Mikko Pöllä
Mikko Pöllä (16. syyskuuta 1916 Valkeasaari – 28. huhtikuuta 1994 Mäntyharju) oli suomalainen sotilas, kaukopartiomies ja Mannerheim-ristin ritari.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mikko Pöllä syntyi 16. syyskuuta 1916 Valkeasaaressa, Inkerissä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Pöllä ja Maria o.s. Reponen.[1] Hän kävi nelivuotisen kansakoulun Valkeasaaressa ja jatkoi opintoja kolmivuotisessa Haapakankaan kirkonkylän kolhoosinuorisokoulussa.[2]
Hänen isänsä karkotettiin monien muiden Inkerin suomalaisten tavoin vuonna 1932 kulakkina Siperiaan, ja perhe häädettiin kotitilaltaan. Mikko Pöllä pakeni Josif Stalinin hirmuhallintoa vuoden 1933 heinäkuussa uimalla yli Rajajoen.[3] Hän työskenteli eri puolilla Suomea rakennusmiehenä, tukkijätkänä ja muurarina. Suomen päämaja värväsi kielitaitoisen Pöllän tiedustelijaksi vuoden 1939 syksyllä.[4]
Talvisota ja välirauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisodan alussa Pöllä sai parin viikon alokaskoulutuksen, jonka pääpaino oli partiotoiminnassa. Tulikasteensa hän sai eräänä tammikuisena pakkasyönä Uomaalla. Tämän jälkeen hänet komennettiin Kollaan taisteluihin. Hän teki 13 partiomatkaa linjojen taakse ja avoimille sivustoille luutnantti Into Kuismasen joukkueessa.
Välirauhan alussa Pöllä määrättiin radistikurssille Järvenpäähän. Hänelle opetettiin Kyynel-partioradion käyttö. Hän suoritti varusmiespalvelunsa rajavartiolaitoksessa Kuhmossa sekä sai laskuvarjokoulutuksen Luonetjärvellä. Hän teki myös muutaman tiedustelumatkan rajan taakse.
Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pöllä palveli jatkosodassa kaukopartiomiehenä ja kaukopartion johtajana Erillinen Pataljoona 4:n Osasto Kuismasessa. Hän teki jatkosodassa yli 30 partiomatkaa. Hän oli mukana tuhoamassa vihollisen tukikohtia, muun muassa Petrovski Jamin suuren huoltotukikohdan tuhoamisretkellä, ja räjäyttämässä sotatarvikejunia syvällä vihollisen selustassa, jopa Arkangelin radalla asti.
Ylikersantti Pöllä nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 1. elokuuta 1943 numerolla 120. Nimitysperusteluissa mainitaan muun muassa suoritukset ja saavutukset, jotka on luettava suomalaisen sotilaan uljaimpien ja kunniakkaimpien tekojen joukkoon.
”Ylikersantti Pöllä on partiomiehenä ja partion johtajana osoittanut esimerkillistä mieskohtaista rohkeutta ja aloitekykyä”, päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Kaarlo Somerto kirjoitti. ”Annetut tehtävät ovat aina tulleet täytetyiksi. Usein hurjissakin kahakoissa Pöllä on esimerkillään vaikuttanut koko partion tuloksen onnistumiseen.”
”Mainittakoon, että viime kevättalvella ylikersantti Pöllä viiden toverinsa avustamana vihollisen huoltokeskuksen hävityksen yhteydessä pysäytti viisikymmentä autoa käsittävän kolonnan ja siten esti vihollisen apuvoiman tulon hävityskohteeseen. Suurin osa kolonnasta tehtiin liikuntakyvyttömäksi.”
Nimityshetkellä Pöllä oli Neuvostoliiton kansalainen. Toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen oli Antti Vorho.[5]
Pöllä komennettiin vuoden 1944 tammikuussa Upseerikoulun kurssille numero 58 Niinisaloon. Kurssin jälkeen hänet ylennettiin vänrikiksi. Kesällä hän ehti vielä toimia kolmen partiomatkan johtajana hyökkäävän vihollisen selustassa.
Pakomatka Venezuelaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotien jälkeen Mikko Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden, mutta Neuvostoliiton kansalaisuus säilyi, koska siitä luopumista oli erikseen anottava Neuvostoliiton viranomaisilta. Vuonna 1945 hän meni naimisiin Leena o.s. Kotilaisen kanssa.
Pöllä joutui vuoden 1946 tammikuussa punaisen Valpon kuulusteluihin. Luovutuksen pelossa hän päätti paeta ulkomaille. Hän työskenteli Ruotsissa metsätyömiehenä, kunnes Ruotsin hallitus vuoden 1946 syyskuussa päätti karkottaa suomalaiset sotilaspakolaiset maasta.
Pöllä siirtyi vaimonsa kanssa Venezuelaan, jossa hän työskenteli tarjoilijana Ruotsin suurlähetystössä, pyhimysten kuvien myyjänä, maanviljelijänä sekä itsenäisenä rakennusurakoitsijana. Leena ja Mikko Pöllän tiet erkanivat vuonna 1947, jonka jälkeen vaimo muutti Suomeen. Pariskunnalle myönnettiin ero vuonna 1951.
Vuoden 1954 ammunnan MM-kisoissa Caracasissa vuonna 1954 Pöllä toimi Suomen joukkueen tulkkina ja oppaana. Vuonna 1956 hänet ylennettiin reservin luutnantiksi.
Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pöllä palasi Suomeen vuoden 1964 syksyllä. Hänet palkattiin työnjohtajaksi Geologiseen tutkimuslaitokseen toisen entisen kaukopartiomiehen, laitoksen ylijohtajan, professori Vladimir Marmon aloitteesta.[6][7] Hän solmi toisen avioliittonsa Ritva Annikki o.s. Auvisen kanssa. Pariskunta asui Munkkivuoressa. Mikko Pöllä jäi eläkkeelle vuonna 1977.
Mikko Pöllä kuoli vuonna 1994. Hänet on haudattu Mäntyharjun uudelle hautausmaalle. Vuonna 2005 kaukopartio-osasto Kuismasen perinnetapahtuman yhteydessä paljastettiin Mikko Pöllän reliefi Joensuun pursiseuran huvilalla.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Brantberg, Robert: Sissikersantti Mikko Pöllä. Kaukopartioritari. Tampere: Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 2009. ISBN 978-952-5767-19-3.
- Henttonen, Antti: Marskin inkeriläisritari - Mikko Pöllä kaukopartiomatkoilla. Helsinki: Painatuskeskus, 1993. ISBN 951-37-1189-7.
- Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta – Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945. Helsinki: Ajatus, 1994. ISBN 951-9440-28-3.
- Kosonen, Matti: Talvisodan tiedustelijat: Päämajan tiedusteluosaston Sortavalan alatoimisto talvisodassa. Jyväskylä: Atena, 2004. ISBN 951-796-347-5.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||
