Kristillinen kansanpuolue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kristillinen kansanpuolue
Kristelig Folkeparti

Kristelig Folkeparti Logo.svg

Perustettu 4. syyskuuta 1933
Puoluesihteeri Geir Morten Nilsen
Johto
Ideologia kristillisdemokratia[1]
arvokonservatismi[1]
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto
Jäsenmäärä n. 25 000 (2012)[2]
Värit keltainen
Suurkäräjät[3]
3 / 169
(2021)
Kunnanvaltuustot
411 / 9 344
(2019)
Saamelaiskäräjät
0 / 39
Kansainväliset jäsenyydet Centrist Democrat International
Euroopan kansanpuolue
Nuorisojärjestö Kristelig Folkepartis Ungdom
Kotisivu www.krf.no

Kristillinen kansanpuolue (norj. Kristelig Folkeparti, KrF) on kristillisdemokratiaa Norjassa edustava poliittinen puolue. Se perustettiin vuonna 1933. Puolueen puheenjohtajana on toiminut marraskuusta 2021 lähtien Olaug Bollestad. Puolueen muihin merkittävimpiin nimiin lukeutuu entinen pääministeri Kjell Magne Bondevik.

Puolueen pitkäaikaisia puheenjohtajia ovat olleet Nils Lavik (1938-1951), Einar Hareide (1955-1967), Lars Korvald 1967-1975 ja 1977-1979 sekä Kåre Kristiansen 1975-1977 ja 1979-1983.

Politiikka ja ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisemmin KrF on profiloitunut perhepuolueena kristillisten arvojen pohjalta. 2010-luvulla puolue on pyrkinyt korostamaan kristillisdemokraattista ideologiaa ja puolueen pääteemoja ovat olleet kehitysyhteistyö- ja ympäristökysymykset. Puolue on osallistunut 1980- ja 1990-luvuilla keskusta-oikeistolaisiin hallituksiin ja tukenut 2010-luvulla oppositiossa keskusta-oikeistolaisia vähemmistöhallituksia. Puolue on vastustanut samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja adoptio-oikeutta. Aikaisemmin puolue on edellyttänyt edustajiltaan kristillisen uskon tunnustamista. Vuoden 2013 puoluekokouksessa puolueen edustajilta edellytettiin enää kristillisten arvojen mukaan toimimista.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan kristillinen kansanpuolue perustettiin vuonna 1933 vastavoimaksi kasvavalle maallistumiselle. Välitön syy perustamiselle oli, ettei Nils Lavikia hyväksytty Liberaalipuolueen ehdokkaaksi. Lavikista tuli uuden KrF-puolueen ensimmäinen kansanedustaja Bergenin vaalipiiristä vuonna 1933. Toisen kansanedustajan puolue sai vuonna 1936.[5]

Yhteistyö porvarien kanssa toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun natsien miehitys Norjassa päättyi, puolue järjestäytyi koko maan laajuiseksi. Vuonna 1945 puolue sai kahdeksan kansanedustajaa. KrF profiloitui perhepuolueena kristillisten arvojen pohjalta ja sai julkista tukea mm. evankelis-luterilaisen kirkon piispoilta. 1960-luvulla puolue harkitsi kääntymistä porvarilliseen suuntaan, kun Työväenpuolue halusi rajoittaa vapaakoulujen toimintaa. Puolueessa korostettiin kuitenkin KrF:n omaa itsenäistä linjaa. Tällöin alkoi yhteistyö porvarillisten puolueiden kanssa, vaikka puolue itse ei halunnut leimautua porvarilliseksi. Puolue nousi ensimmäisen kerran hallitukseen vuonna 1963 ja uudelleen vuosina 1965-1971.[5]

EY-kansanäänestys ja nousu pääministeripuolueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KrF vastusti Norjan jäsenyyttä Euroopan yhteisössä vuoden 1972 kansanäänestyksessä. Kielteinen kanta voitti ja uusi hallitus muodostettiin EY-jäsenyyttä vastustaneiden puolueiden pohjalta. KrF:n puheenjohtaja Lars Korvald toimi Norjan pääministerinä vuosina 1972-1973. Puolue jäi seuraavan hallituksen ulkopuolelle, kun puoluekokouspäätös esti puoluetta tekemästä hallitusyhteistyötä koalitiossa, joka sallisi vapaan abortin.[6]

Puolueen jäsenmäärä nousi vuonna 1980 yli 69 000:een ja puolueen vahvimmat kaudet ovat olleet 1980- ja 1990-luvuilla. Puolue osallistui keskusta-oikeistolaisiin hallituksiin vuosina 1983-1986 ja 1989-1990. KrF:n aloitteesta Norjaan perustettiin kehitysyhteistyöministeriö, jonka johtoon valittiin KrF:n Reidun Brunsletten. Vuonna 1983 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Kjell Magne Bondevik, joka on noussut yhdeksi Norjan poliittisen historian merkkihahmoiksi.[6]

Puolue 2000-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1995–2004 puoluetta johti Valgerd Svarstad Haugland, joka toimi perheministerinä 1997-2001 ja kirkko- ja kulttuuriministerinä 2001–2005. Vuosina 2004–2011 puolueen puheenjohtaja oli Dagfinn Høybråten, joka toimi terveysministerinä 1997–2000 ja 2001–2004 ja työ- ja sosiaaliministerinä 2004–2005. [6]

Vuoden 1997 vaaleissa KrF sai ennätykselliset 13,7 prosenttia äänistä ja 25 kansanedustajaa. KrF nousi uudelleen pääministeripuolueeksi, kun Bondevik toimi pääministerinä vuosina 1997-2000 ja 2001-2005. Bondevikin ensimmäinen hallitus kaatui kaasuvoimaloita koskevaan epäluottamusäänestykseen. Toisen hallituksen aikana Bondevik arvosteli USA:n hyökkäystä Irakiin ja sai aikaan mm. biotekniikkaa koskevan tiukan lainsäädännön, joka kielsi ihmisalkioilla ja sikiöillä tehtävät kokeet.[4]

Vuoden 2005 vaaliessa KrF sai enää 6,8 prosenttia äänistä ja siirtyi oppositioon. Sisäiset jännitteet Bondevikin edustaman keskustalais-kansallinen linjan ja konservatiivis-kristillisen siiven välillä pyrittiin ratkaisemaan korostamalla kristillisdemokraattista aatetta. Vuoden 2009 vaalien heikko tulos johti uusiin jännitteisiin puolueen konservatiivisen ja liberaalin siiven välillä. Vuosina 2011–2019 puoluetta johti Knut Arild Hareide, joka toimi ympäristöministerinä 2004–2005. Hareide pyrki kaudellaan puolueen uudistamiseen. Muun muassa vuoden 2013 puoluekokouksessa tehtiin lievennys vaatimuksesta kristillisen uskon tunnustamiseen, mikä johti puolueen konservatiivisimpien jäsenten irtautumiseen ja erillisen Kristittyjen puolueen perustamiseen.[4]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

KrF on joutunut 2000-luvulla ponnistelemaan pysyäkseen 4 prosentin äänikynnyksen yläpuolella.[7]

Ajankohta Äänet Paikat
# % ± # ±
1933 10 272 0,8 Uusi
1 / 150
Uusi
1936 19 612 1,3 Nousua 0,5
2 / 150
Nousua 1
1945 117 813 7,9 Nousua 6,6
8 / 150
Nousua 6
1949 147 068 8,4 Nousua 0,5
9 / 150
Nousua 1
1953 186 627 10,5 Nousua 2,1
14 / 150
Nousua 5
1957 183 243 10,2 Laskua 0,3
12 / 150
Laskua 2
1961 171 451 9,6 Laskua 0,6
15 / 150
Nousua 3
1965 160 331 8,1 Laskua 1,5
13 / 150
Laskua 2
1969 169 303 9,4 Nousua 1,3
14 / 150
Nousua 1
1973 255 456 12,3 Nousua 2,9
20 / 155
Nousua 6
1977 224 355 12,4 Nousua 0,1
22 / 155
Nousua 2
1981 219 179 9,4 Laskua 3,0
15 / 155
Laskua 7
1985 214 969 8,3 Laskua 1,1
16 / 157
Nousua 1
1989 224 852 8,5 Nousua 0,2
14 / 165
Laskua 2
1993 193 885 7,9 Nousua 0,6
13 / 165
Laskua 1
1997 353 082 13,7 Nousua 5,8
25 / 165
Nousua 12
2001 312 839 12,4 Laskua 1,3
22 / 165
Laskua 3
2005 178 885 6,8 Laskua 5,6
11 / 169
Laskua 11
2009 148 748 5,5 Laskua 1,3
10 / 169
Laskua 1
2013 158 475 5,6 Nousua 0,1
10 / 169
Muuttumaton 0
2017 122 688 4,2 Laskua 1,4
8 / 169
Laskua 2
2021 113 344 3,8 Laskua 0,4
3 / 169
Laskua 5

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Esa Erävalo: Yhteinen hyvä - Johdatus kristillisdemokratiaan. Helsinki: Ajatuspaja Kompassi ry, 2018. ISBN 978-952-7289-03-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Norway Parties and Elections in Europe. 2013. Viitattu 14.11.2015. (englanniksi)
  2. Hareide er en medlemsmagnet nrk.no. 7.3.2013. NRK. Viitattu 14.11.2015. (norjaksi)
  3. Salplassering stortinget.no. Suurkäräjät. Viitattu 31.12.2017. (norjaksi)
  4. a b c Erävalo 2018, s. 52
  5. a b Erävalo 2018, s. 50
  6. a b c Erävalo 2018, s. 51
  7. Erävalo 2018, s. 53

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä politiikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.