G

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjainta. G on myös ruotsalainen elokuva
Latin alphabet Gg.svg
 
Latinalaiset aakkoset
Aa Bb Cc Dd
Ee Ff Gg Hh Ii Jj
Kk Ll Mm Nn Oo Pp
Qq Rr Ss Tt Uu Vv
Ww Xx Yy Zz
Luettelo kirjaimista

G (g) on latinalaisen kirjaimiston ja myös suomen aakkosten seitsemäs kirjain. G-kirjaimen nimi on suomen kielessä gee ja äännearvo joko [ɡ] tai [ŋ].

Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista G-kirjainta vastaa gamma (Γ, γ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Г (г).

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latinalainen aakkosto ei aluksi tuntenut G-kirjainta. Kreikan gammasta (Γ) juontuvalla C-kirjaimella merkittiin sekä äännettä k että sen soinnillista vastinetta g. Lisäksi k-äännettä merkittiin K-kirjaimella A:n edellä ja Q-kirjaimella V:n edellä.[1]

G-kirjaimen syntyminen on selitetty siten, että C-kirjaimeen lisättiin tarke. Näin C-kirjaimesta saatiin G, jolla merkittiin g-äännettä. C-kirjain jäi k:n merkiksi.[1][2]

Aakkosissa G sijoitettiin seitsemänneksi, F:n jälkeen. Ratkaisuun vaikutti mahdollisesti se, että tällä kohdalla aakkosissa oli aikoinaan ollut Z, kreikkalaisen zeetan vastine, mutta kun Z oli jäänyt latinassa pois käytöstä, sen paikka ikään kuin oli jäänyt vapaaksi. Kun Z myöhemmin tuli uudestaan käyttöön latinaan omaksutuissa kreikkalaisperäisissä lainasanoissa, se lisättiin aakkosten loppuun.[3]

Toisen selityksen mukaan G-kirjain on kehittynytkin zeetasta. Se sijaitsi kreikan aakkostossa kohdalla, johon G myöhemmin tuli. Zeetan tarkoittamalle äänteelle ei latinassa ollut käyttöä. Kirjoitusasultaan eräät zeetan ja gamman muodot muistuttivat kulmikasta C-kirjainta. Kun zeeta, gamma ja myös kappa muistuttivat toisiaan, niitä käytettiin sekaisin g- ja k-äänteen merkkeinä. Myöhemmin gammasta kehittynyt C-kirjain vakiintui k-äänteen merkiksi ja zeetasta kehittynyt G-kirjain g-äänteen merkiksi. Kapasta kehittynyt K-kirjain jäi vain rajattuun käyttöön.[2]

G-kirjaimen keksijänä on vanhastaan mainittu 200-luvulla eaa. elänyt Spurius Carvilius Ruga,[1][4] mutta kirjain on kuitenkin ollut käytössä jo ennen häntä. Appius Claudius Caecus on myös mainittu G:n keksijäksi.[2]

C:n ja G:n samankaltaisuus mahdollisti aiempien kaiverrusten korjailemisen.lähde?

G suomen kielessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

G-kirjain esiintyy suomessa vieras- ja slangisanoissa soinnillisen velaariklusiilin eli [ɡ]-äänteen merkkinä. G:n ääntämyksessä on vaihtelua ja se saattaa ääntyä myös puolisoinnillisena tai soinnittomana (g ~ ɢ ~ k).[5]

Kirjainyhdistelmä ng merkitsee suomen kielessä velaarista nasaalia [ŋ] eli ns. äng-äännettä. Suomen kielessä se esiintyy pääasiassa nk-yhdistelmän astevaihteluparina heikossa asteessa, esimerkiksi sanassa kengät (lausutaan keŋŋät). Joissakin lainasanoissa esiintyy myös yhdistelmä gn, joka tavallisimmin lausutaan ŋn, esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali.

Vanhassa kirjasuomessa g-kirjaimella tai yhdistelmällä gh merkittiin myös frikatiiviäännettä ɣ esimerkiksi sanoissa wlgos (ulos), jalghan tai jalan (jalan) ja lugun (luvun). Tämä äänne esiintyi suomen kielessä vielä tuohon aikaan k:n astevaihteluparina heikossa asteessa[6], ja se muistutti heikosti äännettyä g:tä. Jo 1700-luvulle tultaessa tämä äänne kuitenkin hävisi suomen kielestä kadoten useimmissa tapauksissa kokonaan, mutta eräissä tapauksissa sen vastineena on nykyisin v tai j.[6] Vain Rauman seudun murteissa ɣ säilyi 1900-luvun alkuun asti. Suomen oikeinkirjoituksessa g kuitenkin säilyi 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin kirjoitettiin esimerkiksi sugun (suvun).[7]

Tämän lisäksi g-kirjainta on aikoinaan käytetty ng-yhdistelmässä k-äänteen merkkinä kuten sanassa hengi (henki), ja j-äänteen merkkinä kuten sanassa welgilleni (veljilleni).[8]

G muissa kielissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

G on eri kielissä saanut muita äännearvoja niiden historiallisen kehityksen aikana tapahtuneiden äänteenmuutosten vuoksi. Palatalisaation myötä jo kansanlatinassa lienee tunnettu etuvokaalien (i e) edellä äänneasu postalveolaarisena affrikaattana [dʒ], joka edelleen esiintyy italiassa.[9] Ranskassa tämä äänne on yksinkertaistunut frikatiiviksi [ʒ], ja vielä pidemmälle se on kehittynyt espanjassa ja portugalissa, joissa se on menettänyt soinnillisuutensa ja takaistunut jälleen velaariseksi: [x][9]; amerikanespanjan murteissa jopa [h].lähde? Kaikki nämä äänteet kuitenkin kirjoitetaan mainituissa kielissä edelleen G-kirjaimella.[9]

Englannin kielessä g:n ääntämys e:n ja i:n edellä vaihtelee riippuen sanan alkuperästä. germaanisperäisissä sanoissa se ääntyy silloinkin yleensä soinnillisena velaariklusiilina (g), esimerkiksi sanoissa get ja give, mutta latinasta tai kreikasta lainatuissa sanoissa affrikaattana [dʒ], esimerkiksi general, magic.[9]

Latinalaisen aakkosiston omaksuneiden kielten joukossa muutoksia ovat mm. puolivokaalinen äänneasu [j] ruotsissa myöhemmän, erillisen palatalisaation myötä ja soinniton [k] islannissa.

Näistä erillään tulee pitää ne tapaukset, joissa G:lle on asetettu eroava äännearvo jo kielen kirjoitusjärjestelmää luotaessa, esim. fidžin velaarinen nasaali [ŋ].

Muita esitystapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Braille G7.svg

G g
ASCII 71 103
Unicode U+0047 U+0067

G-kirjaimen merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienen g:n merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ison G:n merkityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Appius Claudius Caecus and the Letter Z James Grout. Viitattu 20.8.2014. (englanniksi)
  2. a b c Hempl, George: The Origin of the Latin Letters G and Z. Transactions and Proceedings of the American Philological Association, 1899, nro 30. The Johns Hopkins University Press. doi:10.2307/282560. Artikkelin verkkoversio.
  3. Jukka Korpela: ”C:stä syntynyt”, Kirjainten tarinat, s. 64. , 2011. Teoksen verkkoversio.
  4. Questions by Plutarch kohdat 54 and 59
  5. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 6, 7. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  6. a b Jukka Korpela: ”Vanhan kirjasuomen gh tai g”, Kirjainten tarinat, s. 66. , 2011. Teoksen verkkoversio.
  7. Lehikoinen Laila, Kiuru Silva: Kirjasuomen kehitys, s. 76. 4. painos. Helsinki: , 1998. ISBN 951-45-8117-2.
  8. Häkkinen, Kaisa: ”Äänteistön ja oikeinkirjoituksen kehitys”, Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  9. a b c d Jukka Korpela: ”G:n äänteellinen kehitys”, Kirjainten tarinat, s. 67. , 2011. Teoksen verkkoversio.