Paralingvistiikka
Paralingvistiikka tai parakieli viittaa niihin inhimillisen viestinnän ominaisuuksiin, jotka kulkevat (lähinnä puhutun) kielen mukana mutta joita ei kielitieteellisessä mielessä pidetä kielellisinä eli lingvistisinä, koska ne eivät erota sanojen tai lausumien merkityksiä toisistaan. Yleensä nämä ominaisuudet ovat prosodisia: äänenvoimakkuus, äänenkorkeus, ääniala, äänenväri jne. (sikäli kuin nämä eivät toimi lingvistisesti).[1]
Ominaisuudet, jotka eivät vaadi puhetta lainkaan, katsotaan yleensä ekstralingvistisiksi, mutta sellaisiakin näkemyksiä esiintyy, joissa esimerkiksi puhumisen aikaiset ilmeet, käsillä tehtävät eleet ja kehonasennotkin luetaan parakieleen kuuluviksi.[2] Ekstralingvistisiksi eli kielenulkoisiksi mutta viestinnällisiksi ja (yleensä) kulttuurisesti vaihteleviksi ymmärretään kielenulkoiset viestinnän piirteet, jotka eivät ole analysoitavissa kielitieteen termein (ainakaan siinä muodossa kuin kielitiede yleensä ymmärretään). Edellä mainittujen lisäksi näihin kuuluu puhujan ja kuulijan välisen tilan hallinta eli proksemiikka.[3]
Yleisemmin parakieleen kuuluviksi luetut ilmiöt ovat kuitenkin sellaisia, jotka jossakin toisessa kielessä saattavat olla lingvistisiä. Esimerkiksi englannissa vokaalin kesto ei vaikuta sanan merkitykseen, toisin kuin suomessa, jossa niin vokaalien kuin konsonanttienkin kvantiteetti erottaa sanan merkityksiä (esim. tuli – tuuli, tuli – tulli), mutta vokaalia pidentämällä englanninpuhujakin voi vaikuttaa sanan tulkintaan tai antaa huomaamattaankin kuulijalle tietoa itsestään ja sosiolingvistisestä taustastaan. Tällaiset vihjeet ovat osin kieli- ja kulttuurikohtaisia, osin mahdollisesti universaaleja eli liittyvät ihmiseen eläinlajina.[1][4] Samoin esimerkiksi henkäyssointi on äänihuulten konfiguraatio, jota joissakin (ennen kaikkea Pohjois-Intian indoeurooppalaisissa[5]) kielissä käytetään lingvistisesti erottamaan sanojen merkityksiä toisistaan, mutta englannissa sillä voi paralingvistisesti osoittaa ’syvää tunnetta, seksuaalista himoa’ ja japanissa taas ’kunnioitusta, myöntymystä’.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi 1976: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 324. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Hakulinen & Ojanen 1976, s. v. parakieli
- ↑ Thibault, Paul J.: The reflexivity of human languaging and Nigel Love’s two orders of language. Language Sciences 61, 2017.
- ↑ Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (neljäs laitos), s. 145. Blackwell, 1997.
- ↑ a b Crystal, David: The Cambridge encyclopedia of language (toinen laitos), s. 171. Cambridge University Press, 1997.
- ↑ Ladefoged, Peter: Vowels and consonants: An introduction to the sounds of languages, s. 123. Blackwell, 2001.