Maan alla ja päällä
| Maan alla ja päällä: muistelmia vuosilta 1921–1933 | |
|---|---|
| Kirjailija | Arvo Tuominen |
| Genre | muistelmat |
| Kustantaja | Tammi |
| Julkaistu | 1958 |
| Sivumäärä | 356 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Maan alla ja päällä on Arvo Poika Tuomisen kohua herättäneiden muistelmien vuonna 1958 ilmestynyt toinen osa,[1] joskin ilmestysjärjestyksessä kolmas. Tuominen käsittelee siinä vaiheitaan Suomessa vuosina 1921–1933. Kirjan kattama ajanjakso sijoittuu teosten Sirpin ja vasaran tie ja Kremlin kellot väliin.
Teos ilmestyi jo julkaisuvuonnaan myös ruotsiksi N.-B. Stormbomin kääntämänä. Suomessa sen julkaisi Söderströms nimellä Hemligt ränkspel på jorden och under jorden ja Ruotsissa Tidens förlag nimellä På jorden och under jorden.
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuominen esittelee kirjassa tuolloisen suomalaisen kommunismin tarkkaan jäsenneltynä ja analysoituna. Erityisesti voimakkaasti siinä käsitellään Tammisaaren pakkotyölaitoksen vartijoita. Tuomisen mukaan jokainen Tammisaareen joutunut – vaikka olisi ollut kuinka nimellinen vasemmistolainen, jopa epäillen vasemmistolaisuuteen suhtautunut – lähti sieltä ulos kiihkeimmän lajin kommunistina.
Kaikkein säälittävimmän kuvan Tuominen maalaa silloisesta kommunistijohdosta: näitä pelastui kaiken kaikkiaan vain muutamia, ja siitä kuuluu hänen mukaansa kiitos silloiselle valtiolliselle poliisille, Etsivälle Keskuspoliisille, joka kaappasi miehet Tammisaaren ja myöhemmin Kakolan turviin.
Tuomisen kirjasta käy ilmi, millaisia he olivat. Esimerkkinä Tuominen mainitsee Eeva Sassi-Korhosen levittäneen sanaa, että työväen tulisi varastella puunpalasia, joista sitten tehtäisiin puukonpäitä toimitettavaksi Neuvostoliittoon maan nälkää näkevän kansan auttamiseksi – eikä Sassi-Korhonen edes vaivautunut pitämään varaansa kenelle puhui. Näin tieto asiasta meni niihinkin korviin, joihin sitä ei ollut tarkoitettu. Ajatus lisäksi muuttui matkan varrella, ja ruvettiin puhumaan erilaisten pikkutyökalujen näpistelystä.
Samoin yksi suomalaisten kommunistien pitkäaikainen johtaja, Yrjö Mäkelin, sai Tuomisen mukaan omiltaan herjauksia osakseen: hänen moraaliaan kutsuttiin ”huuhkainten moraaliksi”, koska hän ei hyväksynyt varkautta Neuvostoliiton avustamisen toimintamuodoksi. Hän itse sanoi, että sellainen pikku näpistely vain pahentaisi asioita.
Työmarkkinaneuvotteluja Tuominen kuvaa siten, että työnantajan edustajat eivät suostuneet istumaan samassa huoneessa vastapuolen kanssa, vaan valtion välitysmies sai kuunnella ensin yhden kannanoton, sitten mennä kertomaan sen toiseen huoneeseen toiselle osapuolelle ja päinvastoin. Tämän menettelyn katkaisi Tammikuun kihlaus vuonna 1940, kun työmarkkinajärjestöt saivat neuvotteluoikeuden.
Tuomisen kertomatyyli on juoheva ja leppoisa ja hän näkee monissa asioissa myös humoristisen puolen.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Koskesta voimaa. Poliittisia ristiriitoja. Leena Niemi.