A

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo A-kirjaimesta ja sen käytöstä lyhenteenä tai tunnuksena. Katso myös A (täsmennyssivu).
Latin alphabet Aa.svg
 
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Luettelo kirjaimista

A (a) on latinalaisen kirjaimiston ja suomen aakkosten ensimmäinen kirjain.[1][2] A-kirjaimen nimi on suomen kielessä aa ja äännearvo [ɑ].

Latinalaista A-kirjainta vastaa kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen kirjain alfa (Α, α) ja kyrillisten aakkosten ensimmäinen kirjain kyrillinen А (а). Yhdennäköisyydestään huolimatta ne ovat Unicode-merkistössä eri merkkejä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-kirjain on todennäköisesti saanut alkunsa Egyptin hieroglyfien tai seemiläisten kirjoitusmerkkien härän päätä esittävästä kuvamerkistä.[1][2]

Egyptiläinen hieroglyfi, härän pää
Egyptiläinen hieroglyfi
härän pää
Seemiläinen härän pää
Seemiläinen
härän pää
Foinikialainen aleph
Foinikialainen
alef
Kreikkalainen alpha
Kreikkalainen
alfa
Etruskilainen A
Etruskilainen
A-kirjain
Roomalainen A
Roomalainen
A-kirjain

Noin vuoteen 1500 eaa mennessä foinikialaiset olivat antaneet kirjaimelle suoraviivaisen muodon, johon sen seuraavat kehitysvaiheet perustuivat. Foinikialaiset luultavasti omaksuivat merkin nimityksen todennäköisesti oman kielensä tai jonkin muun vanhan seemiläisen kielen härkää merkitsevästä sanasta alef.

Antiikin kreikkalaiset ottivat kirjaimen käyttöönsä merkitsemään A-ääntiötä nimittäen sitä alfaksi. Foinikialaisten alef vastasi eri äännettä (glottaaliklusiili), jolle kreikan kielessä ei ollut käyttöä. Varhaisimmissa kreikkalaisissa kirjoituksissa A-kirjain oli foinikialaiseen tapaan sivuittain. Myöhemmin se kääntyi nykyiseen asentoonsa, vaikka siitä esiintyikin useita paikallisia muunnoksia, joissa kirjain saattoi olla esimerkiksi hieman epätasasuhtainen tai sen keskellä oleva vaakaviiva saattoi olla vinossa.

Etruskit toivat kreikkalaiset kirjoitusmerkit asuinsijoilleen nykyisen Italian alueelle ja ottivat A-kirjaimen käyttöön sellaisenaan. Myöhemmin roomalaiset alkoivat käyttää etruskien kirjaimia latinankielisissä kirjoituksissaan. Tämän kehityksen tuloksena A-kirjaimesta tuli osa latinalaisia aakkosia.

Typographiset muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienen a:n erilaisia glyyfejä.

Roomalaisaikana A-kirjaimesta esiintyi jo monia erinäköisiä muotoja. Ensinnäkin oli monumentaalinen eli lapidaarinen tyyli, jota käytettiin hakattaessa tekstejä kiveen tai muuhun kestävään materiaaliin. Toisaalta oli olemassa jokapäiväisessä käytössä kursiivityyli, jolla yleensä kirjoitettiin vähemmän kestäville pinnoille. Niiden huonomman kestävyyden vuoksi sellaisia tekstejä ei ole säilynyt niin paljon kuin monunemtaalisia, mutta niitä on jäljellä sen verran, että voidaan havaita jo silloin käytetyn kursiivisia suur- ja pienaakkosia sekä puolikursiivisia pienaakkosia. Myös monumentaalisen tyylin ja kursiivin välimuotoja esiintyi. Tunnettuja muunnelmia ovat varhainen puoliunsiaalinen, unsiaalinen sekä myöhempi puoliunsiaalinen.[3]

Pienen a:n kaksi perusmuotoa: "kaksikerroksinen" a ja "yksikerroksinen" ɑ.

Jo Rooman valtakunnan loppuaikoina, 400-luvulla, Länsi-Euroopassa kehittyi useita pienen a:n muotoja. Sellaisia olivat Italiassa käytetty puolikursiivinen minuskeli, Ranskassa merovingilainen ja Espanjassa visigoottilainen minuskeli sekä Brittein saarilla anglosaksinen majuskeli. Kirjainten varhaisempien muotojen yhdistelmänä syntyi 800-luvulla karolinginen minuskeli, joka oli jo lähellä kirjainten nykyisiä muotoja. Tämä tyyppi oli siitä lähtien kirjoja jäljennettäessä yleisimpänä käytössä kirjapainotaidon keksimiseen saakka.[3]

Pienen a:n eri tyypit lienevät saaneet alkunsa siten, että nopeasti kirjoitettaessa ison A:n yläosan muodostava kolmio pyöristyi ja sen alaosa supistui, vasen alasakara katosi lopulta kokonaan, jolloin päädyttiin nykyiseen muotoon ɑ.[4] Muotoon a taas on myöhemmin päädytty pidentämällä silmukkaa ja vetämällä oikealta kaari sen ylle.[4] Italiassa olivat jo 1400-luvulla käytössä nämä molemmat päätyypit, joista edellistä nimitetään itaaliseksi, jälkimmäistä roomalaiseksi.

Itaalisessa muodossa yksinkertaisimmillaan on vain ympyrä ja sitä oikeassa reunassa sivuava tangentti. Se esiintyy joissakin painetuissakin kirjasinlajeissa, varsinkin kursiivissa, ja siihen pohjautuvat myös kaunokirjoituksessa käytetyt muodot. Useimmat painossa käytetyt kirjaisinlajit perustuvat kuitenkin roomalaiseen muotoon, nykyisissä groteskeissa tyypeissä kursivoidutkin.[4]

Joissakin yhteyksissä "a" ja "ɑ" katsotaan kahdeksi eri merkiksi. Koska jälkimmäinen muistuttaa muodoltaan kreikkalaista alfaa, sille on annettu nimi latinalainen alfa.[4] Sillä on Unicodessa oma koodiarvonsakin, U+0251.[4] Esimerkiksi kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa |a| ja |ɑ| tarkoittavat kahta eri vokaaliäännettä, joista |ɑ| on takaisempi kuin |a|.[5]


A suomen kielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-kirjainta vastaava äänne on suomen kielessä [ɑ], lavea väljä takavokaali[1][2], joka äännetään suuväylä väljänä. Suomen kielessä [ɑ]:ta äännettäessä kieli vetäytyy hieman taaksepäin ja huuliaukko on lavea; huulet eivät osallistu ääntämiseen.

Äänteen etuvokaalinen vastine on [æ], jota vastaa suomen kielessä kirjain ä.

A on suomen yleiskielen yleisin kirjain.[6]

Muita esitystapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Braille A1.svg

A a
ASCII 65 97
Unicode U+0041 U+0061

A-kirjaimen merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A-viestilippu, jolla on erityismerkitys sukeltaja vedessä
  • Hitsauksessa
    • a-mitta on ideaalisen tasakylkisen pienahitsin korkeus, jonka suunnittelija on määritellyt
  • Joukkueurheilulajeissa
    • A kirjaimella voidaan merkitä joukkueen varakapteenia
  • Paperin kokoluokitusstandardissa (ISO 216)
    • A yhdistettynä numeroon 0–10 määrittelee paperin koon A-sarjassa, esimerkiksi A0, A1, A2, A3, A4, ja niin edelleen[8]
  • Tietotekniikassa
    • <a> on HTML-kielen (myös XHTML) elementti (engl. tag), jota käytetään href-attribuutin kanssa muun muassa hyperlinkin määrittelemiseen

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Rantala, Risto & Suramo, Ari: Otavan Tietosanakirja, s. 9. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2002. ISBN 951-1-17811-3.
  2. a b c d e f g Matti Eskola: Suuri suomalainen tietosanakirja. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988. ISBN 951-643-289-1.
  3. a b Patricia Bayer (toim.), David Diringer: ”A”, Encyclopedia Americana I: A–Anjou. Grolier Incorporated, 2000. ISBN 0-7172-0133-3.
  4. a b c d e Jukka Korpela: ”Gemena-a:n kaksi perusmuotoa”, Kirjainten tarinat, s. 43. {{{Julkaisija}}}, 2011. Teoksen verkkoversio.
  5. Jukka Korpela: ”Vaihteleva ääntämys”, Kirjainten tarinat, s. 43. , 2011. Teoksen verkkoversio.
  6. Matti Pääkkönen: A:sta ö:hön. Suomen yleiskielen kirjaintilastoja. Kielikello, 1991, nro 1, s. 3. Artikkelin verkkoversio.
  7. a b Koululaisen tietosanakirja, s. 7. Gummerus Kustannus Oy, 1993. ISBN 951-20-4045-X.
  8. a b c d e f g h Facta 2001, 1. osa, s. 1. WSOY, 1981. ISBN 951-0-10222-9.