Tilanhoitajaetiikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tarina Nooan arkista on esimerkki kristillisestä tilanhoitajaetiikasta

Tilanhoitajaetiikalla tarkoitetaan kristillisessä ja juutalaisessa teologiassa sekä ympäristöfilosofiassa ajatusta, että ihminen on luotu viljelemään ja varjelemaan luontoa viisaasti hyvänä tilanhoitajana. Se hylkää näkemyksen, jonka mukaan ihmiselle on annettu oikeus vallita luomakuntaa argumentoiden, että valtaan liittyy myös vastuu luonnon huolenpidosta, hyvinvoinnista ja suojelusta.

Ekoteologinen eksegetiikka muistuttaa, että luomakunnan varjelu oli ensimmäisimpiä Jumalan ihmisille antamamia käskyjä. Luonnon varjeleminen nähdään ihmisen eettisenä velvollisuutena ja ympäristöongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, ja globaalin ympäristökriisin syynä nähdään synti, rikkomus Jumalaa ja oikeutta vastaan, kuten ahneus. [1] [2]

Raamatullinen viitekehys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanhoitajaetiikan periaatteet löytyvät Raamatun alusta Luomikertomuksesta:

»"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. Ja Herra Jumala istutti paratiisin Eedeniin, itään, ja asetti sinne ihmisen, jonka hän oli tehnyt. Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun."

"Ja Herra Jumala otti ihmisen ja pani hänet Eedenin paratiisiin viljelemään ja varjelemaan sitä." [3]»

Jesajan kirjassa puolestaan puhutaan Jumalan luovan Uuden taivaan ja uuden maan, jossa

»"Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra." [4]»

Sama tematiikka esiintyy myös Uudessa testamentissa Johanneksen ilmestyksessä sen lopussa luvuissa Uusi taivas ja uusi maa ja Uusi Jerusalem. [5]

Tilanhoitajaetiikka käytännössä kristillisissä seurakunnissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aihetta paljon tutkineen Helsingin yliopiston tutkijatohtorin Panu Pihkalan mukaan kristillisen ekoteologian painoarvo on viime vuosina kasvanut voimistuneen ympäristökriisin myötä. Raamatusta ja kristillisestä perinteestä on nostettu esiin sisältöjä, jotka käsittelevät luontoa ja kirkkokunnat ovat ottaneet luonnon huomioon yhä enemmän toiminnassaan ja opetuksessaan. [6]

Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on oma ympäristöohjelma ja erityinen ilmasto-ohjelma, jossa lähtökohtina ovat kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Kirkon ympäristödiplomi on kehittänyt seurakuntien toimintaa mahdollisimman ympäristöystävälliseksi. Kirkon ympäristödiplomi myönnetään neljäksi vuodeksi kerrallaan. Sitä hakiessa seurakunnan toiminta pisteytetään ottaen huomioon kaikki ympäristökasvatuksesta metsien ja hautuumaiden hoitoon. Myös monien kirkkorakennusten valot on sammutettu kansainvälisen Earth Hourin ajaksi. Kirkko myös järjestää vihreitä ripareita ja tekee pääsiäisen aikaan ekopaastokampanjoita, joissa pohditaan omia kulutustottumuksia ympäristöystävällisemmiksi.. Kirkko korostaa opetuksessaan, että kristityn elämään kuuluu yksinkertainen elämäntapa ja kohtuus. [7][8][9]

Adventtikirkko korostaa vahvasti ympäristöongelmia ja näkee ihmisen taloudenhoitajana, jolle Jumala on antanut vastuun kunnioittavasta huolenpidosta ja ohjauksesta. Monet adventistit ovat kasvissyöjiä. [10]

Suomen ortodoksinen kirkko näkee luonnon pyhänä ja, että ihmisen tulisi toiminnallaan ylistää tätä pyhyyttä. Ortodoksiselle kirkolla on oma ympäristöohjeisto, jonka mukaan luomakunnan kohteleminen ahneuden välikappaleena on ekologista pahuutta, joka heijastuu myös ihmiseen. [11]

Juutalaisuus ja tilanhoitajaetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heprealainen Raamattu on täynnä luonnon ylistystä, varsinkin runnolliset psalmit. Kaikki luotu nähdään hyvänä perustuen Genesiksen jakeisiin, joiden mukaan Jumala katsoi kaikkea luotua ja totesi ne hyväksi. Juutalaisuudessa Maa ja kaiken mitä siellä on nähdään olevan lainaa Jumalalta ja meillä on velvollisuus tilanhoitajana pitää siitä huolta.

Rabbi Natan toteaa Talmudissa, että jos on istuttamassa puuta, kun Messias ilmestyy, on ensin istutettava puu ja sitten vasta tervehdittävä Messiasta. Samankaltainen ajatus esiintyy myös Lutherin toteamuksessa, että hän istuttaisi omenapuun maailmanlopun päivänä. Juutalainen käsite bal tashchit, älä tuhoa, kehottaa välttämään kaikkea tarpeetonta tuhoamista ja Raamattu on täynnä ympäristöön liittyviä ohjeita, esimerkiksi miten maata tulee viljellä kuusi vuotta ja antaa sen levätä seitsemäntenä, samoin viinitarhojen ja oliivipuiden. [12] [13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikki Pesonen: Pääkirjoitus: Kristinusko ja ympäristöongelmat Teologia.fi. 2009.
  2. Panu Pihkala: Uskonto ja luonnontieteet -keskustelu ja ekoteologia 2014. Areiopagi.
  3. Raamattu: Genesis 2:8-14. Suomen Pipliaseura, 1992.
  4. Raamattu: Jesajan kirja 65:25. Suomen Pipliaseura, 1992.
  5. Raamattu: Johanneksen ilmestys 21. Suomen Pipliaseura, 1992.
  6. Panu Pihkala: Uskonto ja luonnontieteet -keskustelu ja ekoteologia Areiopagi. 2014.
  7. Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Kristityllä on vastuu ympäristöstä evl.fi.
  8. Kirkkojen valoja sammutetaan Earth Hourin ajaksi Kirkko & Kaupunki. 2017. Helsingin seurakuntayhtymä.
  9. Ympäristödiplomi ohjaa vastuullisuuteen Kirkko & Kaupunki. 2014. Helsingin seurakuntayhtymä.
  10. Stephen G. Dunbar: Ihmisen vastuu luomakunnasta Suomen adventtikirkko.
  11. Suomen ortodoksinen kirkko: Suomen ortodoksisen kirkon ympäristöohjeisto ortodoksi.net.
  12. Jewish Views on the Environment Religious Action Center of Reform Judaism.
  13. Raamattu: Exodus 23:10-11. Suomen Pipliaseura, 1992.