Panarabialaisuus
Panarabialaisuus, myös panarabismi tai arabismi, on liike, joka korostaa arabimaiden kulttuurista ja poliittista yhtenäisyyttä. Se on lähtöisin 1800- ja 1900-luvun taitteesta, kun lukutaidon yleistyminen johti Lähi-idän arabien keskuudessa kulttuuriseen ja kirjalliseen renessanssiin, jota kutsutaan nimellä Nahda tai al-nahḍah al-adabiyyah. Se puolestaan johti liikehdintään, jonka seurauksena useat arabivaltiot erkanivat ja itsenäistyivät Osmanien valtakunnasta 1910-luvulla ja eurooppalaisten siirtomaavaltojen alaisuudesta 1950- ja 1960-luvulla.[1]
Panarabialaisuuden kannalta ensimmäinen merkittävä tapahtuma oli Baath-puolueen perustaminen vuonna 1943. Puolueen perustivat panarabismin ideologit Michel Aflaq ja Salah al-Din Bitar. He perustivat puolueen haaraosastoja useisiin maihin, ja Baathista tuli Syyriassa ja Irakissa hallitseva puolue.[1]
Toinen panarabialaisuuden kannalta merkittävä tapahtuma oli Arabiliiton perustaminen vuonna 1945. Järjestön tehtävänä on parantaa jäsenmaidensa välisiä suhteita sekä edistää koko arabimaailman etuja. Arabiliitto kokeili vuonna 1958 yhdistää kaksi arabimaata, Egyptin ja Syyrian, mutta niiden liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta jäi lyhytikäiseksi ja hajosi vuonna 1961 Syyriassa tapahtuneeseen vallankaappaukseen. [1]
Panarabialaisuuden huomattavin ja karismaattisin edistäjä oli Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser, ja liike saavutti hänen johdollaan suurimman poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikutuksensa. Nasserin kuoleman jälkeen nousi kuitenkin esiin syvä pettymys panarabismin kyvyttömyyteen saada aikaan pysyvää vaurautta arabimaailmassa. Se johti puolestaan radikaalin islamismin suosion nousuun.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Pan-Arabism Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.3.2022. (englanniksi)