Prosodia
Prosodia[1] on puhutussa kielessä prosodisten ominaisuuksiensa summa eli sanojen painon ja ajoituksen, sanan osien pituuden, äänen sävyn, äänen korkeuden, sävelkulun ja intonaation avulla tapahtuvaa kommunikoinnin tehostamista tai merkityksen täydentämistä.[2] Puheen prosodiset vihjeet valottavat lauserakennetta ja merkityksiä. Kirjoitetussa kielessä tämä ei ole mahdollista ja usein välimerkit tai erilliset ääntömerkit toimivat prosodisten vihjeiden tavoin lauserakenteen selventäjinä. [3]
Prosodiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prosodiset eli suprasegmentaaliset ominaisuudet [4] ovat eräitä sanojen ja lauseiden merkityksiä luovia ominaisuuksia segmentaalifoneemien rinnalla. Termi 'suprasegmentaali' viittaa nimessä siihen, että kirjoitetusta tekstistä noita ominaisuuksia ei ole mahdollista segmentoida samoin kuin esimerkiksi kirjaimia, grafeemeja.
Suprasegmentaaleja ominaisuuksia ovat kesto, paino ja korko eli sävelkulku. Kahdesta jälkimmäisestä ominaisuudesta yhdessä käytetään myös nimitystä intonaatio.
Suomessa edellä mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä erottavaa tehtävää, mutta esimerkiksi mandariinikiinassa on eriteltävissä nouseva, laskeva, nousevalaskeva ja tasainen sävelkulku, jotka vaikuttavat sanan merkitykseen. Tällaisia kieliä kutsutaan sävelkieliksi. Vieraan kielen puhujan näkökulmasta suomen kielessä voitaisiin analysoida olevan äänteiden keston muodostama merkitysero (esimerkiksi sanoissa sata, sataa), suomen kielen kannalta on kuitenkin luontevampaa laskea kyseessä olevan kaksi peräkkäistä foneemia pidennyksen sijaan, sillä suomen fonotaktiset säännöt grafeemien ja foneemien vastaavuudesta joutuisivat ristiriitaan.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.
- Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4. Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3.