Italian kristillisdemokraattinen puolue
| Italian kristillisdemokraattinen puolue | |
|---|---|
| Democrazia Cristiana | |
|
|
|
| Perustettu | 15. joulukuuta 1943 |
| Lopetti | 16. tammikuuta 1994 |
| Ideologia |
kristillisdemokratia liberaalikonservatismi |
| Poliittinen kirjo | keskusta-oikeisto |
| Toimisto | Palazzo Cenci-Bolognetti, Piazza del Gesù, Rooma[1] |
| Äänenkannattaja | Il Popolo |
| Kansainväliset jäsenyydet |
– Euroopan kansanpuolue – Christian Democrat International |
Italian kristillisdemokraattinen puolue (ital. Democrazia Cristiana, DC) oli keskustaoikeistolainen Italian johtava puolue kylmän sodan ajan. Länsiliittoutuneet tukivat sitä voimakkaasti kilpailevaa kommunistipuoluetta vastaan. Puolue oli hallitusvastuussa yhtämittaisesti puoli vuosisataa.[2]
Kristillisdemokraatteja edelsi vuosina 1919–1926 toiminut Italian kansanpuolue.[3]
Puolueen perustaja Alcide De Gasperi oli nuoruudessaan aktiivinen fasismin vastustaja, ja joutui vankeuteen vuonna 1926 julkaistuaan hallitusta arvostellutta lehteä. Kristillisdemokraattisen puolueen perustaminen tuli mahdolliseksi vuoden 1943 lopussa Mussolinin kukistuttua. Jo joulukuussa 1945 De Gasperi nousi maan pääministeriksi ja puoli vuotta myöhemmin Italiasta tuli tasavalta (lopullisesti vuoden 1948 alusta uuden perustuslain myötä). De Gasperi toimi pääministerinä vuoteen 1953.[4]
Puolueen aatteellinen perusta muodostui roomalaiskatolisuuden, antikommunismin, sosiaalisen kehityksen sekä vapaan kilpailun ympärille.
Myöhempiä Italian kristillisdemokraattisia johtomiehiä olivat Amintore Fanfani, Aldo Moro ja Giulio Andreotti sekä kylmän sodan jälkeisten vuosien Romano Prodi. Puolue yhdistettiin 1990-luvulla moniin korruptioskandaaleihin, esimerkiksi Andreotti oli syytteessä mafiayhteyksistä. Samanlaisia syytteitä esitettiin tosin jo 1960-luvulla.
1990-luvulla puolueen kannatus romahti Tangentopolina tunnetun korruptiovyyhdin seurauksena. Tammikuussa 1994 puolue lopetti toimintansa vanhalla nimellä ja alkoi käyttää nimeä Partito Popolare Italiano (Italian kansanpuolue), jota sen edeltäjä oli käyttänyt. Samana vuonna pidetyissä vaaleissa se jäi pienpuolueeksi. Se liittyi keskusta-vasemmistolaiseen Oliivipuukoalitioon ja osallistui maan hallitukseen vuosina 1996–2001. Lopulta kristillisdemokraattien rippeet vaipui historiaan Kansanpuolueen liittyessä vuonna 2002 osaksi Democrazia è Libertà – La Margherita -nimistä keskustapuoluetta, joka vuonna 2007 liittyi Oliivipuukoalition pohjalta muodostettuun keskusta-vasemmistolaiseen Demokraattiseen puolueeseen.[3]
Johto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Puheenjohtaja | Kausi |
|---|---|
| Alcide De Gasperi | 1946–1954 |
| Adone Zoli | 1954–1960 |
| Attilio Piccioni | 1960–1966 |
| Mario Scelba | 1966–1969 |
| Benigno Zaccagnini | 1969–1975 |
| Aldo Moro | 1975–1978 |
| Flaminio Piccoli | 1978–1980 |
| Arnaldo Forlani | 1980–1989 |
| Ciriaco De Mita | 1989–1992 |
| Rosa Russo Iervolino | 1992–1994 |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Italian entisten poliittisten puolueiden toimistot Roma a piedi (Romaapiedi.com). Viitattu 5.4.2018. (italiaksi)
- ↑ Maatiedosto Italia, Poliittinen järjestelmä finland.it. 7.1.2013. Suomen Rooman-suurlähetystö. Viitattu 11.4.2013. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b Italian Popular Party (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.3.2014.
- ↑ Ole Kristian Grimnes: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 67. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.