Reunamuodostuma

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kolmannen Salpausselän vanhoja reunamuodostumaa Somerolla.
Päätemoreeneja Baffininsaarella Kanadassa.
Jäätikön mukanaan kuljettaman kivikuorman esiintuleminen jäärikön reunalla. Kuva on Sólheimajökullilta Islannista.

Reunamuodostuma eli reunamoreenimuodostuma on sekä reunamoreeneja että jäätikköjokimuodostumien lajittunutta maa-ainesta sisältävä maaston kohomuoto. Suomessa tärkeimpiä reunamuodostumia ovat Salpausselät, jotka syntyivät nuoremmalla Dryas-kaudella. Niissä reunamuodostuma sisältyy mannerjäätikön virtaussuuntaan nähden poikittaiseen muodostumajaksoon, joka voi olla Ensimmäisen ja Toisen Salpausselän tapauksessa jopa 600 kilometriä [1] pitkä. Suomessa reunamuodostumat ovat maisemallisesti komeita maaston kohomuotoja, jotka näkyvät kauaksi erityisesti viljellyillä seuduilla.[2][3][4][5]

Reunamuodostuman kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisten ja nykyisten jäätiköiden sisään tunkeutuu eri mekanismeilla kiveä, soraa ja moreeniksi luokiteltavaa maa-ainesta. Kun jäätikkö sulaa, vapautuu sisäinen moreeniaines jäätikön reunan eteen liukumoreenina. Jäätikön etenemisvaiheessa voi reunan edessä oleva moreeni tulla jäätikön eteenpäin työntämäksi. Tällöin jäätikkö puskee edellään pohjamoreenin pinnasta kuorimaansa pintakerrosta, josta kertyy näkyvä puskumoreeni. Puskumoreenin joukkoon voi joutua myös jäätikön eteen aikaisemmin jäänyttä liukumoreenia tai muuta pintamoreenia.[5][6][7][8]

On ollut tavallista, että jääkauden loppuvaiheessa jäätikön reuna joko etenee jäätikön virratessa maanpintaa pitkin eteenpäin tai reuna perääntyy jäätikön sulaessa voimakkaasti. Jäätikkö virtaa samanaikaisesti kun se sulaa. Sulamisen aiheuttama reunan perääntyminen ja jäätikön eteenpäin virtuksen aiheuttama reunan eteneminen ovat ne vastakkaiset mekanismit, joiden suhde määrittää reunan suhteellisen liikkeen. Reunamuodostumat ovat syntyneet reuna pysyttyä lähes paikoillaan kymmeniä tai satoja vuosia. Sinä aikana jäätikön virtauksien kuljettaman kiviaineksen sisäisen kuorman määrä riittää muodostamaan suuriakin reunamoreeneja tai reunamuodostumia. Esimerkiksi Salpausselkien tapauksissa reunan pysytteli paikoillaan noin 100–200 vuotta, jonka aikana niihin kasautui runsaasti maa-ainesta.[5][6][7][8]

Jäätikön sulaminen vapauttaa vettä, joka virtaa jäätikköä alas kohti reunaa. Paksunkin mannerjäätikön jää voi rakoilla ja halkeilla, jolloin vesi tunkeutuu jäätä raskaampana jäätikön pohjalle ja jatkaa virtaamista maaperän ja jäätikön välissä. Sinne muodostuu jäätikköjokitunneleita, jonne vesi tuo mukanaan moreenia. Veden virratessa moreenin jakeet erottuvat ja lajittuvat. Suuret kivet jäävät jäätikkötunnelin pohjalle, kun taas sora, hiekka ja savi jatkavat veden mukana matkaansa. Vesi saavuttaa lopulta jäätikön reunan ja purkautuu sisältämänsä maa-aineksen kanssa sen reunan eteen. Jos vesi purkautuu kuivalle maalle, leviää vesi laajalle alueelle, johon maa-aines laskeutuu. Purkautuva vesi lajittelee maa-aineksia niiden raekoon mukaiseen järjestykseen niin, että sora kulkeutuu lyhimmän matkan, hiekka sitä pidemmälle ja savi jatkaa matkaansa hyvinkin pitkälle. Jos vesi purkautuu syvään veteen, laskeutuu maa-aines jäätikköjoen suuaukon eteen poikittaiseksi valliksi. Vesi vallin takana on suojassa virtauksilta, joten kiviaines nousee vallin yli ja laskeutuu siellä pohjalle. Näin kasvaa jäätikkötunnelin eteen pääteharju, joka kasvaa korkeutta.[5][9][10]

Kun pääteharju lopuksi on saavuttanut vedenpinnan tason, jatkuu sen kasvu sillä erolla, että vesi virtaa harjun yli vedenpinnan korkeudella ennen vajoamista takarinnettä alas. Pinnalle muodostunutta osaa kutsutaan suistoksi tai deltaksi. Pitkäikäinen suisto voi lopulta kerrostua hieman vedenpinnan yläpuolelle. Tätä pintakerrosta kutsutaan sanduriksi ja koko poikittaisharjumuodostumaa sandurisuistoksi tai sandurideltaksi. Aikaa myöten sandurisuisto voi kasvaa useiden neliökilometrien suuruiseksi. Jos vesistön vedenpinta maankohoamisen takia alenee, kohoaa sanduri vedenpinnan yläpuolelle ja sen pinnalle voi muodostua palmikkojoen uomia ja saaria. Jotkin palmikkouomat ovat kehittyneet metrien syvyisiksi. Toisaalta, jos vedenpinta nousee, kertyy sandurisuiston pintaan uutta materiaalia, jolloin aiempi tilanne toistuu.[9][10]

Jäätikön reuna voi samaan aikaan perääntyä tai edetä. Jos se perääntyy, kasaa jäätikköjoki maa-ainesta reunamuodostuman eteen syntyneeseen rakoon, kunnes se mahdollisesti täyttyy. Jos se etenee, puskee jäätikkö maa-ainesta edellään ja reuna voi jopa nousta reunamuodostuman päälle. Tiedetään myös tapauksia, jossa jäätikön reuna on edennyt ja perääntynyt toistuvasti (oskillointi). Tästä on jäänyt reunamuodostumaan merkiksi kerrostuneita, myllertyneitä ja kohonneita muotoja. Esimerkiksi moreenikerrostumia ja lajittuneita kerrostumia ovat toistensa lomassa päällekkäin.[9][10]

Reunamuodostuman kehitys päättyy, jos jäätikön reuna vetäytyy pysyvästi riittävän kauaksi muodostumasta. Vetäytyvän reunan eteen voi kuitenkin kertyä jäätikköjoen edelleen tuomaa maa-ainesta. Se muodostaa usein harjumaisen muodostuman, joka on reunamuodostumassa kiinni. Tällaisia muodostumia kutsutaan syöttöharjuiksi tai pitkittäisharjuiksi, sillä niiden tuoma maa-aines on ollut rakentamassa reunamuodostumaa. Jäätikköjoki tuo myös savea, joka laskeutuu rauhallisessa vedessä pohjamoreenin, harjujen ja reunamuodostuman päälle. Jos saviainesta kertyy paljon, voivat osa reunamuodostumasta tai pitkittäisharjusta peittyä niiden alle kokonaankin.[9][10]

Reunamuodostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoja reunamuodostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veiksel-jääkausi, joka on viimeinen Eurooppaa koetellut jääkausi, voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: Varhais-Veiksel, Keski-Veiksel ja Myöhäis-Veiksel. Eri aikoina Fennoskandian mannerjäätikkö oli eri kokoinen ja Suomen alueet olivat välillä jäästä vapaat. Noin 25 000 vuotta sitten alkoi viimeinen kylmeneminen, jonka jäätikkö tunnetaan Suomessa nimellä Mannerjäätikkö. Jäätikkö ulottui kylmimmässä vaiheessaan eli 20 000–18 000 vuotta sitten Saksassa Hampuriin, Puolaan, Liettuaan ja Venäjällä Moskovan seudulle. Sitten ilmasto lämpeni, jolloin jäätikön reuna perääntyi laidoiltaan ja sen alta vapautui paljasta maata. Ilmaston lämpeneminen ei kuitenkaan ollut tasaista, vaan 3 000 vuoden ajan reuna vuoroin eteni ja vuoroin perääntyi. Näistä tapahtumista jäi maastoon edelleen näkyviä reunamuodostumia. Niitä löytyy Saksasta, Puolasta, Ruotsista, Tanskasta, Virosta, Latviasta, Liettuasta ja kauempaa Venäjältä.[11][12]

Samanlaisia laajoja reunamuodostumia tunnetaan Pohjois-Amerikasta Suurten järvien ympäristöstä ja mantereen itärannikolta Uuden-Englannin alueelta. Esimerkiksi Manhattanin eteläosa ja Long Island ovat reunamuodostumia.[11]

Nuoremman Dryas-kauden reunamuodostumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerjäätikön reuna perääntyi Suomenlahden yli noin 13 000 vuotta sitten. Ilmaston suotuisa kehitys katkesi äkilliseen Nuorempi Dryas-kauteen, joka oli noin 1 000 vuotta kestänyt ilmaston kylmyysjakso. Se tapahtui noin 12 600–11 500 ja tänä aikana muodostuivat maastossa selvästi erottuvia reunamuodostumajaksoja, joista kuuluisimmat ovat Salpausselät. Salpausselkien ikäiset reunamuodostumat kiertävät Fennoskandian mannerjäätikön reuna-alueita Norjassa ja Ruotsissa sekä Venäjän Karjalassa ja Kuolassa. Samanikäiseksi on ajoitettu myös Skotlannissa niin kutsutun Loch Lomond-stadiaalin reunamuodostumat.[13][11][10][14][15]

Ensimmäinen Salpausselkä ajoitetaan 12 250–12 050 vuotta vanhaksi. Se on 600 kilometriä pitkä reunamuodostumajakso, joka ei kuitenkaan ole yhtenäinen muodostuma, mutta joka vaihtelevan suuruisena erottuu maastossa helposti eri puolilla Etelä-Suomea. Sen muodostumiseen kului aikaa noin 200 vuotta. Mannerjäätikkö oli tuolloin jakautuneena pienempiin jäätikkökielekkeisiin, joiden reunan kulku erottuu kartoissa reunamuodostumien kaarevina muotoina. Ensimmäinen Salpausselkä muodostui lännessä Itämeren virtauskielekkeen eteen ja sekä etelässä että kaakossa se kerrostui Järvi-Suomen virtauskielekkeen eteen. Idässä sen kanssa samanaikainen reunamuodostuma oli Järvi-Suomen virtauskielekkeen eteen kerrostunut Tuupovaaran reunamuodostuma.[3][10][14]

Toinen Salpausselkä ajoitetaan 11 790–11 590 vuotta vanhaksi. Se on yhtä pitkä kuin Ensimmäinen Salpausselkä. Se syntyi 15–25 kilometrin päähän Ensimmäisestä Salpausselästä, ja se seuraa sitä koko matkallaan lännestä itään. Myös se syntyi Itämeren- ja Järvi-Suomen kielekkeen eteen ja sen muodostuminen kesti noin 200 vuotta. Samanaikainen reunamuodostuma Toisen Salpausselän kanssa on Pohjois-Karjalan kielekkeen eteen muodostunut Koitereen reunamuodostuma.[3][10][14]

Kolmas Salpausselkä ajoitetaan 11 400–11 300 vuotta vanhaksi. Sen syntyminen kesti noin 100 vuotta ja se onkin heikommin muodostunut kuin kaksi edellistä Salpausselkää. Se syntyi Itämeren kielekkeen eteen ja on samanikäinen kuin Pohjois-Karjalan kielekkeen eteen syntynyt Pielisjärven reunamuodostuma.[3][10][14]

Venäjän puolelle jääviä reunamuodostumia on vähintään viisi. Koitereen reunamuodostumalle samanaikaista jatketta kutsutaan Rukajärven reunamuodostumaksi. Tämä on kuitenkin osoittautunut kaksiosaiseksi muodostumaksi. Sen läntinen ja itäinen osa muodostuivat hieman eri aikaan. Rukajärven läntinen reunamuodostuma kerrostui 11 700–11 600 vuotta sitten Pohjois-Karjalan virtauskielekkeen eteen, kun taas sen itäinen reunamuodostuma kerrostui 12 500–12 300 vuotta sitten Kuusamon–Vienanmeren virtauskielekkeen eteen. Pielisjärven reunamuodostuman samanaikaista jatketta kutsutaan Kalevalan reunamuodostumaksi. Se kerrostui 11 400–11 300 vuotta sitten Pohjois-Karjalan virtauskielekkeen eteen. Kalevalan muodostumaa pohjoisempana sijaitsee Pääjärven reunamuodostuma, joka kerrostui Kuusamon–Vienanmeren virtauskielekkeen eteen 11 000 vuotta sitten. Sen katsotaan muodostuneen samaan aikaan Toisen Salpausselkän kanssa ja Kalvevalan reunamuodostuma olisi taas Kolmannen Salpausselän ikäinen. Kuusamon–Vienanmeren ja Pohjois-Karjalan virtauskielekkeen eteen patoutui jäätikköjärviä, joiden peittämä pinta-ala vaihteli tilanteiden mukaan. Jäätikköjärvien vedenpinnan korkeudet on selvitetty reunatasanteiden korkeuksista. Suurin jäätikköjärvi tyhjeni 12 050 vuotta sitten Vienanmereen, kun Kuolan niemimaan jäätikön reuna vetäytyi pois jäätikköjärven Vienankurkussa sijainneelta laskukynnykseltä. Jäätikköjärven vedenpinta aleni 200 vuodessa 50–60 metriä ja Vienanmeri on tämän jälkeen ollut pysyvästi yhteydessä Barentsinmereen. Kuolan niemimaan eteläosassa sijaitsee vielä niin kutsuttu Keivan reunamuodostuma.[16][17]

Keski-Ruotsin reunamuodostumat edustavat Nuoremman Dryas-kauden muodostamia reunamoreeneja. Ne sijaitsevat maastossa likimain itä-länsi- suuntaisina ja ne muodostuivat pohjoisesta etelään päin virtaavan Keski-Ruotsin virtauskielekkeen eteen. Niiden keskinäinen suhde Salpausselkiin ei ole aivan selvä, joten niiden keskinäinen ajallinen asema on vielä selvityksen alla. Syy tulkintaongelmiin ovat muodostumien ohuus ja katkonaisuus. Mannerjäätikön reuna seurasi Ruotsissa linjaa, joka alkoi Oslonvuonosta, ylitti Vänernin ja Vätternin niiden keskiosasta, ja seurasi Södertörnissä Ruotsin Itämeren rannikkoa. Muodostumat ovat selväpiirteiset itäosissa, mutta länsiosissa niitä on vaikea löytää varmasti.[18]

Norjassa laajimman jäätikön reunan ja Nuoremman Dryas-kauden reunan välimatka on ollut Suomea lyhyempi. Jäätikön reuna mureni Pohjanmerellä aina rikki eikä se edennyt siksi kovin pitkälle. Nuoremman Dryas-kauden reunamuodostumia ovat Etelä-Norjan Raet eli Ra-moreenit Østlandetissa. Niissä alavalle alueelle virrannut jäätikkökieleke muodosti Oslonvuonon ympäristöön reunamoreenien parven. Saman aikakauden reunamuodostumia tai reunamoreeneja esiintyy Norjan rannikolla lukuisilla muillakin paikoilla. Ne ovat Salpausselkiin verrattuna ohuita muodostumia, joiden ajallinen sitominen toisiinsa riippuu sandurisuistojen korkeuseroista. Muodostumia ovat esimerkiksi Herdla (Hordaland), Tautra (Trøndelag), Tromsø-Lyngen-moreenit ja hovedtrinnet sekä Tenojoenlaakson moreenit (Pohjois-Norja).[19][14]

Myöhäisemmät reunamuodostumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salpausselkien muodostumisen jälkeen mannerjäätikön reuna alkoi 11 350 vuotta sitten vetäytyä Etelä- ja Kaakkois-Suomesta kohti luodetta (Keuruun degalsiaatio). Ilmaston vaihtelu kylmien ja lämpimien vaiheiden välillä aiheutti taas tilanteen, jossa jäätikön reuna eteni takaisinpäin Jyväskylään saakka (niin sanottu Jyväskylän eteneminen). Näsijärven–Jyväskylän virtauskielekkeen eteen muodostui länsirannikolta Jyväskylään ulottuva 250 kilometriä pitkä reunamuodostuma. Tämä Sisä-Suomen reunamuodostuma ajoitetaan 11 000–10 900 vuotta vanhaksi.[3][1][14][10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mäkinen, Kalevi & Palmu, Jukka-Pekka & Teeriaho, Jari & Rönty, Hannu & Rauhaniemi, Tom & Jarva, Jaana: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat. Suomen ympäristö 14/2007, 120 sivua. Helsinki: Ympäristöministeriö, 2007. ISBN 978-952-11-2662-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 30.11.2020).
  • Andersen, S. & Pedersen, S.S. (toimittajat): Israndslinier i Norden. Nordic Council of Ministers, 1998. ISSN: 0908-6692. ISBN 978-92-893-0255-5. Google-Books-linkki (viitattu 26.7.2021). (ruotsiksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Salonen, Veli-Pekka & Selanen, Olavi: Israndslinier i Norden – Isavsmältning och israndlinjer i Finland, 1998, s.83–96 (ruotsiksi), (suomeksi)
  2. Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 7–10
  3. a b c d e Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 28 (karttakuva)
  4. Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 47–49
  5. a b c d Karhima, Atte & Raukas, Anto & Linna, Ari: Jäätikön jäljillä Suomessa ja Virossa (PDF) (s. 11–18) 2007. Tallinna: MTÜ GEOGuide Baltoscandia. Viitattu 25.7.2021.
  6. a b Moreenimuodostumat Geologian tutkimuskeskus – GTK. Viitattu 25.7.2021.
  7. a b Moreenikerrostumat – Ablaatio- eli pintamoreeni Geologian tutkimuskeskus – GTK. Viitattu 25.7.2021.
  8. a b Glasiaaligeologia II (Luku 3. Jäätikön kerrostamat sedimentit, Luku 4. Jäätikön kerrostamat maaperämuodot) cc.oulu.fi. Viitattu 26.10.2019.
  9. a b c d Jäätikköjokimuodostumat – Reunamuodostumat Geologian tutkimuskeskus – GTK. Viitattu 25.7.2021.
  10. a b c d e f g h i Rainio, Heikki: ”13. Mahtavat Salpausselät (kuvaus)”, Jääkaudet, s. 87–101. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  11. a b c Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 78–79
  12. Rainio, Heikki: ”9. Kvartäärikausi ja jääkaudet”, Jääkaudet, s. 57. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  13. Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 24 (karttakuva)
  14. a b c d e f Rainio, Heikki & Johansson, Peter: ”12. Jäätikkö sulaa”, Jääkaudet, s. 75–80. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  15. Andersen, S. & Pedersen, S.S.: Israndslinier i Norden, 1998, (yhteenveto suomeksi) s.16–18 (ruotsiksi)
  16. Mäkinen, Kalevi & al.: Valtakunnallisesti arvokkaat moreenimuodostumat, 2007, s. 34–35
  17. Putkinen, Niko: Late Weichselian deglaciation chronology and palaeoenvironments in northern Karelia, NW Russia (PDF) (väitöskirja geologiassa) 2011. Espoo: Geologian tutkimuskeskus. Viitattu 7.8.2021. (englanniksi)
  18. Lundqvist, Jan & Vilborg, Lennart: Israndslinier i Norden – Isavsmältning och israndlinjer i Sverige, 1998, s.61–81 (ruotsiksi)
  19. Erikstad, Lars: Israndslinier i Norden – Isavsmältning och israndlinjer i Norge, 1998, s.97–108 (norjaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]