuitenkin osatekijänä näissä kahdessa katastrofissa, mutta muulloin suuret kuolleisuusluvut johtuivat isorokosta, pilkkukuumeesta, lavantaudista ja punataudista.[3] Suuriin nälkävuosiin liittyi keski-ikäisten, erityisesti naisten suuri kuolleisuus sekä yli 65-vuotisen väestön lyhyt elinajanodote Suomen kaakkoisosissa. [14]
Kuolleisuudessa oli suuria paikallisia vaihteluja. Korkeimpia kuolleisuuslukuja ilmeni toisaalta Pohjanmaan rannikolla, toisaalta maan kaakkoisosassa. Kaakon kuolleisuus johtui Pietarin suurkaupungin läheisyydestä ja vilkkaasta yhteydestä sinne. Pohjanmaan kuolleisuuslukuja nosti imeväisikäisten ruokinta muulla kuin rintamaidolla.[3] Paikallisia epidemioitakin oli runsaasti, kuten Helsinkiin ulkomaisesta laivasta kesällä 1788 levinnyt pilkkukuume. [15]Alhaisin kuolleisuus taas oli harvaan asutuilla seuduilla. Syntyvyys oli syrjäseuduilla tavattoman korkeaa ja se selittää Suomen väkiluvun nopean kasvun vuosina 1722–1809 ja koko 1800-luvun ajan. Vuonna 1749 väkiluku oli 426 000 ja vuonna 1800 se oli 832 000, vaikka niin sanottu Vanha Suomi oli menetetty Venäjälle. Vuonna 1870 väkiluku oli 1 769 000 henkeä. Väkiluvun kasvua alkoi sen jälkeen vielä kiihdyttää kuolleisuuden väheneminen. [3]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Law in Ancient Egypt University College London. Viitattu 28.11.2021.
- ↑ Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 262–263. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3.
- ↑ a b c d e f g h i j k Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-öljytalous), s. 7966–7970, art. Väestöhistoria. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9.
- ↑ Toba super-volcano catastrophe idea 'dismissed'. Jonathan Amos, BBC 30.4.2013. Viitattu 28.11.2021.
- ↑ Kaj Öhrnberg: ”Uusia kansoja Euroopassa”, Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 232–233, 238. Zetterberg, Seppo (toim.). Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7.
- ↑ Lang, Valter: Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 135–136. Suomentanut Oittinen, Hannu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. ISBN 978-951-858-130-0.
- ↑ Heiskanen, Heikki: Koronavirus pani globalisaation tauolle – Historiassa pandemiat ovat aina seuranneet ihmiskunnan kehitystä Yle Uutiset. 24.3.2020. Viitattu 26.3.2020.
- ↑ Tutkimus: Jo ihmiskunnan ensimmäinen pandemia 1 500 vuotta sitten vaati poikkeuksellisia lakeja. Yle uutiset 28.11.2021.
- ↑ Vaccination Smallpox - a great and terrible scrouge. US National Library of Medicine. Viitattu 28.11.2021.
- ↑ Zetterberg, Seppo (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 3, s. 155–158. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18420-9.
- ↑ Tiede | Kuoleeko koronavirukseen kolme, kuusi vai puoli prosenttia tartunnan saaneista? Italiassa kuolleiden keski-ikä on yli 80 vuotta Helsingin Sanomat. 10.3.2020. Viitattu 28.11.2021.
- ↑ Rosie Perper, Business Insider: WHO Says The Coronavirus Global Death Rate Is 3.4%, Higher Than Earlier Figures ScienceAlert. Viitattu 28.11.2021.
- ↑ Integrated surveillance of COVID-19 in Italy (pdf) 26.3.2020. Istituto Superiore di Sanità, iss.it. Viitattu 28.11.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c Solantie, Reijo: Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa, s. 16–20, 45, 243. Väitöskirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2012. ISBN 978-951-39-5008-8. Julkaisun verkkoversio (PDF).
- ↑ Yksi laiva toi 200 vuotta sitten Helsinkiin taudin, joka levisi aikansa pahimmaksi väestökatastrofiksi. Yle uutiset 5.4.2020. Viitattu 29.11.2021.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs, Ihmisen ihmiskuntien kohtalot. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-56-9.
- Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä : Maailman väestöhistorian ääriviivoja. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14689-7.