Vasemmisto-oppositio (Neuvostoliitto)
Vasemmisto-oppositio oli Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa 1920-luvulla vaikuttanut ryhmä, joka arvosteli puoluejohdon politiikkaa ja varsinkin sitä tapaa, jolla uutta talouspolitiikkaa (NEP) tulkittiin Vladimir Leninin kuoleman jälkeen. Vasemmisto-opposition mielestä puolue oli poikkeamassa liikaa sosialismin periaatteista kapitalismin ja markkinatalouden suuntaan. Opposition johtajana pidettiin Lev Trotskia. Vuosina 1926–1927 eräät Trotskin aiemmat vastustajat olivat liitossa hänen kanssaan, jolloin vasemmisto-oppositiosta tuli niin sanottu yhdistynyt oppositio. Vallan itselleen keskittänyt puolueen pääsihteeri Josif Stalin vaiensi opposition 1920-luvun lopussa, mutta omaksui osittain sen taloudellisen ohjelman viisivuotissuunnitelmien muodossa.
Vasemmisto-opposition synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Leninin vuonna 1921 lanseeraama NEP-politiikka oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta se ei koskaan ollut suosittu kommunistisen puolueen johdossa, koska sen pelättiin johtavan uuden porvariston syntyyn. Näkyvin kriitikoista oli jo Leninin eläessä Lev Trotski, jonka mielestä koko kansantalouden suunnittelu olisi pitänyt antaa keskitetysti Gosplanin käsiin ja teollisuuden kehittämiseen panostaa huomattavasti enemmän. Leninin jäätyä sairautensa vuoksi sivuun päätöksenteosta Trotski alkoi vuoden 1923 aikana arvostella entistä näkyvämmin puoluejohdon talouspolitiikassa tekemiä virheitä, joiden seurauksena teollisuustuotteiden hinnat olivat karanneet käsistä ja talonpojat alkoivat jälleen pantata maataloustuotteita niiden myymisen sijasta. Trotskin kritiikin innostamana puolueesta nousi esiin ryhmä, joka vaati NEP-politiikasta luopumista ja valtion roolin kasvattamista taloudessa. Osa puoluejohtajista pelkäsi Trotskin aloittaneen valtataistelun puolueen hallinnasta Leninin jälkeen, joten Grigori Zinovjev, Lev Kamenev ja pääsihteeri Josif Stalin muodostivat niin sanotun troikan, jonka päämääränä oli pysäyttää Trotskin eteneminen valtapelissä. Tämän jälkeen kiista laajeni talouspoliittisista erimielisyyksistä koskemaan myös Stalinin tapaa johtaa puoluekoneistoa, jota Trotskin kannattajat pitivät epädemokraattisena, byrokraattisena ja liian keskusjohtoisena.[1][2]
Trotski arvosteli lokakuun alussa 1923 puolueen sisäistä päätöksentekoa ja Stalinin toimia keskuskomitealle osoittamassaan avoimessa kirjeessä. Kaikkiaan 46 merkittävää puolueen jäsentä allekirjoitti 15. lokakuuta 1923 julkistetun samansisältöisen julistuksen, jossa toistettiin Trotskin kritiikki väärästä talouspolitiikasta ja haitallisesta vallan keskittymisestä puolueen sihteeristölle. Julistus merkitsi vasemmisto-opposition ensimmäistä avointa esiin astumista, vaikka suurin osa allekirjoittajista liittikin mukaan henkilökohtaisia varauksia julistuksen sisällön suhteen. Trotski itse ei allekirjoittanut 46:n julistusta, mutta mukana oli muun muassa Jevgeni Preobraženskin ja Georgi Pjatakovin kaltaisia tunnettuja nimiä. Puoluejohto tuomitsi julistuksen vahingollisena ryhmäkuntaisuutena. Trotski jatkoi arvostelua joulukuussa 1923 kirjana julkaisemassaan artikkelikokoelmassa Novyi kurs (”Uusi suunta”) ja monet muut liittyivät debattiin. Trotskin-vastaisuus sai tässä vaiheessa aiemman vasemmistokommunistien johtajan Nikolai Buharinin liittymään troikan puolelle, mikä heikensi vasemmisto-opposition mahdollisuuksia voittaa kamppailu puolueesta. Vasemmisto-opposition ja troikan kiista ajoi puolueen avoimeen hajaannukseen erityisesti Leninin kuoltua tammikuussa 1924.[3][4]
Vasemmisto-opposition ja Trotskin vastaisen kamppailun yhteydessä Stalin kehitti vastavedoksi teorian ”sosialismista yhdessä maassa”, jonka hän julkisti joulukuussa 1924. Koska Trotski puhui jatkuvan maailmanvallankumouksen välttämättömyydestä, Stalin keksi sille vastakkaisen opin, jonka mukaan sosialismia voitaisiin rakentaa yksin Neuvostoliitossa, vaikka muu maailma pysyisi vielä pitkään kapitalistisena.[5][4]
Yhdistynyt oppositio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1925 aikana myös Zinovjev ja Kamenev tulivat siihen tulokseen, että NEP-politiikka ja vallan keskittyminen Stalinin johtamalle koneistolle olivat menneet liian pitkälle, ja he kääntyivät Stalinia vastaan. Buharin sen sijaan pysyi Stalinin liittolaisena ja ryhtyi vaatimaan, että NEP-politiikan markkinavetoisuutta olisi vietävä entistäkin pidemmälle. Stalinin asema oli tässä vaiheessa jo niin vahva, että vuoden 1926 alussa Zinovjev ja Kamenev joutuivat liittoutumaan Trotskin kanssa, jolloin vasemmisto-oppositiosta tuli niin sanottu yhdistynyt oppositio.[6][7]
Opposition edustajat syrjäytettiin vähitellen puoluejohdosta. Trotski erotettiin virastaan sota- ja laivastoasiain kansankomissaarina tammikuussa 1925 ja Zinovjev asemastaan Leningradin puoluejohtajana tammikuussa 1926. Vuoden 1926 aikana Trotski, Zinovjev ja Kamenev pudotettiin yksitellen pois politbyroosta, johon tuli heidän tilalleen Stalinin uskollisia kannattajia. Opposition edustajien kirjoituksia lakattiin julkaisemasta Pravdassa, puoluekokouksissa heidän puheenvuoronsa peitettiin metelöinnillä ja heidän kannattajiensa kokoontumiset hajotettiin. Oppositio julkaisi vielä keväällä 1927 uuden 89:n allekirjoittajan julistuksen ja saman vuoden syyskuussa ”kolmentoista ohjelmana” tunnetun lähes 200-sivuisen toimintaohjelman puolueelle. Puoluejohto julisti ohjelmaesityksen ”laittomaksi vastavallankumoukselliseksi asiakirjaksi” saaden näin tekosyyn opposition lopulliseen nujertamiseen. Lokakuussa 1927 Trotski, Zinovjev ja Kamenev erotettiin keskuskomiteasta ja marraskuussa koko puolueesta. Joulukuussa 1927 pidetyssä puolueen 15. edustajakokouksessa Kamenev ja Zinovjev irtisanoutuivat kaikista mielipiteistään, joten heidät luvattiin ottaa takaisin puolueen jäseniksi puolen vuoden koeajan jälkeen, mikä myös tehtiin. Tämä merkitsi yhdistyneen opposition hajoamista.[8][9]
Vasemmisto-opposition loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Samassa joulukuun 1927 puoluekokouksessa jäljelle jäänyt vasemmisto-oppositio julistettiin nyt laittomaksi vastavallankumoukselliseksi puolueeksi ja 98 siihen kuulunutta tunnettua henkilöä julistettiin erotetuiksi puolueesta. Parin seuraavan kuukauden aikana toista tuhatta oppositioon kuulunutta vangittiin tai määrättiin sisäiseen karkotukseen. Karkotettuja olivat muun muassa Trotski, Preobraženski, Karl Radek ja Christian Rakovski. Adolf Joffe teki itsemurhan.[10] Karkotetut oppositiolaiset jatkoivat aluksi salaista yhteydenpitoa, mutta seuraavien vuosien kuluessa useimmat irtisanoutuivat mielipiteistään saadakseen asemansa takaisin. Pjatakov, Radek ja Vladimir Antonov-Ovsejenko tekivät kääntymyksensä jo vuoden 1928 aikana vakuututtuaan Stalinin esittelemästä uudesta viisivuotissuunnitelmasta, joka merkitsi askelta opposition aiemman talousohjelman suuntaan. Trotski itse pysyi taipumattomana, joten hänet karkotettiin vuoden 1929 alussa kokonaan maasta.[11][9]
Kun Stalin vuonna 1928 päätti luopua NEP-politiikasta, sen jatkamista kannattaneet Buharin, Aleksei Rykov ja Mihail Tomski muodostivat niin sanotun oikeisto-opposition. Stalin kukisti seuraavaan vuoteen mennessä myös heidät.[12]
Trotskin ulkomaiset kannattajat perustivat 1930 Kommunistisen internationaalin puitteissa toimineen Kansainvälisen vasemmisto-opposition, jonka kannattajat kuitenkin erotettiin Kominternista.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003 (ensimmäinen laitos 1997)
- Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus, Helsinki 2011.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Service 2003, s. 150–151, 155–156.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 253–257.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 257–264.
- ↑ a b Service 2003, s. 156–157.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 273–274.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 280–282.
- ↑ Service 2003, s. 156, 158, 160.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 277, 282–291.
- ↑ a b Service 2003, s. 160–162.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 291–292.
- ↑ Pursiainen 2011, s. 253, 304.
- ↑ Service 2003, s. 172–176, 179.