Hurriganes

Hurriganes
Tiedot
Toiminnassa	1971–1984 1988 1998–2018
Tyylilaji	rock and roll, rock, rhythm and blues, blues rock, hard rock
Kotipaikka	Helsinki, Suomi
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Remu Aaltonen (1971–2018) Cisse Häkkinen (1971–1984; 1988) Ile Kallio (1971–1972; 1975–1979; 1983–1984) Albert Järvinen (1972–1975; 1979–1981; 1988) Janne Louhivuori (1981–1983; 1988) Beaver Aitto-oja (1978) Jim Pembroke (1978–1979) Tomi Parkkonen (1978–1979) Rocka Merilahti (1998–2004) Harri Merilahti (1998–2004) Jukka Orma (2004–2006) Mikko Löytty (2004–2011) Nipa Niilola (2006–2018) Juho Pitkänen (2009–2011) Hike Kärppä (2011–2013) Antti Rautajoki (2013–2018) Jaska Ylä-Rautio (2013–2018) Arska Rautajoki (2013–2018)
Levy-yhtiö	Love Records, 1972–1977 Sonet, 1974–1984 Scandia / Fazer, 1977–1984 Warner Music Finland Lasso Entertainment, 2016
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Hurriganes oli vuonna 1971 perustettu suomalainen rock-yhtye, joka oli toiminnassa vuosina 1971–1984, 1988 ja nimellä Remu & Hurriganes vuosina 1998–2018.

Yhtyeen perustajajäsenet olivat rumpali ja laulaja Henry ”Remu” Aaltonen, basisti Hugo Christer ”Cisse” Häkkinen ja kitaristi Ilkka ”Ile” Kallio. Kallion erottua yhtyeestä keväällä 1972 hänen tilalleen kitaristiksi liittyi Pekka ”Albert” Järvinen, ja näin muodostui yhtyeen toinen peruskokoonpano.

Vuodesta 1998 vuoteen 2018 yhtyeen solisti ja rumpali Remu Aaltonen esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa nimellä Remu & Hurriganes. Tässä yhtyeessä ei Aaltosen lisäksi soittanut muita alkuperäisen ja tunnetun Hurriganesin jäseniä. Yhtye teki vuosina 2017–2018 Last Call -nimisen ja 15 keikkaa sisältävän kiertueen, jonka jälkeen se lopetti esiintymisensä. Viimeinen konsertti pidettiin Helsingin jäähallissa 20. tammikuuta 2018.

Historia

Perustaminen, alkuvaiheet ja läpimurto (1971–1975)

Remu Aaltonen perusti Hurriganesin vuonna 1971. Hän pyysi yhtyeen kitaristiksi Ile Kallion. Basistiksi tuli Cisse Häkkinen, joka oli tullut aiemmin tunnetuksi kitaristina.

Uuden yhtyeen nimeksi suunniteltiin aluksi Black Devils, mutta Aaltonen ei pitänyt nimeä tarpeeksi hyvänä. Ensimmäiset esiintymisensä yhtye teki nimellä Remu & Hurricanes. Idea nimeen tuli yhdysvaltalaisesta Johnny and the Hurricanes -yhtyeestä. Aaltosen mielestä nimi sopi yhtyeelle hyvin, sillä englanninkielinen sana ”hurricane” tarkoittaa pyörremyrskyä. Sittemmin Hurricanes-nimen kirjain C vaihtui G:ksi. Yhtye perusteli muutosta sillä, että nimestä tuli omaperäisempi.

Ile Kallio jätti yhtyeen vuonna 1972, sillä hän halusi keskittyä opiskeluun. Hänet korvasi Albert Järvinen.

Cisse Häkkinen ja Remu Aaltonen Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1973.

Hurriganesin ensimmäinen albumi Rock and Roll All Night Long ilmestyi vuonna 1973 ja sisälsi muun muassa kappaleet ”Say Mama” ja ”Keep on Knocking”. Albumin A-puoli ja B-puolen ensimmäinen kappale äänitettiin konsertissa Klaukkalassa ja loput studiossa. Ensimmäinen albumi sai kuuntelijoilta myönteisen vastaanoton. Toisaalta albumia myös arvosteltiin tasapaksuksi. Kriitikoiden mielestä albumin studioraidat eivät kyenneet tuomaan esiin myöskään Hurriganesin konserteissa ilmennyttä energisyyttä. Se oli kuitenkin Love Recordsin siihen mennessä myydyin albumi.

Yhtye joutui jäämään keväällä 1974 esiintymistauolle Remu Aaltosen puolen vuoden vankeustuomion vuoksi. Yhtyeen kannalta tuomio tuli huonoon aikaan, sillä yleisön kiinnostus yhtyettä kohtaan oli juuri herännyt. Lopulta Aaltosen tuomio lyheni ja yhtye pääsi jatkamaan esiintymisiään kesään 1974 mennessä.

Hurriganes julkaisi syyskuussa Tukholmassa Marcus Music -studiolla äänitetyn Roadrunner-albumin, joka sisälsi yhtyeen tunnetuimman kappaleen ”Get On”. Kyseessä oli alun perin täytekappale. Kappale voitti kansainvälisen European Pop Jury -kilpailun. Albumi sisälsi myös muun muassa kappaleet ”Roadrunner”, ”It Ain’t What You Do”, ”I Will Stay”, ”The Phone Rang” ja ”Mister X”. Roadrunnerista tuli yhtyeen kaupallinen läpimurto, ja se nousi kaikkien aikojen myydyimmäksi kotimaiseksi albumiksi. Roadrunner pysyi myydyimpänä kotimaisena albumina aina vuoteen 1985 saakka, kunnes Dingon Kerjäläisten valtakunta ylitti sen myyntimäärän.

Ile Kallion paluu kitaristiksi (1975–1979)

Hurriganes vakiinnutti asemansa Suomen musiikkimarkkinoilla. Suosiosta huolimatta kitaristi Albert Järvinen alkoi menettää kiinnostustaan yksinkertaisen rockin soittamiseen. Myös Järvisen lisääntynyt alkoholinkäyttö ja ailahteleva käytös aiheuttivat yhtyeessä sisäisiä ongelmia. Järvinen erosi yhtyeestä kesän 1975 keikkojen jälkeen. Hänen tilalleen yhtyeeseen tuli alkuperäinen kitaristi Ile Kallio.

Samana vuonna 1975 Hurriganes julkaisi albumin Crazy Days, joka saavutti timanttilevyn aseman nopeasti muttei pidemmän päälle yltänyt Roadrunnerin myyntiin. Albumi sisälsi yhden suuren hitin, alun perin Jim & The Beatmakersin vuonna 1964 levyttämän kappaleen ”My Only One”. Kappale oli ollut jo pitkään Hurriganesin ohjelmistossa ja oli loppuun saakka Cisse Häkkisen laulama bravuuri.

Crazy Days -albumin jälkeen ilmestynyt Hot Wheels oli soinnillisesti edeltäjäänsä raaempi ja rankempi. Albumi sisältää ainoastaan Aaltosen ja Häkkisen nimiin merkittyjä omia kappaleita. Myös Ile Kallio osallistui kappaleiden tekoon, mutta hänen nimeään ei mainittu tekijätiedoissa. Albumi on äänitetty Lahdessa Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa, joka oli halpa, rähjäinen, matala eikä kovinkaan tasokas kellaristudio. Ruotsissa Hot Wheels oli Hurriganesin läpimurto. Albumin kappaleita kuultiin myös vuonna 1976 ilmestyneessä Kuumat kundit -elokuvassa. Kyseessä oli pienen budjetin elokuva, jossa yhtyeen jäsenet olivat sivuroolissa.

Läpimurtoesiintymisensä Ruotsissa Hurriganes teki helmikuussa 1977 Tukholman Jarla Teaternissa soitetuissa konserteissa. Hurriganes esiintyi saman illan aikana kaksi kertaa. Kun ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, samalle illalle järjestettiin toinen konsertti. Esiintymisestä nauhoitettu tallenne julkaistiin vuonna 1996 nimellä Live In Stockholm 1977.

Syksyllä 1977 Hurriganesin ruotsalainen levy-yhtiö Sonet järjesti yhtyeelle pienen kiertueen Lontooseen. Seuraavalle kesälle sovittiin 30 keikkaa Eurooppaan Status Quo -yhtyeen lämmittelijäksi. Lontoon valloitus kuitenkin epäonnistui ja Status Quo lämmittelykeikat peruttiin, kun Aaltonen ja Häkkinen lähtivät takaisin Suomeen kesken kiertueen. Yhtye oli Englannissa tuntematon ja järjestelyt sekä vastaanotto vaatimattomia. He eivät esimerkiksi olleet pääesiintyjiä tärkeimmissä konserteissaan. Aaltonen ei myöskään osannut kunnolla englantia, mikä vaikeutti hänen kommunikointiaan paikallisen lehdistön kanssa. Ile Kallion mukaan kiertueen keskeytymisen taustalla oli myös se, että Hurriganes oli noussut huipulle Suomessa ja Ruotsissa, eikä Aaltosta motivoinut aloittaa uraa ulkomailla ikään kuin alusta.

Love Recordsin omassa uudessa studiossa äänitetyn Tsugu Way -albumin (1977) tekoa häiritsivät tekniset ongelmat. Myös ilmapiiri oli kireä. Albumilla yhtyeen perinteinen rock and roll yhdistyi uuden aallon, rhythm and bluesin ja 1960-luvun vaikutteisiin. Albumi julkaistiin Ruotsissa, Saksassa ja Hollannissa nimellä Use No Hooks.

Tällä erää Kallion viimeiseksi Hurriganes-albumiksi jäi seuraava Hanger (1978), jossa oli Aaltosen, Häkkisen ja Kallion lisävahvistuksena rummuissa Beaver Aitto-oja, koskettimissa Pedro Hietanen sekä taustalaulussa ja kitarassa Jim Pembroke taiteilijanimellä Jim Kowalzskij.

Aaltosen selkävaivat estivät soittamisen, ja lyhytaikaiseksi jäänyt viisihenkinen Hurriganes kävi kiertueella myös Ruotsin puolella, mutta vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Konserteissa rumpalina oli Tomi Parkkonen, sillä Aitto-ojan ei katsottu olevan sopiva rumpali esiintymisiin. Taustalla olivat muun muassa rumpalin päihteidenkäyttö ja muut henkilökohtaiset ongelmat. Hurriganes palasi kolmimiehiseksi alkuvuodesta 1979 ja Remu Aaltonen palasi yhtyeen laulaja-rumpaliksi.

Epäonnistuneen Britannian valloitusyrityksen jälkeen vuonna 1977 Ile Kallio alkoi menettää mielenkiintoaan yhtyettä kohtaan. Lopulta yhtyeestä neljä vuotta aiemmin eronnut Albert Järvinen palasi kitaristiksi vuonna 1979. Järvisen liittymisen jälkeen yhtye julkaisi albumin Jailbird (1979), jonka kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi. Hurriganes oli menettänyt suosiotaan uusille yhtyeille, kuten Teddy & The Tigersille.

Suosion hiipuminen ja hajoaminen (1980–1984)

Albert Järvinen Kaivopuistossa 1980.

Hurriganes julkaisi vuonna 1980 albumin 10/80, josta tuli kaupallisesti suuri menestys. Se sisälsi myös hitin ”Bourbon Street”. Levyn menestyksen myötä myös yhtyeen keikkasuosio kasvoi ja yhtyeen jäsenet saivat pienet roolit elokuvasta Rokkidiggari (1981).

Kitaristi Albert Järvisen jatkuvasti lisääntyvä alkoholikäyttö aiheutti yhtyeessä ongelmia. Lopulta Järvinen erotettiin yhtyeestä. Remu Aaltosen mukaan erottamisen syynä oli Järvisen täydellinen välinpitämättömyys Hurriganesia kohtaan. Järvinen oli toiminnallaan myös haitannut yhtyeen esiintymisiä ja vaarantanut muiden turvallisuuden. Humalatilansa vuoksi Järvinen ei aina pystynyt soittamaan keikkoja kunnialla läpi, mikä ärsytti etenkin Aaltosta. Erottamisensa jälkeen Järvinen jatkoi soittamista Sleepy Sleepersissä.

Uudeksi kitaristiksi tuli studiomuusikkona toiminut Janne Louhivuori. Hurriganes julkaisi uuden kitaristin kanssa vuonna 1981 albumin Fortissimo. Albumi myi edeltäjänsä tavoin hyvin ja ylitti nopeasti kultalevyrajan. Yhtyeen musiikkityyli oli muuttunut aiempia levyjä silotellummaksi. Yhtyeen keikoilla oli mukana myös albumilla kosketinsoittimia soittanut Ola Kyllönen.

Vaikka tuorein albumi oli myynyt hyvin, yhtyeen levyttämän ja keikoilla esittämän musiikin tyylissä alkoi olla kasvavia eroja. Siinä missä Hurriganes soitti keikoilla edelleen suoraviivaista rockia, sen uusimmat levytykset alkoivat olla yhä kauempana yhtyeen alkuperäisestä tyylistä. Myöhemmin Remu Aaltonen on sanonut Fortissimon kärsineen huonosta yhteissoitosta, sillä yhtye meni studioon liian nopeasti uuden kitaristin liittymisen jälkeen. Albumin tuottaneen Pave Maijasen mukaan lopputulokseen vaikuttivat myös olosuhteet, sillä albumi äänitettiin nopeasti.

Vuonna 1982 yhtye julkaisi albumin Rockin’. Nimestään huolimatta albumi ei ollut suoraviivaista rockia, vaan jatkoi Fortissimon viitoittamalla suunnalla. Albumi menestyi hyvin, mutta tuotti pettymyksen useille yhtyeen pitkäaikaisille kuuntelijoille. Albumin julkaisun jälkeen yhtye lähti uudelle kiertueelle. Kiertueen aikana kitaristi Janne Louhivuori totesi saaneensa tarpeekseen yhtyeessä soittamisesta ja päätti erota. Louhivuori erosi yhtyeestä kesällä 1983.

Yhtyeen kitaristiksi palasi Ile Kallio. Kallion paluu yhtyeen riveihin toteutettiin niin, että kesän 1983 aikana sekä Kallio että Louhivuori soittivat keikoilla samanaikaisesti. Kesän keikkojen jälkeen Kalliosta tuli yhtyeen ainoa kitaristi. Samalla Hurriganes päätti uudistaa imagoaan ja yhtyeen jäsenten pukeutuminen muuttui aiempaa huolitellummaksi.

Hurriganes julkaisi vuonna 1983 studioalbumin Seven Days, Seven Nights, jonka piti olla alun perin tupla-albumi. Albumi ei yltänyt edeltäjiensä myyntimääriin. Suosioon oli nousemassa vuorostaan suomenkielinen rock.

Kallio oli lupautunut Hurriganesin kitaristiksi vain yhden vuoden ajaksi. Vuoteen 1984 tultaessa kaikki yhtyeen jäsenet alkoivat olla yksimielisiä siitä, ettei yhtyeen aktiiviura enää jatkuisi. Taustalla oli yhtyeen jatkuvasti laskeva suosio ja jäsenten vähentynyt kiinnostus yhtyeeseen. Remu Aaltosta alkoi häiritä myös Cisse Häkkisen jatkuvasti lisääntyvä alkoholinkäyttö.

Hurriganes ei tiedottanut lopettamisestaan eikä se tehnyt jäähyväiskiertuetta. Yhtyeen viimeiset esiintymiset tehtiin loppukesästä 1984 Ruotsissa. Vielä syyskuussa 1984 julkaistiin studioalbumi Hurrygames, josta ilmestyi myös videotallenne. Albumi jatkoi edeltäjänsä tavoin kevyemmällä linjalla poiketen merkittävästi yhtyeen alkuaikojen tuotannosta.

Paluu ja uusi hajoaminen (1988)

Hurriganesin paluusta alkoi liikkua huhuja lähes heti yhtyeen hajoamisen jälkeen. Lopulta yhtyeelle tarjottiin 150 000 markkaa yhdestä esiintymisestä. Ehtona oli, että Hurriganes esiintyisi kokoonpanossa Aaltonen–Häkkinen–Järvinen. Yhtye suostui tarjoukseen ja aloitti harjoittelemisen keväällä 1988. Yhteissoitto monen vuoden tauon jälkeen ei sujunut ongelmitta. Hurriganesin oli tarkoitus julkaista livetallenne kesän paluukeikoilta. Aaltosen mielestä materiaali ei ollut kuitenkaan julkaisukelpoista.

Albert Järvinen erotettiin yhtyeestä kesken paluukiertueen. Syynä oli alkoholinkäyttö ja heikentynyt soittokunto. Hänen tilalleen pyydettiin yhtyeessä jo vuosina 1981–1983 soittanut Janne Louhivuori.

Yhtye jatkoi paluukiertuetta uuden kitaristin kanssa siihen saakka, kunnes livelevylle vaadittava materiaali oli kasassa. Livealbumin nimeksi tuli Live at Metropol. Albumi ei ollut täydellinen livetallenne, sillä sitä paranneltiin studiossa jälkeenpäin. Livealbumin julkaisun jälkeen yhtye lopetti jälleen toimintansa.

1990-luku

Basisti Cisse Häkkinen kuoli 26. joulukuuta 1990 Espoon Jorvissa. Viimeisinä elinvuosinaan hän oli kärsinyt toistuvista haimatulehduksista, jotka olivat seurausta runsaasta alkoholinkäytöstä. Kitaristi Albert Järvinen kuoli vain kolme kuukautta myöhemmin 24. maaliskuuta 1991 Lontoossa, jossa hän oli ollut keikkamatkalla. Järvinen löydettiin kuolleena hotellihuoneesta. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin äkillinen sydänkohtaus.

Remu Aaltonen alkoi esiintyä vuonna 1993 Remu plays Hurriganes -nimisen kokoonpanon kanssa, joka soitti Hurriganesin kappaleita. Aaltosen lisäksi yhtyeessä ei ollut muita Hurriganesin vanhoja jäseniä.

Hurriganesin alkuperäiskunnossa oleva kiertuebussi.

Remu Aaltonen otti uudelleen käyttöön Hurriganesin nimen 1998 mutta muodossa Remu & Hurriganes. Samalla yhtyeeseen otettiin kaksi uutta soittajaa, basisti-laulaja Harri Merilahti ja kitarassa hänen poikansa Rocka Merilahti.

2000- ja 2010-luvut

Remu & Hurriganes julkaisi vuonna 2001 30th Anniversary -albumin, joka sisälsi vanhoja hittejä 2000-luvun versioina sekä yhden uuden kappaleen. Albumi julkaistiin yhtyeen perustamisen 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Remu & Hurriganes esiintyi myös Tavastia-klubilla. Konsertissa vierailevana kitaristina oli yhtyeessä aiemmin soittanut Janne Louhivuori.

Kokoonpano vaihtui vuonna 2004, jolloin yhtyeeseen liittyivät kitaristi Jukka Orma ja basisti Mikko Löytty. Kokoonpano soitti samana vuonna julkaistulla Sticks and Stones -albumilla, joka julkaistiin Remu Aaltosen soololevynä.

Vuonna 2006 kitaristi Jukka Orma vaihtui Nipa Niilolaan. Vuonna 2009 Hurriganesiin liittyi kitaristi Juho Pitkänen. Vuonna 2011 basistiksi vaihtui Hike Kärppä, ja Pitkänen jäi pois kokoonpanosta.

Keväällä 2013 kokoonpano laajentui viisimiehiseksi. Kokoonpanoon liittyivät toinen kitaristi Antti Rautajoki sekä toinen rumpali Arska Rautajoki. Samalla basisti Hike Kärpän korvasi Jaska Ylä-Rautio.

Helmikuussa 2016 julkaistiin uusi versio Roadrunner-albumin kappaleesta ”Mister X”. Kappaleesta tehtiin myös video.

Hurriganes julkaisi marraskuussa 2016 albumin nimeltä Electric Play. Levyllä vierailivat yhtyeen entinen jäsen Ile Kallio ja Hanoi Rocksista tunnettu Michael Monroe.

Uran loppu (2017–2018)

Remu & Hurriganes lopetti toimintansa syksyllä 2017 alkaneeseen Last Call -kiertueeseen, jonka konserteissa vuorottelivat vierailevat laulusolistit Mato Valtonen ja Michael Monroe. Kiertue päättyi tammikuussa 2018 Helsingin jäähallissa järjestettyyn ”Viimeinen keikka” -nimiseen konserttiin. Monroen ja kuuluttajana toimineen Valtosen lisäksi konsertissa esiintyi lukuisia vierailevia artisteja, kuten laulaja-kitaristi Dimitri Keiski, Dave Lindholm, yhtyeen alkuperäiskitaristi Ile kallio, myöhempi kitaristi Janne Louhivuori, tuottaja-sanoittaja Richard Stanley sekä tuottajana ja sessiojäsenenä 1980-luvulla toiminut Pave Maijanen. Päätöskonsertissa Helsingissä äänitetty albumi Last Call – Live in Helsinki nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen. Päätöskonsertin jälkeen Remu & Hurriganes esiintyi vielä syksyllä 2018 Lallintalolla Köyliössä.

Vuoden 2018 jälkeen Aaltonen on jatkanut Hurriganesin kappaleiden esittämistä Remu plays Hurriganes -kokoonpanon kanssa.

Musiikki ja lavaesiintyminen

Hurriganes saavutti alusta alkaen mainetta hurjalla ja energisellä lavaesiintymisellä, jollaista ei ollut aikaisemmin Suomessa koettu. Yhtyeen musiikki oli suoraviivaista rock and rollia. Yhtyeen ohjelmistoon kuului useita omintakeisia versioita 1950- ja 1960-lukujen rock-klassikoista, kuten Little Richardin ”Slippin’ and Slidin” ja Bo Diddleyn ”Roadrunner”. Ulkomuodosta vastasi Remu Aaltonen, joka loi etenkin Cisse Häkkiselle vanhan ajan rock-tähden tyylin. Hurriganesin jäsenien suosimia vaatteita olivat muun muassa Beavers-merkkiset farkut ja farkkutakit, nahkatakit sekä -bootsit.

Kitaristi Ile Kallio on kertonut, että hänelle Hurriganes oli sekoitus rock and rollia ja hard rockia.

Vaikutus suomalaiseen rockmusiikkiin

Hurriganesia on pidetty ensimmäisenä suomalaisena rock-yhtyeenä, joka myös kaupallisesti menestyi ulkomailla. Monet myöhemmät suomalaiset rock-yhtyeet ovat nimenneet Hurriganesin yhdeksi esikuvakseen.

Yhteiskunnallinen merkitys

Hurriganes oli 1970-luvulla poikkeava ilmiö YYA-ajan Suomessa. Yhtye oli amerikkalaistyylinen ilmentymä Yhdysvaltain lippuineen, jenkkiautoineen ja mainossopimuksineen. Hurriganesilla ei kuitenkaan ollut poliittista agendaa, eivätkä sanoitukset aina edes tarkoittaneet mitään. Hurriganesin tarkoitus oli viihdyttää yleisöä ja tienata rockin soittamisella rahaa kuten millä tahansa työllä. Yhtye oli avoimen kapitalistinen ja kaupallinen. Esimerkiksi samanaikaisesti vaikuttaneet progressiivisen rockin yhtyeet eivät ensisijaisesti arvostaneet kaupallista menestystä vaan halusivat keskittyä itse musiikin luomiseen. Hurriganes osasi myös käyttää mediaa ja markkinointia hyväkseen poikkeuksellisen voimakkaasti.

Hurriganesin nousua auttoi, että yhtye ei aiheuttanut suurta vastustusta suomalaisessa yhteiskunnassa. Vanhempi sukupolvi saattoi vierastaa yhtyeen musiikkia, mutta kummastelu oli lopulta vähäistä. Hurriganesia pidettiin harmittomana populaarikulttuurin tuotteena verrattuna 1960-luvun radikalismiin tai 1970-luvun poliittiseen aggressiivisuuteen. Yhtye ei myöskään kannustanut nuorisoa hyökkäämään vanhempiaan vastaan vaan korkeintaan pitämään kiinni omista oikeuksistaan.

Elokuva

Hurriganesista on tehty elämäkerrallinen elokuva Ganes vuonna 2007. Elokuvan ohjasi J-P Siili. Remu Aaltonen oli mukana elokuvan teossa.

Jäsenet ja kokoonpanot

Hurriganesin kokoonpanot

Alkuperäinen 1971–1972	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Ile Kallio – kitara
1972–1975	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Albert Järvinen – kitara
1975–1978	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Ile Kallio – kitara
1978–1979	Remu Aaltonen – laulu Cisse Häkkinen – basso & laulu Ile Kallio – kitara Jim Pembroke – koskettimet Beaver Aitto-oja – rummut (albumilla) Tomi Parkkonen – rummut (kiertueella)
1979–1981	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Albert Järvinen – kitara
1981–1983	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Janne Louhivuori – kitara
1983–1984	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Ile Kallio – kitara
Comeback kesä-heinäkuu 1988	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Albert Järvinen – kitara
heinä-elokuu 1988	Remu Aaltonen – laulu & rummut Cisse Häkkinen – basso & laulu Janne Louhivuori – kitara
Remu & Hurriganes 1998–2004	Remu Aaltonen – laulu & rummut Harri Merilahti – basso & laulu Rocka Merilahti – kitara
2004–2006	Remu Aaltonen – laulu & rummut Mikko Löytty – basso & laulu Jukka Orma – kitara & laulu
2006–2009	Remu Aaltonen – laulu & rummut Mikko Löytty – basso & laulu Nipa Niilola – kitara & laulu
2009–2011	Remu Aaltonen – laulu & rummut Mikko Löytty – basso & laulu Nipa Niilola – kitara & laulu Juho Pitkänen – kitara
2011–2013	Remu Aaltonen – laulu & rummut Hike Kärppä – basso & laulu Nipa Niilola – kitara & laulu
Viimeinen 2013–2018	Remu Aaltonen – laulu & rummut Nipa Niilola – kitara & laulu Antti Rautajoki – kitara Jaska Ylä-Rautio – basso Arska Rautajoki – rummut

Jäsenet

• Remu Aaltonen – laulu ja rummut (1971–1984; 1988; 1998–2018, alkuperäinen)
• Cisse Häkkinen – bassokitara ja laulu (1971–1984; 1988, alkuperäinen)
• Ile Kallio – kitara (1971–1972; 1975–1979; 1983–1984, alkuperäinen)
• Albert Järvinen – kitara (1972–1975; 1979–1981; 1988)
• Janne Louhivuori – kitara (1981–1983; 1988)
• Jim Pembroke – koskettimet (1978–1979)
• Beaver Aitto-oja – rummut (1978)
• Tomi Parkkonen – rummut (1978–1979)
• Harri Merilahti – bassokitara (1998–2004)
• Rocka Merilahti – kitara (1998–2004)
• Mikko Löytty – bassokitara ja laulu (2004–2011)
• Jukka Orma – kitara (2004–2006)
• Nipa Niilola – kitara ja laulu (2006–2018)
• Juho Pitkänen – kitara (2009–2011)
• Hike Kärppä - bassokitara ja laulu (2011–2013)
• Antti Rautajoki – kitara (2013–2018)
• Jaska Ylä-Rautio – basso (2013–2018)
• Arska Rautajoki – rummut (2013–2018)

Sessiojäsenet

• Jim Pembroke – taustalaulu ja kitara (1978)
• Pedro Hietanen – kosketinsoittimet (1978–1979)
• Pave Maijanen – kosketinsoittimet ja kitara (1980–1981)
• Kassu Halonen – kosketinsoittimet (1981–1982)
• Ola Kyllönen – kosketinsoittimet ja kitara (1981–1982)
• Harri Merilahti – kitara (1982)
• Jori Sivonen – kosketinsoittimet (1983)
• Paroni Paakkunainen – saksofoni (1983)
• Mikko Rintanen – kosketinsoittimet, kitara ja laulu (2017–2018)
• Tatu Mannberg – kitara (2005–2018)

Diskografia

Pääartikkeli: Hurriganesin diskografia

Studioalbumit

• Rock and Roll All Night Long (1973) (osittain live)
• Roadrunner (1974)
• Crazy Days (1975)
• Hot Wheels (1976)
• Tsugu Way (1977) (ulkomailla nimellä Use No Hooks)
• Hanger (1978) (Ruotsissa nimellä Stranded in the Jungle)
• Jailbird (1979)
• 10/80 (1980)
• Fortissimo (1981)
• Rockin’ (1982)
• Seven Days, Seven Nights (1983)
• Hurrygames (1984)
• Remu & Hurriganes: 30th Anniversary (2001)
• Remu & Hurriganes: Electric Play (2016)

Filmografia

• Kuumat kundit (1976)
• Rokkidiggari (1981)
• Ganes (2007)

Katso myös

• Luettelo Hurriganesin kappaleista

Lähteet

• Aaltonen, Honey, Kontiainen, Vesa & Starck, Kjell: Hurriganes. (6. painos. Ensimmäinen painos ilmestyi 2002.) Johnny Kniga, 2010. ISBN 9789510378137
• Kallio, Ile & Vainio, Joni (toim.): Crazy Days – Hurriganes-kitaristin vuodet 1975–1979. Mistake Media, 2025. ISBN 9789527188224
• Laukka, Petri: Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa. Into, 2014. ISBN 978-952-264-320-9

Kirjallisuutta

• Honey Aaltonen: Cisse Häkkinen (Johnny Kniga 2011)
• Remu Aaltonen: Poika varjoiselta kujalta (WSOY, 1984)
• Honey Aaltonen, Vesa Kontiainen & Kjell Starck: Hurriganes (WSOY, Johnny Kniga 2002)
• Annala, Jukka: Remusanakirja. Helsinki: Teos, 2008. ISBN 978-951-851-156-7
• John Fagerholm: Albert Järvinen (Johnny Kniga 2010)
• Kaila, Ben & Schütt, Henrik & Vuorimies, Risto: Ganes: Valokuvia Hurriganesista. (Kuvat: Ben Kaila. Tekstit: Harri Haanpää) Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-32221-0
• Laukka, Petri: Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: Kuinka rock valtasi suomettuneen Suomen. Helsinki: Into, 2014. ISBN 978-952-264-320-9
• Santtu Luoto: Ile Kallio (Minerva 2012)
• Hurriganes ja Vuorimies, Risto: Pyörremyrsky: Hurriganes-valokuvia 1973–1976. Helsinki: Mistake Media, 2023. ISBN 978-952-718-821-7.

Aiheesta muualla

• Viralliset kotisivut.
• Hurriganes-keräilysivut.
• Hurriganes. Ylen Elävä arkisto.
• Väitös: Hurriganes-ilmiö vapautti 1970-luvun kulttuuri-ilmapiiriä

Hurriganes

Remu Aaltonen Nipa Niilola Hike Kärppä
Ile Kallio Albert Järvinen Cisse Häkkinen Janne Louhivuori Beaver Aitto-oja Jim Pembroke Tomi Parkkonen Rocka Merilahti Harri Merilahti Jukka Orma Mikko Löytty Juho Pitkänen
Studioalbumit	Rock and Roll All Night Long Roadrunner Crazy Days Hot Wheels Tsugu Way Hanger Jailbird 10/80 Fortissimo Rockin’ Seven Days, Seven Nights Hurrygames 30th Anniversary Electric Play
Livealbumit	Live at Metropol Live in Stockholm 1977 Live in Hamina
Kokoelmat	Sixteen Golden Greats Hurrigane By The Hurriganes 20 Golden Greats 1978–1984 Rockin’ Tonight – 18 All Time Hits The Legacy 20 suosikkia – Get On Double Trouble 25 Golden Greats 20 suosikkia – Muskogee 20 suosikkia – Let's Go Rocking Tonight Scandia Years 1977–1984 Rock Rock Tonight 30 Golden Greats
VHS/DVD	Oowee – Oohla Rock’n’Roll All Night Long 1973–1988
Filmografia	Kuumat kundit Ganes