Kansallinen Kokoomus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Satakunnan Kokoomus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Kokoomus” ohjaa tänne. Muista kokoomuksista katso kokoomuksen täsmennyssivu.
Kansallinen Kokoomus r.p.
Samlingspartiet r.p.

Kokoomus tunnus 2014.svg

Perustettu 9. joulukuuta 1918 (100 vuotta sitten)
Puheenjohtaja Petteri Orpo
Puoluesihteeri Kristiina Kokko
Varapuheenjohtajat Antti Häkkänen
Sanni Grahn-Laasonen
Mari-Leena Talvitie
Ideologia liberaalikonservatismi[1][2][3]
konservatismi[4][5]
liberalismi[4][5]
sosiaalireformismi[4][5]
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto[4][6]
Toimisto Kansakoulukuja 3 A
00100 Helsinki
Äänenkannattaja Nykypäivä
Jäsenmäärä n. 34 000 (­2016)[7]
Värit      sininen
Eduskunta
38 / 200
(2019)
Euroopan parlamentti
3 / 13
(2019)
Kunnanvaltuustot
1 490 / 8 999
(2017)
Kansainväliset jäsenyydet Euroopan kansanpuolue
International Democrat Union
Naisjärjestö Kokoomuksen naisten liitto
Nuorisojärjestö Kokoomuksen Nuorten Liitto
Varhaisnuorisojärjestö Kansallinen Lastenliitto
Opiskelijajärjestö Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta
Kotisivu www.kokoomus.fi

Kansallinen Kokoomus r.p. (ruots. Samlingspartiet r.p.), lyhyemmin kokoomus (lyhenne Kok.)[8] on suomalainen puolue. Kokoomus on nykyisin Suomen kolmanneksi suurin puolue kansanedustajien määrällä mitattuna. Puolueen puheenjohtaja on Petteri Orpo, joka on myös entinen Suomen valtiovarainministeri. Kokoomuksella on Euroopan parlamentissa kolme vaaleilla valittua edustajaa: Sirpa Pietikäinen, Henna Virkkunen ja Petri Sarvamaa.

Kokoomus kuvaa itsensä keskusta-oikeistolaisena yleispuolueena, jossa yhdistäviä asioita ovat vapaus, sivistys, mahdollisuuksien tasa-arvo sekä demokratian ja avoimen yhteiskunnan puolustaminen. Aateperinnössään puolue näkee yhdistyvän maltillisuuden, oikeistolaisuuden, sinivihreyden, sivistyksen, porvarillisuuden sekä reformismin. Kokoomus kannattaa vahvaa oikeusvaltiota ja puolueetonta järjestysvaltaa. Kokoomus näkee kansainvälisen yhteistyön vahvistamisen ja läntiseen arvoyhteisöön sekä sen taloudellisiin, sosiaalisiin, ympäristöllisiin ja turvallisuuspoliittisiin instituutioihin kuulumisen Suomen turvallisuutta vahvistavana valintana.[6] Kokoomuksen kannattajien keskuudessa korostetaan individualismia eli yksilön vapautta ja vastuuta[9].

Kokoomus perustettiin 9. joulukuuta 1918 Helsingin vanhalla ylioppilastalolla Suomalaisen ja Nuorsuomalaisen puolueen monarkiaa kannattaneiden jäsenten toimesta.[10] Puolueesta käytettiin vuoteen 1951 asti nimeä Kansallinen Kokoomuspuolue.[11][12] 1970-luvulta lähtien kokoomus on ollut noin 20 prosentin kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista.[13]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuspuolue syntyy suomettarelaisuuden ja monarkismin pohjalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset (vanhasuomalaiset) vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattivat saksalaissyntyisen kuninkaan valintaa itsenäistyneen Suomen hallitsijaksi.[14] Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918, ja joulukuussa 1918 Suomen puoluejako meni uusiksi: Nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten tasavaltalaiset perustivat yhdessä kansanpuolueen kanssa 8. joulukuuta Kansallisen Edistyspuolueen. Nuorsuomalaisten, suomettarelaisten ja kansanpuolueen saksalaista kuningasta kannattaneet perustivat Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta.[15] Puolueen nimi viittasi siihen, että perustuskokouksen mukaan Suomeen "tarvitaan kansallinen kokoomus yli vanhojen, merkityksensä menettäneiden puoluerajojen, jotka jo liian kauan ovat toisistaan erottaneet samoin ajattelevia kansalaisia".[16]

Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius.[17]

Nouseva suomenkielinen liikemieskunta valtasi kokoomuksen 1922. Viimeistään siitä lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.[18]

1920-luvulla Suomessa oli lyhytikäisiä porvarihallituksia lähinnä siksi, että maan vasemmisto oli heikko ja jakaantunut voimakkaasti kommunisteihin ja tannerilaisiin sosiaalidemokraatteihin sekä siksi, että maalaisliiton ja kokoomuksen näkemykset talouspolitiikasta ja maauudistuksesta poikkesivat toisistaan.lähde?

Lapuan liikkeen kommunisminvastaiset toimet saivat tukea kokoomukselta, ja monet sen johtajat olivat kokoomustaustaisia. Kokoomuslainen lehdistö, mm. Uusi Suomi ja Vaasa-lehti, tukivat julkisesti Lapuan liikkeen toimia. Kokoomuspuolue ei kuitenkaan suhtautunut parlamentarismiin Lapuan liikkeen tavoin negatiivisesti, ja osa kokoomuslaisista vastusti Lapuan liikeen väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia. Mäntsälän kapina aiheutti puolueen jakautumisen radikaaleihin ja maltillisiin.[19]

Vuoden 1932 puoluekokous oli kokoomukselle käännekohta maltillisten linjojen kannattajien menettäessä asemansa ja jyrkän linjan oikeistolaisten vallatessa puoluejohdon. Maltillisemmat vanhasuomalaiset oli syrjäytetty tai he olivat lähteneet vapaaehtoisesti haluttomina työskentelemään valittujen radikaalien kanssa. Kokoomus liittoutui Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa ja jopa teki eduskunnassa välikysymyksen SDP:n lakkauttamisesta.[20][21]

Puolue sai vuonna 1933 historiansa heikoimman vaalituloksen. Vaalien jälkeen kokoomuksen jyrkkä siipi sai osakseen kritiikkiä, ja keväällä 1934 maltilliset ottivat puolueen haltuun J. K. Paasikiven johdolla. Lopullisen pesäeron IKL:een puolue teki vuonna 1935.[21]

1930-luvun loppupuolella alkoi taloudellinen tilanne maassa parantua, ja toiseen maailmansotaan mennessä Maalaisliiton ja SDP:n yhteistyömuodoksi oli muodostunut punamultahallitus. Kokoomus jäi hallitusyhteistyöstä syrjään joitain poikkeuksia lukuun ottamatta.lähde?

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisen Kokoomuksen vaalijuliste vuodelta 1953.

Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmiston toiminta ei ollut enää laitonta, ja vasemmisto vahvistui. Samalla myös punamulta- sekä kansanrintamayhteistyö tiivistyivät. Keskustalaisen presidentti Urho Kekkosen asema vahvistui. Kekkoseen kriittisesti suhtautuvana puolueena kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan vuoden 1968 presidentinvaaleihin, minkä arvellaan heikentäneen myöhemmin sen mahdollisuuksiin päästä hallitukseen. Esimerkiksi vasemmiston vuoden 1970 vaalitappion jälkeenkin kokoomus pysyi oppositiossa.

Kokoomus muun oikeiston ohella kannatti selektiivistä koulutusjärjestelmää ja vastusti vasemmistopuolueiden ja keskustan ajamaa peruskoulu-uudistusta, jota nimitettiin halveksivasti "subventiosivistykseksi". Peruskoulusta säädettiin kansanrintamahallituksen johdolla laki vuonna 1968.[22]

Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla.[23]

Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Juha Rihtniemi ja remonttimiehet alkoivat uudistaa puoluetta. Kokoomus hyväksyi poikkeuslain, jolla Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi vuosiksi 1974–1978 ilman vaaleja. Nämä toimet aiheuttivat kokoomuskentän rakoilua, ja puolueen oppositio irtosi kokoomuksesta perustaen Perustuslaillisen Kansanpuolueen. Kekkosen valinta poikkeuslailla katsottiin periaatteessa perustuslain vastaiseksi toimeksi, vaikka muodollisesti kiireelliseksi julistamisen vaatimus täyttyi.

Keskustan ja vasemmiston näkemyksen mukaan kokoomus oli edelleen sisäpolitiikassa oikeistolainen ääriliike lukuun ottamatta kekkoslaista osaansa. Kokoomus yritti kaikin tavoin hankkia hyväksyntää ja hallituskelpoisuutta. Toukokuussa 1981 puoluekokouksessa puheenjohtaja Ilkka Suominen esitti, että noin kymmenen vuoden kuluttua umpeutuvaa YYA-sopimusta jatkettaisiin ja päätös siitä tehtäisiin ennen vuotta 1984. Näin kokoomus ehti ensimmäisenä puolueena esittämään YYA-sopimuksen jatkamista. Muutama päivä sen jälkeen eduskunnassa nousi kysymys siitä, kuinka suurella summalla valtio tukee Rauhanpuolustajien Ydinaseeton Pohjola -kampanjaa. Hallitus esitti 100 000 markkaa, mutta eduskunnan valtiovarainvaliokunta kokoomuslaisten tuella nosti määrärahan 200 000 markkaan.[24] Kokoomus kuitenkin jätettiin oppositioon aina vuoteen 1987 saakka.

1970-luvulla kokoomus alkoi korostaa vapautta ja suvaitsevuutta.lähde? Perinteisemmän arvolinjan kannattajia meni muihin puolueisiin.lähde?

Paluu hallitukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitukseen kokoomus nousi 21 oppositiovuoden jälkeen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen, jolloin nimitettiin Holkerin sinipunahallitus, vaikka kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue ja keskusta olivat tehneet porvarisopimuksen tavoitteenaan muodostaa porvarihallitus vaalien jälkeen. Vuosina 1987–1991 toimineen hallituksen suurimmat puolueet olivat sosiaalidemokraatit ja kokoomus. Vaalien 1991 jälkeen muodostettiin Esko Ahon porvarihallitus, jota johtivat keskusta ja kokoomus.

Kokoomuksen Nuorten Liitto alkoi vaatia keväällä 1990 ensimmäisenä merkittävänä ja näkyvänä poliittisena organisaationa Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa.[25]

Keskustan vuoden 1995 vaalitappion jälkeen kokoomus muodosti kaksi hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa. Paavo Lipposen I (1995–1999) ja II hallitusta (1999–2003) kutsuttiin sateenkaarihallituksiksi. Sinipunapohjan laajennuksena olivat yleensä vihreät, vasemmistoliitto ja ruotsalainen kansanpuolue.

Vuonna 2001 kokoomuksen puheenjohtajaksi valittiin Ville Itälä. Varapuheenjohtajiksi valittiin Jari Koskinen ja Jyrki Katainen. Eduskuntavaaleissa 2003 kokoomus sai 18,6 prosentin ääniosuuden ja eduskuntaan valittiin 40 kokoomuslaista kansanedustajaa. Kokoomus siirtyi oppositioon.

Jyrki Kataisen aika (2004–2014)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen puoluekokous valitsi 5. kesäkuuta 2004 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi Jyrki Kataisen. Varapuheenjohtajiksi valittiin Marjo Matikainen-Kallström, Paula Risikko ja Jari Koskinen ja puoluesihteeriksi Harri Jaskari. Kataisen kaudella kokoomus nousi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Vuodesta 2007 kokoomus oli hallituksessa ja vuodet 2011–2015 pääministeripuolueena.

Eurovaaleissa 2004 kokoomus oli suurin puolue ja sai neljä paikkaa Euroopan parlamenttiin. Valituiksi tulivat Alexander Stubb, Ville Itälä, Piia-Noora Kauppi ja Eija-Riitta Korhola. Kuntavaaleissa 2004 kokoomus oli kolmanneksi suurin puolue 21,8 prosentin kannatuksella.

Vuoden 2006 puoluekokouksessa Joensuussa kokoomus määritteli itsensä poliittisella kartalla keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi, mikä kirjattiin myös puolueen periaateohjelmaan. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomus sai 50 paikkaa, mikä oli kymmenen paikan lisäys edellisvaaleihin ja vain yksi paikka vähemmän kuin vaalit voittaneella keskustalla. Kokoomus nousi hallitukseen ja sai Vanhasen toiseen hallitukseen keskustan tapaan kahdeksan ministeriä. Katainen nimitettiin valtiovarainministeriksi, Ilkka Kanerva ulkoasiainministeriksi, Jyri Häkämies puolustusministeriksi, Anne Holmlund sisäasiainministeriksi, Jan Vapaavuori asuntoministeriksi, Paula Risikko peruspalveluministeriksi, Sari Sarkomaa opetusministeriksi ja Suvi Lindén viestintäministeriksi. Kanerva erosi tekstiviestikohun seurauksena huhtikuussa 2008 ja uudeksi ulkoministeriksi kutsuttiin europarlamentista Alexander Stubb. Sarkomaa erosi opetusministerin paikalta joulukuussa 2008 perhesyihin vedoten, ja hänet korvasi Henna Virkkunen.

Kunnallisvaaleissa 2008 kokoomus oli suurin puolue 23,5 prosentin kannatuksella. Kokoomus oli suurin puolue myös europarlamenttivaaleissa 2009 ja sai kolme paikkaa Euroopan parlamentissa.[26] Europarlamentissa jatkoivat Itälä ja Korhola, uutena valittiin Sirpa Pietikäinen.[27] Kahden puolueloikkauksen (Markku Uusipaavalniemi keskustasta perussuomalaisiin ja Merikukka Forsius vihreistä kokoomukseen) jälkeen kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ensimmäistä kertaa historiassa marraskuussa 2010.[28]

Kokoomus oli suosituin puolue eduskuntavaaleissa 2011, minkä jälkeen nimitettiin Jyrki Kataisen hallitus. Presidentinvaaleissa 2012 kokoomuksen Sauli Niinistö voitti vaalien toisella kierroksella vihreiden Pekka Haaviston.

Alexander Stubb (2014–2016)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 2014 puoluetta lähes kymmenen vuotta johtanut Katainen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta ja samalla pääministerin virasta kesän puoluekokouksessa.[29] Puheenjohtajaehdokkaiksi asettuivat Jan Vapaavuori,[30] Alexander Stubb[31] ja Paula Risikko.[32] Kokoomuksen Lahden puoluekokous valitsi 14. kesäkuuta 2014 puolueen uudeksi puheenjohtajaksi eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin. Stubb voitti toisella kierroksella Paula Risikon äänin 500,4–349,2. Jan Vapaavuori putosi ensimmäisellä kierroksella. Stubb oli aiemmin valittu Euroopan parlamenttiin toukokuussa järjestetyissä eurovaaleissa Suomen suurimmalla äänimäärällä.[33]

Valituksi tullessaan Stubb oli jo kokenut poliitikko: hän oli toiminut 2000-luvulla neljä vuotta europarlamentaarikkona, sitten ensin Suomen ulkoministerinä ja sen jälkeen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä. Kesken kautensa hän siirtyi kokoomuksen puheenjohtajana vajaaksi vuodeksi pääministeriksi Kataisen tilalle.

Eduskuntavaaleissa 2015 kokoomus putosi kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi keskustan ja perussuomalaisten taakse ja sai 37 paikkaa eduskunnasta. Tulos oli odotettua parempi ja Stubb sanoi kokoomuksen vaalivalvojaisissa, että "tätä kovempaa loppukiriä ei ole yksikään puolue tehnyt". Kokoomus oli äänimäärässä toinen ja sai 18,2 % äänistä.[34][35] Uuden hallituksen kokoomusministerejä olivat valtiovarainministeri Stubb, opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen, sisäministeri Petteri Orpo ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka.[36]

Kataisen ja Stubbin kausilla hallitus leikkasi voimakkaasti koulutusmenoja eri koulutusasteilta. Leikkauksia vastustaneen Akavan vuonna 2014 tekemien laskelmien mukaan Kataisen pääministerikaudella hallitus leikkasi koulutuksen eri asteilta 1,5 miljardia euroa, josta esi- ja peruskoulutuksen osuus oli 600 miljoonaa, lukioiden ja ammattikoulujen osuus 500 miljoonaa euroa sekä ammattikorkeakoulujen osuus 350 miljoonaa euroa.[37] Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla Alexander Stubb lupasi opiskelijajärjestöjen #koulutuslupaus -kampanjalle olla leikkaamatta koulutuksesta enempää.[38] Sipilän hallitus on kuitenkin leikannut yliopistojen rahoituksesta noin 500 miljoonaa euroa.[39] Puolueen puheenjohtajakilvan aikana keväällä 2016 ministeri Petteri Orpo piti koulutusleikkauksia virheenä, jotka ”koskivat sivistysporvarin sydämeen rajusti”.[40]

Vuonna 2015 liikkeelle lähteneessä Sote-uudistuksessa puolue vaati kansalaisen valinnanvapautta siten, että sote-alalla olisi myös yksityistä palveluntarjontaa.

Petteri Orpon kausi 2016–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen eduskuntavaalijuliste vuodelta 2019.

Petteri Orpo valittiin puolueen puheenjohtajaksi toisella äänestyskierroksella Lappeenrannan puoluekokouksessa 11. kesäkuuta 2016.[41] Orpo otti tämän jälkeen Stubbin paikan valtiovarainministerinä Sipilän hallituksessa.[42]

Kuntavaaleissa 2017 kokoomus oli 20,7 prosentin kannatuksellaan kolmannen kerran peräkkäin Suomen suurin kuntapuolue. Suurin ääniharava oli Helsingin pormestariehdokas Jan Vapaavuori, joka sai ääniä lähes 30 000. Kokoomus säilyi suurimpana puolueena Helsingissä, Espoossa ja Turussa mutta menetti asemansa SDP:lle Tampereella, Vantaalla ja Lahdessa.[43] Vuonna 2019 kokoomus kampanjoi eduskuntavaaleissa sloganilla "Luotamme Suomeen". Eduskuntavaaliohjelmassa verotuksen painopistettä haluttiin siirtää työn tekemisestä ja teettämisestä kulutukseen ja haittoihin miljardilla eurolla. [44] Eduskuntavaaleissa 2019 kokoomus sai 38 kansanedustajaa ja 17 prosentin kannatuksen ja jäi kannatusosuudella mitattuna kolmanneksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Kansanedustajien määrä kasvoi yhdellä neljän vuoden takaisesta eduskuntavaalituloksesta.

Eurovaaleissa 2019 kokoomus oli suurin puolue 4,8 prosenttiyksikön erolla toiseksi tulleisiin vihreisiin. Kokoomuksen kannatus oli eurovaaleissa 20,8 prosenttia, ja puolue sai kolme edustajaa Euroopan parlamenttiin, Sirpa Pietikäinen (ääniä 77 588), Henna Virkkunen (ääniä 70 687) ja Petri Sarvamaa (64 560). [45]

Nimi ja tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenne ja organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen johto koostuu puheenjohtajasta, puoluesihteeristä ja kolmesta varapuheenjohtajasta.

Kokoomuksen toimintaan voi sen paikallisyhdistysten lisäksi osallistua muun muassa puolueen nuorisojärjestön (Kokoomusnuoret), opiskelijajärjestön (Kokoomusopiskelijat) tai naisjärjestön Kokoomuksen naisten liiton kautta. Kokoomus julkaisee Nykypäivä-lehteä ja Verkkouutiset-julkaisua.lähde?

Kokoomusta johtaa puoluekokousten välillä puoluehallitus, jossa on edustettuina vaalipiireihin perustuvien kokoomuksen piirijärjestöjen lisäksi valtakunnalliset jäsenliitot. Puoluehallituksen valitsee puoluevaltuusto.

Eduskuntaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallista Kokoomusta eduskunnassa edustaa Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii kokoomuslaisten kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Valtiopäiväkaudella 2019–2023 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmän muodostaa 38 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Kai Mykkänen.[46]

Läheisjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksella on puolueeseen varsinaisesti kuulumattomina läheisjärjestöinä Kansallinen Lastenliitto, Kansallinen senioriliitto, Kansallinen Sivistysliitto, Kansalliset Maahanmuuttajat, Naiset Yhdessä, Kansallinen Kulttuuriliitto, MC Kokoomus, Porvarillisen Työn Arkisto, Suomen Toivo -ajatuspaja ja Kansallinen Sateenkaariryhmä.lähde?

Arvot, politiikka ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen aate on perinteisesti ollut yhdistelmä ihmislähtöisyyttä ja yksilön vapautta korostavia arvoja, perinteiden kunnioitusta ja vastuun kantamista avun tarpeessa olevista sekä ympäristöstä. Kokoomus uudisti periaateohjelmansa vuonna 2018[47]. Eri aikoina eri suuntausten keskinäinen tasapaino on vaihdellut. Kulloinenkin periaateohjelma on heijastanut kokoomuksen ajattelua aikansa suurten kysymysten valossa. Kokoomuksen aate on laaja-alainen, ja sen piiriin mahtuu monia erilaisia arvojen painotuksia. Sen sisällä erilaisia suuntauksia eri aikoina edustaneita ajattelutapoja voi kuvata monenlaisilla käsitteillä, kuten esimerkiksi maltillinen oikeistolaisuus, sinivihreys, sivistysporvarillisuus tai vastuullinen uudistusmielisyys.

Eri suuntausten jatkuva keskinäinen vuorovaikutus ja tasapainon hakeminen tuottavat sen voiman, jonka avulla kokoomuksen aate on kyennyt ja kykenee samalla kestämään aikaa ja elämään sen mukana.

Kokoomus on Suomen vanhimman poliittisen liikkeen, Suomalaisen puolueen perinnön suora jatkaja. Suomen itsenäisyyden aamunkoitossa perustettu Kansallinen Kokoomuspuolue, yhteiskuntaa uudistavana voimana, otti tehtäväkseen tuoda yhteen eri kansanosat rakentamaan yhteistä isänmaata. Edelleenkin kokoomus on perustavimmalta olemukseltaan yhteiskuntaa rakentava ja uudistava, erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä yhteen kokoava arvopohjainen poliittinen liike.

Kokoomuksen politiikan johtavina periaatteina ovat puolueen perustamisesta saakka olleet sovinnollisen kansalaishengen edistäminen, sosiaalisen nousun mahdollistaminen ja koulusivistyksen tarjoaminen kaikille sekä sukupuolten tasa-arvo ja työn kunnioitus. Kaiken perustana on luja oikeusvaltio ja ihmisten luottamusta nauttiva puolueeton järjestysvalta. Periaateohjelman mukaan kokoomus on aina ymmärtänyt, että Suomen on oltava sosiaalisesti oikeudenmukainen ja toimeliaisuudesta palkitseva yhteiskunta.

Kokoomuksen periaateohjelman tarkoitus on tulkita kokoomuksen arvot nykyhetkestä tulevaisuuteen suuntautuen, ihmisen näkökulmasta.[48]

Elinkeinoelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomus katsoo, että verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta.[49] Kokoomus on muun muassa kannattanut aukioloaikojen vapauttamista ja Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ehdotti vuonna 2008 helsinkiläisille vapauksia aukiolokielloista keskustan elävöittämiseksi.[50]

Ympäristöpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen ympäristöpoliittinen työryhmä julkaisi vuonna 2011 ympäristöohjelman, joka haluaa tehdä Suomesta maailman ensimmäisen hiilineutraalin yhteiskunnan, nostaa Suomi ympäristöteknologian ykkösmaaksi sekä nostaa suomalaiset maailman ympäristötietoisimmaksi kansaksi.[51] Manifesti halusi tehdä arkipäivän vihreistä teoista osan jokanaisen ja –miehen arkea, puoluekirjaan ja vihreyden sävyyn katsomatta. Talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu.[52]

Puheenjohtaja Katainen sanoi vuonna 2008 pitävänsä päästöjen mukaan määräytyvää verotusta sekä houkuttelevaa joukkoliikennettä tärkeänä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Hän kritisoi energian tuotantokeinojen ideologisointia ja vaatinut "järkivihreää" ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jossa kaikki tuotantovaihtoehdot pidetään osana kokonaisuutta.[53]

Yhteiskunnalliset kysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuslaiset haluavat rakentaa aloitteellisesti ja ennakkoluulottomasti tulevaisuutta sekä etsiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin epäkohtiin.[6] Puoluekokouksessa jäsenjärjestöt tekevät ehdotuksia ja niistä keskustellaan. Esimerkiksi kesäkuussa 2010 kokoomuksesta tuli Varsinais-Suomen Kokoomusnuorten tekemän aloitteen hyväksymisen myötä ensimmäinen suuri puolue, joka ajoi tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta luopumista kouluissa.[54] Kokoomuksen puoluekokous asettui myös ensimmäisenä suurena puolueena kesäkuussa 2010 tukemaan valinnaisuuden lisäämistä ruotsin opetuksessa. Jyrki Kataisen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoittanut pakollisen ruotsin opetuksen poistumista.[55][56][57] Kokoomus myös asetti tavoitteekseen sukupuolineutraalin avioliiton.[58] Kokoomus on painottanut yhdessätekemisen henkeä ja hyvää työtä: esimerkiksi Tee hyvä työ -kampanja kannusti vuonna 2011 ihmisiä jakamaan pieniä ja suuria hyviä tekoja.[59]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 2010 puoluekokouksessa kokoomus laati ulko- ja turvallisuuspoliittisen kannanoton, jonka mukaan puolue kannattaa "aktiivista, avointa ja rohkeasti eteenpäin katsovaa" ulkopolitiikkaa. Kannanoton mukaan puolueen arvoihin kuuluu ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisesti vastuullisen markkinatalouden edistäminen. Kokoomus katsoo, että pieni maa lisää kansainvälistä vaikutusvaltaansa olemalla aktiivinen, luotettava ja kekseliäs yhteistyökumppani.[60]

Kokoomus pitää Euroopan unionia Suomen ensisijaisena viiteryhmänä ja vaikutuskanavana kansainvälisessä toiminnassa.[60] Suomen EU-kansanäänestyksessä kokoomuksen kannattajat tukivat jäsenyyttä selkeämmin kuin minkään muun puolueen kannattajat. Puolue suhtautuu myönteisesti Euroopan puolustusyhteistyöhön. Vuonna 2007 ainoastaan kokoomuksen kannattajista enemmistö (55 %) kannatti Suomen liittymistä Natoon.[61] Puheenjohtaja Petteri Orpo sanoi elokuussa 2019, että kokoomus ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja tulee tekemään töitä sen eteen.[62] Kokoomus katsoo, että puolustusyhteistyö vahvistaisi Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa.[60] Kokoomus kannattaa myös tiiviimpää puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden kanssa.[60] Euroopan unionin työssään kokoomus painottaa rohkeutta ja aloitteellisuutta rakentaa EU:ta.[63]

Kokoomus katsoo, että Euroopan unionia on kehitettävä parlamentaariseen suuntaan, komission vastuunalaisuutta lisättävä, ja EU:n on käytettävä varoja vastuullisemmin. Kokoomuksen mielestä suurempi osuus Euroopan unionin varoista on käytettävä tutkimukseen, teknologiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja ulkopolitiikkaan.[63] Tärkeällä sijalla ovat Itämeren suojelu ja ehtyvien luonnonvarojen varjeleminen.[63]

Kokoomus painottaa, että kehitysyhteistyön tulee lähteä kumppanimaan tarpeista, mutta se ei saa rakentua pelkän hyväntekeväisyyden varaan. Kokoomuksen mielestä riippuvuus vanhakantaisesta kehitysavusta voi jopa hidastaa kohdemaan yhteiskunnallista kehitysta. Kokoomus katsoo, että Suomen kannattaa keskittyä työhön, joka edistää rauhaa, vakautta, korruption kitkemistä, ilmastotoimia, yksityissektorin vahvistamista ja muita yhteisiä tavoitteita. Naisten aseman edistämisen tulee olla erityisen huomion kohteena.[60]

Kokoomus vaatii Suomen eroa jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Asiasta äänestettiin kesäkuun 2014 puoluekokouksessa Lahdessa.[64]

Europolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen europarlamenttiryhmä muodostui ensimmäisen kerran 1995, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. Tuolloin eduskunta valitsi ensimmäiset mepit. Kokoomuksella on nykyisin kolme meppiä. Euroopan parlamentissa kokoomuksen jäsenet kuuluvat Euroopan kansanpuolueen muodostamaan ryhmään.[65]

Kokoomuksen entisistä puheenjohtajista Ilkka Suominen ja Ville Itälä on valittu eurokansanedustajiksi puolueen puheenjohtajakautensa jälkeen. 13. heinäkuuta 2004 kokoomuksen Ville Itälä valittiin parlamentin Euroopan kansanpuolueen ja Euroopan demokraattien muodostama ryhmän toiseksi varapuheenjohtajaksi. Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola siirtyi kristillisistä kokoomukseen vuonna 2003, ja hänet valittiin seuraavan vuoden vaaleissa jatkokaudelle kokoomuksen listalta. Ari Vatanen vaihtoi ranskalaiseen puolueeseen ja tuli valituksi sieltä. Alexander Stubbin siirryttyä ulkoministeriksi keväällä 2008, tuli hänen tilalleen europarlamenttiin Sirpa Pietikäinen.[66]

Kokoomuksen parlamentaarikot tekivät suomalaisista puolueryhmistä eniten mietintöjä (25) vuonna 2009 päättyneen viisivuotisen europarlamentin vaalikauden aikana. Kokoomuksen parlamentaarikoista eniten mietintöjä teki Alexander Stubb.[67]

Kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomuksen kannatus eduskuntavaaleissa vuosina 1919–2011.

Vuonna 2005 kokoomus oli kaikista puolueista kolmanneksi naisvaltaisin ja suurista puolueista kaikkein naisvaltaisin 46 prosentin naisosuudella kun SDP:ssä ja keskustassa 40 prosenttia oli naisia.[68] Vuonna 2008 kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset olivat ainoat puolueet joiden jäsenmäärä kasvoi.[69] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen jäsenten keski-ikä oli 55,6 vuotta, joista yli 60 prosenttia miehiä ja yli puolet asui Etelä-Suomessa. Suurin osa jäsenistöstä on työssäkäyviä, mutta yli 30 prosenttia eläkkeellä. Selvästi yli puolet työssäkäyvistä on ylempiä toimihenkilöitä ja neljäsosa yrittäjiä. Kokoomusjäsenten kotitalouksien mediaanitulo oli 4 400 euroa kuukaudessa. Korkeiden tulojen lisäksi kokoomusjäsenissä korostui korkea koulutustaso, sillä lähes puolella oli ylempi korkeakoulututkinto ja viidellä prosentilla lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.[70]

Kannatusalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen pääkannatusaluetta ovat Etelä-Suomen asutuskeskukset. TNS Gallupin viittä suurinta puoluetta koskevassa mielipidekyselyssä syksyllä 2008 kokoomukseen suhtauduttiin myönteisimmin. Vastaajista 42 prosenttia suhtautui kokoomukseen myönteisesti tai melko myönteisesti, kun esimerkiksi keskustan luku oli 40 prosenttia ja SDP:n 36 prosenttia.[71] Vuoden 2008 lopussa tehdyn mielipidekyselyn mukaan suomalaiset luottavat kokoomuksen osaamiseen eniten mikäli Suomi kohtaisi talouskriisin.[72]

Poliittinen nelikenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun yliopiston vuonna 2008 tekemän tutkimuksen mukaan valtaosa kokoomuksen kannattajista sijoittaa itsensä ideologisesti oikeistoon. Saman tutkimuksen mukaan kokoomuksella on eduskuntapuolueista oikeistolaisimmat kannattajat.[73] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa kokoomuksen kannattajista 89 prosenttia sijoitti itsensä oikeistoon, 7 prosenttia keskelle ja 0 prosenttia vasemmistoon. Arvoliberaalisuusarvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvokonservatiiveja oli 36 prosenttia, arvoliberaaleja 32 prosenttia ja keskelle asettuvia 29 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että kokoomus on oikeistopuolue.[74]

Kokoomuksen kannattajat suhtautuvat kaikkein myönteisimmin Suomen Nato-jäsenyyteen. Vuonna 2016 luku oli 53 prosenttia.[75]

Kokoomus oli vuonna 2013 ylempien toimihenkilöiden keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. 18–24-vuotiaiden keskuudessa kokoomuksen suosio on ollut laskussa.[76] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan kokoomuksen kannattajat ovat keskimäärin jäseniä nuorempia, matalammin koulutettuja ja tienaavat vähemmän.[70]

Sunnuntaisuomalaisen kyselyssä vuonna 2012 kokoomuksen todettiin olevan 18 prosentin kannatuksellaan vihreiden jälkeen toiseksi suosituin puolue toimittajien keskuudessa.[77]

Vaalihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntakohtaiset tulokset vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajia Kannatus
1919
28 / 200
151 018 15,71 %
1922
35 / 200
157 116 18,15 %
1924
38 / 200
166 880 18,99 %
1927
34 / 200
161 450 17,74 %
1929
28 / 200
138 008 14,51 %
1930
42 / 200
203 958 18,05 %
1933
18 / 200
[huom 1] [huom 1]
1936
20 / 200
121 619 10,36 %
1939
25 / 200
176 215 13,58 %
1945
28 / 200
255 394 15,04 %
1948
33 / 200
320 366 17,04 %
1951
28 / 200
264 044 14,57 %
1954
24 / 200
257 025 12,80 %
1958
29 / 200
297 094 15,28 %
1962
32 / 200
346 638 15,06 %

Vuosi Edustajia Kannatus
1966
26 / 200
326 928 13,79 %
1970
37 / 200
457 582 18,05 %
1972
34 / 200
453 434 17,59 %
1975
35 / 200
505 145 18,37 %
1979
47 / 200
626 764 21,65 %
1983
44 / 200
659 078 22,12 %
1987
53 / 200
666 236 23,13 %
1991
40 / 200
526 487 19,31 %
1995
39 / 200
497 624 17,89 %
1999
46 / 200
563 835 21,03 %
2003
40 / 200
517 904 18,55 %
2007
50 / 200
616 841 22,26 %
2011
44 / 200
599 138 20,38 %
2015
37 / 200
539 615 18,20 %
2019
38 / 200
523 446 17,00 %

Huomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kokoomuksen, IKL:n ja Vapaan Työväenliiton vaaliliiton puoluekohtaista äänijakaumaa ei ole eritelty vaalitilastoissa. Vaaliliitto sai yhteensä 187 527 ääntä (16,93 %).

Kuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutettuja Kannatus
1950 88 159 5,85 %
1953 133 626 7,59 %
1956 105 220 6,29 %
1960 275 560 14,04 %
1964 213 378 9,95 %
1968 1 388 364 428 16,09 %
1972 1 503 451 484 18,06 %
1976 2 047 561 121 20,92 %
1980 2 373 628 950 22,94 %

Vuosi Valtuutettuja Kannatus
1984 2 423 619 264 22,96 %
1988 2 392 601 468 22,87 %
1992 2 009 507 574 19,05 %
1996 2 167 514 313 21,64 %
2000 2 028 463 493 20,84 %
2004 2 078 521 412 21,83 %
2008 2 020 597 727 23,45 %
2012 1 735 545 889 21,9 %
2017 1 490 531 599 20,7 %

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

valitsijamiesten vaalit
Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Kannatus
1925 Hugo Suolahti 68 141 240 22,71 %
1931 P. E. Svinhufvud 64 180 378 21,56 %
1937 P. E. Svinhufvud 86 330 980 29,75 %
1950 J. K. Paasikivi 68 360 789 22,88 %
1956 Sakari Tuomioja 54 340 311 17,94 %
1968 Matti Virkkunen 58 432 014 21,19 %
1978 Urho Kekkonen 45 360 310 14,72 %
1982 Harri Holkeri 58 593 271 18,7 %
1988 Harri Holkeri 63 603 180 20,2 %

suorat kansanvaalit
Vuosi Ehdokas Kannatus
1988 Harri Holkeri 570 340 18,4 %
1994 Raimo Ilaskivi 1k 485 035 1k 15,2 %
2000 Riitta Uosukainen 1k 392 305 1k 12,8 %
2006 Sauli Niinistö 1k 725 866
2k 1 518 333
1k 24,1 %
2k 48,2 %
2012 Sauli Niinistö 1k 1 131 254
2k 1 802 400
1k 37,0 %
2k 62,6 %
2018 Sauli Niinistö[78] 1 875 342 62,6 %

Europarlamenttivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit Mepit Äänet
1996
4 / 16
453 729 20,17 %
1999
4 / 16
313 960 25,27 %
2004
4 / 14
392 771 23,71 %
2009
3 / 13
386 416 23,21 %
2014
3 / 13
390 376 22,59 %
2019
3 / 13
380 106 20,79 %

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja
(syntynyt-kuollut)
Vuodet
Hugo Suolahti
(1874–1944)
1918–1920
E. N. Setälä
(1864–1935)
1920–1921
Antti Tulenheimo
(1879–1952)
1921–1925
Hugo Suolahti
(1874–1944)
1925–1926
Kyösti Haataja
(1881–1956)
1926–1932
Paavo Virkkunen
(1874–1959)
1932–1934
Juho Kusti Paasikivi
(1870–1956)
1934–1936
Pekka Pennanen
(1872–1960)
1936–1943
Edvin Linkomies
(1894–1963)
1943–1945
K. F. Lehtonen
(1883–1962)
1945–1946
Arvo Salminen
(1896–1967)
1946–1955
Jussi Saukkonen
(1905–1986)
1955–1965
Juha Rihtniemi
(1927–1971)
1965–1971†
Harri Holkeri
(1937–2011)
1971–1979
Ilkka Suominen
(s. 1939)
1979–1991
Pertti Salolainen
(s. 1940)
1991–1994
Sauli Niinistö
(s. 1948)
1994–2001
Ville Itälä
(s. 1959)
2001–2004
Jyrki Katainen
(s. 1971)
2004–2014
Alexander Stubb
(s. 1968)
2014–2016
Petteri Orpo
(s. 1969)
2016–

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntaryhmän puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan parlamentin jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: historia, muutos ja nykypäivä, s. 401. Vastapaino, 2007.
  2. Finland Parties and Elections in Europe. 2019. Viitattu 1.9.2019. (englanniksi)
  3. Finland: Political parties ("KOK today subscribes to a liberal-conservative ideology") nsd.no. Norsk senter for forskningsdata. Viitattu 1.9.2019. (englanniksi)
  4. a b c d Kokoomus lyhyesti (PDF) ("Kokoomusaatteeseen vaikuttavat samaan aikaa useat aatetraditiot kuten esimerkiksi sosiaalireformismi, konservatismi, liberalismi sekä eettinen individualismi") Kansallinen Kokoomus. 8/2010. Pöytyän kokoomus. Viitattu 1.9.2019.
  5. a b c Vahti, Jukka: Kokoomuksen kilpailevat leirit ("Kokoomuksessa on perinteisesti ollut kolme keskenään kamppailevaa aatesuuntaa: sosiaalireformismi, konservatismi ja liberalismi") Vihreä Lanka. 9.10.2009. Viitattu 1.9.2019.
  6. a b c Periaateohjelma Kokoomus.fi. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 14.8.2018.
  7. Puolueiden jäsenmäärien kehitys (ilmoitetut jäsenrekisteritiedot) vaalitutkimus.fi. 28.11.2016. Suomen vaalitutkimusportaali. Viitattu 26.11.2017.
  8. Lyhenneluettelo 7.1.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 9.4.2013.
  9. https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3054869-vasemmistoliiton-kannattajilla-jyrkka-muista-poikkeava-profiili
  10. Kokoomuksen historia kokoomus.fi. Kansallinen Kokoomus. Viitattu 2.9.2019.
  11. Demokratian polku: 13. Eduskuntapuolueitten taustat eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 2.9.2019.
  12. Borg, Olavi: ”Puoluelaitos ja sen kehityspiirteitä itsenäisessä Suomessa”, Historian opettajien vuosikirja XIII, s. 58. , 1977.
  13. Borg, Sami: Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja 7/2007. Helsingin yliopisto.
  14. Huldén, Anders: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, s. 47–52. Kirjayhtymä, 1988.
  15. Osmo Apunen: Rajamaasta tasavallaksi, teoksessa Itsenäisen Suomen historia 1, s. 277. Weilin+Göös, 1991. ISBN:951-35-5157-1.
  16. Kansallinen Kokoomuspuolue.. Uusi Päivä, 18.12.1918, nro 231, s. 5. Kansalliskirjasto Viitattu 20.9.2019.
  17. Huldén, Anders: Kuningasseikkailu Suomessa 1918, s. 47–52. Kirjayhtymä, 1988.
  18. Yritysjohtaja-aatelin palattava kohtuuteen. Iltalehti, 30.4.2011, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
  19. Sanomalehti Karjalan Maan poliittiset näkemykset 1930- luvulla - Joonas Piipponen
  20. Tuomo Siivinen - Punavalkoinen propaganda Vaalistrategiat Kansallisen Kokoomuspuolueen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntavaalijulisteissa 1919 - 1939
  21. a b Lapualaiset - Keitä he olivat ja mitä he tekivät? - Risto Rytilahti
  22. Oikeisto vastusti peruskoulun perustamista, Yle Uutiset.
  23. Jokinen, Jyrki: Löyhästä vaaliorganisaatiosta kiinteäksi puoluejärjestöksi – Kansallisen Kokoomuksen järjestötoiminta ja vaalikampanjat vuosina 1944 – 1979. tammikuu 2011. Turun yliopisto. Viitattu 14.6.2014.
  24. Kai Hirvasnoro: Taistelupari Zyskowicz-Kanerva: Porvarien taistelu suomettumisesta. Kansan Uutisten Viikkolehti, 2004. Artikkelin verkkoversio.
  25. Vares, Vesa: Kaksi askelta edellä, s. 298.
  26. Europarlamenttivaalit 7.6.2009: Koko maa Vaalit.fi. 10.6.2009 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 25.4.2014.
  27. Europarlamenttivaalit 7.6.2009: Valitut ehdokkaat Vaalit.fi. 10.6.2009 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 25.4.2014.
  28. Pitkä loikka hs.fi. 12.11.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 25.4.2014.
  29. Katainen ei jatka puheenjohtajana, pääministeri vaihtuu kesäkuussa yle.fi. 5.4.2014. Yle Uutiset. Viitattu 25.4.2014.
  30. Kallionpää, Katri: Vapaavuori ilmoittautui kokoomuksen puheenjohtajakisaan HS.fi. 21.4.2014. Viitattu 25.4.2014.
  31. Raeste, Juha-Pekka: Stubb vahvisti lähtevänsä puheenjohtajakisaan HS.fi. 29.4.2014. Viitattu 29.4.2014.
  32. Hanhivaara, Jussi: Paula Risikko ehdolle kokoomuksen puheenjohtajaksi yle.fi. 2.5.2014. Yle Uutiset. Viitattu 2.5.2014.
  33. Uusivaara, Terhi: Alexander Stubbista tulee Suomen pääministeri yle.fi. 14.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 18.6.2014.
  34. Tulospalvelu vaalit – Tulos puolueittain tulospalvelu.vaalit.fi.
  35. Stubb vaalituloksesta: pieni työvoitto yle.fi. Yle Uutiset.
  36. Tässä on Suomen uusi hallitus – joukossa muutama kokenut ja monta untuvikkoa Yle Uutiset. Viitattu 4.5.2016.
  37. TS–STT: Hallitus leikannut koulutuksesta lähes 1,5 miljardia 14.3.2014. Turun Sanomat. Viitattu 21.4.2016.
  38. Nytin toimitus: Näin uusi hallitus lupasi kuvissa, ettei leikkaa koulutuksesta – leikkaavat kuitenkin 29.5.2015. Helsingin Sanomat. Viitattu 21.4.2016.
  39. Linda Tammisto: Tuleva hallitus kampittaa tutkimusta Helsingin yliopiston tiedotteet. 28.5.2015. Helsingin yliopisto. Viitattu 21.4.2016.
  40. Petteri Orpo myöntää hallituksen virheen: ”Jos kelloa voisi kääntää taaksepäin…” Uusi Suomi. 24.5.2016.
  41. Blencowe, Annette; Virkkunen, Jussi: Orposta uusi kokoomuksen puheenjohtaja – Yle seuraa hetki hetkeltä YLE uutiset. 11.6.2016. Viitattu 11.6.2016.
  42. Harala, Samuli: Orpo nappaa valtiovarainministerin salkun – Stubbin uudet tehtävät tarkentuvat myöhemmin YLE uutiset. 11.6.2016. Yleisradio. Viitattu 31.10.2017.
  43. Kokoomus taas suurin kuntapuolue - vihreät kahmivat uusia paikkoja Iltalehti. 10.4.2017. Viitattu 12.4.2017.
  44. Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelma 2019: Luotamme Suomeen kokoomus.fi. 28.2.2019. Viitattu 1.7.2019.
  45. Yle - Tulospalvelu - Koko maa - Eurovaalit 2019 - Yle.fi vaalit.yle.fi. Viitattu 1.7.2019.
  46. Kokoomuksen eduskuntaryhmä 11.6.2019. Eduskunta. Viitattu 11.6.2019.
  47. Kokoomus uudisti periaateohjelmansa kokoomus.fi. 10.6.2018. Viitattu 1.7.2019.
  48. Arvot ja periaateohjelma kokoomus.fi. Viitattu 1.7.2019.
  49. Matkaopas hyvinvointivaltiosta paremminvointivaltioon – Kokoomuksen eduskuntavaaliohjelma 2011 POHTIVA/Tampereen yliopiston sivusto. Kokoomus.
  50. Kaupunginjohtaja Jussi Pajusen puhe Helsingin kaupungin elinkeinopäivillä 12.2.2008. Helsingin kaupunki. Viitattu 30.4.2014.
  51. Vihreällä on viisi miljoonaa sävyä (pdf) 10.2.2011. Kokoomus. Viitattu 30.4.2014.
  52. Ympäristöpoliittinen manifesti Kokoomus. Archive.org
  53. Mielonen, Matti: Katainen on nyt "järkivihreä" HS.fi. 9.2.2008. Viitattu 30.4.2014.
  54. Tikka, Juha-Pekka: Kokoomus haluaa eroon tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta (Internet Archive) Verkkouutiset. 13.6.2010. Viitattu 30.4.2014.
  55. Kokoomus teki ristiriitaiset päätökset pakkoruotsista Yle Uutiset. 13.6.2010. Viitattu 14.6.2014.
  56. Kokoomuksen linjaus sytytti keskustelun pakkoruotsista hs.fi. 13.6.2010. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  57. Kiviniemen keskusta pysyy pakkoruotsin ja avioliittolain takana
  58. Homoliitot Kataiselle omantunnonasia
  59. Kokoomus haastaa suomalaiset mukaan Tee hyvä työ -liikkeeseen! 24.3.2011. Kokoomus. Viitattu 14.6.2014.
  60. a b c d e Puoluekokouskannanotot ja -tavoitteet (ks. ”2010 Jyväskylä: Ulko- ja turvallisuuspoliittinen kannanotto”) 2010. Kokoomus. Viitattu 14.4.2014.
  61. Nato-jäsenyys torjutaan, yhteistyö hyväksytään TS.fi. 20.12.2007. Turun Sanomat. Viitattu 31.3.2008.
  62. Lehto, Mika: Orpo: ”Kokoomus ajaa Suomen Nato-jäsenyyttä” Ilta-Sanomat. 28.8.2019. Viitattu 28.8.2019.
  63. a b c Kokoomuksen eurovaaliohjelma 2009 Pohtiva. 17.4.2009. Viitattu 14.6.2014.
  64. Uusivaara, Terhi: Kokoomus: Suomi pois jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta 15.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 4.2.2018.
  65. Meppi Express – Kokoomuksen europarlamenttiryhmän tiedote (PDF) EPPgroup.eu. 16.7.2009. EPP-ryhmän lehdistöosasto Euroopan parlamentissa. Viitattu 20.2.2011.
  66. Törnudd, Nina: Pietikäinen Stubbin seuraajaksi europarlamenttiin 1.4.2008. Suomen Kuvalehti. Viitattu 20.2.2011.
  67. Kokoomusryhmä ahersi eniten mietintöjä. Verkkouutiset
  68. HS: Suurissa puolueissa miesenemmistö ts.fi. 18.9.2005. Turun Sanomat. Viitattu 30.4.2014.
  69. Kaarto, Hanna: Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattivat jäsenmääriään HS.fi. 2.8.2008. Helsingin Sanomat. Viitattu 26.3.2011.
  70. a b Virkkunen, Jussi: Tutkimus: Tällaisia puolueiden jäsenet ovat – keskusta ja SDP eläkeikäisten puolueita ja perussuomalaiset miesten Yle.fi. 27.3.2017. Yleisradio. Viitattu 3.11.2017.
  71. Tutkimus: Kokoomus saa puolueista eniten myönteisyyttä Ilta-Sanomat. 18.9.2008. Viitattu 30.4.2014.
  72. Kansa luottaisi talousahdingossa Kokoomukseen ja Kataiseen. Verkkouutiset 21.10.2008
  73. Elo, Kimmo & Rapeli, Lauri: Suomalaisten politiikkatietämys 14.10.2008. Oikeusministeriö. Viitattu 16.4.2017.
  74. Puoleet vasemmistoo–oikeisto ja arvoliberaali–arvokonservatiivi -janoilla KAKS.fi. 29.3.2015. Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Viitattu 12.6.2017.
  75. Schauman, Satu: MTS:n tutkimus: Puolueiden kannattajien Nato-näkemyksissä yllättäviä siirtymiä 1.12.2016. Verkkouutiset.fi. Viitattu 16.4.2017.
  76. Vihreät syrjäytti kokoomuksen nuorten suosikkipuolueena yle.fi. 2.4.2013. Yle Uutiset. Viitattu 30.4.2014.
  77. Sunnuntaisuomalainen: Vihreät toimittajien suosikkipuolue Yle Uutiset. 22.7.2012. Viitattu 16.4.2017.
  78. Kokoomuksen tukema valitsijayhdistyksen ehdokas.
  79. a b c d e Outi Hölttä: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 133–135. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  80. Yrjö Leiwo Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  81. Aarne Honka Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  82. Niilo Honkala Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaukiainen-Leino, Pirkko & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Helsinki: Suomen Kansalliskirja, 1994. ISBN 951-97090-0-2.
  • Kaukiainen-Leino, Pirkko & Vares, Vesa: Suomalaiskansallinen Kokoomus – Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966. Helsinki: Edita, 2008. ISBN 978-951-37-54785.
  • Sillantaus, Pentti: Yöpakkasista jäittenlähtöön: Kokoomuksen kujanjuoksu 1958–87. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1988. ISBN 951-20-3316-X.
  • Smolander, Jyrki: Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti”: Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Väitöskirja, Turun yliopisto. Bibliotheca historica 63. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-208-5.
  • Vares, Vesa & Uino, Ari: Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1929–1944. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 9789513751548.
  • Vares, Vesa: Korpivaellukselta vallan kahvaan. Suomalaiskansallinen Kokoomus – Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1966–1987. Docendo, 2017. ISBN 978-952-29-14668.
  • Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-20587-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kansallinen Kokoomus.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]