Assimilaatio (fonetiikka)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Assimilaatio[1] foneettisena ilmiönä tarkoittaa äänteen muuttumista toista äännettä muistuttavaksi tai jopa sulautumista siihen. Suomen kielessä assimilaatio on ominaista etenkin n:lle. Esim. suomen sananmuodoissa, joiden loppuäänne on yleensä n, tämä n tavallisesti korvautuu p-alkuisen sanan edellä tavallisesti m:llä ja k-alkuisen sanan edellä tavallisesti äng-äänteellä. Kirjoituksessa tätä ei merkitä. Sen sijaan potentiaalin ne-tunnuksen ja toisen partisiipin nut-, nyt- tai nee-tunnuksen alku-n:n assimiloituminen edeltävän konsonantin kaltaiseksi merkitään, esimerkiksi juossee (ilman assimilaatiota olisi juosnee), ollut (ilman assimilaatiota olisi olnut). Toisaalta tällaisen tunnuksen edellä t-loppuisessa vartalossa t assimiloituu n:ksi, esim. osannut (ilman assimilaatiota olisi osatnut), osannee (ilman assimilaatiota olisi osatnee).

Ruotsin kielessä imperfektin tunnuksen -de alku-d assimiloituu soinnittoman konsonantin edellä sitä muistuttavaksi soinnittomaksi äänteeksi, t:ksi, esim. läste (ilman assimilaatiota olisi läsde).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Juva: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Wiik, s. 170–176.