Kansallinen Kokoomus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kainuun Kokoomus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Kokoomus” ohjaa tänne. Muista kokoomuksista katso kokoomuksen täsmennyssivu.
Kansallinen Kokoomus
Samlingspartiet r.p.

Kokoomus nimilogo.svg

Perustettu 1918
Puheenjohtaja Petteri Orpo
Puoluesihteeri Kristiina Kokko
Varapuheenjohtajat
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto[1][10][9]
Toimisto Kansakoulukuja 3 A
00100 Helsinki
Äänenkannattaja Nykypäivä
Jäsenmäärä noin 27 000 (2021) Laskua [11]
Värit      sininen
Eduskunta
37 / 200
(2019)
Euroopan parlamentti
3 / 14
(2019)
Kunnanvaltuustot
1 552 / 8 859
(2021)
Aluevaltuustot
289 / 1 379
(2022)
Kansainväliset jäsenyydet Euroopan kansanpuolue
International Democrat Union
Naisjärjestö Kokoomuksen naisten liitto
Nuorisojärjestö Kokoomuksen Nuorten Liitto
Varhaisnuorisojärjestö Kansallinen Lastenliitto
Opiskelijajärjestö Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta
Kotisivu kokoomus.fi

Kansallinen Kokoomus r.p. (ruots. Samlingspartiet r.p.), lyhyemmin kokoomus (lyhenne Kok.)[12] on suomalainen keskusta-oikeistolainen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2016 lähtien Petteri Orpo. Kokoomuksella on 37 kansanedustajaa eduskunnassa ja puolue on kannatukseltaan Suomen kolmanneksi suurin puolue. Kokoomuksella on Euroopan parlamentissa kolme edustajaa: Sirpa Pietikäinen, Henna Virkkunen ja Petri Sarvamaa.

Kokoomus kuvaa itsensä moniarvoisena puolueena, jonka maailmankuva perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Kokoomuksen periaateohjelman (2018) prioriteetteja ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Puolue korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia.[10] Kokoomuksen kannattajien keskuudessa korostetaan individualismia sekä yksilön vapautta ja vastuuta.[13]

Kokoomuksen perustivat 9. joulukuuta 1918 Helsingin vanhalla ylioppilastalolla Suomalaisen ja Nuorsuomalaisen puolueen monarkiaa kannattaneet jäsenet.[14] Puolueesta käytettiin vuoteen 1951 asti nimeä Kansallinen Kokoomuspuolue.[15][16] 1970-luvulta lähtien kokoomus on ollut noin 20 prosentin kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista.[17]

Kokoomuksen pää-äänenkannattaja on neljännesvuosittain ilmestyvä Nykypäivä-lehti. Kokoomus on Euroopan kansanpuolueen sekä Konservatiivisen internationaalin jäsen.

Aate ja arvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Liberalismi

Kokoomuksen aatteellinen perusta on moniarvoisuus, joka perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Kokoomuksen periaateohjelman (2018) prioriteetteja ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Poliittisesti kokoomus on keskusta-oikeistolainen ja korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia.[18] Toisesta maailmansodasta lähtien puolueen johto on ollut kallellaan liberaalimpaan suuntaan ja suhteessa länsieurooppalaisiin veljespuolueisiin, poliittiset linjat ovat olleet 1970-luvulta lähtien enemmän vasemmalla.[19]

Alkujaan kokoomus oli isänmaallis-kansallinen ja konservatiivinen puolue. Valtiomuotokysymyksessä kokoomus kannatti monarkiaa ja oli luonteeltaan oikeistolainen ja antikommunistinen.[20] 1950-luvulla puolue siirtyi periaateohjelmissaan ensin dynaamiseen konservatismiin ja sittemmin 1970–80-luvulla liberalismiin. 1990-luvulta lähtien ohjelmassa ovat korostuneet ympäristökysymykset.[19]

Puolueen aatemaailmassa ovat säilyneet konservatismille ja liberalismille yhteiset asiat, kuten länsimainen demokraattinen valtio- ja yhteiskuntajärjestys, kansalaisten perusoikeudet sekä vapaa markkinatalous. Konservatiiveille tärkeissä asioissa ja arvoissa, jotka poikkeavat liberalismista, kokoomus on valinnut yksinomaan liberaalin näkemyksen. Erityisesti pakolaiskysymyksissä sekä ympäristökysymysten omistusoikeudellisissa linjoissa kokoomuksen politiikka on muistuttanut enemmän vasemmistoliberalismia ja sosialismia kuin porvarillisuutta.[19] 2010-luvulta lähtien jännitteet konservatiivien ja liberaalien välillä ovat kasvaneet.[21]

Politiikka ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petteri Orpo on toiminut kokoomuksen puheenjohtajana vuodesta 2016.

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluepolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus tähtää aluepoliitikassaan elinvoimaisten ja kasvavien kaupunkien Suomeen. Kaupunkia ympäröivien alueiden tehtävä on kokoomuksen mukaan tuottaa puhdasta ja ympäristöystävällistä ruokaa, luoda kannattavaa yritystoimintaa sekä tarjota virkistystä ja elämyksiä matkailijoille ja mökkeilijöille.[22] Kokoomus on halunnut lisätä uusia raideyhteyksiä. Bioenergialla ei kokoomuksen mielestä voida riittävässä määrin korvata nykyistä energiatarvetta.[23]

Elinkeinopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus on muun muassa kannattanut aukioloaikojen vapauttamista ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ehdotti vuonna 2008 helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi.[24] Kokoomus on kannattanut taksiliikenteen säännöstelyn purkamista.[25]

Veropolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus katsoo, että verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta.[26] Autoilun verotuksessa kokoomus haluaa siirtää verotusta autojen hankinnasta kohti auton käyttöä ja päästöjä. Kokoomus haluaa poistaa autoveron ja kompensoida muutoksen ajoneuvoveroa korottamalla. Kokoomus on halunnut lisätä etätöitä ja laajentaa kotitalousvähennystä laiteinvestoinneissa, jotta kotitaloudet investoisivat energiremontteihin. Kokoomus on valmis tukemaan raskasta teollisuutta sähköveron kevennyksillä.[23]

Ympäristöpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2011 ympäristöohjelman mukaan kokoomus haluaa tehdä Suomesta maailman ensimmäisen hiilineutraalin yhteiskunnan, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi.[27] Manifesti halusi tehdä arkipäivän vihreistä teoista osan jokanaisen ja –miehen arkea, puoluekirjaan ja vihreyden sävyyn katsomatta. Talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu.[28]

Vuonna 2020 hyväksytyn periaateohjelman mukaan Kokoomus ajaa tiukkaa ympäristöpolitiikkaa ja tähtää hiilinegatiiviseen tulevaisuuteen. Kokoomus on halunnut lopettaa turpeen energiapolton vuoteen 2032 mennessä ja halunnut lisätä pienydinvoimaa, ydinvoimaloita ja tuulivoimaloita. Kokoomus haluaa kotien lämmityksen irrottamista öljylämmityksestä.[22]

Yhteiskunnalliset kysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kai Mykkänen on toiminut kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuodesta 2019.

Vuonna 2010 kokoomus hyväksyi puoluekokousaloitteen koskien tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista kouluissa.[29] Kokoomus on asettanut myös tavoitteekseen samaa sukupuolta olevien avioliiton.[30] Vuonna 2010 kokoomus hyväksyi aloitteen koskien valinnaisuuden lisäämistä ruotsin opetuksessa. Jyrki Kataisen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoittanut pakollisen ruotsin opetuksen poistumista.[31][32][33] Vuonna 2020 hyväksytyn periaateohjelman mukaan Kokoomus haluaa ottaa käyttöön mielenterveyspalvelujen terapiatakuun.[22]

Kokoomus on painottanut yhdessätekemisen henkeä ja hyvää työtä: esimerkiksi Tee hyvä työ -kampanja kannusti vuonna 2011 ihmisiä jakamaan pieniä ja suuria hyviä tekoja.[34]

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 2010 puoluekokouksessa kokoomus laati ulko- ja turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan puolue kannattaa "aktiivista, avointa ja rohkeasti eteenpäin katsovaa" ulkopolitiikkaa. Kannanoton mukaan puolueen arvoihin kuuluu ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden edistäminen. Kokoomus katsoo, että pieni maa lisää kansainvälistä vaikutusvaltaansa olemalla aktiivinen, luotettava ja kekseliäs yhteistyökumppani.[35]

Vuonna 2007 ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannatti Suomen liittymistä Natoon.[36] Puheenjohtaja Petteri Orpo sanoi elokuussa 2019, että kokoomus ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja tulee tekemään töitä sen eteen.[37] Kokoomus katsoo, että puolustusyhteistyö vahvistaisi Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa.[35] Kokoomus kannattaa myös tiiviimpää puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa.[35] Euroopan unionin työssään kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta rakentaa EU:ta.[38]

Kokoomus painottaa, että kehitysyhteistyön tulee lähteä kumppanimaan tarpeista, mutta se ei saa rakentua pelkän hyväntekeväisyyden varaan. Kokoomuksen mielestä riippuvuus vanhakantaisesta kehitysavusta voi jopa hidastaa kohdemaan yhteiskunnallista kehitysta. Kokoomus katsoo, että Suomen kannattaa keskittyä työhön, joka edistää rauhaa, vakautta, korruption kitkemistä, ilmastotoimia, yksityissektorin vahvistamista ja muita yhteisiä tavoitteita. Naisten aseman edistämisen tulee olla erityisen huomion kohteena.[35]

Kokoomus vaatii Suomen eroa jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Asiasta äänestettiin kesäkuun 2014 puoluekokouksessa Lahdessa.[39]

Eurooppapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elina Valtonen on ollut kokoomuksen varapuheenjohtaja vuodesta 2020.

Kokoomus pitää Euroopan unionia Suomen ensisijaisena viiteryhmänä ja vaikutuskanavana kansainvälisessä toiminnassa.[35] Suomen EU-kansanäänestyksessä kokoomuksen kannattajat tukivat jäsenyyttä selkeämmin kuin minkään muun puolueen kannattajat. Puolue suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja EU:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan.[38] Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen.[38]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen perustaminen ja alkuvuodet (1918–1945)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauri Ingman toimi kokoomuksen ensimmäisenä pääministerinä.

Kokoomus perustettiin nimellä Kansallinen Kokoomuspuolue vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun vanha- ja nuorsuomalaiset monarkistit yhdistyivät. Puolueen aatteellinen linja oli tasapainoilua vanhasuomalaisen konservatiivisen keskustalaisuuden ja nuorsuomalaisen talousliberaalin oikeistolaisuuden välillä. Yhteistä ryhmille oli lujan, mutta rajoitetun, valtion rakentaminen, joka estäisi kommunististen vallankaappausyritysten kaltaisten tilanteiden syntymisen.[40]

Kokoomus oli alusta lähtien konservatiivinen puolue. Talousliberalismi tuli mukaan puoleen ohjelmiin vuoden 1922 puoluekokouksessa. Kokoomus puolusti vapaussodan perintöä, kansallisia saavutuksia sekä pääomapiirien etuja. Puolueessa pelättiin erityisesti poliittisen keskustan: maalaisliiton ja edistyspuolueen lähentymistä sosiaalidemokraattien kanssa. Kokoomus suhtautui jyrkästi marxilaisuuteen.[40] Viimeistään vuodesta 1922 lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.[41]

1920-luvun puolivälissä kokoomuksesta valittiin pääministeriksi Lauri Ingman (1924–25) ja tehtävän peri Antti Tulenheimo (1925). Samaan aikaan oikeistolaisuus ja aitosuomalaisuus vahvistuivat. Kokoomuksessa aitosuomalaisuus askarrutti erityisesti vanhasuomalaisia, sillä kielikysymykset ajoivat RKP:n yhteistyöhön sosiaalidemokraatien kanssa ja aitosuomalaisuus siten häiritsi taistelua marxilaisuutta vastaan. Kokoomuksessa pidettiin tärkeänä sitoutumista läntiseen kulttuuriin ja siten myös Ruotsiin.[40]

1930-luku: Yhteistyötä ja erkaantumista IKL:n kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun vaihteessa kommunisminvastainen ja kommunismin pelko tiivistyi. Kokoomuslaiset katsoivat puolustavansa kansallisvaltiota ja kielitaistelu koettiin lyhytnäköisenä pelinä. Lapuanliikkeen nousu johti myös kokoomuksen aseman vahvistumiseen. Pehr Evind Svinhufvud nousi pääministeriksi ja kokoomus peri poikkeuslakien myötä lähes kaikki kommunistien menettämät paikat. Oikeiston massaliike ja muilutukset kuitenkin suututtivat puolueen vanhasuomalaisia. Svinhufvud nousi presidentiksi 1931 ja korosti erityisesti laillisuutta ja vakautta. Svinhufvudin ja arkkipiispaksi nousseen Ingmanin radiopuheet keräsivät arvostusta ja veivät puhdin kapinaliikkeeltä.[40]

Kokoomuksen sisällä lapuanliikkeelle oli myös ymmärrystä, mikä jakoi puoletta jyrkkiin ja maltillisiin. Uusi Suomi oli jyrkkien omistuksessa ja tunnustautui marxilaisvastaiseksi ja puolustusystävälliseksi konservatismin kannattajiksi. Myös Vaasa-lehti tuki julkisesti Lapuan liikkeen toimia. Kokoomus suhtautui parlamentarismiin myönteisesti ja osa kokoomuslaisista vastusti liikkeen väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia. Puolue solmi IKL:n kanssa vaaliliiton ja teki eduskunnassa välikysymyksen SDP:n lakkauttamisesta, mutta tuloksena oli ennätyksellisen huono vaalitulos. Vaalitappion jälkeen puheenjohtajaksi tuli maltillista siipeä edustava Paasikivi, joka teki selvän pesäeron IKL:een.[40][42][43][44]

Paasikiven kaudella kokoomus erottautui radikaaleista liikeistä ja poliittisesti kritiikki suuntautui erityisesti marxilaisuutta ja vasemmistolaisuutta kohtaan. IKL:ää Paasikivi kritisoi erityisesti vallankumouksellisen luonteen vuoksi. Puolue kannatti selvästi talousliberaaleja oppeja ja puolue löysi yhteisen toimintalinjan. Samanaikaisesti puolueessa esiintyi voimakasta suomalaislinjaa runoilija V. A. Koskenniemen johdolla. Kokoomus suuntautui kohti Pohjoismaita ja erkani yhteistoiminnasta IKL:n suuntaan. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa puolue sai vaalivoiton ja Paasikivi siirtyi lähettilääksi. Paasikiveä seurasi puheenjohtajana nuorsuomalainen kansanmies Pekka Pennanen aisaparinaan Edwin Linkomies.[40]

1930-luvulla kokoomus suhtautui vielä 1920-lukua jyrkemmin sosiaalidemokraatteihin. Kokoomuksen kannalta tämä johti oppositioon jäämistä. Oppositiokritiikissään kokoomus oli maltillinen, mutta huolestunut punamultahallituksen haluttomuudesta kehittää sotilaallista turvallisuutta. Kokoomus piti sisäministeri Urho Kekkosen tekemää IKL:n lakkauttamista turhana ja otti jo arvovaltasyistä IKL:n suojelukseensa. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa kokoomus lisäsi paikkamääränsä viidellä. Sotien aikana puoluetoiminta laantui, mutta sisäisesti sota-aika osoitti kokoomuksen perusteesit kommunismin vaarallisuudesta ja maanpuolustuksen vahvistamisen tarpeellisuudesta oikeaksi.[40]

Liberalisoituminen maailmansodan jälkeen (1945–1995)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisen Kokoomuksen vaalijuliste vuodelta 1953.

Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmistolaisten puolueiden toiminta sallittiin, mikä johti vasemmiston julkiseen toimintaan sekä puolueorganisaatioiden vahvistumiseen Maalaisliiton ja SKDL:n johdolla. Kokoomus jäljitteli puolueita parhaansa mukaan.[45] 1950-luvun jälkipuoliskolla kokoomus teki yhteistyötä SDP:n asevelisiiven kanssa.[46]

Vuoden 1945 vaaleissa kokoomus puolusti perinteisiä arvoja. Kokoomus sai 20 uutta kansanedustajaa, joista useimmat olivat rintamamiehiä tai pappeja. Puolueen johtoon tulivat aseveljet ja kritiikki sosiaalidemokraatteja kohtaan loppui. Kokoomuksen sotapolvella oli hyvät suhteet asevelisosialisteihin, joihin he luottivat. Monet palasivat passiiviseen vastarintaan, mutta kokoomuksen nuoret asettuivat taisteluun kommunismia vastaan. Äärivasemmistoa kritisoitiin kokouksissa, vaikka tiedettiin Valpon etsivän istuvan salissa. Kokoomusnuoria vastaan tehtiin pidättämisiä, kotietsintöjä, henkilökohtaisia uhkailuja, vääriä salaliittosyyteitä ja jopa järjestö lakkautettiin. Syksyllä 1947 Päiviö Hetemäki johti välikysymystä valtiollisen poliisin laittomasta toiminnasta ja vuonna 1948 kokoomus esitti sisäministeri Yrjö Leinolle epäluottamuslausetta, joka meni läpi. YYA-sopimuksen kohdalla puolue palasi vanhasuomalaiseen linjaan ja hyväksyi sopimuksen.[47]

Kokoomuksen jakautuminen sai alkunsa 1950-luvun lopulla, kun puolueen oikea laita halusi yhteistyötä sosiaalidemokraattien kanssa ja vasen laita haki yhteyttä Urho Kekkosen Maalaisliittoon. Kokoomuksen poliittiset vastustajat syyttivät puoluetta taantumuksellisuudesta konservatismin ollessa puolueen aatteelisena perustana. Vaikka syytökset olivat osittain puhdasta poliittista propagandaa, väitteet taantumuksellisuudesta kiusasivat kuitenkin puoluetta. Puolue katsoi tarpeelliseksi selittää konservatismin ja yhteiskunnallisen kehityksen suhdetta taantumuksellisuusväitteiden kumoamiseksi.[48]

Vuonna 1957 kokoomus hyväksyi uuden periaateohjelman, joka oli laadittu dynaamisen konservatismin ajatusten mukaisesti. Puolue vähensi konservatiivisia painotuksia ja omaksui liberaalimman suuntauksen. Aatteellisena pohjana oli kuitenkin vielä selkeästi konservatismi. Ohjelman keskeinen sisältö oli halu seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta.[49] Vuoden 1970 periaateohjelmassa puolueen linjaa kehitettiin kohti individualismia ja yksilökeskeisyys tuli mukaan kokoomuksen ohjelmaan vuonna 1981.[46] Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla.[50]

1960-luku: Opiskelijaliikkeen kritiikki osuu konservatiiviseen kokoomukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa perinteinen konservatismi joutui sekä liberaalien että sosialistisen vasemmiston hyökkäyksen kohteeksi. Erona aiempiin vuosikymmeniin oli erityisesti kritiikin kohdistuminen taloudellisen järjestelmän ulkopuolella oleviin konservatiivisiin arvoihin. Isänmaallisuus, kansallinen perinne, maanpuolustus ja moraaliset arvot muodostuivat yleisesti vihattavaksi pahaksi, jota "hyvänä" vastakohtana edustivat sosialismi ja kommunismi. Vuosikymmenen vaihteessa opiskelija- ja nuorisopolitiikassa kaikki suomalaiset puolueet muodostivat ns. yleisdemokraattisen rintaman, joka äärivasemmistolaisen kommunismin johdolla suuntasi toimintansa sosialististen päämäärien hyväksi kokoomusta vastaan.[51]

Opiskelijapolitiikassa vaikutti tuolloin voimakas vasemmistolaisuuden aalto, joka heijasutui taistolaiskommunismin leviämiseen ja porvarillisessakin nuorisossa haluttiin asettaa yhteiskunnan perinteinen arvomaailma kyseenalaiseksi. Kehitykseen liittyi yhteiskunnallinen murros maaseutumaisesta rakenteesta kaupunkiasutukseksi. Konservatismin vastaista ilmapiiriä edisti itsesensuurin ja suomettuneisuuden ilmapiiri. Konservatismin maineeseen vaikutti myös kokoomuksen oma halu päästä irti "oikeistopuolueen leimasta".[52]

1966: Kokoomus hallituspaitsioon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin kokoomus pysyi oppositiossa.lähde? Kokoomus kannatti selektiivistä koulutusjärjestelmää ja vastusti kansanrintaman ajamaa peruskoulu-uudistusta, jota nimitettiin halveksivasti "subventiosivistykseksi".[53] Vuodesta 1966 lähtien kokoomus joutui pitkäksi ajanjaksoksi yhtämittaiseen oppositioon ja ajanjaksolla puolue alkoi muuttamaan linjaansa niin sisä- kuin ulkopoliittisesti.[54]

1970–1980-luku: Remonttimiesten kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilkka Suomisen (kuvassa) ja Harri Holkerin puheenjohtajakausilla kokoomus pyrki tekemään itsestään hallituskelpoista Urho Kekkosen silmissä.

Vuoden 1970 eduskuntavaalien edellä puolueen nuorten radikaalisiipi kokosi remonttimiesten ryhmän, joka sittemmin johti Suomalaisen Yhteistyöliiton perustamiseen. Ryhmä pyrki profiloimaan puoluetta niin, että siitä tuli yhteistyö- ja hallituskelpoinen. Ryhmä tuki määrätietoisesti Urho Kekkosta ja hänen ulkopolitiikkaansa. Ryhmä pyrki karistamaan myös "äärioikeistolaista leimaa", mitä on kuvannut puolueen käyttämät nimitykset. Juha Rihtniemen tultua puolueen puheenjohtajaksi 1965 ryhdyttiin puhumaan maltillisesta oikeistosta. Ilkka Suomisen kaudella puolue on käyttänyt samasta suuntauksesta nimitystä "keskustaoikeistolaisuus". Puolueen konservatiivit järjestäytyivät "junnilalaisiksi" vuonna 1978.[46][55]

Vuoden 1970 periaateohjelmauudistuksessa ratkaisevaa oli kokoomuksen aattellisen perustan muuttaminen eikä pelkästään puolueen kannattajamäärän lisääminen. Kokoomus ei halunnut pitää konservatismia yksinomaisena ideologisena aatteenaan, vaan aatteelliseksi perustaksi otettiin samanaikaisesti liberalismi ja konservatismi. Kokoomus siirtyi aatteellisesti oikeistosta kohti keskustaa ja luopui kutsumasta itseään konservatiiviseksi puolueeksi. Ohjelmassa ei kuitenkaan sisältynyt vielä konservatismia vastaan suunnattuja kannanottoja. Ohjelmallisesti puolue ei maininnut enää kommunismia, minkä on tulkittu johtuvan pyrkimyksestä välttää Neuvostoliittoa ärsyttäviä lausumia.[56] Konservatiivit jäivät puolueen sisällä paitsioon, ensin Rihtniemen voittaessa Junnilan äänin 269–89. Vuoden 1977 puheenjohtajavaalissa holkerilaiset miehittivät kaikki puheenjohtajapaikat.[55] Remonttimiesten kaudesta lähtien puolueen suuntausta ovat rakentaneet puolueen oma keskusta, vasen laita ja nuorten siipi.[57] 1970-luvulla kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta.lähde? Perinteisemmän arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin.lähde?

Vuoden 1969 puoluekokouksessa kokoomuksen suhtautuminen kommunisteihin muuttui täysin, lähinnä käytännöllis-poliittiseksi kysyymykseksi. Kokoomus pyrki todistelemaan ulkopoliittista kelvollisuuttaan Harri Holkerin ja Ilkka Suomisen puheenjohtajakausilla, mikä merkitsi varauksetonta tukea Kekkosen ulkopolitiikalle.[54] Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974–1978 ilman vaaleja. Puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

1980-luvun politiikassa kokoomuksen tavoiteohjelmat perustuivat yksinomaa ja ainoastaan liberalismiin. Kokoomuksen osalta kyseessä oli tietoinen valinta siten, että liberalismi tuli puolueen ideologiaksi. Puolue pyrki vähitellen totuttamaan liberalismin kannattajaksi myös sellaiset, jotka alun perin olivat konservatiiveja.[58]

Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan.[59] Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka.

1987: Paluu hallitukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitukseen kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus, vaikka kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 1987–1991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus.

Vuonna 1988 kokoomuksen puoluevaltuusto hyväksyi yksinomaa liberaalin tavoiteohjelman, jonka tavoite oli yksilöllisyydelle ja tasa-arvoisuudelle perustuva yhteiskunta. Liberalistisesta yksilönvapauskäsityksessä mentiin sosiaaliliberalismin suuntaan asettamalla yksilönvapauden rajoitukseksi elinympäristön muuttaminen oikeaan suuntaan, jolla tarkoitettiin ympäristönsuojelua, yhteiskuvastuuta ja sosiaalista osaamista. Puolue ei enää asettanut Suomea tai suomalaisia ensisijaiseen asemaan, jolloin liberaalista ihanteesta tuli ainoastaan maailmanlaajuista. Puolueen ohjelmaan sisältyi myös ajatus, ettei Suomi kantanut "riittävää vastuuta maailman pakolaisongelmasta".[60]

Sinivihreä ja kansainvälistyvä puolue (1995–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun periaateohjelmaissa kokoomus siirtyi perinteisestä liberalismista radikaalimpaan ja vasemmistolaisempaan sosiaaliliberalismiin. Vuoden 1993 periaateohjelmassa kokoomuksen liberaali aatteelinen perusta korvattiin ekologisen ympäristönsuojelun ideologialla. Liberalismi säilyi mukana keskeisenä aatteena, mutta liberalismi joutui alisteiseen asemaan ympäristönsuojeluun nähden. Aikaisemmin ympäristönsuojelu oli mukana ohjelmissa osana yhteiskunnallisia tavoitteita, mutta vuoden 1993 periaateohjelmassa ympäristönsuojelun kysymys nousi kokoomuksen itsenäiseksi perusarvoksi muiden rinnalle. Ympäristönsuojelun alle jäivät mm. monikulttuurisuusajatus, yksityinen omistusoikeus sekä vapaa markkinatalous. Periaateohjelmassa korostettiin myös laajaa elämäntapaa koskevaa valinnanvapautta[61]

Kokoomuksen Nuorten Liitto alkoi vaatia keväällä 1990 ensimmäisenä merkittävänä ja näkyvänä poliittisena organisaationa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa.[62] Vuonna 1991 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Pertti Salolainen.[63] Salolainen nousi kokoomuksen johtoon Suomisen vahvan johtajakauden jälkeen. Vuonna 1993 Maija Perho haastoi Salolaisen häviten, mutta vuonna 1994 Sauli Niinistö valittiin puheenjohtajaksi.[64]

Ensimmäisissä eurovaaleissa puolueen ääniharava oli nuori Kirsi Piha.[65]

Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. Paavo Lipposen I (1995–1999) ja II hallitusta (1999–2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä vihreät, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue.

Niinistön vahvan puheenjohtajakauden jälkeen kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä vuonna 2001. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 kokoomus sai 18,6 prosentin ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon, kun keskustan Anneli Jäätteenmäki ei ottanut kokoomusta hallitukseen.

Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Kataisen kaudella kokoomus nousi Suomen suurimmaksi puolueeksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, kunnallisvaaleissaa 2008, europarlamenttivaaleissa 2009 sekä eduskuntavaaliessa 2011. Vuodesta 2007 kokoomus oli hallituksessa ja vuodet 2011–2015 pääministeripuolueena Jyrki Kataisen johtamassa hallituksessa. Kataisen kaudella kokoomus alkoi korostamaan "järkivihreää" ilmasto- ja energiapolitikkaa.[66] Merikukka Forsiuksen loikatessa kokoomukseen marraskuussa 2010, puolueesta tuli ensimmäistä kertaa eduskunnan suurin puolue.[67] Vuoden 2012 presidentinvaaleissa kokoomuksen entinen puheenjohtaja Sauli Niinistö valittiin presidentiksi.

Katainen luopui kymmenen vuoden jälkeen kokoomuksen puheenjohtajuudesta ja samalla pääministeriydestä vuonna 2014.[68] Kesäkuussa Lahden puoluekokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi ja samlla pääministeriksi valittiin Alexander Stubb.[69] Kataisen ja Stubbin kausilla hallitus leikkasi voimakkaasti koulutusmenoja ja leikkauslinja jatkui myös keskustan johtamassa Sipilän hallituksessa.[70][71] Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa kokoomus putosi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi.[72][73] Vuonna 2015 liikkeelle lähteneessä Sote-uudistuksessa puolue vaati kansalaisen valinnanvapautta siten, että sote-alalla olisi myös yksityistä palveluntarjontaa.lähde? Stubbin kautta kokoomuksen johdossa arvosteltiin epäonnistuneeksi. Hävittyjen vaalien lisäksi Stubb haastoi kokoomuseliittiä arvostelemalla työmarkkinajärjestelmää.[64]

Stubbin jälkeen kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Petteri Orpo kesäkuussa 2016. Orpo otti Stubbin paikan valtionvarainministerinä Sipilän hallituksessa.[74][75] Orpon kaudella kokoomus on ollut suurin puolue kuntavaaleissa 2017 ja 2021 sekä eurovaaleissa 2019.[76] Vuoden 2017 kuntavaaleissa kokoomuksen kampanjoi näkyvästi Jan Vapaavuoren pormestarikampanjalla[77] ja vuoden 2019 vaaleissa puolue halusi siirtää verotuksen painopistettä kulutukseen ja haittoihin. Eduskuntavaaleissa 2019 kokoomus jäi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi, eikä päässyt Rinteen hallitukseen.[78]

Nimi ja tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenne ja organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Autto on toiminut kokoomuksen puoluevaltuuston puheenjohtajana vuodesta 2020.

Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta.

Kokoomuksen toimintaan voi sen paikallisyhdistysten lisäksi osallistua muun muassa puolueen nuorisojärjestön (Kokoomusnuoret), opiskelijajärjestön (Kokoomusopiskelijat) tai naisjärjestön Kokoomuksen naisten liiton kautta. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua.lähde?

Kokoomusta johtaa puoluekokousten välillä puoluehallitus, jossa on edustettuina vaalipiireihin perustuvien kokoomuksen piirijärjestöjen lisäksi valtakunnalliset jäsenliitot. Puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto.

Eduskuntaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallista Kokoomusta eduskunnassa edustaa Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii kokoomuslaisten kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Valtiopäiväkaudella 2019–2023 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmän muodostaa 37 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Kai Mykkänen.[79]

Piirijärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus toimii kunkin vaalipiirin alueella omana järjestönään. Piirijärjestöt muodostuvat alueen jäsenyhdistyksistä ja kunnallsijärjestöistä. Tämän lisäksi kokoomusnaisilla ja kokoomusnuorilla on omat piirijärjestönsä.

Piirijärjestön tarkoituksena on työskennellä alueellisesti puolueen pyrkimysten mukaisesti. Toimintatapoja ovat mm. valtiollisiin vaaleihin osallistuminen, paikallisyhdistysten ja jäsenliittojen vaalitoiminnan tukeminen, yhteistoiminnan foorumina toimiminen esim. juhlia ja neuvottelutilaisuuksia järjestämällä. Piirijärjestön tehtävänä on myös välittää jäsentensä näkemyksiä puolueen poliittiseen ja järjestölliseen valmisteluun ja päätöksentekoon.[80]

Paikallisjärjestöt ja jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksella on vähintään yksi paikallisyhdistys lähes jokaisessa Suomen kunnassa. Kunnissa, joissa toimii vähintään kolme Kokoomuksen paikallisyhdistystä, toimii lisäksi kunnallisjärjestö, joka yhdistää kunnan kokoomusjärjestöt. Paikallisjärjestöjen tehtävänä on tukea jäsenistön toimintaa sen kaikilla tasoilla. Suurin osa Kokoomuksen jäsenistä on jäsenenä jossakin puolueen sadoista paikallisyhdistyksistä.[81]

Läheisjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksella on puolueeseen varsinaisesti kuulumattomina läheisjärjestöinä Kansallinen Lastenliitto, Kansallinen senioriliitto, Kansallinen Sivistysliitto, Kansalliset Maahanmuuttajat, Naiset Yhdessä, Kansallinen Kulttuuriliitto, MC Kokoomus, Porvarillisen Työn Arkisto, Suomen Toivo -ajatuspaja ja Kansallinen Sateenkaariryhmä.[82]

Kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen kannatus eduskuntavaaleissa vuosina 1919–2011.

Vuonna 2005 kokoomus oli kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin ja suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin 46 prosentin naisosuudella kun SDP:ssä ja keskustassa 40 prosenttia oli naisia.[83] Vuonna 2008 kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi.[84] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen jäsenten keski-ikä oli 55,6 vuotta, joista yli 60 prosenttia miehiä ja yli puolet asui Etelä-Suomessa. Suurin osa jäsenistöstä on työssäkäyviä, mutta yli 30 prosenttia eläkkeellä. Selvästi yli puolet työssäkäyvistä on ylempiä toimihenkilöitä ja neljäsosa yrittäjiä. Kokoomusjäsenten kotitalouksien mediaanitulo oli 4 400 euroa kuukaudessa. Korkeiden tulojen lisäksi kokoomusjäsenissä korostui korkea koulutustaso, sillä lähes puolella oli ylempi korkeakoulututkinto ja viidellä prosentilla lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.[85]

Kannatusalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen asutuskeskukset. TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 prosenttia suhtautui kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi keskustan luku oli 40 prosenttia ja SDP:n 36 prosenttia.[86] Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin.[87]

Poliittinen nelikenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun yliopiston vuonna 2008 tekemän tutkimuksen mukaan valtaosa kokoomuksen kannattajista sijoittaa itsensä ideologisesti oikeistoon. Saman tutkimuksen mukaan kokoomuksella on eduskuntapuolueista oikeistolaisimmat kannattajat.[88] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen kannattajista 89 prosenttia sijoitti itsensä oikeistoon, 7 prosenttia keskelle ja 0 prosenttia vasemmistoon. Arvoliberaalisuusarvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvokonservatiiveja oli 36 prosenttia, arvoliberaaleja 32 prosenttia ja keskelle asettuvia 29 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että kokoomus on oikeistopuolue.[89]

Kokoomuksen kannattajat suhtautuvat kaikkein myönteisimmin Suomen Nato-jäsenyyteen. Vuonna 2016 luku oli 53 prosenttia.[90]

Kokoomus oli vuonna 2013 ylempien toimihenkilöiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. 18–24-vuotiaiden keskuudessa kokoomuksen suosio on ollut laskussa.[91] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan kokoomuksen kannattajat ovat keskimäärin jäseniä nuorempia, matalammin koulutettuja ja tienaavat vähemmän.[85]

Sunnuntaisuomalaisen kyselyssä vuonna 2012 kokoomuksen todettiin olevan 18 prosentin kannatuksellaan vihreiden jälkeen toiseksi suosituin puolue toimittajien keskuudessa.[92]

Äänenkannattajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen äänenkannattajiksi julistautuivat Aamulehti, Karjalainen, Vaasa/Pohjalainen, Satakunnan kansa, Länsi-Suomi ja Hämeen Sanomat[93]. Ne kaikki alkoivat kutsua itseään sitoutumattomiksi viimeistään 1990-luvun alkupuolella[93].

Iltalehti aloitti toimintansa kokoomuksen päälehden Uuden Suomen iltapäiväpainoksena[94]. Vuonna 2022 tehdyn tutkimuksen mukaan Iltalehden pääkirjoitus ja artikkelit noudattavat edelleen kokoomukselle myönteistä linjaa[94].

Vaalihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntakohtaiset tulokset vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Johtaja Kannatus Paikat +/– Hallitus
Äänet %
1919 Hugo Suolahti 151 018 15,71 %
28 / 200
UUSI Oppositio
Erich
1922 Antti Tulenheimo 157 116 18,15 %
35 / 200
Nousua 17 Oppositio
1924 166 880 18,99 %
38 / 200
Nousua 3 Ingman II/Tulenheimo/Kallio II
1927 Kyösti Haataja 161 450 17,74 %
34 / 200
Laskua 4 Oppositio
1929 138 008 14,51 %
28 / 200
Laskua 8 Oppositio
1930 203 958 18,05 %
42 / 200
Nousua 14 Svinhufvud II/Sunila II
1933 Paavo Virkkunen [huom 1] [huom 1]
18 / 200
Laskua 24 Oppositio
1936 J. K. Paasikivi 121 619 10,36 %
20 / 200
Nousua 2 Oppositio
1939 Pekka Pennanen 176 215 13,58 %
25 / 200
Nousua 5 Oppositio
Rangell/Linkomies/Hackzell/U. Castrén
1945 Edvin Linkomies 255 394 15,04 %
28 / 200
Nousua 3 Oppositio
1948 Arvo Salminen 320 366 17,04 %
33 / 200
Nousua 5 Oppositio
1951 264 044 14,57 %
28 / 200
Laskua 5 Oppositio
Tuomioja
1954 257 025 12,80 %
24 / 200
Laskua 4 Oppositio
1958 Jussi Saukkonen 297 094 15,28 %
29 / 200
Nousua 5 Oppositio
Fagerholm III
1962 346 638 15,06 %
32 / 200
Nousua 3 Karjalainen I/Virolainen
1966 Juha Rihtniemi 326 928 13,79 %
26 / 200
Laskua 6 Oppositio
1970 457 582 18,05 %
37 / 200
Nousua 11 Oppositio
1972 Harri Holkeri 453 434 17,59 %
34 / 200
Laskua 3 Oppositio
1975 505 145 18,37 %
35 / 200
Nousua 1 Oppositio
1979 626 764 21,65 %
47 / 200
Nousua 12 Oppositio
1983 Ilkka Suominen 659 078 22,12 %
44 / 200
Laskua 3 Oppositio
1987 666 236 23,13 %
53 / 200
Nousua 9 Holkeri
1991 526 487 19,31 %
40 / 200
Laskua 13 Aho
1995 Sauli Niinistö 497 624 17,89 %
39 / 200
Laskua 1 Lipponen I
1999 563 835 21,03 %
46 / 200
Nousua 7 Lipponen II
2003 Ville Itälä 517 904 18,55 %
40 / 200
Laskua 6 Oppositio
2007 Jyrki Katainen 616 841 22,26 %
50 / 200
Nousua 10 Vanhanen II/Kiviniemi
2011 599 138 20,38 %
44 / 200
Laskua 6 Katainen/Stubb
2015 Alexander Stubb 539 615 18,20 %
37 / 200
Laskua 7 Sipilä
2019 Petteri Orpo 523 446 17,00 %
38 / 200
Nousua 1 Oppositio

Huomiot

  1. a b Kokoomuksen, IKL:n ja Vapaan Työväenliiton vaaliliiton puoluekohtaista äänijakaumaa ei ole eritelty vaalitilastoissa. Vaaliliitto sai yhteensä 187 527 ääntä (16,93 %).

Euroopan parlamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Kannatus Paikat +/–
Äänet %
1996 453 729 20,17 %
4 / 16
UUSI
1999 313 960 25,27 %
4 / 16
Muuttumaton 0
2004 392 771 23,71 %
4 / 14
Muuttumaton 0
2009 386 416 23,21 %
3 / 13
Laskua 1
2014 390 376 22,59 %
3 / 13
Muuttumaton 0
2019 380 106 20,79 %
3 / 13
Muuttumaton 0

Aluevaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Kannatus Paikat +/–
Äänet %
2022 401 852 21,6 % 289 UUSI

Kuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Kannatus Paikat +/–
Äänet %
1950 88 159 5,85 %
1953 133 626 7,59 %
1956 105 220 6,29 %
1960 275 560 14,04 %
1964 213 378 9,95 %
1968 364 428 16,09 % 1 388
1972 451 484 18,06 % 1 503 Nousua 115
1976 561 121 20,92 % 2 047 Nousua 544
1980 628 950 22,94 % 2 373 Nousua 326
1984 619 264 22,96 % 2 423 Nousua 50
1988 601 468 22,87 % 2 392 Laskua 31
1992 507 574 19,05 % 2 009 Laskua 383
1996 514 313 21,64 % 2 167 Nousua 158
2000 463 493 20,84 % 2 028 Laskua 139
2004 521 412 21,83 % 2 078 Nousua 50
2008 597 727 23,45 % 2 020 Laskua 58
2012 545 889 21,9 % 1 735 Laskua 285
2017 531 599 20,7 % 1 490 Laskua 245
2021 522 623 21,4 % 1 552 Nousua 62

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Ehdokas Kannatus Valitsijamiehet
Äänet %
1925 Hugo Suolahti 141 240 22,71 % 68
1931 P. E. Svinhufvud 180 378 21,56 % 64
1937 P. E. Svinhufvud 330 980 29,75 % 86
1950 J. K. Paasikivi 360 789 22,88 % 68
1956 Sakari Tuomioja 340 311 17,94 % 54
1968 Matti Virkkunen 432 014 21,19 % 58
1978 Urho Kekkonen 360 310 14,72 % 45
1982 Harri Holkeri 593 271 18,7 % 58
1988 Harri Holkeri 603 180 20,2 % 63
1994 Raimo Ilaskivi 1k 485 035 1k 15,2 %
2000 Riitta Uosukainen 1k 392 305 1k 12,8 %
2006 Sauli Niinistö 1k 725 866
2k 1 518 333
1k 24,1 %
2k 48,2 %
2012 Sauli Niinistö 1k 1 131 254
2k 1 802 400
1k 37,0 %
2k 62,6 %
2018 Sauli Niinistö[95] 1 875 342 62,6 %

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan parlamentin jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lehtinen, Lasse J.: Kokoomus vai konservatismi. Kokkola: Kärppä-Julkaisut, 1996. ISBN 951-96655-3-6.
  • Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4.
  • Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994. ISBN 951-710-004-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kokoomus lyhyesti (PDF) ("Kokoomusaatteeseen vaikuttavat samaan aikaa useat aatetraditiot kuten esimerkiksi sosiaalireformismi, konservatismi, liberalismi sekä eettinen individualismi") Kansallinen Kokoomus. 8/2010. Pöytyän kokoomus. Viitattu 1.9.2019.
  2. a b c Vahti, Jukka: Kokoomuksen kilpailevat leirit ("Kokoomuksessa on perinteisesti ollut kolme keskenään kamppailevaa aatesuuntaa: sosiaalireformismi, konservatismi ja liberalismi") Vihreä Lanka. 9.10.2009. Viitattu 1.9.2019.
  3. Ilkka Haavisto: ASKEL OIKEALLE (PDF) 9.3.2020. EVA. Viitattu 6.5.2022.
  4. Puoluekokouskantoja yksilönvapauden ja markkinatalouden puolesta 13.6.2018. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 6.5.2022.
  5. Finland Europe Elects. Viitattu 4.1.2022.
  6. Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: historia, muutos ja nykypäivä, s. 401. Vastapaino, 2007.
  7. Finland Parties and Elections in Europe. 2019. Viitattu 1.9.2019. (englanniksi)
  8. Finland: Political parties ("KOK today subscribes to a liberal-conservative ideology") nsd.no. Norsk senter for forskningsdata. Viitattu 1.9.2019. (englanniksi)
  9. a b Kansainvälisen keskusta-oikeistolaisen allianssin jäsenet idu.org. Viitattu 12.6.2020.
  10. a b Periaateohjelma Kokoomus.fi. 10.6.2018. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 4.4.2022.
  11. Tällaisia ovat suurimpien puolueiden jäsenet: MTV Uutiset selvitti iät ja sukupuolijakauman – keskustalla, SDP:llä ja vihreillä selvät erityispiirteensä MTV Uutiset. 27.7.2021. Viitattu 3.8.2021.
  12. Lyhenneluettelo 7.1.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.4.2013.
  13. Vasemmistoliiton kannattajilla jyrkkä muista poikkeava profiili Kansan Uutiset. 26.9.2013. Viitattu 4.4.2022.
  14. Kokoomuksen historia kokoomus.fi. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 2.9.2019.
  15. Demokratian polku: 13. Eduskuntapuolueitten taustat eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 2.9.2019.
  16. Borg, Olavi: ”Puoluelaitos ja sen kehityspiirteitä itsenäisessä Suomessa”, Historian opettajien vuosikirja XIII, s. 58. , 1977.
  17. Borg, Sami: Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja 7/2007. Helsingin yliopisto.
  18. Periaateohjelma kokoomus.fi. 10.6.2018. Viitattu 27.3.2022.
  19. a b c Lehtinen 1996, s. 204-205
  20. Rantala 1982, s. 19
  21. Poliittisen historian professori: Kokoomuksen liberaali- ja konservatiivisiipien jako näyttäytyy aiempaa vakavampana MTV Uutiset. 28.2.2021. Viitattu 27.3.2022.
  22. a b c Juha Ristamäki: Kokoomuksen tavoitteita: Turpeen poltto lopetettava, pienydinvoimaa, lisää poliiseja, terapiatakuu... Iltalehti. 5.9.2020. Viitattu 27.3.2022.
  23. a b Teija Sutinen: Kokoomus patistaa ilmaston kannalta kestävään elvytykseen – turpeesta eroon, uusia ydinvoimaloita ja autovero pois portaittain Helsingin Sanomat. 20.5.2020. Viitattu 27.3.2022.
  24. Kaupunginjohtaja Jussi Pajusen puhe Helsingin kaupungin elinkeinopäivillä 12.2.2008. Helsingin kaupunki. Viitattu 30.4.2014.
  25. Heini Särkkä: Kokoomus kannattaa Bernerin esitystä: ”Vaikea sanoa, mitkä motiivit perussuomalaisilla on” Ilta-Sanomat. 19.4.2016. Viitattu 27.3.2022.
  26. Matkaopas hyvinvointivaltiosta paremminvointivaltioon – Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelma 2011 POHTIVA/Tampereen yliopiston sivusto. Kokoomus.
  27. Vihreällä on viisi miljoonaa sävyä (pdf) 10.2.2011. Kokoomus. Viitattu 30.4.2014.
  28. Ympäristöpoliittinen manifesti Kokoomus. Archive.org
  29. Tikka, Juha-Pekka: Kokoomus haluaa eroon tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta (Internet Archive) Verkkouutiset. 13.6.2010. Viitattu 30.4.2014.
  30. Homoliitot Kataiselle omantunnonasia
  31. Kokoomus teki ristiriitaiset päätökset pakkoruotsista Yle Uutiset. 13.6.2010. Viitattu 14.6.2014.
  32. Kokoomuksen linjaus sytytti keskustelun pakkoruotsista hs.fi. 13.6.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  33. Kiviniemen keskusta pysyy pakkoruotsin ja avioliittolain takana
  34. Kokoomus haastaa suomalaiset mukaan Tee hyvä työ -liikkeeseen! 24.3.2011. Kokoomus. Viitattu 14.6.2014.
  35. a b c d e Puoluekokouskannanotot ja -tavoitteet (ks. ”2010 Jyväskylä: Ulko- ja turvallisuuspoliittinen kannanotto”) 2010. Kokoomus. Viitattu 14.4.2014.
  36. Nato-jäsenyys torjutaan, yhteistyö hyväksytään TS.fi. 20.12.2007. Turun Sanomat. Viitattu 31.3.2008.
  37. Lehto, Mika: Orpo: ”Kokoomus ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä” Ilta-Sanomat. 28.8.2019. Viitattu 28.8.2019.
  38. a b c Kokoomuksen eurovaaliohjelma 2009 Pohtiva. 17.4.2009. Viitattu 14.6.2014.
  39. Uusivaara, Terhi: Kokoomus: Suomi pois jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta 15.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 4.2.2018.
  40. a b c d e f g Suvanto 1994, s. 220–236
  41. Yritysjohtaja-aatelin palattava kohtuuteen. Iltalehti, 30.4.2011, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
  42. Sanomalehti Karjalan Maan poliittiset näkemykset 1930- luvulla - Joonas Piipponen
  43. Tuomo Siivinen - Punavalkoinen propaganda Vaalistrategiat Kansallisen Kokoomuspuolueen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntavaalijulisteissa 1919 - 1939
  44. Lapualaiset - Keitä he olivat ja mitä he tekivät? - Risto Rytilahti
  45. Rantala 1982, s. 30
  46. a b c Rantala 1982, s. 69
  47. Suvanto 1994, s. 301
  48. Lehtinen 1994, s. 55-56
  49. Lehtinen 1994, s. 60
  50. Jokinen, Jyrki: Löyhästä vaaliorganisaatiosta kiinteäksi puoluejärjestöksi – Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944 – 1979 tammikuu 2011. Turun yliopisto. Viitattu 14.6.2014.
  51. Lehtinen 1994, s. 70
  52. Lehtinen 1994, s. 97
  53. Oikeisto vastusti peruskoulun perustamista, Yle Uutiset.
  54. a b Rantala 1982, s. 210
  55. a b Rantala 1982, s. 124
  56. Lehtinen 1994, s. 71-86
  57. Rantala 1982, s. 169
  58. Lehtinen 1994, s. 94-98
  59. Kai Hirvasnoro: Taistelupari Zyskowicz-Kanerva: Porvarien taistelu suomettumisesta. Kansan Uutisten Viikkolehti, 2004. Artikkelin verkkoversio.
  60. Lehtinen 1994, s. 125
  61. Lehtinen 1994, s. 131
  62. Vares, Vesa: Kaksi askelta edellä, s. 298.
  63. Salolainen haluaa jatkaa kokoomuksen johdossa Helsingin Sanomat. 2.4.1993. Viitattu 5.4.2022.
  64. a b Pekka Kinnunen: Kokoomus etsii johtajaa – mikä meni pieleen? Yle. 4.5.2016. Viitattu 5.4.2022.
  65. Suomen edustajat Euroopan parlamentissa MTV Uutiset. 21.10.1996. Viitattu 5.4.2022.
  66. Mielonen, Matti: Katainen on nyt "järkivihreä" HS.fi. 9.2.2008. Viitattu 30.4.2014.
  67. Pitkä loikka hs.fi. 12.11.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.4.2014.
  68. Katainen ei jatka puheenjohtajana, pääministeri vaihtuu kesäkuussa yle.fi. 5.4.2014. Yle Uutiset. Viitattu 25.4.2014.
  69. Uusivaara, Terhi: Alexander Stubbista tulee Suomen pääministeri yle.fi. 14.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 18.6.2014.
  70. Hallitus leikannut koulutuksesta lähes 1,5 miljardia 14.3.2014. Turun Sanomat. Viitattu 21.4.2016.
  71. Näin uusi hallitus lupasi kuvissa, ettei leikkaa koulutuksesta – leikkaavat kuitenkin 29.5.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 21.4.2016.
  72. Tulospalvelu vaalit – Tulos puolueittain tulospalvelu.vaalit.fi.
  73. Stubb vaalituloksesta: pieni työvoitto yle.fi. Yle Uutiset.
  74. Blencowe, Annette; Virkkunen, Jussi: Orposta uusi kokoomuksen puheenjohtaja – Yle seuraa hetki hetkeltä YLE uutiset. 11.6.2016. Viitattu 11.6.2016.
  75. Harala, Samuli: Orpo nappaa valtiovarainministerin salkun – Stubbin uudet tehtävät tarkentuvat myöhemmin YLE uutiset. 11.6.2016. Yleisradio. Viitattu 31.10.2017.
  76. Kokoomus taas suurin kuntapuolue - vihreät kahmivat uusia paikkoja Iltalehti. 10.4.2017. Viitattu 12.4.2017.
  77. Kokoomus taas suurin kuntapuolue - vihreät kahmivat uusia paikkoja Iltalehti. 10.4.2017. Viitattu 12.4.2017.
  78. Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelma 2019: Luotamme Suomeen kokoomus.fi. 28.2.2019. Viitattu 1.7.2019.
  79. Kokoomuksen eduskuntaryhmä 11.6.2019. Eduskunta. Viitattu 11.6.2019.
  80. Piiritaso Kansallinen Sivistysliitto ry. Viitattu 5.2.2020.
  81. Paikallistaso Kansallinen Sivistysliitto ry. Viitattu 5.2.2020.
  82. Läheisjärjestöt Kansallinen Sivistysliitto ry. Viitattu 5.2.2020.
  83. HS: Suurissa puolueissa miesenemmistö ts.fi. 18.9.2005. Turun Sanomat. Viitattu 30.4.2014.
  84. Kaarto, Hanna: Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattivat jäsenmääriään HS.fi. 2.8.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  85. a b Virkkunen, Jussi: Tutkimus: Tällaisia puolueiden jäsenet ovat – keskusta ja SDP eläkeikäisten puolueita ja perussuomalaiset miesten Yle.fi. 27.3.2017. Yleisradio. Viitattu 3.11.2017.
  86. Tutkimus: Kokoomus saa puolueista eniten myönteisyyttä Ilta-Sanomat. 18.9.2008. Viitattu 30.4.2014.
  87. Kansa luottaisi talousahdingossa Kokoomukseen ja Kataiseen. Verkkouutiset 21.10.2008
  88. Elo, Kimmo & Rapeli, Lauri: Suomalaisten politiikkatietämys 14.10.2008. Oikeusministeriö. Viitattu 16.4.2017.
  89. Puoleet vasemmistoo–oikeisto ja arvoliberaali–arvokonservatiivi -janoilla KAKS.fi. 29.3.2015. Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Viitattu 12.6.2017.
  90. Schauman, Satu: MTS:n tutkimus: Puolueiden kannattajien Nato-näkemyksissä yllättäviä siirtymiä 1.12.2016. Verkkouutiset.fi. Viitattu 16.4.2017.
  91. Vihreät syrjäytti kokoomuksen nuorten suosikkipuolueena yle.fi. 2.4.2013. Yle Uutiset. Viitattu 30.4.2014.
  92. Sunnuntaisuomalainen: Vihreät toimittajien suosikkipuolue Yle Uutiset. 22.7.2012. Viitattu 16.4.2017.
  93. a b Keijo Lehto: Aatteista arkeen : suomalaisten seitsenpäiväisten sanomalehtien linjapapereiden synty ja muutos 1971-2005. Jyväskylä studies in humanities, 2006, nro 48. Artikkelin verkkoversio.
  94. a b Puheenvuoro Kanavassa: Iltalehden poliittinen jyrkkyys on kasvussa, sanovat professorit tutkimukseensa vedoten Suomenkuvalehti.fi. 1.6.2022. Viitattu 11.6.2022.
  95. Kokoomuksen tukema valitsijayhdistyksen ehdokas.
  96. a b c d e Outi Hölttä: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 133–135. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  97. Yrjö Leiwo. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  98. Aarne Honka. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  99. Niilo Honkala. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaukiainen-Leino, Pirkko & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Helsinki: Suomen Kansalliskirja, 1994. ISBN 951-97090-0-2.
  • Kaukiainen-Leino, Pirkko & Vares, Vesa: Suomalaiskansallinen Kokoomus – Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-54785.
  • Sillantaus, Pentti: Yöpakkasista jäittenlähtöön: Kokoomuksen kujanjuoksu 1958–87. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1988. ISBN 951-20-3316-X.
  • Smolander, Jyrki: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti”: Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Väitöskirja, Turun yliopisto. Bibliotheca historica 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-208-5.
  • Vares, Vesa & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 9789513751548.
  • Vares, Vesa: Korpivaellukselta vallan kahvaan. Suomalaiskansallinen Kokoomus – Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1966–1987. Docendo, 2017. ISBN 978-952-29-14668.
  • Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20587-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansallinen Kokoomus.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]