Eila Hiltunen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eila Hiltunen ja Otso Pietinen vuonna 1944.

Eila Vilhelmina Hiltunen (22. marraskuuta 1922 Sortavala10. lokakuuta 2003 Helsinki) oli suomalainen kuvanveistäjä. Hiltunen tunnetaan ennen kaikkea hitsatuista teräsveistoksistaan, joista tunnetuin on Sibelius-monumentti Helsingissä. Nuoruudentuotantonsa hän teki pronssista ja marmorista. Myöhemmin hän on soveltanut hitsaustekniikkaa teräksen lisäksi muun muassa kupariin ja alumiinipronssiin.

Suurten töiden ohella Eila Hiltunen tunnetaan muotokuvistaan, mitaleistaan ja koruistaan.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eila Hiltunen oli autoalan yrittäjä Usko Hiltusen ainoa lapsi. Hän teki ensimmäiset hitsauskokeilunsa kahdeksanvuotiaana salaa toisen tytön kanssa isän metalliverstaassa Haminassa. Isän työn perässä perhe muutti Lahteen ja sitten Helsinkiin, jossa Eila kävi Tyttönormaalilyseossa. Hän pääsi ylioppilaaksi keväällä 1942, sota-ajan vuoksi ilman ylioppilaskirjoituksia. Hänet valittiin Ateneumiin opiskelemaan kuvataidetta muun muassa Aale Hakavan johdolla. Eila Hiltunen sai vuonna 1948 osallistua Salzburgin seminaariin, amerikkalaiseen kesäyliopistokurssiin Itävallassa. Samana vuonna hän osallistui pohjoismaiseen naistaiteilijoiden näyttelyyn Tukholmassa. Kahta vuotta myöhemmin hän piti ensinäyttelynsä Suomessa ja vuonna 1952 Kööpenhaminassa.[1]. Hiltusen teoksia ovat myös Pusulan v.1947 ja Simpeleen v.1953 julkaistut sankarimuistomerkit.

1950-luvun lopulla Eila Hiltunen alkoi työskennellä muovailun ja valamisen sijasta suoraan metalliin. Vaikka itsekin perehtyi hitsaukseen, hän alkoi käyttää hitsaaja-avustajaa.[1] Vuonna 1967 paljastetun Sibelius-monumentin lisäksi Hiltusen tunnettuja julkisia teoksia ovat muun muassa suihkukaivo Veden alla Tampereella (1960), Suomen pankin suihkukaivo Kuparikonstruktio (1961) – ensimmäinen abstrakti julkinen veistos Helsingissä –, Ihmisiä aikojen saatossa Helsingin kaupungintalolla (1971) sekä Polyfonia Porin Etelärannassa (1984). Ulkomailla Hiltusen julkisia teoksia on muun muassa Montrealissa, New Yorkissa, Berliinissä, Roomassa, Teheranissa ja Jeddassa.[2]

Hiltunen teki 1970-luvulla teoksen Palmulehto Teheraniin, Iraniin, mutta osa teoksesta rikkoutui ja tummui vuosien kuluessa. Vuonna 2015 teos kunnostettiin puhdistamalla ja valmistamalla osittain uudet palmunlehvät ja paljastettiin sitten uudelleen. Kunnostuksen suoritti iranilainen kuvanveistäjä Ebrahim Eskandari Didrichsen-säätiön valvonnassa.[3]

Palkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eila Hiltunen sai Pro Finlandian 1966 ja professorin arvonimen 1973. Vuonna 2000 Hiltuselle myönnettiin Suomi-palkinto ja seuraavana vuonna Taiteen valtionpalkinto. Samana vuonna 2001 Didrichsenin taidemuseo järjesti Eila Hiltusen töiden retrospektiivisen näyttelyn.[4] Ulkomaisia tunnustuksia olivat Italian tasavallan komentajamerkki 1982, Pariisin kaupungin hopeamitali ja Jeddan kaupungin kultamitali 1980.[2]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 Eila Hiltunen avioitui leskeksi jääneen valokuvaajan Otso Pietisen kanssa, ja he saivat kaksi lasta. 1950-luvulla valmistui ateljeetalo Helsingin Munkkiniemeen. 1960-luvun lopulla perhe hankki toiseksi asunnokseen keskiaikaisen linnoitustornin Monticchiellon kylästä Italian Toscanasta.[5]

Hiltunen on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[6]

Kuvia teoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pietinen, Markku: Tulivuori ja marttyyri: Perhekuvassa Eila Hiltunen ja Otso Pietinen. Otava, 2012.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Allen, Ritva: Suomalaisia vaikuttajanaisia – kohti vuotta 2000. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22607-6.
  2. a b Uimonen, Anu: Eila Hiltunen (muistokirjoitus) Helsingin Sanomat. ei julkaisupäivää. Sanoma company. Viitattu 16.1.2012.
  3. Päivi Dahl: Eila Hiltusen Palmulehto kohoaa taas kultaisena teheranilaispuiston kukkulalla Yle Uutiset. 13.9.2015. Oy Yleisradio Ab. Viitattu 18.9.2015.
  4. Eila Hiltunen – Biography Viitattu 16.1.2012.
  5. Minna Hujanen: Äidin outo unelma. Seura, 6.9.2012, s. 38–43. Otavamedia Oy.
  6. Taiteilijainmäki V21A (pdf) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]