Tämä on hyvä artikkeli.

Camel (yhtye)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Camel
Camel vuoden 2015 Ramblin’ Man Fair -festivaaleilla.
Camel vuoden 2015 Ramblin’ Man Fair -festivaaleilla.
Tiedot
Toiminnassa 1971–1984, 1991–
Tyylilaji progressiivinen rock, fuusiojazz
popmusiikki (1982–1984)
Kotipaikka Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli englanti
Jäsenet

Andrew Latimer
Colin Bass
Denis Clement
Ton Scherpenzeel

Levy-yhtiö

MCA Records
Deram Records
Decca Records
Camel Productions

Aiheesta muualla
www.camelproductions.com

Camel on vuonna 1971 perustettu brittiläinen yhtye, joka esittää progressiivista rockia. Myös jazz-elementeillä on merkittävä rooli Camelin musiikissa. 1980-luvun alussa yhtye levytti lisäksi kaksi pop- ja soft rock -tyylistä albumia. Monet Camelin albumeista ovat konseptialbumeja, joiden aiheina ovat olleet esimerkiksi kirjallisuus ja historia.

Toisin kuin eräät muut 1970-luvun progressiiviset yhtyeet, Camel ei koskaan saavuttanut laajaa valtavirran menestystä. Yhtyeellä on kuitenkin ollut kestävä kulttisuosio, ja sen vaikutus 1980-luvun alussa suosittuihin neo-prog-yhtyeisiin oli huomattava. Camelin kokoonpano on vaihdellut vuosien kuluessa useasti. Ainoastaan kitaristi Andrew Latimer on ollut yhtyeen jäsen koko sen elinkaaren ajan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen (1964–1971)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camelin perustajajäsen Andrew Latimer soitti 1964 perustetussa The Phantom Four -nimisessä yhtyeessä. Vuonna 1968 Latimer ja rumpali Alan Butcher etsiskelivät uutta basistia, jolloin ilmoitukseen vastasi Doug Ferguson. Miehet perustivat kolmehenkisen bluesyhtyeen nimeltä The Brew. Pian tämän jälkeen Ferguson kertoi Latimerille tavanneensa taitavan rumpalin nimeltä Andy Ward, josta tuli 14-vuotiaana vuonna 1969 yhtyeen uusi rumpali. Kokoonpano konsertoi aktiivisesti ja kiinnitti vähitellen myös promoottorien huomion.[1]

The Brew julkaisi Crossroads-nimisen demon, joka toi kiinnityksen DJM Recordsille. Yhtye ei kuitenkaan saanut omaa levytyssopimusta, vaan siitä tehtiin laulaja-lauluntekijä Philip Goodhand-Taitin taustayhtye. The Brew julkaisi 1971 Goodhand-Taitin kanssa albumin I Think I’ll Write A Song. Se menestyi varsin heikosti, eikä pestiä jatkettu. Kokemus kuitenkin auttoi Latimeria, Fergusonia ja Wardia huomaamaan kosketinsoittimien mahdollisuudet.[1]

Peter Bardens oli ollut 1960-luvulla kulttisuosiota nauttineessa rhythm & blues -kokoonpanossa Shotgun Express.[2] Hän liittyi The Brew’hun koesoiton jälkeen vastattuaan ilmoitukseen Melody Maker -lehdessä.[3] Pian tämän jälkeen jäsenet päättivät vaihtaa yhtyeen nimeksi Camel.[1]

Läpimurto (1971–1976)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kosketinsoittaja Peter Bardens vuonna 1975.

Camelin ensimmäinen konsertti oli 4. joulukuuta 1971 Waltham Forest Collegessa, missä yhtye esiintyi Wishbone Ashin lämmittelijänä. Elokuuhun 1972 mennessä yhtye sai levytyssopimuksen MCA Recordsilta ja aloitti ensimmäisen albuminsa äänittämisen. Albumia ei suunniteltu kokonaisuudeksi, vaan se koostettiin Latimerin ja Bardensin tekemistä yksittäisistä kappaleista.[1] Cameliksi nimetty esikoisalbumi ilmestyi 1973.[4]

Camelilla oli nyt ensimmäistä kertaa ulkopuoliset managerit Geoff Jukes ja Max Hole,[1] joiden Gemini Artists -yhtiöstä muotoutui Decca Recordsin alaisuudessa toiminut Gama Records -levymerkki.[1][4] Camel pysyi Deccan leivissä vuoteen 1985 saakka.[1] Camelin ensimmäinen Gama-albumi Mirage ilmestyi vuonna 1974.[4] Kappalemateriaali oli Latimerin ja Bardensin entistä tiiviimmässä yhteistyössä säveltämää.[1] Sekä Camelin että Miragen myyntiluvut jäivät melko heikoiksi.[5] Aktiivinen konsertointi alkoi kuitenkin tuoda yhtyeelle näkyvyyttä.[1]

Yhdysvalloissa Mirage sai yllättävää julkisuutta, kun Camel-savukkeiden valmistaja uhkasi yhtyettä oikeustoimilla. Savukeaskin etiketistä mukailtu kansitaide vaihdettiinkin Yhdysvalloissa pikaisesti uuteen kuvaan. Muualla maailmassa käytettiin alkuperäistä kantta, ja Euroopassa tupakkayhtiö teki yhtyeen kanssa markkinointisopimuksen, jonka nojalla konserteissa jaettiin pieniä viiden savukkeen askeja. Yhtiö jopa ehdotti, että Miragen kappaleet nimettäisiin uudelleen tupakointiaiheisiksi. Manageriporras oli tilanteeseen tyytyväinen, mutta yhtyeen jäsenet eivät halunneet mainostaa terveydelle vaarallisia tuotteita ja yhteistyö loppui lyhyeen.[1]

Seuraavasta levystään Camel päätti tehdä konseptialbumin. Kaikki jäsenet harrastivat lukemista, ja kukin alkoi tahollaan etsiä sopivaa kirjaa albumin aiheeksi. Bardens ehdotti Herman Hessen Siddharthaa ja Arosutta. Fergusonin ehdotuksesta tarinan pohjaksi otettiin kuitenkin Paul Gallicon pienoisromaani The Snow Goose, joka tuli myös albumin nimeksi. Tupakointia vastustanut Gallico uhkasi haastaa Camelin oikeuteen, joten otsikkoon lisättiin sanat ”inspired by”.[1] Vuonna 1975 ilmestynyt The Snow Goose muodostui Camelin läpimurtolevyksi.[4] Se oli Britannian albumilistalla parhaimmillaan sijalla 22[6] ja myi hopealevyyn oikeuttavan määrän eli vähintään 60 000 kopiota.[7] Lokakuussa 1975 Camel esitti The Snow Goosen Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Royal Albert Hallissa. Tapahtuma oli loppuunmyyty.[1]

Seuraavan vuoden alussa ilmestyneen Moonmadnessin listasijoitus oli brittilistalla 15. eli yhtyeen historian paras.[6] Britanniassa se ylsi hopealevyyn oikeuttaviin myyntilukuihin,[8] ja Yhdysvalloissakin levy sai kriitikoilta aiempaa parempaa palautetta.[1] Se nousi Billboardin albumilistalla sijalle 118, mikä jäi yhtyeen parhaaksi listasijoitukseksi Yhdysvalloissa.[4]

Sisäisiä riitoja ja suosion lasku (1976–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kitaristi Andrew Latimer vuonna 1976.

Pian Moonmadnessin julkaisun jälkeen Fergusonin ja Wardin välillä alkoi ilmetä musiikillisia erimielisyyksiä. Ward olisi halunnut viedä Camelin musiikkia rytmisesti monimutkaisempaan suuntaan, mihin Fergusonilla ei ollut sen enempää taitoa kuin kiinnostustakaan. Hän jätti Camelin alkuvuodesta 1977, ja uudeksi basistiksi tuli Caravan-yhtyeessä soittanut Richard Sinclair. Sinclairin soittotapa oli Wardin toiveiden mukaisesti Fergusonia jazz-tyylisempi. Toisena uutena jäsenenä mukaan tuli saksofonisti Mel Collins, joka hänkin mahdollisti entistä voimakkaammat jazz-vaikutteet. Sessiomuusikon vapautta arvostanut Collins ei ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta osallistui aktiivisesti sekä studiotyöskentelyyn että konserttikiertueisiin. Hän vaikutti yhtyeessä säännöllisen epäsäännöllisesti aina vuoteen 1985 saakka.[1]

Uusi kokoonpano julkaisi albumit Rain Dances (1977) ja Breathless (1978).[4] Rain Dances saavutti kohtalaista listamenestystä ja oli parhaimmillaan sijalla 20.[6] Musiikkityylin muuttuminen alkoi kuitenkin aiheuttaa ristiriitoja Latimerin ja Bardensin välille.[1][4] Breathlessin myötä yhtyeen musiikki kaupallistui, mihin vaikutti uusi tuottaja Mick Glossop.[1] Myyntiluvut jäivät pop-vaikutteista huolimatta aiempaa heikommiksi, eikä Breathless pysynyt Britannian albumilistalla kuin yhden viikon.[1][6] Juuri ennen konserttikiertueen alkua Bardens jätti yhtyeen.[4] Bardensin mukana lähti manageri Geoff Jukes, joka myöhemmin haastoi yhtyeen oikeuteen.[1] Vaikeuksia aiheutti myös punkin esiinmarssi,[4] minkä seurauksena vuosikymmenen alkupuoliskolla suurta suosiota nauttinut progressiivinen rock muuttui marginaaliseksi tyylilajiksi.[9]

Latimer ja Ward näkivät Bardensin lähdön mahdollisuutena laajentaa kokoonpanoa. Tilalle otettiin kaksi kosketinsoittajaa: Jan Schelhaas ja basisti Richard Sinclairin serkku Dave Sinclair. Breathless-albumin promootiokiertue tehtiin uudella kokoonpanolla.[1] Kiertueen päätyttyä Richard Sinclair päätti rankkojen kiertueiden uuvuttamana jättää Camelin.[10] Lisäksi Dave Sinclair erotettiin yhtyeestä. Uudeksi basistiksi tuli Colin Bass ja kosketinsoittajaksi Kit Watkins. Latimer ja Ward olivat tykästyneet Watkinsin soittoon Happy the Man -yhtyeen albumilla.[1]

Uusi kokoonpano julkaisi vuonna 1979 I Can See Your House from Here -nimisen albumin. Sen näkyvyys musiikkilehdistössä jäi kuitenkin vähäiseksi,[4] ja kaupallinen menestys oli huonointa sitten 1970-luvun alun.[4][6] Lisäksi yhtye oli jatkuvan levyttämisen ja konsertoinnin teon jäljiltä pahasti ylirasittunut.[1]

Vuoden 1981 albumi Nude oli konseptialbumi syrjäisellä saarella 29 vuotta yksin sinnitelleestä japanilaisesta sotilaasta.[11] Sen kaupallinen menestys oli selvästi parempaa kuin edellisen albumin.[6] Nude äänitettiin Abbey Roadin studioilla. Viereisessä äänitystilassa työskenteli The Alan Parsons Project, jonka jäsenet tulivat uteliaisuuttaan seuraamaan Camelin äänityksiä. Usea heistä liittyi sittemmin Cameliin.[12]

Pitkäaikainen rumpali Andy Ward jätti yhtyeen 1982.[4] Hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja huumeita jo pitkään, mikä johti itsemurhayritykseen. Julkisuuteen kerrottiin Wardin saaneen vakavan käsivamman.[13] Hänen lähtönsä jälkeen Camel kävi lähellä hajoamista.[1]

Kaupallisempi tyyli ja oikeudenkäynnit (1982–1987)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Decca edellytti Camelin pitäytyvän levytyssopimuksessa ja julkaisevan uuden albumin. Kun Ward ei toipunut, jäi Latimer yhtyeen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Uuteen kokoonpanoon värvättiin The Alan Parsons Projectin laulaja Chris Rainbow ja basisti David Paton. Myös rumpali Stuart Tosh oli aiemmin soittanut Parsonsin albumeilla.[12][14] Lisäksi nauhoituksiin osallistui suuri joukko muissa progressiivisen rockin yhtyeissä vaikuttaneita sessiomuusikoita.[12]

The Alan Parsons Project oli saavuttanut huomattavaa kaupallista menestystä siirryttyään progressiivisen rockin esittämisestä valtavirran popiin ja soft rockiin.[15][16] Vuoden 1982 The Single Factor -albumillaan myös Camel uudisti tyyliään aiempaa kaupallisempaan suuntaan.[4][15] Latimer ja Bardens olivat sopineet riitansa, ja jälkimmäisenä mainittu soitti The Single Factorilla vierailevana muusikkona. Samalla Bardens tutustui The Alan Parsons Projectin jäseniin, joiden kanssa hän perusti Keats-nimisen yhtyeen.[12] Camelin vakituiseksi jäseneksi Bardens ei enää ryhtynyt, vaan kiertueella kosketinsoittajaksi palasi Kit Watkins. Konserttien myötä yhtyeen ilmapiiri muuttui pitkästä aikaa toiveikkaaksi, ja Latimer ystävystyi erityisesti laulaja Chris Rainbow’n kanssa. Vuosia myöhemmin Latimer kuvaili kiertuetta elämänsä hauskimmaksi.[12]

The Single Factorin myyntiluvut jäivät varsin heikoiksi. Britanniassa paras listasijoitus oli vasta 57.,[6] kun taas Yhdysvalloissa albumi ei noussut listoille lainkaan.[4] Kiertueen päätyttyä manageri Max Hole ilmoitti eroavansa, jolloin Camel jäi kokonaan ilman manageria. Ward ei myöskään toipunut alkoholiongelmastaan, vaan hänen poissaolonsa osoittautui pysyväksi. Lisäksi oikeustaistelu entisen managerin Geoff Jukesin kanssa alkoi enenevässä määrin kuormittaa Latimeria, joka toimi vastaajana käytännössä yksin.[12]

Vuonna 1983 Polygram Recordsin ostama Decca uusi Camelin levytyssopimuksen. Kosketinsoittajaksi tuli hollantilaisessa Kayak-yhtyeessä soittanut Ton Scherpenzeel, jonka soittoa Latimer suuresti ihaili. Rumpaliksi tuli Paul Burgess. Latimer ja Scherpenzeel alkoivat tämän jälkeen suunnitella Camelin seuraavaa albumia.[12] Vuonna 1984 ilmestynyt Stationary Traveller oli jälleen konseptialbumi, jonka aiheena oli jaettu Berliini. Musiikillisesti albumi jatkoi edeltäjänsä pop-linjalla.[17] Stationary Traveller sai myönteisiä arvosteluja,[12] mutta myyntiluvut jäivät The Single Factorin tapaan vaatimattomiksi. Parhaimmillaan Stationary Traveller oli brittilistan sijalla 57, mikä oli samalla Camelin viimeinen listasijoitus kotimaassaan.[6]

Stationary Travellerin kiertueella taltioitu livealbumi Pressure Points ilmestyi 1984. Levytyssopimus Deccan kanssa päättyi seuraavana vuonna, ja Latimer halusi löytää levy-yhtiön, joka sallisi enemmän taiteellista vapautta. Dust and Dreams -nimisen albumin äänitykset alkoivat 1985, mutta ne pitkittyivät Jukesin kanssa käydyn oikeustaistelun vuoksi. Vuonna 1985 Camelin alkuperäinen kokoonpano haastoi lisäksi Gama Recordsin oikeuteen. Juttu tuomittiin Latimerin, Bardensin, Fergusonin ja Wardin hyväksi, minkä seurauksena he alkoivat saada Camelin ensimmäisistä levyistä rojalteja. Pitempi oikeuskiista päättyi vasta vuosikymmenen lopulla, jolloin Jukes suostui sovitteluratkaisuun. Camel maksoi hänelle oikeudenkäyntikulut ja lisäksi pienehkön muodollisen korvauksen.[12] Oikeudenkäyntien vuoksi Camelin toiminta oli kuitenkin käytännössä katkolla 1980-luvun loppuun saakka.[4]

Paluu (1987–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Camel vuonna 2003.

Latimer neuvotteli vuonna 1987 levytyssopimuksesta EG Recordsin kanssa, mutta keskustelut päättyivät tuloksettomina. Hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1988 ja palasi seuraavana vuonna Dust and Dreamsin pariin. Vuonna 1990 hän kirjoitti sen jälkipuoliskon kokonaan uusiksi. Albumi oli tämän jälkeen valmis ja Latimer perusti puolisonsa Susan Hooverin kanssa itsenäisen Camel Productions -levy-yhtiön.[12]

Dust and Dreams ilmestyi lopulta 1991. Camel oli tässä vaiheessa muuttunut käytännössä Latimerin sooloyhtyeeksi.[4] Hän kirjoitti kappalemateriaalin enimmäkseen yksin, mutta joidenkin kappaleiden tekijäksi on lisäksi merkitty Hoover. Mukana oli silti useampia aiemmilla albumeilla vaikuttaneita muusikoita, mukaan luettuna Colin Bass ja David Paton.[18] Albumi sai myönteisen vastaanoton, ja Camel teki sen tiimoilta ensimmäisen maailmankiertueensa vuosiin. Latimerin ohella muita aiempia jäseniä olivat rumpali Paul Burgess ja basisti Colin Bass. Kosketinsoittajaksi tuli Fish-yhtyeessä vaikuttanut Mickey Simmonds. Samoihin aikoihin ilmestyi CD-uusintapainos yhtyeen ensimmäisestä albumista Camel.[12]

Andy Ward kävi katsomassa Camelin Lontoon-konsertin vuonna 1992, mistä hän sai idean omaan yhtyeeseen. Seuraavana vuonna Ward tapasi Peter Bardensin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. He perustivat Mirage-nimisen progressiivista rockia esittäneen kokoonpanon. Muiksi jäseniksi otettiin Caravanin jäseniä, mukaan luettuna Camelissa soittanut kosketinsoittaja Dave Sinclair. Basisti Richard Sinclair sen sijaan jättäytyi yhtyeen ulkopuolelle. Kokoonpano konsertoi vuosikymmenen puolivälissä aktiivisesti,[19] ja siltä julkaistiin kaksi livealbumia vuosina 1995 ja 1997.[20] Ohjelmisto koostui Camelin kappaleista ja Bardensin soolotuotannosta. Mirage hajosi 1997, jolloin myös suunnitelmat uutta materiaalia sisältäneen studioalbumin teosta peruuntuivat.[19]

Vuosina 1993–1996 Latimer oli Camelin ainoa jäsen. Hiljaiselon syynä oli hänen isänsä kuolema vuonna 1993. Vuonna 1994 Latimer alkoi säveltää materiaalia seuraavalle albumille.[12] Samana vuonna ilmestyi PolyGramin julkaisema kokoelma-albumi Echoes ja kaksi vuotta myöhemmin studioalbumi Harbour of Tears. Se oli vuoden 1999 Rajazin ja vuoden 2002 A Nod and a Winkin tavoin Camel Productionsin julkaisu.[21] Vuodesta 1997 alkaen yhtye teki jälleen myös kiertueita, joilla Bass palasi basistiksi. Kosketinsoittaja ja rumpali sen sijaan vaihtelivat lähes vuosittain.[12][22]

Camel piti vuonna 2003 jäähyväiskiertueeksi nimetyn konserttisarjan, jonka jälkeen yhtye jäi horrostilaan Latimerin terveysongelmien takia. Yhtye teki paluun lavoille Harrogate Royal Hall -salissa lokakuussa 2013. Seurannut kiertue oli loppuunmyyty. Yhtyeen nykyinen kokoonpano toimii pitkälti Latimerin sävellystyön ja terveyden sekä muiden jäsenten aikataulujen ehdoilla.[23]

Musiikki ja sanoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet
Camelin ensimmäistä albumia hallitsi Peter Bardensin soittama sähköurku. Bardens myös laulaa ”Never Let Go” -kappaleen.
Camelin tyyli vakiintui Mirage-albumilla, jonka pisin kappale ”Lady Fantasy” on moniosainen progressiivinen sävellys.
Rain Dances -albumilla Camelin tyyli siirtyi fuusiojazzin suuntaan.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Camel tunnetaan ennen kaikkea progressiivisen rockin ja taiderockin esittäjänä.[4] Monilla yhtyeen albumeilla on lisäksi jazz-vaikutteita.[24][25][26] Sävellyksille ominaista on lauluosuuksien säästeliäs käyttö sekä syntetisaattorien ja sekvensserien runsas käyttö.[27] Yhtye on julkaissut sekä konseptialbumeja että löyhempiä kokonaisuuksia. Sanoitusten aiheina ovat olleet varsinkin kaunokirjallisuus ja historia.[11][17][18][28][29]

Ensialbumi Camelin (1973) äänimaailmaa hallitsi Peter Bardensin urkujensoitto. Musiikki yhdisteli jazz-vaikutteisia rytmejä, suoraviivaisempaa rockia ja improvisoituja osuuksia.[24] Yhtyeen tyyli vakiintui seuraavalla albumilla Mirage (1974). Tyypillisten rock-soittimien lisäksi albumilla kuultiin Latimerin soittamia huiluosuuksia.[30] Prog Archives -sivustolla Mirage on arvioitu Camelin parhaaksi studioalbumiksi.[31] The Snow Goose (1975) oli Camelin ensimmäinen konseptialbumi. Paul Gallicon pienoisromaaniin perustuva albumi kertoi tarinan yksinäisestä miehestä ja haavoittuneesta lumihanhesta. Musiikki oli enimmäkseen instrumentaalista, joskin kahdessa kappaleessa oli mukana sanatonta laulua.[28] Moonmadness-albumilla (1976) Camel hyödynsi Pink Floyd -vaikutteisia kitara- ja syntetisaattorikerroksia. Levy-yhtiön vaatimuksesta musiikki siirtyi kohti progressiivisen rockin valtavirtaa, mutta albumilla oli myös synkooppipohjaisia rytmejä ja muita fuusiojazzin elementtejä. The Snow Goosen tavoin Moonmadness oli konseptialbumi. Kappaleiden aiheina olivat yhtyeen jäsenten luonteenpiirteet.[25]

Vuosina 1977–1978 yhtyeen kokoonpano muuttui ja mukaan tuli aiempaa jazz-henkisempiä muusikoita.[1] Rain Dances (1977) oli ensimmäinen Camel-albumi, jolla oli mukana Mel Collinsin soittamia puhallinsoitinosuuksia. Myös kosketinsoittaja Brian Eno vierailee albumilla. AllMusic-sivuston Matthew Pichta nimeää Rain Dancesin yhtyeen ”tasalaatuisimmaksi ja edustavimmaksi pakkaukseksi”, joka ”soljuu hienostuneesti”.[32] Breathlessin (1978) myötä kappaleista tuli aiempaa lyhyempiä ja pop-vaikutteisempia. Mukana oli silti edelleen progressiivisen rockin ja jazz-improvisaation piirteitä.[26] I Can See Your House from Here -albumilla (1979) yhtye käytti joissakin kappaleissa orkesterisäestystä. Vierailevana muusikkona albumilla esiintyi Phil Collins.[33] Nude (1981) jatkoi vielä progressiivisen rockin parissa. Albumilla oli pitkiä improvisoituja osuuksia, orkesterisäestystä ja hienoisia vaikutteita maailmanmusiikista. Sanoitukset kertoivat japanilaissotilas Hirō Onodasta, joka kieltäytyi antautumasta, vaikka toinen maailmansota oli päättynyt jo vuosikymmeniä sitten.[11]

The Single Factorilla (1982) Camel uudisti tyyliään valtavirran popiin.[4][15] AllMusicin Daevid Jehnzenin mukaan ”pop-koukkujen” kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut Latimerin vahvuus. Stationary Traveller (1984) jatkoi edeltäjänsä kaupallisempaa tyyliä. Lauletut kappaleet olivat enimmäkseen lyhyitä, mutta niiden väliin oli sommiteltu pitkiä instrumentaaliosuuksia. Sanoitukset kertoivat kylmän sodan aikaisen Berliinin asukkaiden välisistä jakolinjoista.[17] The Single Factorin ja Stationary Travellerin tyyli muistuttaa The Alan Parsons Projectin 1980-luvun alun albumeja, mikä johtuu siitä, että yhtyeissä vaikuttivat suurelta osin samat muusikot.[34]

Dust and Dreamsilla (1991) Camel palasi progressiiviseen rockiin,[35] ja albumin musiikkia on verrattu David Gilmourin ja Steve Hackettin tuotantoon. Innoittajana oli John Steinbeckin romaani Vihan hedelmät.[18] Myös Harbour of Tears (1996) oli konseptialbumi. Se käsitteli irlantilaisten maahanmuuttoa Amerikkaan, ja avausraidassa oli vaikutteita kelttiläisestä kansanmusiikista.[29] Rajaz-albumin (1999) nimi tarkoittaa muinaista arabialaista runomittaa, jonka rytmi mukailee kamelien käyntiä. Teemaan sopivasti musiikissa oli sävyjä itämaisesta musiikista.[35] Yhtyeen toistaiseksi tuorein albumi A Nod and a Wink (2002) kertoo taikamatolla ympäri maailmaa matkustavasta pojasta. Musiikillisesti albumi sekoittaa eri tyylilajeja ja tunnelmia.[36]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin eräät muut progressiivisen rockin yhtyeet, Camel ei koskaan saavuttanut laajaa valtavirran menestystä. Se nauttii kuitenkin vakaata kulttisuosiota.[4] Yhtyeen musiikilla oli huomattava vaikutus 1980-luvun alun Britanniassa syntyneelle ”neo-prog”-suuntaukselle. Lajityyppi yhdisteli progressiivista rockia uuden aallon popiin ja aikuisrockiin. Sen suosituin yhtye oli Marillion,[37] joka erityisesti varhaisina vuosinaan otti vaikutteita Camelin musiikista.[38]

Camel on vaikuttanut myös Opethin musiikkiin. Yhtyeen keulahahmo Mikael Åkerfeldt on kertonut vaikuttuneensa erityisesti Moonmadnessista ja Andrew Latimerin kitaransoitosta. Opethin Ghost Reveries -albumilla (2005) Åkerfeldt jäljitteli Latimerin kitarasoundia ja Camelille tyypillistä kitaran ja Moog-syntetisaattorin yhteissoittoa.[39] Muita Camelista vaikutteita ottaneita muusikoita ovat Porcupine Treen Steven Wilson ja uuden aallon muusikko Rick Astley. Israelissa toimii lisäksi The Humps -niminen tribuuttiyhtye.[40]

Andrew Latimerille myönnettiin vuonna 2014 Orange Amplificationin progressiivisen musiikin elämäntyöpalkinto. Palkinnon luovutti Marillionin kitaristi ja Camelin pitkäaikainen ihailija Steve Rothery.[41] Kun haastattelija luonnehti Camelin jäseniä ”1970-luvun progerockin unohdetuiksi sankareiksi”, Rothery vastasi olevansa samaa mieltä.[42]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1971–1976

1977

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Peter Bardens – kosketinsoittimet
  • Mel Collins – saksofoni, klarinetti, laulu
  • Richard Sinclair – bassokitara, laulu
  • Andy Ward – rummut, lyömäsoittimet

1978–1979

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Jan Schelhaas – kosketinsoittimet
  • Dave Sinclair – kosketinsoittimet
  • Mel Collins – saksofoni, huilu
  • Richard Sinclair – bassokitara, laulu
  • Andy Ward – rummut

1979–1981

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Jan Schelhaas – kosketinsoittimet
  • Kit Watkins – kosketinsoittimet
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Andy Ward – rummut

1982

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Andy Dalby – kitara
  • Chris Rainbow – kosketinsoittimet, laulu
  • Kit Watkins – kosketinsoittimet
  • David Paton – bassokitara, laulu
  • Stuart Tosh – rummut

1984

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Chris Rainbow – kosketinsoittimet, laulu
  • Ton Scherpenzeel – kosketinsoittimet
  • Richie Close – kosketinsoittimet
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Paul Burgess – rummut

1992

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Mickey Simmonds – kosketinsoittimet
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Paul Burgess – rummut

1997

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Foss Patterson – kosketinsoittimet, taustalaulu
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Dave Stewart – rummut

2000–2001

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Guy LeBlanc – kosketinsoittimet, taustalaulu
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Denis Clement – rummut

2003 (Yhdysvallat)

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Tom Brislin – kosketinsoittimet
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Denis Clement – rummut

2003 (Eurooppa) paluu 2013–

  • Andrew Latimer – kitara, huilu, laulu
  • Ton Scherpenzeel – kosketinsoittimet
  • Colin Bass – bassokitara, laulu
  • Denis Clement – rummut

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esiintymiset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 20.9.1976 Kulttuuritalo, Helsinki[43]
  • 22.9.1976 Teknillinen opisto, Tampere[43]
  • 9.7.1977 Koriaroll, Elimäki[43]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nyman, Jake: Rocktieto. Osa 1, A-E. Pirkkala: Lehtijussi, 1979. ISBN 951-99957-8-1.
  • Prog Magazine, numero 55, huhtikuu 2015. Andrew Latimerin haastattelu, Mike Barnes & Stuart Wood. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Camel: Timeline. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  2. ↑ Soundi kirja Heavyrock toim. Jorma-Veikko Sappinen 1978 ISBN 951-99188-3-3 s.57
  3. ↑ Rain Dances — CD kansivihko Decca 531 4610 2009.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Erlewine, Stephen Thomas: Camel: Artist Biography. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  5. ↑ Nyman 1979, s.111.
  6. ↑ a b c d e f g h Camel. Official Charts, The Official UK Charts Company 2020. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Camel: Snow Goose. British Phonographic Industry. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  8. ↑ Camel: Moon Madness. British Phonographic Industry. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  9. ↑ Breithaupt, Don & Breithaupt, Jeff: ”Logical Songs: Progressive Pop”, Night Moves. Pop Music in the Late ’70s. New York: St. Martin’s Publishing Group, 2014. ISBN 978-1-4668-7138-0. Google-kirjat (viitattu 7.10.2020). (englanniksi)
  10. ↑ I Can See Your House from Here -albumin CD-version kansilehtinen.
  11. ↑ a b c Jehnzen, Daevid: Camel: Nude. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e f g h i j k l m Camel Timeline 1982 through 2K. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  13. ↑ Jones, Tim: Has Anyone Seen My Camel?. Record Collector 13.10.2009. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  14. ↑ FAQ – Your questions answered! The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  15. ↑ a b c Jehnzen, Daevid: Camel: The Single Factor. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  16. ↑ Erlewine, Thomas: The Alan Parsons Project / Alan Parsons: Eye in the Sky Allmusic. Viitattu 29.8.2020. (englanniksi)
  17. ↑ a b c Jehnzen, Daevid: Camel: Stationary Traveller. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  18. ↑ a b c Connolly, Dave: Camel: Dust and Dreams. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  19. ↑ a b Mirage. Calyx: The Canterbury Music Website. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  20. ↑ Mirage: Discography. Discogs. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  21. ↑ Camel: Discography. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  22. ↑ Camel Timeline 2000. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  23. ↑ Prog 2015, s. 40.
  24. ↑ a b Jehnzen, Daevid: Camel: Camel. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  25. ↑ a b Jehnzen, Daevid: Camel: Moonmadness. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  26. ↑ a b Jehnzen, Daevid: Camel: Breathless. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  27. ↑ DeGagne, Mike: Camel: Echoes: The Retrospective. AllMusic. Viitattu 11.11.2020. (englanniksi)
  28. ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: Camel: The Snow Goose. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  29. ↑ a b Connolly, Dave: Camel: Harbour of Tears. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  30. ↑ Jehnzen, Daevid: Camel: Mirage. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  31. ↑ Camel. Prog Archives. Viitattu 12.11.2020. (englanniksi)
  32. ↑ Plichta, Matthew: Camel: Rain Dances. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  33. ↑ Plichta, Matthew: Camel: I Can See Your House from Here. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  34. ↑ Sander, Ed: The Alan Parsons Project — Eye In The Sky (Prog History) Dutch Progressive Rock Page. 19.7.1999. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  35. ↑ a b Camel: Rajaz. Sputnikmusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  36. ↑ Davis, Robert: Camel: A Nod and a Wink. Sputnikmusic 13.6.2012. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  37. ↑ [https://www.allmusic.com/subgenre/neo-prog-ma0000012218 Pop/Rock » Art-Rock/Experimental » Neo-Prog]. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  38. ↑ Elliott, Paul: ”I was an arsehole”: Fish looks back on his career and reveals what’s next. Louder Sound 17.7.2016. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  39. ↑ Åkerfeldt, Mikael: Mikael Akerfeldt of Opeth Discusses Camel’s ’Moon Madness’ — The Record That Changed My Life. Guitar Worlds 28.7.2014. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Brinn, David: Camel is no rock dinosaur. The Jerusalem Post 9.5.2018. Viitattu 9.11.2020. (englanniksi)
  41. ↑ Ewing, Jerry: Andy Latimer's acceptance speech for Lifetime Achievement. Prog 7.9.2018. Viitattu 8.11.2020. (englanniksi)
  42. ↑ Blake, Mark: Steve Rothery: ”People still think Marillion are a Scottish heavy metal band”. Prog 22.3.2017. Viitattu 11.11.2020. (englanniksi)
  43. ↑ a b c Huhtamäki, Mikael: Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa, s. 340. Helsinki: Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Camel_(yhtye)&oldid=22339986”