Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen historia alkaa puolueen perustamisesta nimellä Suomen Työväenpuolue. Sosialidemokraattinen puolue perustettiin keskieurooppalaisen esimerkin mukaisesti vuonna 1899. Puolueen ohjelman perustan muodosti Forssan ohjelma (1903), joka pohjautui saksalaiseen Erfurtin ohjelmaan (1891). Forssan ohjelma oli puolueen käytössä 49 vuotta. Sosialidemokraattisen Puolueen historiaan kuuluu läheinen yhteistyö Ruotsin vastaavan puolueen, Ruotsin sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen kanssa. Sosialidemokraattisia presidenttejä ovat olleet Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.

Puolueen perustaminen 1899 ja nimen muutos 1903[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n Oulun puoluekokous vuonna 1906.
Pääartikkelit: Suomen Työväenpuolueen perustava kokous ja Forssan kokous

Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17.–20. heinäkuuta 1899.[1][2] 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään[3]. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa vuonna 1903 pidetyssä II puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus[4] sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.[5] Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta äänioikeutta (listan määritelmän mukaan vain vaalioikeus on toteutunut), kirkon ja valtion eroa, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu[6].

Itsenäisyystaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP osallistui tsaarinvallan vastaiseen maanalaiseen ja laittomaan toimintaan perustamalla paikallisia ja salaisia aktivistiosastoja puoluesihteeri Matti Turkian johdolla. On arvioitu, että työläisaktivisteja olisi ollut noin viisituhatta. He hyväksyivät venäläistä sortovaltaa vastaan tehtävät attentaatit. Toiminta sisälsi attentaattien lisäksi myös aseiden salakuljetusta, vallankumouksellisen kirjallisuuden levittämistä ja venäläisten vallankumouksellisten auttamista. Monien Venäjällä tehtyjen attentaattien jäljet johtivat Suomeen ja niistä uutisoitiin suomalaisissa sanomalehdissä, minkä vuoksi toukokuussa 1907 SDP kielsi jäseniltään kaiken avunannon venäläisille kumousvoimille. Puolueen radikaalit eivät kieltoa noudattaneet, vaan heillä oli suoria yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin myöhemminkin.[7]

Työväenliikkeen sanoma ja agitaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhuttu sana tavoitti vanhan työväenliikkeen aikana yleisönsä paremmin kuin kirjoitetut tekstit. Sosiaalidemokraateilla oli monta erinomaista puhujaa ja agitaattoria. Eetu Salin, Yrjö Mäkelin, Taavi Tainio, Edvard Valpas-Hänninen, August Vatanen, Eero Haapalainen, Kullervo Manner ja Oskari Tokoi olivat heistä tunnetuimpia. Monet heistä kiersivät puhumassa työväentaloilla aatteen eikä rahan takia, mutta puolueella myös oli palkattuja puhujia. Kuukausipalkkaa nauttinut Yrjö Mäkelin esimerkiksi kiersi hevosella suurlakon aikoihin Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Karjalassa järjestämässä kokouksia, puhumassa sekä jakamassa lentolehtisiä ja kirjallisuutta.[8]

Eduskuntapuolueeksi ja senaattiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla[9]. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.[10] Uudistusten avulla saavutettuja tuloksia vähensi kuitenkin tsaarin haluttomuus vahvistaa merkittäviä valtiopäivillä tehtyjä päätöksiä.[11]

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi suureksi puolueeksi. Vuoden 1916 vaaleissa se sai haltuunsa enemmistön, 103 paikkaa.[12] Tämän seurauksena nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti.[13]. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon.[14] Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen.

Syksyn mittaan SDP radikalisoitui, koska se ei saanut haluamiaan uudistuksia läpi eduskunnassa, minkä seuraus oli suurlakko 14.-20. marraskuuta 1917. Lakon avulla puolue saavutti tavoitteistaan 8 tunnin työpäivän ja kunnallisen äänioikeuden.[11]

Ylimääräinen puoluekokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluetoimikunta kutsui suurlakon jälkitunnelmissa koolle ylimääräisen puoluekokouksen, jossa piti määritellä puolueen tuleva suunta ja toimintalinja. Kahden päivän keskusteluissa 25.-26. marraskuuta erottuivat kaksi ryhmää. Parlamentarismin puolesta puhuivat Eetu Salin, Taavi Tainio, Seth Heikkilä, Anton Huotari, K. H. Wiik ja Väinö Tanner. Vallankumouksellisella linjalla olivat puoluetoimikunnan jäsenten O. W. Kuusisen, Kullervo Mannerin ja Yrjö Sirolan lisäksi myös Eero Haapalainen, Ali Aaltonen ja Väinö Jokinen. Paikalle olivat saapuneet myös venäläiset bolševikit Aleksandra Kollontai ja Josif Džugasvili. Džugasvili piti kokouksessa puheen, jossa hän kannusti Suomen työläisiä ottamaan vallan käsiinsä ja lupasi heille apua yrityksessä. Yritykset eri toimintalinjojen välisen sovinnon löytämiseksi epäonnistuivat. Äänestyksessä parlamentaarisen linjan kannattajat jäivät vähemmistöön vallankumouksellisten voittaessa äänin 44-59.[15]

Itsenäisyysjulistus 1917 ja sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan porvarillinen enemmistö julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. SDP vastusti julistusta, koska halusi, että Suomi itsenäistyisi yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa. Julistuksen jälkeen porvarit ja SDP pääsivät kuitenkin sopuun, ja molempien tahojen tukema valtuuskunta kävi pyytämässä Venäjän bolševikkihallitukselta hyväksyntää itsenäisyydelle, ja myös sai sen.[16]

SDP:n puolueneuvosto kokoontui 23. tammikuuta 1918. Kokouksessa puolue taipui punakaartilaisten vaatimukseen täydentää puoluetoimikuntaa äärimmäisen vasemmiston edustajilla. Puoluetoimikuntaan valittiin Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Matti Turkia, K. H. Wiik, Antti Kiviranta, Adolf Taimi, Evert Eloranta, Eero Haapalainen, Lauri Letonmäki ja Emil Elo. Puoluetoimikunta asetti keskuudestaan toimeenpanevan komitean, joka ryhtyi välittömästi valmistelemaan aseellista vallankumousta. Toimeenpanevaan komiteaan valittiin Haapalainen, Taimi, Eloranta, Letonmäki, Elo, Kiviranta ja Sirola. Komitea antoi punakaarteille määräyksiä vallankumouksen aloittamiseksi ja suostutteli venäläisiä aktiiviseen yhteistyöhön. Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä venäläiset aseistivat punakaartit Helsingissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Punakaarteihin kuului tässä vaiheessa 30 000 aseistettua suomalaista miestä.[17]

SDP:n puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea antoi aseellisen vallankumouksen aloittamisesta määräyksen punakaartin yleisesikunnalle. Sen mukaan työväenkaartit piti panna liikekannalle kolmen päivän sisällä tammikuun 26. päivä alkaen ja erillisessä luettelossa mainitut henkilöt määrättiin vangittaviksi.[18] Punakaartilaiset kaappasivat vallan suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä, ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella.

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n puolueneuvosto vuonna 1922.

Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josif Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon.

Puolueen uusi linja määriteltiin Julistuksessa Suomen työväelle. Se oli maltillisten sosiaalidemokraattien laatima tiedonanto, jota levitettiin Helsingin valtauksen jälkeen saksalaisista lentokoneista vielä punaisten hallussa olleille alueille.[19]

Punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla syksyllä 1918. Sosiaalidemokraattista toimintaa oli yritetty elvyttää jo sisällissodan päättymisen jälkeen keväällä Suomen Sosialidemokraatti -lehden näytenumeron julkaisemisella, mutta valkoiset vallanpitäjät estivät tuolloin lehden jatkamisen. Suomen Sosialidemokraatti lakkautettiin 11. marraskuuta 1918 suojeluskuntien vaatimuksesta. Kuukautta myöhemmin lehti alkoi ilmestyä uudelleen, kun sen kritiikkiä valkoiseen Suomeen oli lievennetty.[20]

Uudelleenperustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin. Seuraavissa vaaleissa 1919 puolueen kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi, vaikka iso joukko työväkeä oli kuollut sisällissodassa, joutunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle tai menettänyt kansalaisluottamuksensa sisällissotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä. Vaaleissa SDP oli käyttänyt Sorron yöstä nouskaa -nimistä vaalijulistusta, jonka teksti oli ollut rajua ja iskevää. Oikeusministeri Karl Söderholm oli määrännyt sen takavarikoitavaksi. Määräys oli kuitenkin tullut myöhässä, ja monet lehdet olivat kirjoittaneet julistuksesta ja viranomaisten yrityksestä estää sen jakelu.[20]

Kommunistit erkanevat omaksi puolueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. Vasemmistososialistien oppositio hajotti O. W. Kuusisen johdolla vuoden 1919 puoluekokouksessa Tannerin johtaman SDP:n kahteen osaan, minkä seurauksena seuraavana vuonna perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista.[21][22] Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla.[23] Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin.[24] Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.[25]

Hallitusyhteistyöhön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.[26]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”.[27] Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Tammikuussa 1945 puoluetoimikunta hylkäsi SKDL:n tekemän vaaliliittotarjouksen äänin 5–4, mikä merkitsi samalla kansanrintamapoliitikan hylkäämistä. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.[28][29][30]

SDP:n sisällä käytiin valtataistelua niin sanottujen asevelisosialistien ja heitä vastustaneen opposition välillä. Puoluekokousta oli jouduttu sodan takia siirtämään vuodesta 1942 marraskuulle 1944. Se järjestettiin 25. marraskuuta varsin myrskyisissä tunnelmissa. Oppositio hyökkäsi J. W. Kedon ja Mauno Pekkalan johdolla rajusti Väinö Tanneria ja hänen kannattajiaan vastaan jatkosotaan liittyvistä hallituksen päätöksistä, mutta jäi kokouksessa tehdyissä äänestyspäätöksissä tappiolle. Jakolinjat tulevalle puoluehajaannukselle olivat jo nähtävissä. Puolueen puheenjohtajaksi Väinö Salovaaran tilalle valittiin kompromissina tuore valtiovarainministeri Onni Hiltunen ja puoluesihteeriksi Unto Varjonen. Järjestösihteeriksi puoluetoimikunta myöhemmin valitsi Suomen Aseveljien Liiton tehtävissä toimineen Väinö Leskisen. Tanneria ei valittu puolueen luottamustehtäviin.[11][30]

Kesäkuun 1946 puoluekokouksessa opposition kannattama K.-A. Fagerholm hävisi puheenjohtajakilvan Emil Skogille. Oppositio ei saanut yhtään edustajaa puoluetoimikuntaan, mikä jyrkensi vastakkainasettelua puolueen sisällä. Unto Varjonen luopui puoluesihteerin tehtävästä. Hänen tilalleen valittiin järjestösihteeri Leskinen.[31] Syksyllä 1946 SDP käynnisti ”taistelevaksi sosialidemokratiaksi” kutsutun kampanjan, joka oli suunnattu kommunisteja vastaan. Sen tunnetuin osa oli maaliskuussa 1947 käynnistetty ”Jo riittää” -julistekampanja, jonka suosio auttoi SDP:tä päihittämään SKDL:n ensin kevään 1947 SAK:n edustajakokousvaaleissa, sitten joulukuun 1947 kunnallisvaaleissa ja lopuksi heinäkuun 1948 eduskuntavaaleissa.[32][33] Vuoden 1948 vaalien jälkeen muodostettiin Fagerholmin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus ja SKDL syrjäytettiin oppositioon.[32] Sosiaalidemokraattien yhteistyö kansandemokraattien ja kommunistien kanssa katkesi useaksi vuosikymmeneksi.

Idänsuhteiden merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin Väinö Tanneriin vihamielisesti ja vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi vuonna 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät.[30] Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta.lähde? Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

Puoluehajaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Valtataistelu tuli selvästi esille vuoden 1955 puoluekokouksessa, jossa saatiin vaivoin aikaan kompromissi ja säilytettiin muodollinen yhtenäisyys. Puoluetoimikuntaan puheenjohtaja Skogin kannattajat saivat enemmistön Aarre Simosen ja Erkki Lindforsin siirryttyä heidän puolelleen. Puoluekokousten välillä ylintä valtaa käyttäneeseen puolueneuvostoon sen sijaan tuli puoluesihteeri Leskiselle myötämielinen enemmistö, mistä oli seurauksena, että puoluetoimikunta noudatti päätöksissään toisenlaista linjaa, kuin puoluekokous oli tarkoittanut. Puoluesihteeri Väinö Leskisen tukijoita, niin sanottuja leskisläisiä, sanottiin SDP:n oikeistoksi, joka kannatti tiukkaa talouspolitiikkaa, painotti palkansaajien ja maataloustuottajien välistä ristiriitaa ja vieroksui yhteistyötä kommunistien kanssa. Puheenjohtaja Emil Skogin ympärille kerääntyneet "skogilaiset", jotka eivät kannattaneet tiukkaa talouspolitiikkaa, irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.[34][30] Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön.[35] Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.[36]

Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1972 vaalijuliste

Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa usein kokoomuksen kanssa.lähde? Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla kuten Tampereella ja Helsingin maalaiskunnassa (sittemmin Vantaalla). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla, ja se oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.lähde?

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta vuonna 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.lähde? Maalaisliitto oli hyödyntänyt SDP:n pitkää oppositiokautta tekemällä yhteistyötä SDP:n pienryhmien, kuten simoslaisten, sekä kommunistien kanssa.[37] Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.[30]

Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja.lähde? Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Rafael Paasion vuosina 1966–1968 ja Mauno Koiviston vuosina 1968–1970 johtamat hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta. Koiviston hallituksen aloittaessa työnsä SDP oli kuitenkin vielä puheenjohtaja Paasion puolueneuvostolta saaman kritiikin johdosta epäyhtenäinen.[38]

1960- ja 1970-luvun vaihteessa sosiaalidemokraattien piirissä vaikutti muutamia vuosia niin sanottu pälkäneläisyys, joka oli opiskelijaradikalismin synnyttämä sävyltään äärivasemmistolainen ilmiö. Liike hajosi ja sen toiminta hiipui vuoden 1971 aikana.[39] Myöhemminkin puolueen nuorempien jäsenten parissa vaikutti vasemmistolainen suuntaus, jonka kannattajista monet vastustivat vuoden 1973 EEC-sopimusta.lähde?

Puolueen uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä lähde? kenen mukaan?. Sosiaalidemokraateilla oli tässä tietty tilaus, kun Sosialistisen internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa puolueessa ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen kehittyivätkin toimiviksi.[40] Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa. Merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla punamultapohjalle, jota täydensivät useasti SKDL ja liberaalit. Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua sairauden vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.

Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä.

Lipposen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. SDP:n kannatus mielipidemittauksissa nousi vuoden 1993 keväällä, jolloin Antero Kekkonen oli vt. puheenjohtaja, 30 prosentin tuntumaan.[41] Nousu jatkui seuraavana vuonna lähes 35 prosenttiin,[42] mikä oli siihen mennessä suurin sotien jälkeisen ajan Suomessa millekään puolueelle mitattu kannatuslukema.

Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.[43]

Heinäluoman kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n vuonna 2020 valittu puheenjohtaja Sanna Marin.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle. Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa siihen mennessä toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.

Urpilaisen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10. helmikuuta 2008 Eero Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa.[44] Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen. Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.[45] Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.[46]

Eduskuntavaaleissa 2011 SDP:n kannatus jatkoi laskua siihen mennessä alimmalle tasolleen Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liittyi Kataisen sateenkaarihallitukseen. Sillä oli kuusi ministeriä hallituksessa. SDP sai hallitusohjelmassa ajettua läpi vaalilupauksensa, ettei eläkeikää nosteta tuolla vaalikaudella.[47] Joidenkin arvioiden mukaan SDP menestyi neuvotteluissa paremmin kuin kokoomus.[48][49]

Vuoden 2012 presidentinvaalissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Tulos oli SDP:n neljäs peräkkäinen vaalitappio. Puoluesihteeri Mikael Jungner ilmoitti 25. tammikuuta ettei jatkaisi tehtävissään puoluekokouksen jälkeen. SDP:n puoluekokouksessa 25. helmikuuta 2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.[50]

Kunnallisvaaleissa 2012 SDP:n kannatus laski siihen mennessä kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6 %. Puolue menetti 54 198 ääntä edellisiin kuntavaaleihin verrattuna.[51] Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Urpilaisen puheenjohtajakaudella.[52]

Rinteen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2014 SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Antti Rinne. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP:n äänestäjien määrä laski sen historian alimmalle tasolle.[53] Kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus oli 19,4 %.

Kesällä 2018 puolueen kyselykannatus oli 21,6 %. Vain 3 %:n mielestä SDP:n kannatus perustui tällöin edes toissijaisesti Rinteen esiintymiseen julkisuudessa, 8 %:n mielestä syynä oli "SDP:n poliittisten avausten ja ehdotusten hyvyys", 61 %:n mielestä "yleinen kyllästyminen hallitusta kohtaan".[54][55] Rinteen mukaan ihmiset tajuavat, että SDP:llä on visio 2030-luvulle.[56]

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja Suomeen muodostettiin sosiaalidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n enemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli Antti Rinne.

Marinin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 2019 Antti Rinne erosi pääministerin tehtävästä mm. Postin omistajaohjaukseen liittyvistä seikoista johtuen. Rinteen erottua pääministerin tehtävästä hallituksen johtoon nousi tamperelainen Sanna Marin, joka oli ollut Rinteen hallituksen liikenne- ja viestintäministeri. Rinne jatkoi puolueen puheenjohtajana elokuun 2020 puoluekokouseen asti, jossa Marin valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Puoluekokoukset, puheenjohtajat ja puoluesihteerit 1899 - (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 20. heinäkuuta 2021.
  2. ↑ Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 39. Otava, 2004.
  3. ↑ Suomen Työväenpuolueen ohjelma 1899 www.sdp.fi linkki
  4. ↑ Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen; Eepos, Suomen historian käsikirja. Sivu 268. ISBN 951-0-27651-0
  5. ↑ Karl Kautsky. Erfurtin ohjelma. Tammi 1974, 254.
  6. ↑ Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelma 1903 www.sdp.fi linkki
  7. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 88-90. Atena, 1922. ISBN 978-951-1-42450-5.
  8. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 66-69. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5.
  9. ↑ Sinä päivänä koneet seisahtuivat Uutispäivä Demari 1.11.2005 linkki
  10. ↑ Uusi Tietosanakirja, osa 19, s. 608. Helsinki: Tietosanakirja Oy, 1965.
  11. ↑ a b c Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 290-307. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  12. ↑ Mickelsson 2007, s. 89.
  13. ↑ Suomen historian käsikirja, Eepos, WSOY.lähde tarkemmin?
  14. ↑ Mickelsson 2007, s. 90.
  15. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 115-121. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5.
  16. ↑ Pentti Virrankoski, Suomen historia (2001)
  17. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 46-47. WSOY, 1956.
  18. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 74. WSOY, 1956.
  19. ↑ Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 402-406. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5.
  20. ↑ a b Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 392-397. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5.
  21. ↑ Mickelsson 2007, s. 134
  22. ↑ Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia, s. 126-138. Tammi, 1956.
  23. ↑ Mickelsson 2007, s. 119.
  24. ↑ Mickelsson 2007, s. 135
  25. ↑ Hölttä 1982, s. 158–161
  26. ↑ Tapani Paavonen: The Finnish Social Democratic Party since 1918. Teoksessa Political Parties in Finland (University of Turku 1987), s. 138–139.
  27. ↑ Mickelsson 2007, s. 159.
  28. ↑ Mykkänen, K. Onko SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymiselle ohjelmallisia esteitä? Viitattu 20.2.2007
  29. ↑ Leppänen, J. Tampereen riitaiset sosiaalidemokraatit. Koskesta voimaa -sivusto Viitattu 30.3.2020.
  30. ↑ a b c d e Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle, s. 92. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
  31. ↑ Kalemaa, Kalevi: Sylvi-Kyllikki Kilpi – Sörnäisten tyttö, s. 237. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17632-X.
  32. ↑ a b Jo riittää – taistelevaa sosialidemokratiaa Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta -sivusto. Viitattu 1.12.2022.
  33. ↑ Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 3: 1944–1952, s. 192–194. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Helsinki 1991.
  34. ↑ Mickelsson 2007, s. 160
  35. ↑ Mickelsson 2007, s. 169
  36. ↑ Mickelsson 2007, s. 194
  37. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 324-325. Tammi, 1977.
  38. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 34. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  39. ↑ Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 35−43. Kirjayhtymä 1985, Helsinki.
  40. ↑ Lipponen, P. (2005) Kuka pelkäsi Beljakovia Apu 22.4.2005. Viitattu 20.2.2007
  41. ↑ Astikainen, Arto: Sdp:n kannatus nousee yhä. Helsingin Sanomat, 28.4.1993, s. A 3.
  42. ↑ Sdp:n kannatus yhä kasvussa. Helsingin Sanomat, 9.6.1994, s. A 7.
  43. ↑ Luotonen, J. (2003) Lipponen etsii ydintä. Talouselämä 9.5.2003. Pääkirjoitus (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 20.2.2007
  44. ↑ Heinäluoma ei hae jatkokautta 10.2.2008. Yleisradio. Viitattu 10.2.2008.
  45. ↑ Suosio putosi alemmaksi kuin vuosikymmeniin: Sdp ja keskusta romahtivat vahvoilla kannatusalueillaan. Turun Sanomat. 28.10.2008 [vanhentunut linkki]
  46. ↑ Ylestä tuupattu Jungner pyrkii Sdp:n puoluesihteeriksi ja eduskuntaan, HS 6.5.2010 s. A9. (Arkistoitu – Internet Archive)
  47. ↑ Pernaa, Ville: Demokratian uhrit: Näin hallitus joutui luopumaan kärkitavoitteistaan Suomen Kuvalehti. 20.5.2013. Viitattu 14.4.2017.
  48. ↑ Sdp:n eläkelinja syntyi puolivahingossa hs.fi. 2.2.2013.
  49. ↑ "Sosialistinen manifesti" iltalehti.fi. 20.6.2011.
  50. ↑ Reijo Paanasesta SDP:n puoluesihteeri Yle.fi. 25.5.2012. Viitattu 25.5.2012.
  51. ↑ Kunnallisvaalit 28.10.2012: Koko maa Vaalit.fi. 14.6.2013 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 14.4.2017.
  52. ↑ YLE:n tulospalvelu, kuntavaalit 2012 Yle.fi. 1.11.2012. Viitattu 4.11.2012.
  53. ↑ Perussuomalaiset nousi huikealla kirillä hopealle, Sdp:n tulos kaikkien aikojen huonoin 19.4.2014. hs.fi. Arkistoitu 21.4.2015. Viitattu 20.4.2014.
  54. ↑ Sdp:n Antti Rinne nousi suosikiksi pää­ministeri­kandidaateista, mutta suosion syy vesittää puolueen riemun Helsingin Sanomat. 4.7.2018.
  55. ↑ Antti Rinteen suosio ei johdu Antti Rinteestä Helsingin Sanomat. 5.7.2018.
  56. ↑ Rinne tyytyväinen SDP:n kannatushyppäykseen: "Ihmiset alkavat nähdä, että tuossa on joukkue, jolla on visio 2030-luvulle" yle.fi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Sosialidemokraattisen_Puolueen_historia&oldid=21783157”