Timo Heikkilä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Timo Heikkilä on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa tutkija. Hän on käsitellyt muinaissuomalaista ja kalevalaista kulttuuria omaperäisesti, ja on pohtinut suomalaisen mytologian kytkeytymistä Euroopan ja Aasian muiden kulttuureiden mytologioihin. Erityisesti Heikkilä on painottanut suomalaisen muinaiskulttuurin yhteyksiä balttien ja germaanien kulttuureihin. Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttilan mukaan Heikkilä edustaa ns. fiktiivistä tutkimusta, joka yhdistää mytologiaa omaperäisiin näkemyksiin.[1]

Sanojensa mukaan Heikkilä pyrkii laajemman kokonaiskuvan luomiseen, jonka kautta hänen mukaansa avautuu kalevalaisen maailmankuvan metafyysinen järjestelmä. Heikkilä pyrkii usein yhdistämään säilyneistä tiedon rippeistä laajempia kokonaisuuksia ja etsii näin aikaisempia käsityksiä, joihin nykyisin tunnetut myytit ja uskomukset voisivat perustua. Heikkilä kääntyy usein muiden kansojen käsitysten puoleen ja etsii niistä mahdollisia selityksiä suomalaisille myyteille.

Monet myytit Heikkilä näkee vertauskuvallisiksi. Hän on esimerkiksi ehdottanut, että Lemminkäisen kuolemaa ja henkiin herättämistä käsittelevät myytit olisivat voineet alun perin liittyä sadonkorjuuseen syksyllä ja uuteen kylvöön keväällä, kuten muinaisen Egyptin Osiris-myytti. Jo ennen häntä Martti Haavio ja Iivar Kemppinen ovat ehdottaneet, että näillä voisi olla yhteyksiä. Joukahaisen ja Väinämöisen yhteenotoissa Heikkilä on ehdottanut olevan taustalla jonkinlaisen dualistisen maailmankuvan, kahden vastakkaisen perusvoiman taistelun. Tämä taistelu olisi synnyttänyt maailmankaikkeuden tai vaikuttanut sen rakenteeseen, samaan tapaan kuin kristittyjen Jumalan ja paholaisen, skandinaavien tulen ja jään ja kiinalaisten yinin ja yangin vastavoimat. Heikkilä on myös rinnastanut Ukon kirves -riipukset ja maailmanpuun.

Heikkilä on käsikirjoittanut Kalevala-aiheisia draamoja sekä esitelmöinyt muinaishistoriasta, mytologiasta ja symboliikasta.

Heikkilän käsityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulkinta maailman syntykertomuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalan kertomuksessa maailma syntyi linnun munasta, mutta alkuperäisiin kansanrunoihin viitaten Heikkilä esittää, että maailman syntyä edelsi jumal-olentojen yhteenotto. Joidenkin kansanrunojen mukaan aluksi äitijumalatar Iro-neito synnytti kolme poikaa. Yksi poika, Ilmarinen, jäi paikalleen, Heikkilän mukaan alku-Logokseen aurinkoon, kun taas Väinämöinen ja Joukahainen lähtivät yhdessä kulkemaan ”Tietä”. Veljekset alkoivat kuitenkin kulkea erilleen ja joutuivat vastatusten. Näin kuvataan kuinka pimeän Pohjolan langennut jumalolento Joukahainen kääntyi vastustamaan Väinämöistä. Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon, jonka jälkeen katkeroitunut Joukahainen kosti ampumalla Väinämöisen mereen. Väinämöinen ajelehti meressä, kunnes Sotka-lintu muni hänen polvelleen. Munat särkyivät, ja niistä syntyi maailma. Heikkilä esittää Väinämöisen ja Joukahaisen välisen taistelun saaneen alkuun maailmansynnyn, ja että tuo taistelu yhäkin on käynnissä, ja vastavoimien dynamiikallaan pitää yllä maailman olemassaoloa. Näin tuo Kilpalaulannan Väinämöisen ja Joukahaisen yhteisvoima vertautuu sähköön, sen + ja - napoihin.

Väinämöisen ja Joukahaisen välinen ”taivaallinen sota” heijastui sittemmin myös historialliselle tasolle. Heikkilän mukaan Kullervo-runostossa esiintyvien Kalervon ja Untamon välistä taistelua kuvataan paikoitellen jopa yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin Väinämöisen ja Joukahaisen välistä yhteenottoa Kilpalaulanta-runossa. Kalervo ja Untamo edustavat Heikkilän mukaan Suomen itäistä ja läntistä väestönosaa, joiden välinen kamppailu heijasteli alkuaikaista taivaallista sotaa.

Kilpalaulannassa eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelussa kerrotaan, kuinka näiden hevosten tai rekien kiilautuessa yhteen ”putoaa punaista”, ts. tulta. Heikkilä esittääkin, että viikinkiaikainen tulusrauta, jonka kahvaan on kuvattu kaksi ratsastajaa, esittää Kilpalaulannan tapahtumia. Kalevalaisen mytologian keskeisimpiä filosofisia oppeja kytkeytyykin Heikkilän mukaan juuri Tulen syntyyn, jolla Heikkilän mukaan tarkoitetaan tavallista tulta laajemmin energiaa, elämänvoimaa ja sen muuntumista. Tulen synty –loitsujen mukaan tulikipinä putoaa auringosta maahan, jossa se hävittää kaiken eteen tulevan, ja sen jälkeen se lentää mereen. Tulikipinän nielee meressä sininen siika, sen taas punainen lohi ja tämän puolestaan nielee harmaa hauki. Kun muut kalat niellyt hauki pyydetään ja avataan, on valkea tulikipinä yllättäen jakautunut siniseksi ja punaiseksi tulikeräksi. Toisin sanoen absoluuttisen energian hävittävä luonne muuntui luovaksi ja elämää ylläpitäväksi voimaksi, kun se organisoitui tulen kolmeksi erilaistumaksi. Heikkilä palaa teksteissään yhä uudelleen näiden kolmen energiamuodon vuorovaikutukseen erilaisissa aihepiireissä. Heikkilä myös rinnastaa sinisestä ja punaisesta tulesta muodostuvat kerät runojen samanvärisiin lankoihin, jotka puolestaan olisivat rautakautiseen nauhapunosornamentiikkaan liittyvää filosofiaa.

Tämän aiheen yhteydessä Heikkilä ottaa vertailukohteen intialaisesta filosofiasta. Valkean, sinisen ja punaisen tulen aiheet voivat olla sukua intialaisen käsityksen mukaisille kolmelle, kaiken muodostavalle perusvoiman säikeelle. Nämä säikeet, sattva, rajas ja tamas, lähtivät liikkeelle kaikkeuden alkutilasta ja toteuttivat maailman. Rajas oli kiihkein ja nopein, ja jätti muut jälkeensä. Tamas taas oli rauhallinen, ja jäi muista jälkeen. Sattva, suomeksi "kirkas", kulki keskellä. Kaikki mitä on ja mitä tapahtuu johtuu siitä, että nämä yrittävät hallita toisiaan. Näin sattwa kuvastaa valkeaa tulikipinää, punainen tuli vastaa rajas´ia ja sininen tuli tamas´ta.

Elias Lönnrot kirjoitti vuonna 1839:

»Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt rupiak'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä - Indialaisten luomistarinan kanssa.»

[2]

Bodhisattva eli valaistunut on erään käsityksen mukaan ihminen, joka on vapautunut tamasin ja rajasin taistelusta ja ristiriitaisista haluista.
Pohjoismaisia Ukonkirveen, Ukonvasaran, Thorin vasaran ja Mjölnerin riipuskoruja esikristilliseltä ajalta. Yläosaan on kuulunut kiinnitys esimerkiksi kaulanauhaan.

Heikkilä arvelee, että esihistoriallinen Ukon kirves-koru (ylimpänä oheisessa kuvassa) voisi olla tämän käsityksen kuva, jota voisi myös kutsua maailmanpuuksi. Siinä pystysuora "pylväs" kuvaa liikettä auringosta maahan, vaakasuora, kaareva taas syntynyttä maan pintaa. Kolmiomainen muoto näiden risteyskohdassa kuvaisi erilleen ohjautuvia, ja jälleen yhteen tulevia voimia. tässä kuvassa sellainen näkyy selvemmin.

Untamon ja Kalervon suvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Untamo

Timo Heikkilä arvelee, että kertomukseen Untamon ja Kalervon veljessodasta on kertynyt aineksia usealta aikakaudelta vihollisuuksista Suomen maaperällä asuneiden ryhmien välillä. Vanhimmat kerrostumat voisivat periytyä jo Baltiasta tulleen nuorakeraamisen kulttuurin eli "vasarakirveskansan" ja alkuperäisen kampakeraamisen kulttuurin yhteenotoista.

Tarujen Untamon nimi on kuitenkin myöhäisempää, ilmeisesti rautakautista alkuperää, ja liittyy eräiden tutkijoiden mukaan sitä muistuttaviin lukuisiin paikannimiin, joista tunnetuin lienee Laitilan Untamala.lähde? Näitä paikannimiä on eniten Kokemäenjoen rannoilla ja sieltä Päijät-Hämeeseen asti ulottuvalla vyöhykkeellä, ennen tärkeän vesireitin varrella. Untamo-sukuisia paikannimiä esiintyy myös Kokemäenjoelta pohjoiseen Etelä-Pohjanmaalle asti.lähde? Laitilan Untamalassa on myös Kullervoon viittaavia paikannimiä, Kullerjärvi, Kullermäki ja Kullerkallio, jonka päällä on hauta, hiidenkiuas. Myös kansanperinne liittää Untamoa muistuttavia henkilönnimiä Untamoa muistuttaviin paikannimiin.lähde?

Kielitieteellisesti Untamo-sukuisia nimiä arvellaan germaanisiksi,lähde? ja Heikkilä arvelee, että Untamon ja Kalervon vihollisuus olisi muistumaa lähinnä rautakaudelta, jolloin Suomen maaperällä oli germaanista vaikutusta. Untamon suku olisi siten kuvannut lähinnä germaanista vaikutusta saanutta läntisen ja lounaisen Suomen väestöä ja Kalervon tai Kalevan suku itäisempää, lähinnä hämäläistä tai pyyntiväestöä. Myös myöhemmät vaiheet, kuten kristinuskon ja pakanoiden vihollisuudet, ovat varmaankin vaikuttaneet näihin kertomuksiin.lähde?

Akseli Gallen-Kallela:Kullervon kirous. Timo Heikkilä arvelee, että tapaus, jossa Kullervo ensi kertaa turvautuu ukkosen jumalaan, voisi kuvata uuden kulttuurityypin syntymää.

Timo Heikkilä arvelee, että Kalervon suvun tuhosta selvinnyt Kullervo olisi tavallaan henkilöitymä uudelle kulttuurin tyypille. Tämä kulttuuri olisi syntynyt Itä- ja sisä-Suomen väestön keskuudessa länsi- ja lounaissuomalaisen väestön päästessä voitolle ja alkaessa levittäytyä. Itä- ja sisä-Suomen väestön oli selviytyäkseen pakko muodostaa itselleen uusi, sotaisempi ja miehisyyttä korostavampi kulttuuri, joka oli sekoitus omaa aikaisempaa ja länsisuomalaisten (osin germaaneilta periytyvää) kulttuuria. Tarinoiden Kullervokin lopulta kostaa ja iskee takaisin. Heikkilän mukaan tästä kulttuurityypistä tuli merkittävä tekijä myöhemmin suomalaiseksi identifioituun kulttuuriin, ja se levisi läntiseenkin Suomeen. Heikkilä arvelee, että tähän kulttuurin muutokseen on voinut liittyä muun muassa miehisen ukkosenjumalan aseman nousu. Siitä voisi olla jopa rapistunut vihje itse kertomuksessa, nimittäin se, että Kullervo myytiin sepälle, ja vasta sepän vallassa hän vapautti itsensä loitsuilla orjuudesta.

Heikkilän mukaan tämän kaltaisia kulttuurillisia "myönnytyksiä" ovat sisämaan asukkaat voineet joutua tekemään aikojen kuluessa useinkin, ja nämä olisivat kaikki voineet olla vuorollaan veljessodan myytin aiheena. Monesti rannikon väki on saanut uusia vaikutteita vierailta ryhmiltä, ja alkanut sitten entistä aseistetumpana ja järjestäytyneempänä ahdistaa sisämaan väkeä.lähde? Tällöin sisämaan väestö on joutunut omaksumaan uudesta kulttuurista ainakin niitä puolia, joiden ansiosta se on päässyt niskan päälle. Näiden "myönnytysten" ansiosta alkuperäisestä kulttuurista on kuitenkin jäänyt paljon jäljelle. Esimerkiksi suomalais-ugrilainen kieli on säilynyt, ja mahdolliset indoeurooppalaiset tulokkaat on moneen otteeseen sulautettu. Tällaiset "Kullervon kostot" ovat ehkä poikkeuksellisia suomalais-ugrilaisten ja indoeurooppalaisten muinaisissa suhteissa, sillä suomalais-ugrilaiset kielet ovat monissa kohtaamisissa väistyneet pysyvästi. Heikkilän mukaan tämä käsitys selittää luontevasti, miksi alkujaan vierasperäinen, ankara miespuolinen ukkosjumala on juurtunut syvälle suomalaiseen mytologiaan.

Ritvalan helka ja Sääksmäen aurinkokultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sääksmäen Ritvalassa on jo vuosisatojen ajan vietetty keskiaikaisena pidettyä helkajuhlaa, jossa neitojen kulkue on keväisin kulkenut tietyn reitin lauluja laulaen. Vaikka aina on esiintynyt epäilyjä siitä, että juhla saattaisi olla ennemminkin esihistoriallinen ja pakanallinen, ei asiasta ole voitu esittää selvää näyttöä. Timo Heikkilä kuitenkin esittää laajasti ja yksityiskohtaisesti tulkinnan Helka-juhlan taustasta ja merkityksistä.

Seudun huomattavasta merkityksestä jo rautakaudella kertoo se, että Sääksmäen Rapolassa on ollut maan suurin linnavuori, ja Sääksmäeltä tunnetaan myös hämäriä jäänteitä kuningas-perinteestä.lähde? Sääksmäki on myös sikäli poikkeuksellinen seutu, että paikallisperinteessä Sääksmäen on sanottu sijaitsevan ”maailman keskipisteessä”.lähde? Tällä on ehkä viitattu Sääksmäen sijaintiin merkittävien vesistöreittien keskellä, josta on päässyt eri puolille maata.kenen mukaan? Toisaalta maan keskipisteiksi on myös yleisesti kautta maailman sanottu merkittävimpiä aurinkokultti-paikkoja, mm. Kreikan Delfoita. Merkittävään kulttipaikkaan viittaa myös se, että Helka-juhlaa on sanottu vietetyn aina ”maailman alusta lähtien”, ja että juhlan vieton lopettamisen on uskottu aiheuttavan maailmanlopun. Sääksmäellä on myös laulettu auringon laivasta, jonka laulavat neidot ovat kevätkesän aikana houkutelleet alas maan lähelle, jolloin aurinkolaiva on otettu kiinni, laiva poltettu helavalkeissa ja aurinko otettu vangiksi kesän ajaksi, jotta aurinko ja sen pelloille antama elämän voima olisi viipynyt kesän Sääksmäellä. Sääksmäen rannalta Heikkilä löytääkin nykyisin merkityksettömän maapaikan, jonka nimi on Päivän pesä ja aivan sen lähellä on Päivölä (ruotsinnettu Sohlberg). Aurinkolaivan Heikkilä rinnastaa Skandinaviassa tunnetun pronssikautisen maanviljelykulttuurin mytologiaan: aurinkoa kantava laiva on yleinen aihe esim. Ruotsin pronssikautisen agraarikulttuurin kalliopiirroksissa. Tämän ja monien muiden perusteiden pohjalta Heikkilä esittää, että Helka-juhlan aurinkokultti täälläkin olisi jo pronssikautista perua, ja että viimeistään keskisellä rautakaudella juhla on ollut todennäköisesti koko maassa tunnettu, kaikkein merkittävin maata viljelevän väestön kulttijuhla. Sääksmäen lukuisia aurinkoon liittyviä ilmiöitä yhdistää lopulta odottamaton seikka: Timo Heikkilä kertoo Sääksmäen kahdesta kiveen piirretystä auringon kuvasta. Toinen auringoista on piirretty Rapolan linnavuoren alarinteellä sijaitsevaan uhrikiveen.

Esihistoriallisen ajan pakanallinen perinne näyttäytyy muutenkin yllättävän runsaana Sääksmäellä.kenen mukaan? Rapolan linnavuoren rinteellä on rautakautinen muinaispelto, ja sen ympäristössä on kalmistoja ja uhrikiviä. Rapolan itäpuolella Ritvalassa vietetyssä Helkajuhlassa neitokulkueen kulkema reitti on vielä 1800-luvulla ollut T:n muotoinen, Heikkilän mukaan siis Ukonkirveen muotoinen. Tyttöjoukko on aluksi kulkenut "Ukonkirveen" poikittaista alalinjaa myöten, palannut takaisinpäin ja sitten kääntynyt pystylinjalle, joka on johtanut Helkavuorelle. Siellä on asetuttu piiriin, jonka Heikkiä tulkitsee auringon kehäksi. Heikkilän mukaan Helka-riitti kuvaa Ukonkirveessä visuaalisesti toteutetun, auringosta alkaneen "alaspäin luomisen" vastakuvaa: ohran ja muun luomakunnan paluuta kasvussaan kohti elämän lähdettä, aurinkoa. Tytöt ovat aikoinaan kulkeneet laulaen tätä reittiä joka sunnuntai toukotöiden päättymisestä aina juhannukseen saakka eli aktiivisimman kasvukauden ajan, joka viittaa selvästi vanhan pakanallisen maatalousyhteisön hedelmällisyyskultin juhlaan.

Helkajuhlan keskiajalla kristillisiksi muutetut laulut heijastelevat Timo Heikkilän mukaan etäisesti alkuperäisiä agraariperinteen vuodenaikojen kiertoa kuvastavia aiheita. Heikkilä esittää, että alkuperäisen aurinko-juhlan keskeisin laulu on ollut Lemminkäisen virsi, joka kuvastaa rinnakkain kahta erillistä merkitysaluetta: pyhän ohran kasvun vuotuista kiertoa, ja toisaalta ihmisen tietäjäksi tulon prosessia. Sääksmäen agraarikultissa korostui pyhän ohran kasvun vaiheet. Helka-lauluja on laulettu kulkien toukotöiden päättymisestä alkaen, ja samaan ajankohtaan sijoittuu myös Lemminkäisen virren alku: Lemminkäinen - alkuaan manalan tulen jumala Lempo - on keväisellä pellolla toukotöissä, kun hän näkee keskikesäiseen hääjuhlaan valmistautuvasta Päivölästä nousevat, oluen valmistuksesta syntyvät savut. Päivölästä jaellaan kutsuja Päivölän pitoihin, ja niinpä maan kasvun tulta henkilöivä Lemminkäinenkin lähtee matkalle. Heikkilä esittää, että maan ja ohran elämänvoimaa edustava Lemminkäinen nousee maan povesta kohti keskikesän juhlan huipennusta, jolloin taivas ja maa ovat koskettaneet toisiaan ja viettäneet pyhiä häitä. Sen mukaan myös juhannuskokot ilmaisevat Lempo-Lemminkäisen tulen nousemista maan päälle ja ulottumista taivaaseen. Kun Lemminkäinen saapuu Päivölään, on hän kuitenkin auttamatta myöhässä: häät on jo pidetty. Heikkilän mukaan tämä kertoo ohran luonteesta: ohra ei koskaan ehdi valmistua juhannukseen mennessä, vaan se valmistuu vasta elokuussa. Harmistunut Lemminkäinen suuttuu ja joutuu taisteluun Pohjolan isännän kanssa, jolta Leminkäinen nyt elonkorjuun aikaan leikkaa miekallaan pään "kuin tähkän korren päästä". Lähestyvän syksyn kuoleman tunnelmassa kekri-juhlan tienoilla Päivölän isännän vanha vuosi taistelee Lemminkäisen edustaman, tulossa olevan uuden vuoden kanssa. Lemminkäinen voittaa, mutta joutuu pakenemaan manalan saareen, joka heijastelee syksyistä maan elinvoiman hiipumista, kun Lemminkäisen voima vetäytyy maan sisään talven ajaksi.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ukon kirves: Avain kalevalaiseen kulttuuriin. Salo: Pakanallisen kirjallisuuden edistämisseura, 1992. ISBN 951-96195-5-0.
  • Kullervon suku: Erään mielenmaiseman varhaisvaiheet. Kosmos-julkaisu. Helsinki: Vihreä sivistysliitto, 1995. ISBN 951-97115-1-1.
  • Kalevalan metafysiikka ja fysiikka. Helsinki: Like, 1999. ISBN 951-578-631-2.
  • Aurinkolaiva: Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-99-6.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.kalevalaseura.fi/kaku/sivu.php?n=p5a1&s=p5a1s3s2&h=hp5a1&f=fp5s#top
  2. Elias Lönnrot: Alkuluomisesta. Mehiläinen (1839). Löytyy myös Martti Haavion kirjasta Väinämöinen (1950). Kirjassa esitellään eri teorioita maailmansyntymyyttien alkuperästä.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]