Suomen Kristillisdemokraattien historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sari Essayah on toiminut KD:n puheenjohtajana vuodesta 2015 lähtien.

Suomen Kristillisdemokraattien historia kattaa Kristillisdemokraattisen puolueen historian vuodesta 1958 lähtien. Puolue tunnettiin vuoteen 2001 saakka nimellä Suomen Kristillinen Liitto

Puolue perustettiin kokoomuksen kehitykseen tyytymättömien konservatiivien toimesta, jotka olivat innostuneet Norjan KrF:n esimerkistä. Puolueen perustamiseen vaikutti sosialidemokraattien vuosikymmeniä kestänyt valta-asema, kokemus Neuvostoliiton vaikuttamispyrkimyksistä, kasvava kirkosta eroamisen määrä sekä kommunistien vakiintuneet asemat ammattiyhdistysliikkeissä. Uusi liike koettiin tarpeelliseksi maallistuneen, uskonnonvastaisen ilmapiirin vuoksi.[1][2][2][3]

Alkujaan yhdistyksen tarkoitus oli lähinnä tukea sopivia ehdokkaita eri puolueiden listoilla. Pyrkimys omaan kansanedustajaan vahvistui alkoholipolitiikan ja muun lainsäädännön liberalisoituessa. Yhteiskunnan suunnasta huolestuneet ihmiset halusivat tarjota selkeän vaihtoehdon yksilinjaiselle poliittisille ajattelulle viemällä Suomea perinteisten arvojen suuntaan.[2][3][4]

Puolue vaihtoi nimensä Kristillisdemokraateiksi vuonna 2001. Bjarne Kalliksen puheenjohtajakaudella, vuosina 1995–2004, puoluetta modernisoitiin osaksi laajempaa eurooppalaista kristillisdemokraattista perinnettä ja puolue siirtyi eurooppamyönteisemmäksi. Suomenruotsalainen Kallis nosti puolueen kannatusta niin suomenkielisten kuin ruotsinkielisten RKP:n kannattajien piirissä. Vuoden 2003 vaaleissa puolue saavutti kaikkien aikojen parhaan vaalituloksensa, kun puolue keräsi yli 5,3 prosentin kannatuksen.[2][1][3][5][6]

Tausta puolueen perustamiselle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen puolueen perustaminen nousi aika ajoin esille jo 1920-luvulta lähtien. Eduskunta oli tuolloin korostuneen kristillinen ja itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä kymmeniä pappeja valittiin kansanedustajiksi. Puheet Kristillisestä puolueesta saivat lisäpontta etenkin vuoden 1933 jälkeen, kun Norjan Kristillinen kansanpuolue sai ensimmäiset kansanedustajansa suurkäräjille.[7]

Sotien jälkeen uskonnollista lehdistöä puhutti mahdollisuus kristillis-isänmaallisen puolueen perustamisesta, ja 1950-luvulla sama ajatus tuli esiin monella eri taholla.[7] Viidesläisten ja vapaiden kirkkokuntien kannattajien piirissä kasvoi pyrkimys poliittiseen vaikuttamiseen ja sitä kautta uusvasemmiston ja yhteiskunnan uuden liberalisoitumisen vastustamiseen. Liikkeen taustalla oli Suomen Raamattuopiston piirissä vaikuttanut kriittinen sukupolvi, joka oli mukana ylioppilasherätyksessä tai muuten otti osaa konservatiivisuuden ja evankelikalismin muutosvoimaan. Liikehdinnän taustalla vaikuttivat antikommunismi sekä Uuras Saarnivaaran ja häneen liittyneiden julistajien kritiikki.[8]

Kristillisen liiton perustaminen ja varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1958 professori Paavo Päivänsalo ja hänen veljensä pastori Olavi Päivänsalo ryhtyivät pohtimaan Norjan mallin mukaisen ryhmittymän perustamista. Saman vuoden lähestyvät eduskuntavaalit antoivat hankkeelle lisäkannustusta.[7] Suomen Kristillinen Liitto perustettiin Helsingissä Kuusisaaren kokouksessa Paavo Päivänsalon kotona 6. toukokuuta 1958[9]

” Suomen Kristillinen Liitto edustaa kristillis-isänmaallista suuntausta maassamme ja tukee valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa sellaisia ehdokkaita, jotka tuntevat vastuun suomalaisen kansanvallan säilyttämisestä puoluediktatuurin valtapyyteistä vapaana, kristillisen hengen ja moraalin turvaamisesta, yhteisen isänmaamme menestymisestä, kotien eheytymisestä, vanhusten vaalimisesta, nousevan polven kasvattamisesta Jumalan pelossa sekä yhteisten varojen käytöstä omaan etuun katsomatta.[10] ”

– SKL:n perustamiskokouksen julkilausuma.

Perustetun Suomen Kristillisen Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Olavi Päivänsalo ja varapuheenjohtajaksi huoltopäällikkö Olavi Majlander. SKL kirjattiin yhdistysrekisteriin toukokuun lopulla. Liitto päätti asettaa myös kristillisiksi tunnettuja henkilöitä kansanedustajaehdokkaiksi Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireissä. Ensimmäisiin vaaleihinsa SKL asetti yhteensä 16 ehdokasta, jotka keräsivät yhteensä 3358 ääntä, mikä ei riittänyt läpimenoon.[11][9][12] Pienimuotoinen ja hajanainen toiminta sai merkittävän alkusysäyksen poliittisena liikkeenä profiloituneen Helsingin Kristillisdemokraattien perustamisesta vuonna 1960. Yhdistys liittyi SKL:n ensimmäiseksi jäsenyhdistykseksi syksyllä 1961.[13][14]

SKL ei saanut ensimmäisiin vaaleihinsa juurikaan ymmärrystä muiden puolueiden taholta. Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui kielteisesti, mikä oli liiton toimijoille yllätys. Kristillisen puolueen olemassaolo asetettiin kyseenalaiseksi, sillä kristittyjä toimi jo muissa puolueissa. Kristillisen vaaliliiton pelättiin myös sotkevan luterilaisen tulkinnan kahden regimentin opista.[11] Sama ajatus toistui myös vuoden 1966 eduskuntavaalien yhteydessä, kun arkkipiispa Martti Simojoki torjui ajatuksen kristillisestä puolueesta.[15] Myös myöhemmät arkkipiispat ovat toistaneet Simojoen käsityksen.[16]

Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa SKL:n jäsenet olivat mukana kristillisessä yhteisrintamassa Puolueeton keskusta-nimellä. Ryhmittymän ehdokkaat kampanjoivat Kokoomuksen ja Kansanpuolueen vaalilistoilla kuudessa vaalipiirissä.[17] Vaikka vaaliliiton avulla helluntailainen toimittaja Kai Antturi pääsi varakansanedustajaksi, toivat kristillisten äänet varsinaisen paikan ateistina pidetylle Leo I. Mattilalle. Äänten valuminen herätti puolueessa ärtymystä niin, että mielipide-erot johtivat Päivänsalojen eroon SKL:n johdosta.[18]

Toiminnan vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen jäsenet osallistuivat alkuvuosina vaaleihin Puolueeton keskusta-ryhmittymän listalla. Kuvassa vaalitilaisuus Helsingin messuhallissa 1962.

Vuonna 1964 SKL:n puheenjohtajaksi valittiin valtiotieteen maisteri Ahti Tele, joka hoiti tehtävää vuoteen 1967 saakka. Telen jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Helsingin tuomiorovastina aikaisemmin toiminut ja Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan tehtävään vuonna 1964 siirtynyt Eino Sares. Sares hoiti tehtävää vuoteen 1970 saakka.[15]

Telen kaudella, 10. maaliskuuta 1966, ilmestyi puolueen äänenkannattajaksi muodostuneen Kristityn Vastuu -lehden ensimmäinen numero. Vuonna 1967 SKL:llä oli vielä 580 jäsentä ja vuoden 1968 kunnallisvaaleissa SKL sai läpi kolme valtuutettua.[9][15]

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SKL:n ehdokkaaksi asettui Olavi Ronkainen, yksi Kansanlähetyksen syntyvaiheen keskeisistä henkilöistä. Ronkaisen ehdolle asettumisen tulkittiin tarkoittavan, että politiikka kuului myös uuden herätysliikkeen toimialueeseen. Kansanlähetyksen ja Uusi Tie -lehden SKL:lle antama suora tuki vaikutti 1960-luvulta lähtien puolueen kannatuksen voimakkaaseen kasvuun.[15] Myös Suomen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja, sosiaalineuvos Usko Waismaa oli ehdolla SKL:n listalla.[9]

1960-luvun SKL:ää on pidetty vallitsevaa kehitystä ja maallistumista vastaan protestoivana liikkeenä, jolla oli perinteisiä moraaliarvoja puolustava näkemys yhteiskunnasta, jota tulisi rakentaa.[19] Tällä ajanjaksolla SKL muodosti myös herätyskristillisyyden poliittisen siiven.[8] SKL asettui vastustamaan perinteisiä arvoja kyseenalaistanutta uusvasemmistolaista liikehdintää, koska se koki yhteiskunnan kristillisen perustan tulleen uhatuksi. Taustalla vaikutti myös kaupungistumista seurannut juurettomuuden kokemus.[15][20]

Nousu eduskuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KD:n ensimmäinen puoluekokous järjestettiin Jyväskylässä vuonna 1971.

Suomen Kristillinen liitto sai ensimmäisen kansanedustajana kevään 1970 eduskuntavaaleissa, kun Raino Westerholm valittiin eduskuntaan puolueen saadessa yli 28 000 ääntä. Kansanedustajuus toi SKL:n piirissä intoa uusien jäsenten hankintaan ja jäsenyhdistysten perustamiseen. SKL merkittiin puoluerekisteriin 7. heinäkuuta 1970 ja puolueen kenttäorganisaation runko piiri- ja paikallisosastoineen rakentui 1970-luvun aikana.[14] SKL:n puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1970 huoltopäällikkö Olavi Majlander, joka hoiti tehtävää vuoteen 1973 asti. Majlanderin kaudella SKL:n jäsenmäärä kasvoi merkittävästi ja kauden päättyessä SKL:llä oli peräti 10 795 jäsentä.[9]

Puolueen nousun taustalla olivat erityisesti politisoituneen 1960-luvun aikana tapahtunut lainsäädännön liberalisointi. Keskustelua herättivät uudistukset ja Reporadion ohjelmapolitiikka, jotka nähtiin arvopohjaa ja poliittista sovinnaisuutta rapauttavina. Merkittäviä tapauksia olivat myös Hannu Salaman jumalanpilkka­oikeudenkäynti ja opiskelijaelämän politisoituminen. Näiden tapahtumien myötä heräsi myös vastakaikua SKL:n äänestäjien piirissä. SKL:n saamia ääniä pidettiin osittain protestina elämäntyylille, radikalismille ja moraalittomuudelle. Monet äänestäjistä olivat entisiä kokoomuksen äänestäjiä. Monille työläistaustaisille, joille porvariston tai vasemmiston äänestäminen tuntui vaikealta, SKL myös kiteytti kristityn ajatukset politiikasta.[19]

Puolueorganisaation kasvun myötä myös nuoriso- ja naistoiminta tehostuvat. Vuonna 1971 perustettiin Suomen Kristillisen Liiton Nuoret ja 1973 Suomen Kristillisen Liiton Naiset.[21] SKL:n opiskelijat saivat edustajiaan läpi jo vuoden 1970 HYY:n edustajistovaaleissa ja vuonna 1975 edustajansa ylioppilaskunnan hallitukseen.[9]

Vuoden 1972 eduskuntvaaleissa puolue kampanjoi puhtaan ja turvatun elämän puolesta ja lisäsi paikkamääräänsä neljään.

Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa SKL kampanjoi sosiaalipoliittisilla teemoilla ja jatkoi kasvua nostaen äänimääräänsä yli 65 000:een ja lisäsi paikkamääräänsä neljään. Westerholmin rinnalle eduskuntaan valittiin pastorit Olavi Ronkainen, Antero Juntumaa ja Veikko Turunen. Eduskuntavaalien nousu johti läpimurtoon myös saman vuoden kunnallisvaaleissa. SKL sai läpi 134 valtuutettua. Vaalien jälkeen käynnistetty voimakas puolueohjelmatyö[21] jatkui vuoteen 1976 saakka.[9]

SKL:n poliittinen sisältö painottui 1970-luvulla voimakkaasti sosiaalipolitiikkaan. Keskeisinä sosiaalipolitiikan kysymyksinä perhepolitiikkaa, eläkkeitä ja alkoholiongelmia. Puolue toi vahvasti esille perheiden ja kodin puolesta puhumista ja korosti lasten etua. Vähitellen asialistalla keskusteluun tulivat mukaan talouspolitiikan saralla liikenne- ja maatalouskysymykset. SKL tuki etenkin yrittäjyyttä ja työn kunnioitusta. Kulttuuripolitiikan alalla puoluetta kiinnosti erityisesti koulutusasiat ja uskonnonopetuksen määrä.[22] Puolue sai suurta huomiota, kuten pilakuvissa, myös kielteisestä suhtautumisesta vapautuneeseen abortti- ja alkoholilainsäädäntöön sekä siveettömyytteen[15]. Varsinaisena politiikan sisältönä nämä eivät kuitenkaan olleet puolueen tärkeimpiä teemoja.[19]

Arvopohjainen yleispuolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Westerholmin kausi (1973–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raino Westerholm oli SKL:n ensimmäinen kansanedustaja. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Westerholm haastoi Urho Kekkosen ja sai liki 8,8 % kannatuksen.

Vuonna 1973 SKL:n puheenjohtajaksi valittiin Raino Westerholm, joka hoiti tehtävää vuoteen 1982 asti. Ajanjaksolla merkittäväksi kysymykseksi muodostui tammikuun 1973 poikkeuslaki presidentti Urho Kekkosen toimikauden pidentämiseksi. SKL:n kansanedustajat vastustivat poikkeuslakia ja pysyivät kannassa johdonmukaisina.[23] Poikkeuslain vastustus ja nouseva kekkosvastaisuus kärjistyivät vuoden 1978 presidentinvaaleissa, jolloin Westerholm haastoi Kekkosen. Ulkopoliittisissa linjoissa SKL korosti idänsuhteiden pysyvyyttä ja siten jatkumoa Kekkosen linjalle. Westerholmin vaaleja on pidetty onnistumisena, sillä hän keräsi vaaleissa lähes kolminkertaisen kannatuksen suhteessa SKL:n normaalikannatukseen.[19]

Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKL sai vaalivoitolla yhdeksän edustajaa. Vaalikauden aikana puolueen kansanedustaja Olavi Majlander sai surmansa Rissalan lentoturmassa lokakuussa 1978.[24] Yhdeksän edustajaa valittiin myös seuraavissa vuoden 1979 eduskuntavaaleissa. Vaalivoittojen myötä myös Kristityn Vastuu alkoi ilmestyä tiheämpään tahtiin ja osaltaan teki SKL:n politiikkaa tunnetuksi. Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen SKL:n edustajat kutsuttiin Harri Holkerin aloittamiin hallitustunnusteluihin.[22] Presidentti Kekkonen ei kuitenkaan nimittänyt kokoomuslaista Holkeria hallituksen vetäjäksi. Vuoden 1981 presidentinvaaleihin SDP tiedusteli SKL:n halua liittyä Koiviston kampanjan tueksi. Aloite kuitenkin torjuttiin Westerholmin tavattua Koiviston. SKL päätyi lähtemään vaaleihin omalla ehdokkaalla, mutta puolueen äänimäärä romahti 1,9 %:iin.[25] Vaalit olivat ensimmäiset Kekkosen ajanjakson jälkeen, eikä tulos ollut ennalta selvä. Edellisvaalien kaltaisia protestiääniä ei nähty enää samalla tavalla järkevinä.[9][19]

Ajanjaksolla jatkuneessa ohjelmatyössä korostuivat edelleen sosiaali- ja perhepoliittiset painotukset. SKL:n politiikka kohdistui erityisesti vasemmistolaisuutta vastaan, joiden kanssa puolue ei halunnut myöskään solmia vaaliliittoja. Protestipainotteisuuden asemasta SKL kuitenkin ryhtyi korostamaan yhteistyökykyään.[25] SKL:lle tyypillisiä teemoja olivat ympäristöön ja kehitysyhteistyöhön liittyvät linjaukset. Erityispiirteenä periaateohjelmassa korostui kristillisestä sionismista kumpuava ulkosuhteiden vaaliminen Israelin valtioon. Ohjelmatyön myötä SKL:n poliittinen linja on tasapainoitellut eurooppalaistyylisen yleisarvopuolueen ja voimakkaan uskosta kumpuavan linjan välillä.[19] Vuonna 1978 puheenjohtaja Westerholm julkaisi kirjan Kristilliseen yhteiskuntaan, jossa hän kuvasi seikkaperäisesti SKL:n ideologiaa ja politiikkaa. Kristillisen politiikan tarvetta korostettiin kristittyjen yhteiskunnallisella vastuulla, koska yhteiskunnan tärkeistä asioista ei päätetty ainoastaan kodeissa ja kirkoissa.[22]

Presidentinvaaleissa koettujen poliittisten takaiskujen myötä SKL jäi ilman valitsijamiehiä ja näytti siltä, että myös puolueen omat äänestäjät olivat valuneet äänestämään muiden puolueiden ehdokkaita. Vuonna 1982 SMP tarjosi SKL:lle valtakunnallista vaaliliittoa, jota puheenjohtaja Westerholm kannatti. Puoluehallitus ei kuitenkaan hyväksynyt koko maan kattavaa sopimusta ja neuvotteluyhteydet SMP:n suuntaan heikkenivät.[26] Puolueella oli 1980-luvun alussa noin 20 000 jäsentä.[27]

Almgrenin kausi (1982–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisista takaiskuista ja heikkenevästä terveydestä kärsinyt Westerholm ilmoitti yllättäen vetäytyvänsä puheenjohtajuudesta vuoden 1982 Oulun puoluekokouksessa. Westerholmin seuraajaksi valittiin puoluesihteeri Esko Almgren ja uudeksi puoluesihteeriksi valittiin Jouko Jääskeläinen. Almgren johti Suomen Kristillistä liittoa yhteensä seitsemän vuoden ajan.[26] Almgrenin kausi oli vaalimenestyksen suhteen vaikeaa aikaa, mutta puolue vakiinnutti asemansa osana poliittista elämää. Politiikan teko muuttui kauden aikana ammattimaisemmaksi ja avoimen uskonnollinen retoriikka jäi taka-alalle. Puolueen linjoissa korostuivat kristillisen arvopolitiikan teemat ja samalla politiikan sisältö monipuolistui.[28]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa puolue kampanjoi teemalla Palvellen kansamme parhaaksi. Vaaleissa SKL kärsi suuren vaalitappion, kun eduskuntaryhmän koko romahti kymmenestä kolmeen. Etenkin uusi puheenjohtaja sai raskaasta tappiosta moitteita osakseen. Suuri huomio keskittyi epäonnistuneisiin vaaliliittoihin, erityisesti SMP:n suuntaan kariutuneeseen neuvotteluun, sekä SMP:n saamaan vaalivoittoon osittain SKL:lle tyypillisillä vaaliteemoilla.[29] Epäonnistuminen vaaliliitoissa herätti kovaa kritiikkiä puheenjohtaja Almgrenia kohtaan. Taustalla vaikutti puolueen profiilin muuttuminen sekä tottuminen Westerholmin persoonalliseen johtajuuteen. Kritiikistä huolimatta Almgren valittiin toistuvasti jatkamaan puheenjohtajana, vaikka varapuheenjohtaja Olavi Ronkainen haastoikin johtajuuden entisen puheenjohtaja Westerholmin tukemana.[30] Vuoden 1987 eduskuntavaaleihin SKL lähti osittaisessa vaaliliitossa Paavo Väyrysen johtaman keskustan kanssa ja nosti edustajamääränsä viiteen.[31]

Oppositiopolitiikassaan Almgrenin SKL noudatti edelleen tutuiksi muodostuneita teemoja. Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SKL:n teemana vaaleissa oli Vastuullinen vaikuttaja, jolla korostettiin puolueen vakiintuneisuutta protestiliikkeen sijasta.[31] Poliittisissa teemoissa korostettiin perhe-, kehitys- ja kulttuuripolitiikan ohella vaatimuksia tehokkaammasta pakolaispolitiikasta sekä vastustettiin ydinvoimaa edellisvuonna tapahtuneen Tšernobylin onnettomuuden vaikutuksesta. Energiapolitiikassa nähtiin toisaalta myös tarve saastuttavan hiilivoiman suitsimiseksi. Lehdistön suhtautuminen SKL:ää kohtaan oli näihin aikoihin tavallisesti kriittinen.[32] Vuoden 1988 presidentinvaaleissa SKL:n valitsijamiehiksi valittiin Väyrystä tukeneet Almgren ja Kankaanniemi, sekä Harri Holkeria tukenut Jouko Halme.[9]

Kankaanniemen kausi (1989–1995)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimi Kankaanniemi oli SKL:n ministeri ja puheenjohtaja 1990-luvun alussa. Kankaanniemen kaudella SKL erosi hallituksesta EU-jäsenhakemuksen vuoksi.

Uuden puheenjohtajan valinta tuli ajankohtaiseksi vuonna 1989 Vantaan puoluekokouksessa. Almgrenin seuraajaksi SKL:n puheenjohtajaksi valittiin Toimi Kankaanniemi[9][33] Hallituskaudella 1991-1994 SKL korosti toistuvasti arvokeskustelua puolueelle tärkeissä kysymyksissä, kuten alkoholipolitiikassa. Puolueen korosti lasten ja nuorten alkoholinkäytön minimoimista ja esitti kansallisen alkoholipolitiikan sitomista kansanterveysnäkökulmaan. Puolue suhtautui kriittisesti myös lisäydinvoiman rakentamiseen. SKL otti myös Helsingin Kristillistä koulua koskevassa asemakysymyksessä puolustavan kannan ja korosti kristillisten perusarvojen pohjalta lähtevää kasvatusta koulutuspolitiikassa.[34] Vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen SKL toi esiin hallituksen menoleikkausten epäoikeudenmukaista kohdentamista. Eduskuntaan noussut Päivi Räsänen otti puolestaan voimakkaasti kantaa hallituksen perhepolitiikkaan.[35]

Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa SKL sai vaalivoiton nostaen edustajien määrää kahdeksaan. Vaalivoiton myötä SKL osallistui myös ensimmäistä kertaa hallitukseen. Puheenjohtaja Kankaanniemi valittiin Ahon lama-ajan hallitukseen kehitysyhteistyöministeriksi. Jo hallitusneuvottelujen aikana ounasteltiin mahdolliseksi kynnyskysymykseksi tulevaa Euroopan yhteisön jäsenyyskysymystä. Muut periaatteelliset kysymykset liittyivät alkoholi- ja seksuaalilainsäädännön vapauttamisaikeisiin.[36] Valtionhallinnosta tehdyt leikkaukset osuivat myös useisiin SKL:lle tärkeisiin hallinnonaloihin, kuten terveydenhuoltoon, sosiaalitoimeen ja kehitysyhteistyöhön. SKL kuitenkin tunnisti laman aiheuttamiin ongelmiin liittyvät realiteetit. Puolueen piirissä vallitsi näkemys, että suurimpia syitä olivat edellisen hallituksen päätös vapauttaa ulkomainen lainanotto ja toisaalta Neuvostoliiton kaupan romahdus.[37] Vuonna 1991 SKL valittiin tarkkailijajäseneksi Euroopan kristillisdemokraattien liittoon. Kankaanniemi oli puolueen ehdokas vuoden 1994 presidentinvaaleissa saaden 1,0 % kannatuksen.[9]

Kristilliset jättivät hallituksen vuonna 1994 EU-jäsenyyspäätöksen myötä. Pääministeri Esko Aho vaati, että hallitus jättää hakemuksen yksimielisesti. SKL oli puolueena päättänyt, ettei voi tukea EU:hun osallistumista, eivätkä siten voineet jatkaa hallituksesta. Eurooppalaisessa yhteistyössä SKL:n eduskuntaryhmä näki Suomen roolin aktiivisena vaikuttajana eurooppalaisessa kehityksessä sekä edistämässä liennytystä ja aseistariisuntaa. Vaikka puolue näki Euroopan neuvoston jäsenyyden välttämättömänä, korosti se EU-jäsenyyden yhteydessä itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta nähden että jäsenyys antaisi liikaa valtaa Suomen ulkopuolelle maan edun vastaisesti. Vaikea hallitustaival ei vaikuttanut kuitenkaan puolueen kannatukseen, vaan vuoden 1995 eduskuntavaaleissa SKL sai seitsemän edustajaa[19][38]

Kankaanniemen järkkymätön EU-vastainen kanta ei saanut puolueen sisällä varauksetonta tukea. Erityisesti Bjarne Kallis esitti toistuvasti näkemyksiä, joiden mukaan puolue ajaisi jyrkällä EU-vastaisuudellaan itseään poliittiseen paitsioon. EU-jäsenyyden toteuduttua SKL joutui päivittämään tavoitteitaan ja otti omakseen valtioliittoa korostavan ja liittovaltiokehitystä vastustavan kannan. Luontevina yhteistyöalueina puolue näki ympäristönsuojelun ja kansainvälisen rikollisuuden torjunnan.[36]

Nimenmuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2001 puoluekokouksessa puolue otti käyttöön nimen Suomen Kristillisdemokraatit. Bjarne Kalliksen mukaan nimen vaihdon tarkoituksena oli kirkastaa puolueen profiilia kristillisiä arvoja korostavana demokraattisena, kansanvaltaa kannattavana puolueena. Nimenmuutoksen taustalla oli kokemus, että Kristillistä Liittoa pidettiin jonkin verran sisäänpäin kääntyneeksi viittaavana nimenä. Asiaan vaikutti myös epäselvyys puolueen profiilissa: joiltain osin SKL:ää pidettiin hengellisenä liikkeenä. Nimenmuutoksella toivottiin puolueen samaistettavuutta pohjoismaiseen kristillisdemokratiaan. Ensimmäisen kerran nimenmuutosta oli esitetty jo vuonna 1989. Asiasta äänestettiin 1990-luvun puoluekokouksissa kahdesti ennen lopullista muutosta.[39]

Kristillisdemokraattinen puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalliksen kausi (1995–2004)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bjarne Kallis toimi kristillisdemokraattien puheenjohtajana 1995-2003. Kallista on kuvattu visionäärinä, joka uudisti puoluetta kristillisdemokraattiseksi poliittiseksi liikkeeksi.

Kuopion puoluekokouksessa 1995 Bjarne Kallis haastoi nuoriso- ja naisjärjestön tukemana istuvan puheenjohtaja Kankaanniemen puheenjohtajataistoon ja valittiin SKL:n uudeksi puheenjohtajaksi. Kalliksen kaudella puolueen toiminta muuttui poliittisempaan suuntaan. Kallista kuvattiin visionäärinä, jolla oli selvä suunta mihin suuntaan suomalaista kristillisdemokratiaa tuli ohjata. Kallikselta totuttiin kuulemaan kannanottoja ajankohtaisiin ja globaaleihin kysymyksiin. Mukaan tulivat erityisesti turvallisuuspoliittiset kysymykset. Kalliksen mukaan Suomen tuli liittyä sotilasliitto Natoon ja otti aiheen esiin myös myöhemmin presidentinvaalikampanjassaan.[40] Kalliksen aikana jäsenistön poliittista osaamista ryhdyttiin kehittämään ja puolueessa käytiin aatteellista keskustelua kristillisdemokratiasta. Vuonna 1996 Milla Kalliomaa valittiin puoluesihteeriksi.[9]

Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa SKL sai ennätyksellisen määrän kansanedustajia, kun paikkamäärä nousi 10 edustajaan. Saman vuoden Eurovaaleissa SKL:n Eija-Riitta Korhola valittiin puolueen ensimmäiseksi europarlamentaarikoksi. Puolueen menestys jatkui myös vuonna 2000 kuntavaaleissa kun puolue teki ennätyksen valtuutettujen määrässä.[6] Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa kristillisdemokraatit saivat historiansa suurimman äänimäärän, mutta paikkamäärä putosi vaaliliittojen myötä 7 kansanedustajaan. Puolue oli solminut vaaleihin vaaliliitot kokoomuksen ja perussuomalaisten kansa. Samana vuonna puoluesihteeriksi valittiin Annika Kokko.[9] Vuoden 2001 Jyväskylän puoluekokouksessa puolueen nimi muutettiin Suomen Kristillisdemokraateiksi.[41][42]

Eija-Riitta Korhola valittiin SKL:n ensimmäiseksi europarlamentaarikoksi vuonna 1999.

1990- ja 2000-luvulla puoluetta kohtasivat monet kristillistä arvomaailmaa ja politiikan moraalikysymyksiä sivuavat aiheet sekä lama-ajan hoitoa koskevat kysymykset. Suuria kysymyksiä olivat avioliittoon perustuvan perhemallin muuttaminen, samaa sukupuolta olevien rekisteröidyt parisuhteet sekä raskaudenkeskeytys- ja hedelmöityshoitolain muutokset. Rekisteröintikysymyksessä puolue tukeutui kirkon kantaan, jossa juridiset ongelmat olivat ratkaistavissa myös toisin keinoin. Raskaudenkeskeytyksissä puolue korosti linjaa, jossa ihmisarvo alkaa hedelmöityksessä ja päättyy luonnolliseen kuolemaan. Puolue korosti myös perhepolitiikan ja sosiaalityön muotoja, joiden avulla turhat raskaudenkeskeytykset saataisiin loppumaan.[43][44][45][46] Perhepolitiikassa puolue korosti työelämän, sosiaaliturvan ja verotuksen parempaa palvelua lapsiperheiden tarpeista käsin.[47] Kauppojen sunnuntaiaukiolon kysymyksessä puolue korotti työntekijöiden oikeuden yhteiseen aikaan perheensä kanssa kuluttajan rajoittamattoman ostovapauden edelle. Puheenjohtaja Kallis kantoi huolta työttömyydestä ja sen sosiaalisista seurauksista ja oli valmis vaikeisiin ja kalliisiin ratkaisuihin. Puolue oli valmis myös alentamaan työnantajan kustannuksia sekä vetosi ylivelkaantuneiden ihmisten armahtamisen puolesta.[48]

Räsäsen kausi (2004–2015)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päivi Räsänen on toiminut KD:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuodesta 2019 lähtien. Hän toimi myös puolueen puheenjohtajana ennen Essayahia vuodet 2004-2015.

Europarlamenttivaaleissa ehdolla ollut puheenjohtaja Kallis ilmoitti kesällä 2004 luopuvansa puheenjohtajuudesta kesken kolmannen kautensa. Lokakuun 2004 ylimääräisessä puoluekokuksessa puheenjohtajaksi valittiin Päivi Räsänen.[9][49] Räsäsen kaudella puolueelle laadittiin uusi periaateohjelma, jossa korostettiin ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia. Puolueohjelmassa tuotiin esiin kristillisdemokratian yleisesti hyväksyttyä käsitystä ja periaatteita. Samalla puolueelle hyväksyttiin uusi poliittinen yleisohjelma. Oppositiopolitiikassaan Räsäsen kristillisdemokraatit tavoittelivat sosiaalisesti eheämpää linjaa. Räsäsen kaudella laadiitiin myös terveyspolitiikkaa, koulutus- ja opiskelija politiikkaa, uutta perhepolitiikkaa ja vanhuspolitiikkaa käsittelevät ohjelmat. Erityisesti terveyspoliittinen ohjelma nousi tavoitelistassa korkealle ja puolueella oli tahto nostaa ennaltaehkäisyyn perustuvan keskustelun painoarvoa.[50] Räsänen sai kaudellaan paljon huomiota esimerkiksi esiintymisestään TV2:n Homoilta-ohjelmassa. Reaktioiden pelättiin aiheuttavan liikehdintää puolueen sisällä, mutta puolue sai myös satoja uusia jäseniä.[16]

Eduskuntavaaleissa kristillisdemokraatit pitivät seitsemän paikkaa vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Eduskunnasta pudonnut Sari Essayah valittiin samana vuonna kristillisdemokraattien puoluesihteeriksi. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa paikkamäärä laski yhdellä. Kristillisdemokraatit olivat vaalikaudella 2011–2015 mukana Kataisen ja Stubbin hallituksissa, joissa puheenjohtaja Räsänen toimi sisäministerinä.[9]

Vuoden 2006 presidentinvaaleissa kristillisdemokraattien ehdokas oli puolueen edellinen puheenjohtaja Bjarne Kallis saaden 2,0 % kannatuksen. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa ehdokkaana oli Sari Essayah, joka sai 2,5 % kannatuksen.[9]

Vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa kristillisdemokraatit oli vaaliliitossa Perussuomalaisten kanssa. Puoluesihteeri Essayah valittiin europarlamentaarikoksi ja uudeksi puoluesihteeriksi valittiin Peter Östman. Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen Östman valittiin kansanedustajaksi ja uutena puoluesihteerinä aloitti Asmo Maanselkä. Essayah putosi äänikuningattarena europarlamenttivaaleissa 2014, kun puolueen historian paras europarlamenttivaalitulos ei riittänyt paikan uusimiseen.[9]

Äänenpainot Räsäsen puheenjohtajuuden haastamiseksi nousivat puolueen sisällä Essayahin putoamisen myötä. Essayah haluttiin nostaa puolueen johtoon. Ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja ylimääräiseksi suunniteltu puoluekokous elokuussa 2014 kuitenkin peruuntui kun Essayah ilmoitti kannattavan Räsäsen puheenjohtajuutta.[51] [52] Kevään 2015 eduskuntavaaleissa kristillisdemokraatit menettivät yhden kansanedustajan paikan ja eniten ääniä keräsi Essayah.[53]

Essayahin kausi (2015–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KD ja Kansallinen Kokoomus järjestivät Euroopan kansanpuolueen puoluekokouksen Helsingin messukeskuksessa 2018.

Elokuun 2015 puoluekokouksessa kristillisdemokraattien puheenjohtajaksi valittiin entinen europarlamentaarikko ja puoluesihteeri Sari Essayah.[54] Aluksi puheenjohtajuudesta kilpaili myös Sari Tanus, mutta hän luopui puoluekokouksessa ehdokkuudesta Essayahin hyväksi.[55] Essayahin kaudella kristillisdemokraatit ovat aktivoituneet laajempaan työhön maltillisen konservatiivikentän yhdistämiseksi.[56] Puolue on korostanut perheiden palvelujen asemaa ja talouspoliittisia teemoja edistäen paikallista sopimista ja sosiaaliturvan uudistamista.[57] Vaalikaudella 2019–2023 kristillisdemokraatit päätyivät esittämään epäluottamusta ulkoministeri Pekka Haavistolle tämän toiminnasta. Haaviston katsottiin salanneen eduskunnalta tietoja al-Holin leiriltä kotiutettavien kotiuttamissuunnitelmista.[58] Puolue otti kielteisen kannan myös Suomen osallistumiseksi EU:n elvytyspakettiin.[59]

Kristillisdemokraatit päivittivät periaateohjelmansa vuonna 2017.[60] Periaateohjelmassa linjattu asemoituminen osaksi eurooppalaista kristillisdemokratiaa vahvistui vuonna 2018, kun puolue pääsi Euroopan kansanpuolueen täysimääräiseksi jäseneksi. Puolue isännöi yhdessä kokoomuksen kanssa EPP:n puoluekokousta Helsingissä marraskuussa 2018.[61]

Vuoden 2017 kuntavaaleissa kristillisdemokraatit saivat vaalivoiton, kun puolueen äänimäärä nousi yli 12 000:lla edellisvaaleista. Vuoden 2018 presidentinvaaleissa kristillisdemokraatit päätyivät tukemaan kansanliikettä presidentti Sauli Niinistön uudelleen valitsemiseksi. Kevään 2019 eduskuntavaaleissa kristillisdemokraattien kannatusprosentti nousi 3,9 %:iin ja puolue piti edelleen viisi eduskuntapaikkaa.[9] Vuonna 2016 puolue perusti kristillisdemokraattisen ajatushautomon, Kompassin.[62]

Vuoden 2021 kuntavaaleissa KD kampanjoi teemalla Koko maa mukana. Vaaleissa KD sai 311 valtuutettua ja 3,6 % kannatuksen.[63]

Tunnushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Kristillisen Liiton ensimmäinen logo.
    Suomen Kristillisen Liiton ensimmäinen logo.
  • Suomen Kristillisen Liiton logo 1980-luvulla.
    Suomen Kristillisen Liiton logo 1980-luvulla.
  • Suomen kristillisdemokraattien logo 2001–2004.
    Suomen kristillisdemokraattien logo 2001–2004.
  • Kristillisdemokraattien logo 2004–2010.
    Kristillisdemokraattien logo 2004–2010.
  • Kristillisdemokraattien logo vuodesta 2010 lähtien.
    Kristillisdemokraattien logo vuodesta 2010 lähtien.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arter, David: Democracy in Scandinavia. Consensual, Majoritarian Or Mixed?. Manchester: Manchester University Press, 2006. ISBN 978-0-7190-7046-4.
  • Arter, David: Scandinavian Politics Today. Second edition. Manchester: Manchester University Press, 2008. ISBN 978-0-7190-7853-8.
  • Erävalo, Esa: Yhteinen hyvä - Johdatus kristillisdemokratiaan. Helsinki: Ajatuspaja Kompassi ry, 2018. ISBN 978-952-7289-03-7.
  • Freston, Paul: Protestant Political Parties. A global survey. Aldershot: Ashgate Publishing Ltd, 2004. ISBN 0-7546-4062-0.
  • Hjelm, Titus & Maude, George: Historical Dictionary of Finland. Third Edition. Lontoo: The Rowman & Littlefield Publishing Group, Inc., 2004. ISBN 0-7546-4062-0.
  • Suomen Kristillisdemokraatit r.p.: Vakaumuksena välittäminen - Med hjärta i politiken. SKL 1958 / 2008 KD. Helsinki: KD-Mediat Oy, 2008. ISBN 978-952-67038-0-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Hjelm & Maude 2021, s. 54
  2. ↑ a b c d Freston 2004, s. 42
  3. ↑ a b c Arter 2008, s. 125-128
  4. ↑ Erävalo 2018, s. 69
  5. ↑ Arter 2006, s. 187
  6. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 13
  7. ↑ a b c Vakaumuksena välittäminen s. 8
  8. ↑ a b Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys, s. 201. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Puolueen historia Kristillisdemokraatit. Arkistoitu 23.4.2021. Viitattu 23.4.2021.
  10. ↑ Vakaumuksena välittäminen 2008, s. 9
  11. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 9
  12. ↑ Eduskunnan historiakomitea (toim.): Suomen kansanedustuslaitoksen historia XII, s. 546. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1982.
  13. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 10
  14. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 12
  15. ↑ a b c d e f Murtorinne, Eino (päätoim.): ”Kristillinen puolue”, Kristinuskon historia 2000, s. 234. 3. osa. Porvoo: Weilin+Göös, 2000. ISBN 951-35-6516-5.
  16. ↑ a b "Ihmepelastus", Helsingin Sanomat 31.10.2010, Unto Hämäläinen HS
  17. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 11
  18. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 14
  19. ↑ a b c d e f g Yle Areena - Suomalaiset puolueet: Suomen Kristillisdemokraatit. Lähetetty 23.3.2011. Viitattu 18.4.2021
  20. ↑ "Puolueiden arvolähtökohdat unohtuivat", Pertti Suhonen, professori emeritus, Helsingin Sanomat, Mielipide, 23.9.2013, sivu B6.
  21. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 34
  22. ↑ a b c Vakaumuksena välittäminen s. 65
  23. ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 337–338. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6.
  24. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 143. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05460-0.
  25. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 66
  26. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 68
  27. ↑ Puolueiden jäsenmäärien kehitys (ilmoitetut jäsenrekisteritiedot) Suomen vaalitutkimusportaali. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto & Suomen vaalitutkimuskonsortio. Arkistoitu 26.3.2015. Viitattu 25.4.2015.
  28. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 79
  29. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 71
  30. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 73
  31. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 75
  32. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 76
  33. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 80
  34. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 87
  35. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 93
  36. ↑ a b Vakaumuksena välittäminen s. 83
  37. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 89
  38. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 85
  39. ↑ Vakaumuksena välittäminen 2008, s. 107
  40. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 95
  41. ↑ Kristillinen liitto vaihtoi nimensä. Helsingin Sanomat, 26.5.2001.
  42. ↑ Puoluejohto voitti uuvutustaistelulla. Helsingin Sanomat, 26.5.2001.
  43. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 98
  44. ↑ Ihmisarvon ja yhteisvastuun Suomi - Kristillisdemokraattien yleisohjelma Hyväksytty XXI sääntömääräisessä puoluekokouksessa Kuopiossa 26.5.1995: "Yhteiskunnan ei tule lainsäädännössä hyväksyä homoseksuaalisia suhteita."Poliittisten ohjelmien tietovaranto – Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD 2007-2011
  45. ↑ Kristillisdemokratia - vastuuta ja välittämistä Periaateohjelma KD:n Puoluekokouksen hyväksymä 17.6.2005: "Hedelmöityshoidot ovat osa lääketieteellistä lapsettomuuden hoitoa. Hoitojen piiriin ei tule sisällyttää naispareja tai yksinäisiä naisia, joiden kohdalla lapsettomuus ei johdu terveydellisestä syystä." Poliittisten ohjelmien tietovaranto – Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD 2007-2011
  46. ↑ Ihmisarvon ja yhteisvastuun Suomi - Kristillisdemokraattien yleisohjelma Hyväksytty XXI sääntömääräisessä puoluekokouksessa Kuopiossa 26.5.1995: "Aborttia ei tule suositella missään tapauksessa. Se tulee sallia pääsääntöisesti vain mikäli äidin henki on vakavassa vaarassa." Poliittisten ohjelmien tietovaranto – Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD 2007-2011
  47. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 102
  48. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 99
  49. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 119
  50. ↑ Vakaumuksena välittäminen s. 122
  51. ↑ Stenroos, Maria: KD vaihtamassa puheenjohtajaa - Päivi Räsänen: "Tämä oli yllätys" Yle Uutiset. 23.6.2014. Viitattu 1.7.2014.
  52. ↑ Teittinen, Paavo: Kristillis­demokraatit peruivat ylimääräisen puoluekokouksen – Räsänen vie puolueen vaaleihin HS.fi. 23.8.2014. Viitattu 3.11.2014.
  53. ↑ Eduskuntavaalit 2015: Valitut ehdokkaat Koko maa Vaalit.fi. 22.4.2015. Oikeusministeriö. Viitattu 25.4.2015.
  54. ↑ KD:n johdossa on nyt ”ihka aito savolainen” Kouvolan sanomat. 29.8.2015. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 29.8.2015.
  55. ↑ Kilpakumppanin vetäytyminen yllätti Essayahin Ilta-Sanomat. 28.8.2015. Viitattu 24.4.2021.
  56. ↑ Halla-aho houkuttaa monia, mutta Essayah on vaalien innovatiivinen leirin kokoaja Talouselämä. 31.10.2020. Viitattu 24.4.2021.
  57. ↑ Kristillisdemokraattien Essayah kuntavaaliavauksessa: ”Lisävelka ei voi olla vastaus jokaiseen tilanteeseen” Helsingin Sanomat. 13.2.2021. Viitattu 24.4.2021.
  58. ↑ Ulkoministeri Pekka Haavisto sai eduskunnan luottamuksen – katso miten edustajat äänestivät 18.12.2019. Yle.
  59. ↑ Perussuomalaiset ja kristillis­demokraatit yrittävät estää Suomen osallistumisen EU:n elvytyspakettiin Helsingin Sanomat. 26.8.2020. Viitattu 24.4.2021.
  60. ↑ Yhteinen hyvä s. 73
  61. ↑ Toimintakertomus 2017-2019 Suomen Kristillisdemokraatit r.p.. 24.8.2019. Viitattu 24.4.2021.
  62. ↑ Yhteinen hyvä s. 68
  63. ↑ Suomen Kristillsdemokraatit r.p. toimintakertomus 2019-2020 KD. 22.8.2021. Suomen Kristillisdemokraatit. Viitattu 22.8.2021.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Kristillisdemokraattien_historia&oldid=22257973”