Väinö Valve
| Väinö Valve | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. joulukuuta 1895 Lappeenranta |
| Kuollut | 11. maaliskuuta 1995 (99 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | puolustusministeri (1944–1945) |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
Suomi Saksa |
| Palvelusvuodet |
Saksa: 1916–1917 Suomi: 1917–1945 |
| Komentajuudet |
Raskas Tykistörykmentti (1919–1924) Rannikkotykistö (1924–1933) Suomen merivoimat (1933–1944) |
| Taistelut ja sodat |
Saksa: ensimmäinen maailmansota Suomi: Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota |
| Sotilasarvo |
Saksa: Gruppenführer Suomi: jääkärikenraali |
| Kunniamerkit | Vapaudenristin suurristi mk. |
.jpg)
Väinö Lahja Rikhard Valve (vuoteen 1915 Vähätupa; 28. joulukuuta 1895 Lappeenranta – 11. maaliskuuta 1995 Helsinki) oli suomalainen jääkärikenraali, joka toimi Suomen rannikkopuolustuksen ja merivoimien komentajana vuosina 1927–1946 sekä puolustusministerinä joulukuusta 1944 huhtikuuhun 1945. Valve oli perustamassa Sotainvalidien Veljesliittoa ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1943–1956. Kuollessaan hän oli viimeinen elossa ollut jääkäri.[1]
Perhe ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Väinö Vähätupa syntyi seppämestari Matti Richard Vähätuvan ja tämän puolison Matilda Lehtisen perheeseen. Hän sai yleissivistävän koulutuksensa Lappeenrannan yhteiskoulussa, jota kävi viisi luokkaa. Sen jälkeen hän siirtyi Tampereen teknillisen opiston oppilaaksi. Nämä opinnot katkesivat hänen lähtiessään jääkäriksi Saksaan. Nimi oli tällä välin vaihtunut Vähätuvasta patrioottiseksi Valveeksi.
Ensimmäisen avioliiton Valve solmi vuonna 1921 Margareta Helena Cornérin, kauppias Nikolai Cornérin ja Helena Sorjosen tyttären kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyivät lapset Mirja (s. 1922), Helena (Hänninen) (1925–2005) ja Sakari (s. 1928). Liitto päättyi eroon 1948. Toisessa avioliitossa hän oli vuodesta 1949 Aili Aune Haahden, rovasti Hannu Haahden ja Lovisa Gabriela Geitlinin tyttären kanssa.
Koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valve kävi viisi luokkaa Lappeenrannan yhteiskoulua ja Tampereen teknistä opistoa vuonna 1916 sekä kävi seitsemännen luokan yksityisesti Lappeenrannan yhteiskoulussa vuonna 1919. Jääkärikoulutuksessa Saksassa hän oli vuosina 1916–1918. Sotakorkeakoulun komentajakurssin Valve suoritti 1925–26, Sotakorkeakoulun meriosaston 1927–29 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston meripuolustuskurssin 1930. Hän teki opintomatkat Englantiin (1919), Saksaan (1929) ja Italiaan (1933).
Jääkärikoulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valve lähti Suomesta Ruotsiin hiihtäen Merenkurkun yli vievää etappireittiä yhdessä Toivo Winqvistin (myöhemmin Veistaro) kanssa yhtenä viimeisistä tätä reittiä käyttäneistä kelirikon ollessa jo meneillään.[2]
Valve kirjattiin Jääkäripataljoona 27:n täydennyskomppanian rulliin 1. toukokuuta 1916, mistä hänet siirrettiin jääkäritykistöön, haupitsipatteriin 17. marraskuuta. Valve oli mukana Riianlahden rannikon asemasodassa sekä Aa-joen talvitaisteluissa. Hänet ylennettiin vuoden 1917 aikana hilfsgruppenführeriksi ja edelleen gruppenführeriksi.[3]
Ura kotimaassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valve kuului 25. helmikuuta 1918 Suomeen saapuneeseen jääkäripataljoonan pääjoukkoon ja toimi Suomen sisällissodassa tulenjohtajana jääkäritykistössä. Hän osallistui valkoisten puolella muun muassa Tampereen ja Viipurin taisteluihin. Valveen kyvyt huomattiin pian, ja hänen uransa eteni nopeasti sisällissodan jälkeen. Jo vuonna 1919 Valve sai komentoonsa kotikaupunkiinsa Lappeenrantaan sijoitetun Raskaan tykistörykmentin. Vuonna 1921 Valve avioitui Margareta Helena Cornérin kanssa. Lapsia pariskunta sai yhteensä kolme.
Valve toimi rykmentin komentajana viisi vuotta, minkä jälkeen hänet siirrettiin rannikkotykistön komentajaksi aitosuomalaisten aktiivien tehtävästä syrjäyttämän Arno Almqvistin tilalle.[4]
Valveen johtaman rannikkotykistön pääaseistuksena olivat Venäjän laivastolta sisällissodassa vallatut kiinteät järeät rannikkotykit. Valveen johdolla rannikkopuolustuksen järjestely muunnettiin vastaamaan itsenäisen valtion tarpeita. Samalla Valveen tehtävät laajenivat ensin rannikkopuolustuksen, sitten merivoimien komentajuuteen. Tässä tehtävässä Valve pysyi myös sotien ajan. Talvisodan jälkeen Valve sai ylennyksen kenraaliluutnantiksi ansioistaan merivoimien komentajana.
Virossa Valve muistetaan komentajana, joka toimitti jatkosodan aikana merivoimissa palvelleet virolaiset vapaaehtoiset rauhansopimuksen jälkeen turvaan Ruotsiin. Heitä uhkasi Neuvostoliiton luovutuspyyntö.[5]
Jatkosodan jälkeen Valve toimi puolustusministerinä 1. joulukuuta 1944 – 17. huhtikuuta 1945. Tämän jälkeen hän joutui valvontakomission painostuksen vuoksi siirtymään eläkkeelle vain 50-vuotiaana. Sodan jälkeisen ajan Valve kunnostautui veteraanijärjestöjen työssä. Vuonna 1992 presidentti Mauno Koivisto palkitsi Valveen näistä ansioista ylentämällä hänet jääkärikenraaliksi.
Väinö Valve oli kuollessaan vuonna 1995 viimeinen elossa ollut jääkäri. Hänet haudattiin valtiollisissa hautajaisissa sotilaallisin kunnianosoituksin Suomen Kaartin hautausmaalle Hietaniemeen.[6][7]
Väinö Valveen kunniamerkit ovat esillä Museo Militariassa Hämeenlinnassa. Lisäksi Suomen Jääkärimuseossa Kauhavan Kortesjärvellä on Valveelle omistettu muistohuone, jossa on runsaasti hänelle kuuluneita esineitä. Helsingin Herttoniemessä on Väinö Valveen nimeä kantava puisto, jossa on hänen muistomerkinsä. Lappeenrannan Rakuunamäellä sijaitsee Väinö Valveen katu, jonka varrella sijaitsi ennen muun muassa Maasotakoulun esikunta, Rakuunaeskadroona sekä muita Uudenmaan rakuunapataljoonan rakennuksia.
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valve toimi jäsenenä puolustusministeriön vuonna 1925 asettamassa komiteassa, jonka tehtävänä oli laatia puolustuslaitoksen rakennusten ja alueiden hoitoa ja kunnossapitoa sekä uusien rakennustöiden suorittamista koskeva asetusehdotus. Hän toimi myös jäsenenä valtioneuvoston vuonna 1930 asettamassa komiteassa, jonka tehtävänä oli laatia merikarttalaitoksen uudelleenjärjestämisehdotus. Meripuolustuksen erikoistuntijana puolustuslaitoksen uudelleenjärjestelytoimikunnassa hän toimi vuonna 1929 ja oli korkeimman oikeuden sotilasjäsenenä vuosina 1927–1946 sekä toimi Suomen upseeriliiton johtokunnan varapuheenjohtajana vuosina 1928–1929 ja puheenjohtajana vuosina 1929–1930. Hän oli Puolustusministeriön esittelijänä valtioneuvostossa vuosina 1932–1946. Valve toimi Jääkäriliiton puheenjohtajana vuosina 1934–1936 ja Puolustusneuvoston jäsenenä vuosina 1938–1944 sekä valtion laivatelakan johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1938–1944.[8][9] Valve toimi myös Vapaudenristin ritarikunnan kanslerina 3.11.1945 alkaen.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Markku Onttonen, Väinö Valve: viimeinen Jääkäri, WSOY ISBN 951-0-19863-3.
- Suomen Jääkärit, toim. Jaakko Suomalainen, Johannes Sundell, Emerik Olsoni ja Arno Jaatinen, Osakeyhtiö Sotakuvia Kuopio 1933
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mikko Uola: Valve, Väinö (1895 - 1995) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.7.2007 (päivitetty 21.4.2016). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 8.10.2018.
- ↑ Lauerma 1966, 230; tästä matkasta kertoo kaunokirjallisessa muodossa Valveen haastattelujen pohjalta Eino Pohjamon romaani Hukkunut latu
- ↑ Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938: Valve, Väinö
- ↑ Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918-1939, Helsinki Kirjat. Viitattu 11.6.2013.
- ↑ Väinö Valve Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 4.5.2018. (viroksi) (suomeksi)
- ↑ Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.: Viimeinen jääkäri jp27.fi.
- ↑ Jääkärikenraali Valve saa valtiolliset hautajaiset Helsingin Sanomat / STT. 17.3.1995.
- ↑ Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Castrén, Klaus: Korkeimpien suomalaisten kunniamerkkien haltijat 1918–1969. Helsinki: Tietosanakirja Oy, 1969.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Onttonen, Markku: Väinö Valve : viimeinen jääkäri. Porvoo Helsinki Juva : WSOY, 1994. ISBN 951-0-19863-3
- Pohjamo, Eino: Hukkunut latu : kun nuoret miehet hiihtivät jääkäreiksi Merenkurkun yli 1916. Hämeenlinna : Karisto, 2001. ISBN 951-23-2401-6
- Puolustusministeriön sotahistoriallinen toimisto (toimittanut): Suomen jääkärien elämäkerrasto. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938. ISBN puuttuu kirjasta
- Anonyymi: Suomen jääkärien elämäkerrasto : I täydennysosa. Jääkäriliitto r.y, 1957. ISBN puuttuu kirjasta
- Uola, Mikko: Jääkärikenraalin vuosisata: Väinö Valve 1895-1995. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2001. ISBN 951-746-292-1
- Väinö Valve in memoriam (Arkistoitu – Internet Archive). Rannikon puolustaja 2/1995.
- Brantberg, Robert. Sotakenraalit (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Edeltäjä: Rudolf Walden |
Suomen puolustusministeri 1944–1945 |
Seuraaja: Mauno Pekkala |
|
Edeltäjä: Arvo Wirta |
Suomen merivoimien komentaja 1933–1946 |
Seuraaja: Svante Sundman |
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
                              |
|
| ||||||||||||||||||
