Kaarlo Kivilahti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kaarlo Aate ”Kilu” Kivilahti (23. marraskuuta 1909 Helsinki – 3. maaliskuuta 1976 Helsinki)[1] oli suomalainen kommunisti, joka toimi muun muassa Punaisen Valpon apulaispäällikkönä 1947–1948. Kivilahti oli niin sanottuina vaaran vuosina SKP:n johdon ja sisäministeri Yrjö Leinon luottohenkilö, josta tuli kommunistien johtava tiedusteluvirkamies. Nuorudessaan 1920–1930-luvuilla hän oli merkittävä taustavaikuttaja vasemmistolaisessa kulttuurielämässä kisällilaulujen parissa.[2][3]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lempinimellä ”Kilu” tunnettu Kaarlo Kivilahti esiintyi jo lapsena työväenyhdistysten iltamissa kuplettilaulajana.[4] Hän liittyi Suomen Kommunistiseen Nuorisoliittoon sen perustamisvuonna 1925 ja SKP:n jäseneksi 1927.[1] Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Kivilahti esiintyi Meijän pojat -yhtyeessä ja levitti sen kappaleita myös muille vasemmistolaisille lauluryhmille. Vuonna 1929 hän vastasi Neuvostoliitosta käsin organisoidun kommunistien ohjelmatoimiston Helsprokeskuksen toiminnasta.[2] Kivilahti oli myös sen julkaiseman Punainen Valonheittäjä -lehden päätoimittaja. Virallisesti hän oli kommunistisen nuorisoliiton alaisen Opintotyön Neuvontayhdistyksen palkkalistoilla toimistotehtävissä.[5]

Kivilahti pidätettiin Etsivän keskuspoliisin takavarikoitua Helsprokeskuksen materiaalin ja syyskuussa 1929 hän sai 1 vuoden 4 kuukauden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta. Vankilasta päästyään Kivilahti opiskeli Leningradissa toimineessa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa salanimellä ”Pertti Meri”. Hän sai myös tiedustelukoulututusta, mutta jäi kiinni lähes heti Suomeen palattuaan juhannuksena 1935 ja tuomittiin lähes seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen.[2] Kivilahti vapautui ehdonalaiseen lokakuussa 1939 ja jatkoi toimintaansa SKP:n maanalaisessa organisaatiossa. Talvisodan ajan hän piileskeli EK:n ilmiantajana toimineen Adolf Alanderin luona. Kivilahti tiesi kuitenkin Alanderin olevan soluttautuja, minkä vuoksi hän liioitteli suuresti kommunistien toiminnan laajuutta ja heidän valmiuttaan.[6]

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhan aikana Kivilahti asui Helsingissä Nestori Parkkarin huonetoverina ja toimi Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran kulttuurijaoston johtajana. Syksyllä 1940 Kivilahti joutui turvasäilöön Helsingin lääninvankilaan, josta hänet jatkosodan sytyttyä siirrettiin Köyliön vankileirille.[2] Syyskuussa 1941 Kivilahti määrättiin muiden turvasäilöläisten tavoin rangaistuspataljoonaksi muodostettuun Erillinen Pataljoona 21:een.[7] Hän kuului 25 vaarallisimpana pidetyn ”tekijämiehen” ryhmään, joille ei annettu aseita ja koulutusta vaan jätettiin työvelvollisiksi Karjalan kannakselle.[8] Syksyllä 1942 työvelvolliset siirrettiin Koverin keskitysleirille. Kesäkuussa 1943 Kivilahti ja Matti Janhunen karkasivat vankineuvoston lähettäminä tehtävänään yhteydenotto puolueeseen ja vankien omaisiin. Miehet jäivät kiinni jo reilun viikon kuluttua ja heidät passitettiin takaisiin Koveroon. Kivilahti sai karkumatkasta lähes viiden vuoden kuritushuonetuomion.[7]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvasäilössä olleet kommunistit vapautettiin jatkosodan päätyttyä, mutta Kivilahti pysyi edelleen vangittuna kärsiessään karkumatkasta annettua tuomiota. Hänet vapautettiin vasta valvontakomission vaatimuksesta marraskuussa 1944. Vankilasta päästyään Kivilahti työskenteli aluksi ”poliittisena johtajana” SKDL:n valistuskeskuksen yhteyteen perustetussa Ohjelmapalvelu Oy:ssä.[2] Seuraavana talvena Kivilahti oli Eero Hautojärven, Eino Pekkarisen ja Pellervo Takatalon ohella kaappaamassa Valtiollista Poliisia kommunistien haltuun.[9] Syyskuussa 1945 hänet nimitettiin asekätkentää selvittäneen sisäasiainministeriön tutkintaelimen (SMTE) toimistopäälliköksi.[10] Kivilahti kuulusteli muun muassa eversti Urho Tähtistä, jonka mukaan hän oli harmissaan asekätkentäjutusta sen pilatessa kommunistien vallankaappaussuunnitelmien aikataulun.[11] Kivilahden kerrotaan myös sanoneen kuulusteltaville, että sisäministeri Leino oli antanut hänelle täydet valtuudet päättää epäiltyjen vankeusajasta.[12] Huhtikuussa 1947 Kivilahti nimitettiin Valpon apulaispäälliköksi Leinon kanssa erimielisyyksiin ajautuneen Aimo Aaltosen tilalle.[13] Hän hoiti tehtävää Valpon lakkauttamiseen vuoden 1948 loppuun saakka.[2] Samana vuonna Kivilahti mainittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunnan raportissa Euroopan 500 johtavan kommunistin listalla yhdentoista muun suomalaisen ohella.[14]

Valpon jälkeen Kivilahti työskenteli muun muassa luennoitsijana SKP:n puoluekoulussa, kunnes hänet 1954 palkattiin Neuvostoliiton omistamien Trustivapaa Bensiinin ja Suomen Petroolin sosiaalijohtajaksi. Kyseessä oli peitevirka, sillä Kivilahden varsinainen toimenkuva oli SKP:n ulkomaanosaston valvontaosaston johtajana, jossa hän vastasi ”kapitalististen maiden tiedustelusta”. SKP:n pohjoismaisten soluttautujien antamat tiedot kulkivat Kivilahden kautta Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöön. Hän jatkoi myös toimintaansa Ohjelmapalvelussa vaikuttaen muun muassa Hiilipojat-yhtyeen taustalla pitkälle 1950-luvulle.[2] Kivilahti jäi eläkkeelle Teboilin henkilökuntajohtajan tehtävästä vuonna 1974 ja kuoli Meilahden sairaalassa 66-vuotiaana maaliskuussa 1976.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Kuolleita : Henkilökuntajohtaja Kaarlo Kivilahti. Helsingin Sanomat, 12.3.1976, s. 17. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 26.11.2022.
  2. ↑ a b c d e f g Tuovinen, Timo: Uusi lauluhistorialöytö, kiitokset taas portaalin lukijoille! 31.8.2021. Laulu ottaa kantaa. Viitattu 26.11.2022.
  3. ↑ Silén, Jaakko: Lenin ja Stalin Helsingissä – Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran elokuvapyrinnöt. Lähikuva, 2015, nro 3, s. 35. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 27.11.2022.
  4. ↑ H.T.Y.n järjestönuorten osaston Joulujuhla. Suomen Työmies, 22.12.1922, nro 297, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.11.2022.
  5. ↑ Tuovinen, Timo: Missä on matkalaukullinen nuotteja? 25.3.2020. Laulu ottaa kantaa. Arkistoitu 26.11.2022. Viitattu 26.11.2022.
  6. ↑ Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 186–189. Väitöskirja. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-01920-1-5.
  7. ↑ a b Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944. Kuopio: Kansankulttuuri, 1955.
  8. ↑ Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 179. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-83509-9-X.
  9. ↑ Björkbacka, Oiva: Punainen Valpo ja vaaran vuodet jälleen kohteena 2.3.2014. Kansan Uutiset. Viitattu 26.11.2022.
  10. ↑ Rantala, Jukka: Sopimaton lasten kasvattajaksi! : Opettajiin kohdistuneet poliittiset puhdistuspyrkimykset Suomessa 1944-1948, s. 51. Bibliotheca historica 26. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1997. ISBN 951-710071-X. Teoksen verkkoversio (PDF).
  11. ↑ Ervasti, Pekka: Eversti Urho Tähtinen 80 vuotta: Puheet vaaran vuosista eivät ole katteettomia. Helsingin Sanomat, 16.3.1979, s. 16. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 26.11.2022.
  12. ↑ Leppänen, Veli-Pekka: Asekätkijöiden linnakeikka (vain tilaajille) 15.5.2011. Helsingin Sanomat. Viitattu 27.11.2022.
  13. ↑ Uola, Mikko: "Suomi sitoutuu hajottamaan..." : Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 167. Historiallisia tutkimuksia 205. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-71011-9-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  14. ↑ Kommunistalbum uppställt i USA. Östra Nyland, 1.6.1948, nro 58, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.11.2022. (ruotsiksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kaarlo_Kivilahti&oldid=21988357”