Räme

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen metsien kasvupaikkatyypit
lehtometsätyypit
kangasmetsätyypit
lehtomainen kangasmetsä
tuore kangasmetsä
kuivahko kangasmetsä
kuiva kangasmetsä
karukkokangasmetsä
Suomen suotyypit
suometsät: korpi, räme
avosuot: neva, letto
Suomen suoyhdistymätyypit
keidassuo
aapasuo
palsasuo

Räme on Suomessa kehitettyyn metsätyyppioppiin kuuluva kuivahko ja puustoinen suotyyppi, jonka valtapuu on mänty. Keidassoilla rämettä esiintyy suon laiteilla ja keskustan rämemättäillä eli kermeillä. Aapasoiden reunoilla on tavallisesti rämettä. Rämeet ovat pinta-alaltaan merkittävin suotyyppi Suomessa, noin 60 % kaikista soista on rämeitä. Niitä esiintyy kaikkialla, jopa kallioisilla meren saarilla.

Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rämettä eteläsuomalaisen keidassuon laiteella.

Rämeillä kasvaa valtapuuna harvakseltaan kitukasvuisia mäntyjä. Kenttäkerroksessa kasvaa runsaasti erilaisia varpuja, joita ovat esimerkiksi suopursu, variksenmarja, kanerva, vaivaiskoivu, suokukka, karpalo ja juolukka. Muita tyypillisiä kasveja ovat rahkasammalet, kihokki ja tupasvilla. Rämeiden turvekerros on melko paksu, joten kasvit saavat yleensä vain vähän kivennäispitoista pohjavettä.

Rämeiden kasvupaikkatyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rämeet luokitellaan kangasrämeisiiin, isovarpuisiin rämeisiin, korpirämeisiin, sararämeisiin, tupasvillarämeisiin, lettorämeisiiin ja rahkarämeisiin.

Kangasräme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangasrämeet ovat yleensä karujen mustikka-, puolukka- ja kanervametsien soistumia, melko ohutturpeisia ja muuttuvat usein lopulta toiseksi rämetyypiksi. Mänty on kangasrämeen yleisin puu. Kenttäkerros muodostuu rämevarvuista eikä ruohoja juuri ole, mutta sen sijaan esiintyy pallosaraa. Kangasrämeisiin liitetäänkin usein pallosararämeet. Myös rahkasammalta ja kangasmetsän sammalia kasvaa kangasrämeellä.

Isovarpuinen räme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisin rämetyyppi on isovarpuinen räme. Siellä kasvaa kitukasvuista mäntyä, turvekerros on paksu ja varvut ovat kenttäkerroksen pääasiallisia kasveja: lännessä mm. juolukka, suopursu, vaivaiskoivu, variksenmarja ja kanerva, idässä myös vaivero. Vallitsevan varpulajin perusteella voidaankin erottaa vaivaiskoivu-, juolukka-, suopursu ja kanervarämeet. Pallosara ja tupasvilla kasvavat varpujen joukossa, mätäspaikoilla lisäksi monesti suomuurain.

Rahkaräme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karuimpia rämeitä ovat rahkarämeet, joiden paksu rahkaturvekerros estää kasvillisuutta saamasta pohjavettä. Koivu ja kuusi eivät samasta syystä menesty rahkarämeellä, mäntykin on hyvin kitukasvuista. Ainoa tärkeä ruoho on suomuurain, tupasvillaa voi myös esiintyä runsaasti. Rahkarämeen näkyviä merkkejä ovat mättäiköt ja niiden välissä olevat kosteat sammalikot.

Korpiräme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korpiräme on kuivahko ja havupuuvaltainen. Kuusi voi kasvaa siellä hyvin. Varpuja kasvaa enemmän kuin korvessa. Korpirämeitä on varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tupasvillaräme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tupasvillarämeillä kasvaa nimen mukaisesti tupasvillaa mättäikköjen väleissä. Mättäikössä on kitukasvuisia mäntyjä sekä isoja varpuja. Monet tupasvillarämeet ovatkin isovarpuisten rämeiden vieressä, kun taas mättäättömät ja märemmät tupasvillarämeet muistuttavat nevoja.

Neva- eli sararäme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nevarämeet ovat nevojen ja rämeiden välimuoto, joilla voi kasvaa koivuakin. Rämemättäikköjen väleissä on yleensä märkiä nevatyyppisiä alueita. Saroista tyypillisiä kasveja ovat pallosara ja jouhisara. Ruohoista nevarämeellä saattavat kasvaa ravinteisuuden mukaan raate, kurjenjalka ja järvikorte, myös sellaiset vaateliaat sarat kuin äimäsara.

Lettoräme[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lettorämeet ovat runsasravinteisia mutta eivät happamia ja siksi niillä kasvaa vaateliaita ruohoja ja heiniä kuten mähkä, karhunruoho ja leveälehtivilla. Sekä rahkasammalia että aitosammalia esiintyy runsaasti. Puusto on mäntyjä, mättäikköjen välit nevaa. Pinnanmuodoiltaan lettoräme ja nevaräme ovat samankaltaisia. Lettorämeitä on erityisesti Pohjois-Suomen kalkkipitoisilla alueilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, ss. 26-28.
Tämä biologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.