Punkaharju (harju)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punkaharjun harjutietä

Punkaharju on harju Savonlinnassa entisen Punkaharjun kunnan alueella Etelä-Savon maakunnassa. Se erottaa toisistaan Saimaan Pihlajaveden ja Puruveden. Punkaharju kuuluu Suomen kansallismaisemiin ja valtakunnallisesti arvokkaisiin maisema-alueisiin. Alue on Metsähallituksen hallinnoimaa luonnonsuojelualuetta ja kuuluu myös Natura 2000 -alueisiin. Suojelualueen pinta-ala on 6,5 km².[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punkaharju on syntynyt viimeisen jääkauden mannerjäätikön vetäytymissuunnan suuntaisesti ja on ollut jo varhain eränkävijöiden kulkureittinä. Ensimmäinen maantie harjulle rakennettiin 1700-luvulla, ja sen kautta kulki yhteys Savonlinnasta Viipuriin. Tietä pidettiin varsin vaarallisena, koska se kulki paikoitellen jyrkkärinteisen harjun laella. Keisari Aleksanteri I antoi jo vuonna 1803 määräyksen säästää harjumetsät puunkaadolta ja kaskeamiselta. Yksi syy määräykseen saattoi olla se, että tiheään kasvavat männyt suojasivat tieltä suistumista vastaan.[2]

Punkaharjusta tuli 1800-luvun alussa suosittu matkailu- ja nähtävyyskohde ja sinne perustettiin kruununpuisto 1843. Alueelle rakennettiin 1845 Ernst Lohrmannin suunnittelema metsänvartijan asumus, joka toimi myös matkailijoiden majoitustilana. Punkaharjun Valtionhotellina tunnettua sveitsiläistyylistä tornillista puurakennusta on laajennettu useaan otteeseen. Onni Tarjanteen suunnitelman mukaan valmistunut Punkaharjun kuntoutuskeskuksen päärakennus rakennettiin 1900-luvun alussa. Nykyisin Punkaharjun kuntoutuskeskukseen kuuluva entinen Hotelli Finlandia on rakennettu 1914 Ivar ja Valter Thomén suunnitelmien mukaan. Luston rautatieasema on vuonna 1908 valmistunut arkkitehtuuriltaan kansallisromanttinen rautatierakennus. Vuonna 1994 avattu metsämuseo Lusto edustaa alueen uusinta kulttuurikerrostumaa.[3]

Punkaharjulla on säilynyt venäläisten kaivamia maavarustuksia 1700-luvun lopulta ja ennen Suomen sotaa. Harjulla on myös Salpalinjan rakennelmia, joista valtaosa on täytetty ja siivottu pois toisen maailmansodan jälkeen. Kuikonniemessä sijaitseva juoksuhauta ja korsu on entisöity.[3]

Harjulla kulkeva tie (yhdystie 4792, entinen valtatie 14) sai päällysteen 1950-luvulla. Vuonna 1976 valmistui ohikulkutie (nykyinen valtatie 14) Laukansaaren kautta, joka ohjaa osan liikenteestä pois harjulta. Alkuperäistä päällystämätöntä harjutietä on säilynyt Valtionhotellin eteläpuolella.[2] Suomen ensimmäinen yleiskaava, joka vahvistettiin 15. syyskuuta 1977, kattoi Punkaharjun harju-alueen.[4]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punkaharju on noin seitsemän kilometrin pituinen kapea harjujakso, joka paikoitellen jakaantuu useammaksi selännejonoksi. Harjun korkein kohta on 25 metriä Saimaan pinnan yläpuolella ja sitä kutsutaan Runebergin kummuksi. Punkaharjulla on kymmeniä erikokoisia suppia, jotka ovat syntyneet jäätiköstä irronneiden veden kuljettamien jäälohkareiden hautautuessa ja sulaessa, jolloin pintamaa on vajonnut. Takaharjun Ankkalampi on syntynyt veden täyttämään suppaan. Jääkauden jättämiä merkkejä ovat myös rantakallioiden uurteet ja siirtolohkareet. Alueen muinaisrannat osoittavat vedenpinnan korkeusvaihteluja jääkauden jälkeen.[2]

Punkaharjun luonnonarvoja on hoidettu maisemanäkökohdat huomioiden. Suojelualueen maa-alueista suurin osa on harjumetsää. Kokonharjun aarnimetsä luonnonsuojelualueen pohjoisosassa on alueen luonnontilaisinta osaa, jossa ei tehdä hoitotoimia.[3][2][1] Kasvillisuus on pääosin puolukka- ja puolukka-lillukkatyypin kangasmetsiä. Reheviä lehtoja esiintyy pienialaisesti rannoilla ja suppien pohjalla. Suojelualueen järvet ovat niukkaravinteisia ja kirkasvetisiä.[5]

Kuvia harjualueelta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Punkaharjun luonnonsuojelualue www.luontoon.fi. Viitattu 13.9.2010.
  2. a b c d Punkaharjun historia www.luontoon.fi. Viitattu 13.9.2010.
  3. a b c Punkaharju (harju) Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  4. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1979, s. 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  5. Punkaharjun Natura-alue www.ymparisto.fi. Viitattu 13.9.2010.