Leninin testamentti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Leninin testamentti on kommunistijohtaja Vladimir Leninin viimeisinä elinvuosinaan sanelema kirje, jossa hän toi julki näkemyksensä seuraajakysymykseen. Venäjän kommunistisen puolueen 13. edustajakokous pidettiin toukokuussa 1924, ja siellä päätettiin saman vuoden tammikuussa kuolleen Leninin seuraajasta. Lenin oli sairastellut paljon ja oli ollut syrjässä aktiivisesta politiikan teosta jo jonkin aikaa. Kirjeessään Lenin otti kantaa mahdollisiin seuraajaehdokkaisiinsa, joita hän myös kritisoi. Erityisesti Lenin kiinnitti huomiota Josif Staliniin ja Lev Trotskiin, joiden keskinäisten riitojen hän pelkäsi johtavan puolueen hajoamiseen. Hän mainitsi myös Lev Kamenevin, Grigori Zinovjevin, Nikolai Buharinin ja Georgi Pjatakovin sekä heidän puutteensa.

Testamentin sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin ja Trotski saivat molemmat osansa kritiikistä, mutta Lenin piti Trotskia kuitenkin Stalinia parempana seuraajaehdokkaana. Kirjeessään hän suosittelee Stalinin syrjäyttämistä:

Stalin on liian karkea, ja tämä puutteellisuus, joka on täysin siedettävää meidän, kommunistien, keskuudessa ja kanssakäymisessä, käy sietämättömäksi pääsihteerin toimessa. Siksi kehotan tovereita harkitsemaan keinoa Stalinin siirtämiseksi pois tältä paikalta ja nimittämään tälle paikalle toisen henkilön, joka kaiken muun puolesta eroaisi toveri Stalinista edukseen vain yhdessä suhteessa, olisi nimittäin suvaitsevampi, lojaalimpi, kohteliaampi ja huomaavaisempi tovereita kohtaan, vähemmän oikutteleva jne.” Stalinin kasvanut vallanhimo herätti myös huolta Leninissä.

Lenin kritisoi Trotskia, mutta antoi tälle selvemmin tukensa:

Toisaalta toveri Trotskin erikoisuutena eivät ole ainoastaan huomattavat kyvyt. Henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan hän lienee kyvykkäin mies nykyisessä keskuskomiteassa, mutta hän on myös liian itsevarma otteissaan ja liiaksi viehättynyt asioiden puhtaasti hallinnolliseen puoleen.

Tämän lisäksi Lenin otti kirjeessä kantaa kansojen itsemääräämisoikeuteen. Lenin ei kannattanut Stalinin linjaa vallan keskittämisestä Moskovaan, vaan peräänkuulutti ”varovaisuutta, suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä” vastustaen isovenäläistä asennoitumista.

Zinovjevista ja Kamenevista Lenin totesi, että heille voitaisiin antaa anteeksi se, että he olivat vastustaneet lokakuun vallankumousta ratkaisevalla hetkellä vuonna 1917.

Testamentin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiettävästi Lenin saneli pääosan kirjeestä 23.–31. joulukuuta 1922 sihteereilleen Lidija Fotijevalle ja Maria Voloditševalle. Osa kirjeen alusta vuoti Leninin sihteerien kautta Stalinin tietoon ennen kuin kukaan muu tiesi siitä. Lenin teki siihen vielä 4. tammikuuta 1923 kuuluisan lisäyksen, jossa vaati Stalinin erottamista pääsihteerin tehtävistä tämän karkean käytöksen vuoksi. Kirjeellä ei alkujaan ollut otsikkoa, mutta se nimettiin myöhemmin ”Leninin testamentiksi”.

Leniniä innoitti Stalinin kansallisuuspolitiikan tuomitsemiseen vuoden 1922 lopulla kärjistynyt Gruusian kysymys. Tällöin Stalin ja hänen suojattinsa Sergo Ordžonikidze pyrkivät brutaalein keinoin Georgian venäläistämiseen. Leniniä järkytti varsinkin marraskuussa 1922 sattunut tapaus, jossa Ordžonikidze oli kesken kokouksen hyökännyt puukon ja raskaan paperipainon kanssa Georgian kommunistijohtaja Mikheil Okudžavan kimppuun, ja Stalin pyrki jälkeenpäin suojelemaan Ordžonikidzea seurauksilta.

Leninin vaimo Nadežda Krupskaja säilytti kirjeen kopioita ja sen sisältö oli tarkoitus julkistaa seuraavassa puoluekokouksessa, jotta puolueen politbyroo ei voisi salata sen sisältöä. Krupskaja ei toimittanut kirjettä huhtikuun 1923 edustajakokoukseen, koska Lenin oli tuolloin vielä elossa, mutta hän näytti sen Zinovjeville. Testamentin Georgian-kysymystä käsitellyt osa jaettiin tuolloin kirjallisena kokousedustajille, mutta sitä ei julkaistu lehdissä, kuten Lenin oli toivonut. Lenin kuoli 21. tammikuuta 1924. Muutamaa päivää ennen toukokuun 1924 seuraavaa edustajakokousta Krupskaja luovutti kopion koko testamentista Kameneville, jonka oli tarkoitus viedä asia eteenpäin.

Leninin kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin kuoltua Trotski tyytyi passiivisen sovittelijan rooliin ja oli parhaimmillaankin marginaalisessa oppositiossa Stalinin, Kamenevin ja Zinovjevin muodostamaa troikkaa vastaan. Trotski ei noussut haastamaan valtaansa kasvattanutta Stalinia eikä käyttänyt hyväkseen Leninin kirjettä, jolla olisi voinut hyökätä Stalinin auktoriteettia vastaan. Päivää ennen edustajakokouksen alkua, 24. toukokuuta 1924, Zinovjev ja Kamenev kutsuivat koolle 57 puoluejohtajaa epäviralliseen kokoukseen eli ”vanhimpain neuvostoon” ja ajoivat siellä läpi päätöksen, että Leninin testamenttia ei julkistettaisikaan edustajakokouksessa eikä missään muuallakaan. Trotski ja Krupskaja vastustivat päätöstä, mutta noudattivat sitä edustajakokouksessa eivätkä tuoneet testamentin olemassaoloa esiin. Kirjeen sisältö kyllä selostettiin edustajakokoukseen saapuneille delegaatioille suljetuissa tapaamisissa, jokaiselle erikseen, mutta edustajia kiellettiin kertomasta siitä julkisesti ja heitä kehotettiin samalla tukemaan Stalinin uudelleenvalintaa. Stalin valittiinkin puoluekokouksessa uudelleen puolueen pääsihteeriksi Leninin suosituksen vastaisesti.

Neuvostoliiton ulkopuolella tieto Leninin testamentista mainittiin ensimmäisen kerran menševikkien Pariisissa julkaisemassa Sotsialistitšeski Vestnik -lehdessä heinäkuussa 1924. Varsinaisesti sen sisällön toi läntisen maailman tietoon amerikkalainen kirjailija, runoilija ja poliittisesti vasemmalle kallistunut aktivisti Max Eastman vuonna 1925 julkaisemassaan kirjassa Since Lenin Died. Puoluekurin avulla Trotski pakotettiin kirjoittamaan länsimaisissa vasemmistolehdissä julkaistu vastine, jossa Eastmanin kirja tuomittiin vastavallankumouksellisena ja Leninin sanottiin jättäneen jälkeensä vain vähämerkityksisiä salaisia ohjeita eikä mitään julkisuuteen tarkoitettua testamenttia. Eastman julkaisi Leninin testamentin kokonaisuudessaan New York Times -lehdessä 18. lokakuuta 1926, jolloin se synnytti kansainvälisen sensaation. Eastman alkoi myöhemmin vastustaa kommunismia petyttyään Stalinin Neuvostoliittoon.

Puolueoppositio pakotti Stalinin lukemaan Leninin testamentin ääneen kommunistisen puolueen keskuskomitean suljetussa istunnossa heinäkuussa 1926, mutta Stalin onnistui kääntämään sen edukseen korostamalla, että Lenin oli arvostellut Trotskia, Zinovjevia ja Kamenevia vanhoista linjavirheistä, mutta häntä (Stalinia) vain sopimattomasta luonteesta. Stalin lupasi, että seuraava puoluekokous voisi päättää testamentin julkaisemisesta. Joulukuussa 1927 kokoontunut 15. puoluekokous päätti julkaista kaikki Leninin viimeisinä vuosinaan sanelemat tekstit, mutta Leninin testamentti jätettiinkin pois julkaisusarjasta. Sitä painettiin erillisenä lehtisenä rajoitettu painos luotettaville puolueen jäsenille, mutta ei tiedetä ketkä saivat lopulta nähdä sen. Stalin lainasi Leninin testamentissaan hänestä esittämää luonnehdintaa myös keskuskomitean istunnossa lokakuussa 1927 pitämässään puheessa (”Kyllä toverit, minä olen karkea – karkea puolueen hajottajia kohtaan”), joka julkaistiin tuoreeltaan Pravdassa. Kun puhe myöhemmin julkaistiin uudelleen Stalinin kootuissa teoksissa, testamentista poimitut Lenin-sitaatit oli sensuroitu siitä pois. Stalinin aikana Neuvostoliitossa pidätettiin tuhansia ihmisiä, jotka yrittivät levittää testamentin kopioita laajemmalle lukijakunnalle.

Neuvostoliitossa Leninin testamentista saatiin tietää laajemmin vasta Stalinin kuolemaa seuranneen suojasään aikoihin, kun Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin rikokset puheessaan puoluekokoukselle vuonna 1956.[1]

Kirjeen aitous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Stephen Kotkinin mukaan ei voida varmasti osoittaa Leninin sanelleen kirjettä itse, sillä siitä tunnetaan vain konekirjoitettuja kopioita eikä sanelusta ole merkintöjä sihteerien pitämissä hoitopäiväkirjoissa. Kotkin pitää mahdollisena, että Krupskaja tai joku muu olisi laatinut kirjeen sisällön Leninin nimissä. Lähes kaikki muut historioitsijat ovat kuitenkin pitäneet Leninin kirjettä aitona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928, s. 473, 488–494, 498–501, 527, 546–548, 553, 572–573, 605–609, 614, 647–648, 654, 825, 835, 846, 850. Penguin Books 2014.
  • Pursiainen, Christer: ”Leninin testamentti”, Trotski, s. 7–35. Gummerus, 2012. ISBN P9789512090204.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1956: Khrushchev lashes out at Stalin BBC. Viitattu 22.10.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]