Riekonmarja
| Riekonmarja | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Ericales |
| Heimo: | Kanervakasvit Ericaceae |
| Suku: | Sianpuolukat Arctostaphylos |
| Laji: | alpina |
| Kaksiosainen nimi | |
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
Riekonmarja (Arctostaphylos alpina, syn. A. alpinus) eli tunturisianmarja on sianpuolukoihin (Arctostaphylos) kuuluva kesävihanta kasvi. Sen lehdet kuihtuvat talveksi[2] ja suojaavat sitä kuivumiselta.[3] Lehdet varisevat vasta seuraavana syksynä.lähde?
Riekonmarja kasvaa korkeintaan 50 senttimetrin pituiseksi. Lehdet ovat lievästi hammaslaitaiset. Kukat puhkeavat varhain keväällä[3] lumien sulettua. Kukan teriö on vihertävänvalkoinen[2] ja kellomainen. Marjat ovat raakoina vihreitä, sitten punaisia ja kypsinä mustia. Ne ovat lintujen tärkeää ravintoa.[2][3] Marjojen poiminta-aika on elokuun lopulta syyskuun loppuun. Niistä voidaan tehdä mehua ja sosetta. Riekonmarjan kromosomiluku on 2n=26.lähde? Ruska-aikana kasvin punaisiksi muuttuvat lehdet muodostavat huomattavan osan maaruskan väriloistosta.[2][3]
Riekonmarja on tunturikasvi. Suomessa sitä esiintyy yleisenä Lapissa.[2][3] Se kasvaa paikoin yleisenä kankailla, tunturimetsissä ja rämeillä. Lounaisimmassa Suomessa on ollut erillisesiintymä, joka on hävinnyt.lähde?
Riekonmarjaa tavataan koko pohjoisella pallonpuoliskolla, niin Euraasiassa kuin Kanadassa ja Alaskassakin. Muualla Yhdysvalloissa riekonmarjaa kasvaa vain koilliskolkassa Mainen ja New Hampshiren osavaltioissa.lähde?
Etelämpänä lajia esiintyy myös Alppien, Altain ja Pyreneiden vuoristoissa.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ ITIS
- ↑ a b c d e Eriksson, Kalervo: Lapin luonto, s. 110–111. Helsinki: Kirjayhtymä, 1972. ISBN 951-26-0057-9.
- ↑ a b c d e Laine, Lasse J.: Suomen luonto, s. 417. Helsinki: Otava, 2013. ISBN 978-951-1-26260-2.
- ↑ Anderberg, A & A-L: Den virtuella Floran (myös levinneisyyskartta) 2004-2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 23.6.2009. (ruotsiksi)