Pietari Autti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pietari Aleksanteri Autti.

Pietari Aleksanteri Autti (17. elokuuta 1893 Rovaniemi23. lokakuuta 1959 Rovaniemi) oli jääkärikenraali, talvi- ja jatkosotien rykmentinkomentaja ja Mannerheim-ristin ritari n:o 51.[1]

Kauppias Juho Abraham Autin ja hänen vaimonsa Aurora Elisabethin (o.s. Kalliosalmi) poika Pietari Aleksanteri Autti lähti Oulun suomalaisesta yhteiskoulusta ylioppilaaksi valmistuttuaan Helsingin yliopistoon, opiskelemaan filosofis-kielitieteelliseen tiedekuntaan. Vuonna 1915 monen suomalaisen ylioppilaan tie johti jääkäriliikkeeseen, tavoitteena itsenäinen Suomi. Näin kävi myös ylioppilas Pietari Autille.

Jääkäriksi Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polangenin kurssilaisia räjäytysharjoituksessa. Etuoikealla saksalainen kouluttaja luutnantti Albert Mellis.

Jääkäriksi värväydyttyään Autti saapui Lockstedtin leirille 3. tammikuuta 1916. Hänen yksikkönsä oli pioneerikomppania. Hän palveli Misse-joella, Riianlahdella ja pioneerina osallistui Schmardenin taisteluun. Autti toimi etappimiehenä Pohjois-Suomessa talvella 1916–1917. Saksaan palattuaan hänet komennettiin elokuussa 1917 Sprengkommando Polangeniin, muun muassa pioneeri- ja sabotaasikoulutusta antavalle erikoiskurssille. Kotimaahan Autti palasi jääkärien pääjoukon mukana jääkärivänrikiksi ylenneenä.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan aikana Autti palveli joukkueenjohtajana 1. jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 4. komppaniassa valkoisten puolella. Autti palveli myös Kuolajärven pataljoonassa komppanian päällikkönä.

Petsamon retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittoutuneiden joukkojen poistuttua syksyllä 1919 Muurmannin alueella vallitsi sotilaallinen tyhjiö. Tyhjiöillä on taipumus täyttyä, ja Suomenkin oli valvottava omia etujaan alueella. Tehtävään lähetettiin vuoden 1920 tammikuussa Martti Walleniuksen johtama 60-miehinen osasto. Kapteeni Pietari Autti toimi Walleniuksen esikuntapäällikkönä. Petsamossa osasto kohtasi Kalle Kukan ja Eero Haapalaisen johtamia aunuksen karjalaisia ja suomalaisia punaisia[2], ei niinkään Venäjän valkoisen hallituksen joukkoja.

Rajavartiostoon, reserviin ja Pohjois-Savon suojeluskuntapiiriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autista tuli 1921 Kainuun rajavartioston komentaja. Tämä tehtävä johti hänet vuosiksi 1921–1922 johtamaan Vienan Karjalan huoltotoimikuntaa ja suomalais-venäläistä rajakomissiota.

Sotakorkeakoulun aloittaminen ja ylennys majuriksi olivat vuorossa 1924. Vuosi sotakorkeakoulun (1924–1926) suorittamisen jälkeen Autti ylennettiin everstiluutnantiksi, ja hän perusti perheen. Ura nuoren Suomen armeijassa oli tällä erää ohi vuoden 1928 lopussa.

Autti toimi yhteiskunnallisissa tehtävissä Perä-Pohjolan ja Lapin liiton puheenjohtajana ja oli myös Rovaniemi-lehden päätoimittaja. Suojeluskuntajärjestöön hän liittyi 1931 ja sai Pohjois-Savon (Kuopion) suojeluskuntapiirin päällikkyyden majuri Saaren (päällikkönä 1920–1930) jälkeen.[3]

Autti oli Kokoomuksen ehdokkaana syksyn 1930 eduskuntavaaleissa. Auttia pidettiin vahvana Lapuan liikkeen kannattajana, sillä hän kuului liikkeen valtuuskuntaan. Hänen lisäkseen Lapuan liikkeen kannattajana pidettynä ehdokkaana oli kirkkoherra O. H. Jussila, joka tulikin valituksi eduskuntaan. Jussilaa ja Auttia esiteltiinkin erityisen paljon silloin Autin omistamassa ja päätoimittamassa Rovaniemi-lehdessä.[4]

Talvisota ja mottitaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan Jalkaväkirykmentti 39:n komentaja eversti Pietari Autti.

Tammikuussa 1940 eversti Pietari Autti oli Jalkaväkirykmentti 39:n komentaja, joka sai tehtäväkseen viedä rykmenttinsä IV armeijakunnan osana vastahyökkäykseen. Hyökkäys eteni Pitkärannan länsipuolella Laatokan rantaan ja vakiinnutti sodan loppuun kestäneen rintamalinjan. Paikallinen vastustaja, puna-armeijan 56. armeijakunta, jäi pääosiltaan mottiin.

Jatkosodan JR 8, "Ukko" ja "Tuntemattoman sotilaan rykmentti"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1941 Autti sai johtaakseen Jalkaväkirykmentti 8:n (JR 8), joka kuului 11. divisioonaan, "Iskevään kiilaan". Jatkosodan alettua yksiköille oli annettu peitenimet, joita käytettiin esimerkiksi komentopaikkojen ja niiden puhelinkeskusten niminä. Niinpä JR 8:n peitenimi "Ukko" tarkoitti paitsi itse yksikköä myös sen komentajaa.

Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas ilmestymisen jälkeen Ukko-rykmentistä tuli "Tuntemattoman sotilaan rykmentti". Romaanista muistetaan muun muassa raskas suokoukkaus, jonka tauolla Hietanen ärähtää lähestyvälle upseerille, jolla kiellosta huolimatta on palava tupakka hampaissaan. Tapahtuma on autenttinen – kersantti Onni Lemiläinen lausuu eversti Autille sanat: "Etkö sää äijä tiedä, ettei saa tupakoida!", jotka Hietanen Linnan romaanissa toistaa omalla murteellaan ja temperamentillaan. [5]

Mannerheim-ristin ritari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autti nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 1. maaliskuuta 1942. Hänen esimiehensä Kaarlo Heiskasen laatimassa esityksessä tulee esille hänen henkilökohtainen urheutensa, tapa "johtaa edestä". Esitys keskittyy syksyn 1941 taisteluihin:

  • Veskelys–Potkuselkä–Maaselkä–Tsalkki (19.–23. elokuuta)
  • Sotjärven–Säämäjärven-kannaksen läpimurtotaistelu (25.–27. elokuuta)
  • Säämäjärven taistelut (31. elokuuta – 1. syyskuuta)
  • Sillanpääasemataistelut Petroskoin suuntaan (2.–5. syyskuuta)
  • Terun taistelut (6.–8. syyskuuta)
  • Pyhäjärven valtaustaistelut (10.–15. syyskuuta)
  • Äänislinnan valtaustaistelut (21. syyskuuta – 2. lokakuuta)
  • Vilgan kylän valtaus (30. syyskuuta)

Heiskanen muun muassa toteaa, että Veskelyksen taisteluiden yhteydessä Autti käytteli itsekin konepistoolia osaston tuhotessa kylässä olevaa vastustajaa ja sen vahvistukseksi lähetettyjä joukkoja. [6]

4. divisioonan komentajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 1943, jolloin Autti oli arvoltaan kenraalimajuri, hänet nimitettiin 4. divisioonan komentajaksi. 4. divisioonaa pidettiin päämajan reservinä, kunnes suurhyökkäys 9. kesäkuuta 1944 alkoi. Divisioona siirrettiin Kannakselle, alkaneen neuvostoarmeijan hyökkäyksen painopisteeseen. 18. kesäkuuta se sai käskyn vetäytyä ViipuriKuparsaariTaipale-linjalle (VKT-linja). Divisioona oli mukana myös Talin–Ihantalan taistelussa.

Asekätkentäepäily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhan tultua Autti toimi loppuvuodesta 1944 kesään 1945 Perä-Pohjolan sotilasläänin komentajana, kunnes hänet pidätettiin asekätkentäjutun yhteydessä. Loka- ja marraskuun 1945 hän oli vangittuna, kunnes hänet vapautettiin hänestä tehdyn ilmiannon osoittauduttua perättömäksi.

Divisioonan komentajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi 1948 teki Autista 3. divisioonan komentajan asemapaikkanaan Kouvola. Vuonna 1953 hän sai kenraaliluutnantin arvon ja siirtyi eläkkeelle.

Siviilielämää kirjakauppiaana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätyään Puolustusvoimista eläkkeelle Autti muutti Rovaniemelle, jossa hän toimi kirjakauppiaana kuolemaansa vuonna 1959 asti. Autti on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari (toim.): Mannerheim-ristin ritarit: Ritarimatrikkeli. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-3268-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hurmerinta 2008, s. 49.
  2. Harjula, Mirko: Venäjän Karjala ja Muurmanni, s. 204.
  3. Raikkala 1971, s. 72.
  4. Sauri, Eero: Suomen Klondykeen vai Pohjolan punaiseen nyrkkiin, s. 49. Helsinki: Suomen Sanomalehtimiesliitto ry, 2005. ISBN 952-91-9160-X.
  5. Brandtberg 1998, s. 27.
  6. Karhunen 1972, s. 168–169.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brantberg, Robert: Kylmä-Kalle : jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari Kaarlo Aleksanteri Heiskanen. Tampere : Revontuli, 2000. ISBN 952-5170-14-4.
  • Brantberg, Robert: Sotakenraalit : kahdenkymmenen yhden suomalaisen sotakenraalin elämäntarina. Tampere : Revontuli, 1998. ISBN 952-5170-04-7.
  • Karhunen, Joppe: Taistelujen miehet : Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista. Porvoo : WSOY, 1972. ISBN 951-0-00639-4.
  • Raikkala, Hannes: Suojeluskuntain historia III : kamppaileva kansa. Kustantaja Hata Oy, 1971. ISBN puuttuu teoksesta.
  • Puolustusministeriön sotahistoriallinen Suomen jääkärien elämäkerrastojulkaisu IV, WSOY Porvoo 1938.