François Duvalier

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
François Duvalier
1963haiti duvalier.jpg
François Duvalier (istumassa oikealla) vuonna 1963
Haitin 40. presidentti
22. lokakuuta 195721. huhtikuuta 1971
Edeltäjä Antonio Thrasybule Kébreau
Seuraaja Jean-Claude Duvalier
Tiedot
Syntynyt 14. huhtikuuta 1907
Port-au-Prince, Haiti
Kuollut 21. huhtikuuta 1971 (64 vuotta)
Port-au-Prince, Haiti
Puolue Kansallisen yhtenäisyyden puolue
Puoliso Simone Duvalier (aviol. 1937-1997)
Ammatti lääkäri
Uskonto voodoo, (erotettu roomalaiskatolilainen )
Arvonimet lääketieteen tohtori

François Duvalier (Papa Doc) (14. huhtikuuta 190721. huhtikuuta 1971[1]) oli Haitin presidentti vuodesta 1957[2] ja myöhemmin elinikäinen presidentti (diktaattori) vuodesta 1964.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Duvalier syntyi vuonna 1907 Haitin pääkaupungissa Port-au-Princessa. Hänen isänsä oli opettaja ja äitinsä leipuri.[3] Duvalier’it olivat keskiluokkaisia, minkä ansiosta myös François sai hyvän koulutuksen.[4]

François Duvalier kasvoi Yhdysvaltain miehityskaudella. Hän koki monien muiden samaan sukupolveen kuuluneiden haitilaisten tavoin miehityksen kansallisena häpeänä.[4] Hän oli myös raivostunut sotilaiden avoimesta rasismista.[5]

Opiskeluaika ja ura lääkärinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Duvalier oli kiinnostunut kirjallisuudesta, kansatieteestä ja politiikasta. Hän oli vuonna 1929 perustamassa haitilaista négritude-aatetta, jonka mukaan haitilaisten pitäisi olla ylpeitä afrikkalaisesta perinnöstään ja taistella rasismia vastaan.[6][5] Négritude-liikkeessä oli mukana myös mustaihoinen asianajaja, nationalisti ja mystikko Lorimer Denis.[6]

Duvalier valmistui 1934 lääkäriksi Haitin yliopistota, missä hän työskentelikin vuoteen 1943 asti.[7] Siellä hän tapasi myös tulevan vaimonsa sairaanhoitaja Simone Ovide Fainen. He menivät naimisiin vuonna 1939.[5][3]

Duvalier oli 1930-luvun lopulla perustamassa Le Groupe des Griots -nimistä kirjailijaryhmään, joka kannatti haitilaisen kulttuurin perusteiksi mustaa nationalismia ja voodoota. Duvalier auttoi myös Jean Price-Marsia perustamaan kansatieteen laitoksen, joka keskittyi tutkimaan ja tekemään tunnetuksi haitilaisia tapoja ja arvoja.[7][6]

Duvalier liittyi 1943 Yhdysvaltain rahoittamaan ohjelmaan, jonka päämääränä oli taistella trooppisia tauteja vastaan. Hän opiskeli sen turvin vuoden Michiganin yliopistossa.[5] Duvalier toimi Haitissa ohjelman koordinaattorina, ja hän todisti gressieriläisellä klinikalla penisiliinin tehon frambesian hoidossa.[8]

Vaikka Duvalier olikin taustaltaan katolinen, hän tutki ja alkoi harjoittaa voodoota. Hänestä tuli myöhemmin myös uskonnon pappi, houngan.[5]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisen uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Duvalier liitty poliittisen uransa alussa Daniel Fignolén talonpoikaistyöläisten liike -nimiseen puolueeseen. Hänestä tuli sen pääsihteeri ja vuonna 1946 puolueen presidenttiehdokkaan Dumarsais Estimén suojatti.[6]

Presidenttinä Estimé valitsi 1946 Duvalier’n kansanterveyslaitoksen johtajaksi. Hän johti 1947–1948 frambesian vastaista kampanjaa. Duvalier nimettiin 1948 työministeriön alivaltiosihteeriksi ja 1949 kansanterveydestä ja työstä vastaavaksi ministeriksi.[7]

Duvalier toimi ministerinä 10. toukokuuta 1950 asti, jolloin Paul Magloiren johtama sotilasjuntta syöksi Estimén vallasta. Magloiresta tuli myöhemmin maan presidentti. Duvalier palasi lääkäriksi. Vuosina 1951–1954 hän oli järjestämässä Magloiren vastaista toimintaa. Hän oli vastarintaliikkeessä niin näkyvä hahmo, että hän joutui 1954 piiloutumaan.[7]

Nousu presidentiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magloire vetäytyi joulukuussa 1956, ja Duvalier’n seuraajat olivat mukana useimmissa seuraavan kymmenen kuukauden aikana toimineissa hallituksissa.[7] Duvalier oli jo vuoden 1956 päättänyt pyrkiä presidentiksi. Hän pyrki kampanjassaan kehittämään haitilaisille kansallistunnetta ja esittämään itsensä pitkään taloudellisessa ja poliittisessa vallassa olleen mulattieliitin vastavoimana.[9]

Duvalier valittiin presidetiksi syyskuun 1957 vaaleissa.[7] Vaaleja ei voi millään tavalla pitää rehellisinä. Sekä Duvalier että toiseksi tullut Louis Déjoie pyrkivät huijaamaan. Iso osa äänioikeutetuista oli lukutaidottomia, eikä vaaleissa ollut listaa äänioikeutetuista, joten monet äänestivät moneen kertaan.[4]

Duvalier’n kannattajat pitivät häntä kouluttautuneena, hyväkäytöksisenä, poliittisesti kunnianhimottomana ja kansainvälisenä miehenä. Duvalier muistettiin myös hänen lääketieteellisestä työstään köyhien parissa ja kansallismielisyydestään. Hän oli eräänlainen isähahmo ja sai sen ansiosta lempinimen ”Papa Doc”.[6]

Duvalier vakuutti 22. lokakuuta pitämässään virkaanastujaispuheessaan yhtenäisyyttä, sovintoa ja taloudellista tasa-arvoa. Mutamassa viikossa hän kuitenkin alkoi järjestelmällisesti tuhota vastustajiaan ja keskittämään kaikkea valtaa itselleen.[10]

Hirmuhallinnnon aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa 1958 tapahtuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Duvalier alkoi järjestää itselleen henkilökohtaista armeijaa.[10] Hän pienensi varsinaisen armeijan kokoa ja perusti omat joukkonsa yhteistyössä pääneuvonantajansa Clément Bardot’n kanssa.[7]

Duvalier perusti 1959 nimellä Kansallisen turvallisuuden vapaaehtoiset (Volontaires de la Sécurité Nationale) kulkeneen puolisotilaallisen ryhmittymän. Kansan suussa se tunnettiin nimellä Tonton Macoute.[11] Nimi oli tullut haitilaisen mytologian möröstä, joka kantoi nukkuvia lapsia säkissään.[10] Joukkoja alettiin nopeasti pelätä, sillä ne käyttivät aseenaan väkivaltaa, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Pääosa sotilaista ei saanut palkkaa, joten heillä oli myös lupa varastaa tarvitsensa.[11]

Duvalier sai 1959 sydänkohtauksen. Bardot toimi toipumisaikana hänen sijaisenaan.[7] Toivuttuaan Duvalier kiihdytti sortotoimiaan ja hänestä tuli entistä vainoharhaisempi. Hän muun muassa pidätytti Bardot’n ja syytti tätä valtansa heikentämisestä. Bardot tapettiin 1963, kun häntä syytettiin vallankaappaussuunnitelmista.[11]

Duvalier valittiin 1961 uudelle kuusivuotiselle kaudelle täysin peukaloiduissa vaaleissa. Sata prosenttia annetuista äänistä meni hänelle. Vaalien perusteella hänellä oli omasta mielestään kansan lupa tekojensa toteuttamiseen. Niiden jälkeen väkivalta ja ihmisoikeusrikkomukset kävivät niin suuriksi, että Yhdysvallat ja monet muut valtiot vetivät taloudellisen tukensa Haitilta.[11] Yhdysvaltain palautti tukensa, kun Duvalier lakkautti 1962 diplomaattiset suhteet Fidel Castron Kuubaan ja äänesti Kuuban Amerikan valtioiden järjestöstä erottamisen puolesta.[12]

Duvalier alkoi 1963 siirtyä entistä enemmän kohti itsevaltiutta. Hän julisti itseään Haitin puolijumalallisena ruumiillistumana kehittäen näin henkilökulttian. Duvalier julisti huhtikuussa 1964 itsensä elinikäiseksi presidentiksi.[7]

Duvalier kättelee Guatemalan Haitin-suurlähettilästä David Tercero Castroa, kuva vuodelta 1968.

Katolisella kirkolla oli runsaasti valtaa Haitissa, minkä takia Duvalier pyrki jatkuvasti heikentämään kirkkoa, joskaan ei yhtä väkivaltaisesti kuin muita voimakkaita instituutioita. Vaikka Duvalier oli pidättänyt ja ajanut maanpakoon monia häntä vastustaneita pappeja ja takavarikoinut kirkon ominaisuutta, Vatikaanivaltio teki lokakuussa 1966 hänen kanssaan sopimuksen, joka antoi hänelle luvan kansallistaa kirkko. Duvalier’sta tuli näin käytännössä Haitin kirkon pää.[13]

Duvalier kohdisti monet sortotoimistaan oppineisiin, koska hän tiesi heidän pystyvän järjestämään kapinoita. Tämän seurauksena Haitista pakeni paljon keskiluokkaa. Duvalier jopa purki 1969 kansallisen lukutaito-ohjelman, koska pelkäsi, että opettajat levittäisivät hänen vastaistaan propagandaa. Duvalier syöksi näin kansansa entistä pahemmin lukutaidottomiksi.[14]

Duvalier’n terveys heikkeni nopeasti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Hänen käden lihaksensa surkastuivat niin pahoin, että hänen vaimonsa joutui auttamaan syömisessä. Hän julistikin vuonna 1971 poikansa Jean-Claude Duvalier’n seuraajakseen ja elinikäiseksi presidentiksi. François Duvalier kuoli 64-vuotiaana huhtikuussa 1971.[14]

Vuonna 1986, 15 vuotta kuolemansa jälkeen, Duvalier’n ruumiis kaivettiin ylös ja sille suoritettiin niin sanottu kuolemanjälkeinen teloitus.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

François Duvalier tapasi lääkärinä työskennelessään tulevan vaimonsa sairaanhoitaja Simone Ovide Fainen. He menivät naimisiin 1939 ja saivat kolme neljä lasta, Marie-Denisen, Nicolen, Simonen ja Jean-Clauden. Miehensä valtakaudella Simone Duvalier tuki monia suosikkitahojaan. Jean-Clauden valtakauden alussa Simone vaikutti huomattavasti poikansa politiikkaan.[15]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Duvalier'n hallituskautta sävytti korruptio, ja hän pysyi vallassa yksityisarmeijoiden avulla. Noin 30 000 ihmistä surmattiin poliittisista syistä. Yhdysvallat ei puuttunut tilanteeseen, koska katsoi Duvalier'n suojaavan Haitia Kuuban kaltaiselta kommunistiselta vallankumoukselta. Duvalier käytti voodoota eräänä aseenaan pysyäkseen vallassa: hän laillisti pelätytyt voodoo-noitatohtorit. Koko hänen valtakautensa ajan nämä saivat ilmoittaa julkisesti toiminnastaan, muun muassa Port-au-Princen puhelinluettelon keltaisilla sivuilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Galván, Javier A.: Latin American Dictators of the 20th Century. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, 201. ISBN 978-0-7864-6691-7. Google-kirjat (viitattu 23.3.2017).
  • Girard, Philippe: Haiti: The Tumultuous History. New York, NY: Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-10661-1. Google-kirjat (viitattu 24.3.2017).
  • Greene, Anne: ”Haiti: Historical Setting". Teoksessa Helen Chapin Metz: Dominican Republic and Haiti. Washington, DC: Federal Research Division, Library of Congress, 2001. ISBN 0-8444-1044-6. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 23.3.2017).
  • Hall, Michael R.: Historical Dictionary of Haiti. Lanham, Maryland: Scarecrow Press, Inc, 2012. ISBN 978-0-8108-7810-5. Google-kirjat (viitattu 23.3.2017).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. François Duvalier
  2. Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 41. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
  3. a b Galván, s. 97.
  4. a b c Girard, s. 97–98.
  5. a b c d e Hall, s. 89.
  6. a b c d e Greene, s. 287.
  7. a b c d e f g h i François Duvalier Encyclopædia Britannica. 2017. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.3.2017. (englanniksi)
  8. Girard, s. 99.
  9. Galván, s. 98.
  10. a b c Greene, s. 288.
  11. a b c d Galván, s. 100–101.
  12. Hall, s. 90.
  13. Greene, s. 289.
  14. a b Galván, s. 102.
  15. Hall, s. 92.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]