Progressiivinen rock

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Proge” ohjaa tänne. Sana voi viitata myös progressiiviseen housemusiikkiin.
Progressiivinen rock
Alkuperä psykedeelinen rock, progressiivinen pop, kamaripop, progressiivinen folk, folk rock, avant-garde, experimental rock, jazz fusion, klassinen musiikki, jazz
Alkuperämaa Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Kehittymisen
ajankohta
1960-luvun loppu
Tyypillisiä
soittimia
laulu, kitara, bassokitara, rummut, koskettimet, syntetisaattori,
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia
post-rock, post-punk, avantgardemetalli, New Age -musiikki, progressiivinen metalli, sinfoninen rock, space rock, krautrockkenen mukaan?
Yes-yhtye lavalla vuonna 1977

Progressiivinen rock, puhekielessä proge, on 1960- ja 1970-luvun taitteessa syntynyt rockin suuntaus. Käsite "taiderock" on varsinkin aiemmin mielletty progressiivisen rockin synonyymiksi. Progressiiviselle rockille on luonteenomaista musiikillinen kokeellisuus, joka ilmenee esimerkiksi epätavallisten instrumenttien, totutusta poikkeavien äänimaailmojen ja monimutkaisten kappalerakenteiden käytössä. Usein inspiraatio on haettu klassisesta musiikista, jazzista tai erilaisesta etnisestä musiikista.

Progressiivisen rockin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun jälkipuoliskolla psykedeelisen rockin edustajien kokeellisimmat levyt raivasivat tietä progressiiviselle rockille. Myös useiden tyylin keskeisten muusikoiden varsinainen ura alkoi psykedelisissä kokoonpanoissa.[1]

1960-luvun puolivälistä alkaen voidaan löytää monia esimerkkejä rockin muuttumisesta "taiteellisempaan" suuntaan. Popyhtyeet alkoivat pyrkiä pois parin hitin ympärille vaihtelevan tasoisesta materiaalista kootuista albumeista tai hittikokoelmista, joille oli koottu yhtyeen julkaisemia singlejä. Albumeista pyrittiin tekemään tasapainoisia ja tunnelmaltaan yhtenäisiä kokonaisuuksia, joihin yksittäiset laulut sijoittuisivat luontevasti. Tällaisia levyjä olivat esimerkiksi 1966 ilmestyneet The Beach Boysin Pet Sounds ja The Rolling Stonesin Aftermath.[2] Näillä levyillä myös käytettiin popmusiikissa epätavallisia soittimia.

Frank Zappan tuotannossa oli kuultu rohkeasti kokeellisia sävellyksiä jo vuonna 1966 ilmestyneestä debyyttilevystä alkaen. The Beatlesin albumeista vuonna 1967 ilmestynyt Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band on usein nähty levynä, joka lopullisesti avasi portit kokeelliselle populaarimusiikille.[3] Vuonna 1968 levytetty Jimi Hendrixin 13 minuuttia pitkä kappale "1983" voitaisiin jo tyylinsä puolesta laskea progressiivisen rockin lajiin. Myös The Moody Bluesin tuotannosta voidaan löytää selvästi progressiivisia piirteitä. Yhtye oli ensimmäisiä, jotka yhdistivät musiikkiinsa klassisen orkesterin albumilla Days Of Future Passed 1967. Procol Harum otti musiikkiinsa selviä klassisia vaikutteita. Albumit olivat taiteellisia kokonaisuuksia, vaikka ne eivät olleet teemallisia kokonaisuuksia kuten The Moody Bluesilla.[2]

Ensimmäisenä lp-levynä, joka kokonaisuudessaan edustaa progressiivista rockia, on pidetty ainakin King Crimsonin debyyttialbumia In the Court of the Crimson King vuodelta 1969.[4] King Crimsonin jälkeen saman aikakauden progressiivisia rockyhtyeitä olivat esimerkiksi Emerson, Lake & Palmer, Gentle Giant, Yes, Jethro Tull, Genesis ja Pink Floyd. Näiden brittiläisten yhtyeiden lisäksi merkittäviä olivat muiden muassa hollantilainen Focus, yhdysvaltalainen Kansas sekä Ranskalainen Magma. Myös eräät länsisaksalaiset progressiivisen rockin yhtyeet saivat kansainvälistä mainetta ja tunnustusta (ns. krautrock-suuntaus). Näitä olivat muun muassa Amon Düül II ja Can. Lisäksi Italiaan muodostui oma progressiivisen rockin aaltonsa, joka kattoi lukuisia yhtyeitä 1970-luvulla, kansainvälisesti tunnetuimpana edustajanaan Premiata Forneria Marconi.

Vaikka progressiivinen rock nähdään nykyisin melko epäkaupallisena musiikillisena erityisalueena, jolla on oma pieni kuuntelijakuntansa, nousivat edellä lueteltujen yhtyeiden levyt usein albumilistojen kärkipäähän. Varsinkin Pink Floyd ja Genesis nousivat lopulta rockhistorian suosituimpien yhtyeiden joukkoon.

Myös Suomessa vaikutti 1970-luvulla monipuolinen progressiivisen rockin suuntaus. Ensimmäiset ja tunnetuimmat kotimaiset progeyhtyeet olivat Love Recordsille vuonna 1969 ensilevynsä levyttäneet helsinkiläiset Wigwam[5] ja Tasavallan Presidentti. Ne herättivät jonkin verran huomiota Suomen ulkopuolellakin. Muita tunnettuja suomalaisen progressiivisen rockmusiikin edustajia olivat muun muassa vuonna 1972 ensilevynsä levyttäneet helsinkiläinen Kalevala, lahtelainen Haikara ja porilainen Elonkorjuu. Tamperelainen Tabula Rasa ja pietarsaarelainen Fantasia julkaisivat ensilevynsä 1975 ja turkulainen Kaamos vuonna 1977. Myös esimerkiksi Hectorin vuoden 1973 Herra Mirandos- albumilla[4] on progressiivisia elementtejä.

Tyylin erityispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisessä progressiivisessa rockissa on käytetty soittimena muun muassa mellotronia.

Progressiiviselle rockille tyypillisiä ovat pitkät, rakenteeltaan monimutkaiset kappaleet. Koko vinyylilevyn puoliskon täyttävät, yli 20 minuuttia kestävät kappaleet, eivät 1970-luvun alkupuolella olleet lainkaan harvinaisia. Progeyhtyeiden keskuudessa yleisiä ovat olleet myös ns. konseptialbumit, joissa yksittäiset kappaleet muodostavat harkitun kokonaisuuden, useimmiten tarinan. Tarina saattoi olla kokoonpanon luoma tai pohjautua aiempaan teokseen.

Tunnettuja yhtyeiden itsensä kokonaan kehittämiä konsepti-albumeita ovat esimerkiksi Jethro Tullin Aqualung (1971) sekä Pink Floydin Animals (1977) sekä Wigwamin albumi Being (1974).

Tunnettuja kirjallisuuteen pohjautuvia progressiivisia konseptialbumeja ovat muun muassa Camel-yhtyeen The Snow Goose (1975),[6] Yesin Tales From Topographic Oceans (1974)[7] ja Bo Hanssonin Sagan om Ringen (1970), joka tunnetaan myös engalnninkielisellä nimellä Music inspired by Lord of The Rings.[8]

Mallia sävellyksille haettiin usein klassisen musiikin puolelta. Monimutkaisuus ei ole kuitenkaan edellytys progesävellykselle, vaan musiikin "edistyksellisyys" voi perustua muihinkin seikkoihin. Sanoituksissa progeyhtyeet harvoin tyytyvät rockille tyypillisiin aiheisiin. Usein sanoitusten tematiikka haetaan esimerkiksi mytologiasta, filosofiasta tai yhteiskunnallisista aiheista.

Progressiivisen rockin kokeellisuus ilmenee usein myös rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Huilu oli varsin tavanomainen soitin progessa. 1970-luvun alussa vasta myyntiin tulleita syntetisaattoreita käytettiin ensimmäisten joukossa juuri progeyhtyeissä.

Progressiivisen rockin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikillisena ilmiönä progressiiviselle rockille läheistä sukua olivat monet 1970-luvun fuusiojazz-yhtyeet sekä käsitteenä hieman epämääräisen "new age" -musiikin syntyyn vaikuttaneet artistit, kuten Vangelis ja Mike Oldfield. Myös heavy metalissa esiintyi toisinaan progressiivisen rockin piirteitä (ja päinvastoin), mistä kanadalainen Rush ja Iso-Britannialainen Uriah Heep ovat esimerkkejä. Disko ja punk sen sijaan kuuluivat progressiivista rockia seuranneeseen musiikin yksinkertaistumiseen, joka oli progressiiviselle rockille vastakkainen tendenssi. 1970-luvun lopulla progressiivisesta rockista olikin tullut jo varsin epäsuosittua. Musiikkityyliä alettiin moittia tekotaiteelliseksi, mahtipontiseksi ja itsekeskeiseksi.

1990-luvulta lähtien "progen" arvostus on taas noussut. Nykyään progressiivisen rockin kaupallisesti menestyneimmät albumit luetaan useinkin koko populaarimusiikin historian keskeisimpien levyjen joukkoon. 1990-luvulla progressiivinen rock sai uutta suosiota Suomessakin muun muassa Kingston Wall -yhtyeen myötä. Uuteen virtaukseen kuuluvat myös Liekki, Uzva ja Ultramariini.

2000-luvulla progressiivista rockia ovat Suomessa edustaneet muun muassa Von Hertzen Brothers, Jeavestone ja Nurkostam. Yhdysvaltalainen Dream Theater on 1990-luvulta lähtien ollut kansainvälisesti merkittävä heavy metalin ja progressiivisen rockin yhdistäjä. Tyyli on nykyisin oma genrensä heavy metalissa.

Tyyliä edeltäviä albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Progressiivisen rockin keskeisiä albumeita [10][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Can - Tago Mago 1971
  • Emerson, Lake & Palmer - Tarkus 1971
  • Genesis - Selling England By The Pound 1973, Lamb Lies Down On Broadway 1974
  • Bo Hansson - Sagan om Ringen (Music Inspired by Lord of the Rings, 1972)
  • Albumin ruotsinkielinen versio julkaistiin 1970, englanninkielisillä kappaleiden nimillä 1972
  • King Crimson - In The Court of Crimson King 1969
  • Pink Floyd - Dark Side of the Moon 1973[4] [10]
  • Yes Fragile 1971, Close To The Edge 1972[10]

Suomalaisia albumeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Absoluuttinen Nollapiste - Muovi antaa periksi 1995, Suljettu 1999, Nimi muutettu 2002, Mahlanjuoksuttaja 2005, Musta hiekka 2009
  • CMX - Dinosaurus Stereophonicus 2000, Aion 2003, Talvikuningas 2007, Seitsentahokas 2013
  • Half Apple - Hands That Held Up the Sky 2012
  • Hidria Spacefolk - HDRSF-1 2001, Symbiosis 2002, Balansia 2004, Live Eleven a.m. 2005, Symetria 2007, Live at Heart 2007, Astronautica 2012
  • Jeavestone - Mind the Soup 2005, Spices, Species and Poetry Petrol 2008, 1+1=OK 2010
  • Kingston Wall - Kingston Wall I 1992, Kingston Wall II 1993, Tri-Logy 1994
  • Kuha. - Kuhakeisarin palatsissa 1998, Hei, täältä tulee Kuha. 2003, Telekineettinen testilaboratorio 2005, Tieteen puolesta, fiktiota vastaan 2007
  • Liekki - Magio 2001, Korppi 2003, Rajan piirsin taa 2005, Kalliot leikkaa 2007, Hyönteinen 2008, Paimen 2010
  • Sammal - Sammal 2013, No 2 2014, Myrskyvaroitus 2015
  • Sydän, sydän - Reilu puoli hetkeä 2003, Kännykkä 2004, Auto 2005
  • Tabula Rasa - Tabula Rasa 1975
  • Tasavallan Presidentti - Tasavallan Presidentti 1969[10]
  • Von Hertzen Brothers - Experience 2001, Approach 2006, Love Remains the Same 2008, Stars Aligned 2011, Nine Lives 2013, New Day Rising 2015
  • Wigwam - Hard 'n' Horny 1969, Being 1974, Nuclear Nightclub 1975
  • YUP - Huuda harkiten 1991, Toppatakkeja ja Toledon terästä 1994, Homo sapiens 1994

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taru Oksanen: Suomalainen progressiivinen rock - Synty ja kehitys. Pop-Kirja, 2004.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3.
  • Nyman, Jake: Aution saaren levyt. Tammi, 1997. ISBN 951-31-0822-8.
  • Dimery, Robert (toim): 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava kerran eläessään. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36217-4.
  • Wells,David: 100 Greatest Psychedelic Records. Diamond Publishing. ISSN 1746-8051.
  • Sappinen, Jorma-Veli: Heavy Rock. Soundi kirja, 1978. ISBN 951-99188-3-3.
  • Koski, Markku: Beatles - Erään yhtyeen anatomia. Love-kirjat. ISBN 978-951-0-32056-3.

Viitteet

  1. a b Wells
  2. a b Nyman s.9,92,188
  3. Koski
  4. a b c Nyman,Aution saaren levyt s.148,181
  5. Rytmi-lehti, jäsenten ja manageri Tapio Korjuksen haastattelu 5/2000
  6. Prog - magazine Issue 55 April 2015, Andrew Latimerin haastattelu Mike Barnes, Stuart Wood
  7. Vox - lehti (engl.) Tammikuu 1994 Jurassic Prog lisälehti
  8. Haastattelu Soundi-lehdessä 3/1976
  9. Sappinen
  10. a b c d Dimery
Rockin suuntauksia
Aikuisrock | Blues rock | Brittipop | Country rock | Folk rock | Funk rock | Garage rock | Glam rock | Goottirock | Grunge | Hard rock | Instrumentaalirock | J-rock | Katurock | Klassinen rock | Kristillinen rock
Metallimusiikki |Pop rock | Post-grunge | Post-rock | Progressiivinen rock | Punk | Psykedeelinen rock | Psychobilly | Rock and roll | Rockabilly | Sinfoninen rock | Southern rock | Space rock | Stadion-rock | Suomirock | Taiderock | Vaihtoehtorock