Kalkkimaannos

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rapautuvaa kalkkikalliota Sussexissa, Englannissa.

Kalkkimaannos on maannos, jossa on keskimääräistä enemmän kalkkia. Monesti kalkki irtoaa alla olevasta rapautuvasta kalliosta, saapuu veden kuljettamana tai kulkee pölynä tuulen mukana kauempaa. Yleensä kalkki parantaa maaperää neutraloimalla sitä ja edistämällä monien kalkinsuosija- ja kalkinvaatijakasvien kasvua. Niinpä kalkkimaaperä on monesti neutraali ja ravinteikas. Toisaalta taas runsaskalkkisilla alueilla kalkki saattaa olla ongelma kalkkia vieroksuville kasveille. Kalkkimaa saattaa olla myös altis kuivumiselle. Suomen kallioperä koostuu suureksi osaksi niukkaravinteista kivistä ja suuri sademäärä hapattaa maaperää laajalti. Tällöin maa on monesti kalkki- ja ravinneköyhää.

Ravinteiset kivilajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koepalsta jossa testataan kasvien kasvua, oikealla puolella on kalkkipitoista maata.

Ravinteiset kivilajit sisältävät kasvien kasvua auttavia kivennäisaineita. Kalkkikiven lisäksi runsasravinteisia kivilajeja ovat yleisesti ottaen karboniitit, ultraemäksiset kivet, emäksiset vulkaniitit, amfiboliitit, gabrot ja diabaasit[1]. Esimerkiksi otiitti-niminen mineraali edistää kasvien kasvua. Kasvien kasvua edistävät kalkkikivet, dolomiitti, diabaasi, nefeliinisyeniitti[1]. Myös fylliitti, dioriitti, gabro, amfiboliitti, uraliittiporfyriitti ja vulkaniitti sekä ultraemäksiset duniitti, peridotiitti, serpentiini, kloriittiliuske, talkkiliuske ja vuolukivi[1]. Suomessa kalkkikiveä on vain tuhannesosa kallioperän alasta ja emäksisiä kiviä vain 8,2 %:ssa[1]. Esimerkiksi Kuopion seudun lehdot ja letot ovat kalkkimaan synnyttämiä[1]. Somerniemellä Hämeessä taas lehtoisuutta aikaansaavat amfiboliitti ja dioriitti.[2] Ravinteisen maan vyöhykkeet ovat Suomessa toimineet vaateliaiden kasvien leviämisreitteinä pohjoiseen. Monet kasvilajit ovat pohjoisrajoillaan kalkista riippuvaisia[3]. Skandinaviassa kalkkikiveä löytyy Skandeilta, ja muualla maailmassa kalkkikiveä on enemmän pohjoisella kuin eteläisellä pallonpuoliskolla, muun muassa Euroopassa, Itä-Siperiassa, Taimyrin niemimaan vuorilla, Alaskassa ja Kanadassa esimerkiksi Victoriansaarella[4].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Reinikainen, Antti & Mäkipää, Raisa & Vanha-Majamaa, Ilkka & Hotanen, Juha-Pekka (toimittaneet): Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1963-7.
  • Skytte Christiansen, Mogens & Krusenstjerna, Edvard von & Waern, Mats: Itiökasvit värikuvina. Suomentanut Ranta, Pertti. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-08030-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Reinikainen et al. 2000. s. 39.
  2. Ritala, Hilkka & Toivonen, Tauno: Somerniemen pitäjän kasvisto. Archivum Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae 'Vanamo', 1955, 10. vsk, nro 2, s. 98. Helsinki: Suomalainen eläin- ja kasvitieteellinen seura Vanamo.
  3. Skytte Christiansen & Krusenstjerna s. 322
  4. Tieteen Kuvalehti, 5/2011, Maaliskuu 2011, s. 22.