Jalot lehtipuut

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jalot lehtipuut (ruots. ädellövträd) on lähinnä Pohjoismaissa (lukuun ottamatta Tanskaa) ja Pohjois-Baltiassa käytetty yhteisnimitys muutamille lehtipuulajeille, jotka Keski-Euroopan lehtimetsävyöhykkeellä ovat varsin yleisiä, mutta joita Pohjois-Euroopassa tavataan luonnonvaraisina vain harvinaisina parhailla kasvupaikoilla, varsinkin lehdoissa. Jalot lehtipuut muistuttavat toisiaan useilta tärkeiltä metsänhoidollisilta ja ekologisilta ominaisuuksiltaan. Kasvitieteellisesti ne eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan kuuluvat lähes kaikki eri kasviheimoihin.

Lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa jaloiksi lehtipuiksi lasketaan seitsemän puulajia, joista euroopanpähkinäpensas kasvaa pensasmaisesti, mutta puun mittoihin. Nämä seitsemän lajia ovat:

Etelä-Ruotsissa ja Norjassa kasvavat näiden ohella myös muun muassa euroopanpyökki (Fagus sylvatica), valkopyökki (Carpinus betulus) ja talvitammi (Quercus petraea), jotka siellä luetaan myös jaloihin lehtipuihin kuuluviksi.

Jaloista lehtipuista pohjoisimmaksi on levinnyt metsälehmus.
Suomen laajimmat tammimetsät ovat Ruissalon saarella Turussa, jossa on myös muita iäkkäitä jalopuumetsiä.

Levinneisyys Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaloista lehtipuista pohjoisimmaksi on levinnyt metsälehmus. Suomessa sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee maan poikki suunnilleen Vaasasta Nurmekseen. Levinneisyysalueensa pohjoisosassa se ei kuitenkaan juuri koskaan tuota siemeniä. Noin 5 000 vuotta sitten Suomen ilmasto oli nykyistä lämpimämpi, ja silloin laji levisi pohjoisemmaksi kuin missä se nykyisin siementää, minkä jälkeen se on vuosituhansien ajan lisääntynyt etupäässä vain juurivesoista. Metsälehmus oli joskus paljon nykyistä yleisempi, mutta niitä on kaadettu runsaasti lehmuksesta saatavan niinen takia. Nykyiset lehmusesiintymät kasvavatkin monesti esimerkiksi harjuilla, joilla kasvavat yksilöt eivät kelvanneet niinen valmistukseen mutkaisen kasvutavan vuoksi.

Vaahteran pohjoisraja kulkee suunnilleen linjalla PoriTampereMikkeliLappeenranta, mutta jokseenkin yleisenä luonnonvaraisena puuna se kasvaa kuitenkin vain Lounais-Suomessa ja Hämeen lehtokeskuksen alueella. Vaahtera viihtyy kaikenlaisilla rehevillä lehtomailla, lehtomaiset kankaat mukaan lukien. Se sietää kohtalaisesti varjostusta ja saattaa kasvaa alispuuna esimerkiksi kuusivaltaisilla rehvillä kankailla. Vaahtera on levinnyt Etelä-Suomessa monin paikoin pihoista taajamien ja kaupunkien metsiin.

Jalavamme, vuorijalava ja kynäjalava, ovat varsinaisia muinaismuistoja 5 000 vuotta sitten vallinneelta lämpimämmältä ajalta. Jo Baltiassa jalavat ovat Suomea huomattavasti yleisempiä. Kynäjalavaa kasvaa edelleen Kokemäenjoen vesistön rannoilla ja Lohjanjärven rantalehdoissa harvinaisena. Vuorijalava on lähes yhtä harvinainen kuin kynäjalavakin, mutta sen mieluisimmat kasvupaikat ovat rantojen sijaan kallioiden aluset ja puronnotkot. Vuorijalavaa tavataan Etelä-Suomesta Pohjois-Karjalaan asti äärimmäisen harvinaisina esiintyminä. Kumpikin laji on kalkinsuosijoita, ja käytännössä kaikki sen luontaiset esiintymät sijaitsevat kalkkikivipitoisilla aluiella.

Tammen pohjoisraja kulkee Raumalta Salon seudulle, Salon seudulta Lohjanjärvelle ja Lohjanjärveltä Porvooseen. Tammen pohjoisrajaa pidetään yleensä myös boreaalisen havumetsävyöhykkeen (taiga) ja hemiboreaalisen havu- ja lehtimetsiä sekoittavan sekametsävyöhykkeen pohjoisrajana. Tammi on pyökin ohella yksi lauhkean lehtimetsävyöhykkeen pääpuulajeista, samalla tapaa kuin havumetsävyöhykkeellä pääpuulajit ovat kuusi, mänty ja koivu. Tammi on pohjoisrajansa suhteen hyvin ehdoton, kuten kuusi pohjoisrajoillaan Lapissa. Kummankin, sekä kuusen että tammen, esiintymiä löytyy yleisesti heti niiden pohjoisrajojen eteläpuolella. Paikoin tammi muodostaa Suomessa oikeita metsiäkin, toisin kuin muut jalot lehtipuut. Laajin suomalainen tammimetsä sijaitsee Turun Ruissalossa.

Euroopanpähkinäpensas on lounaissaaristossa sekä aivan lounais- ja etelärannikollamme melko yleinen näky lehdoissa ja rehevissä kangasmetsissä. Se on lounaisrannikollamme sen verran yleinen pensas, tai pieni puu, että sen jokakeväinen kukinta aiheuttaa oireita osalle siitepölyallergioista kärsiville. Etelä-Suomen sisämaassa pähkinäpensas esiintyy vain paikoittaisesti. Runsaampi esiintymäalue sisämaassa sijaitsee Hämeenlinnan seudulla, Hämeen lehtokeskuksessa. Pohjoisraja kulkee akselilla Pori-Tampere-Mikkeli, joskin pohjoisin yksittäinen luonnossa kasvava pähkinäpensas löytyy Jyväskylästä, Päijänteen rannalta.

Saarni on suomalaisista luonnonvaraisista puulajeista vaativin. Menestyäkseen Suomen luonnossa se vaatii avaran kasvupaikan, multavan maan ja liikkuvaa pohjavettä. Tyypillisesti sitä tavataan lähteiköissä ja tervaleppäkorvissa sekapuuna. Saarnen lehdet puhkeavat yleensä vasta toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa, eli noin kuukautta Etelä-Suomen muita puulajeja myöhemmin. Saarnea tavataan luontaisesti lähes yksinomaan lounaissaaristossa ja Ahvenanmaalla, mutta pari esiintymää löytyy jopa Lahden leveysasteilta saakka.

Ihmisen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Istutettuina puisto- ja pihapuina jalot lehtipuut ovat varsin suosittuja, ja sellaisina ne menestyvät luonnollisten levinneisyysalueidensa pohjoispuolellakin. Niiden siemenet voivat levitä istutuksista ympäröiviin metsiinkin, minkä vuoksi niiden taimia on varsinkin asutuskeskusten läheisyydessä yleisesti metsissäkin. Sen sijaan suurikokoisiksi kasvaneet luonnonvaraiset yksilöt ovat varsin harvinaisia eteläisimmässäkin Suomessa. Kuitenkin paikoitellen, esimerkiksi Ruissalossa, on jopa tammivaltaisia metsiä.

Jalojen lehtipuiden harvinaisuus johtuu osittain myös ihmisen vaikutuksesta. Varsinkin entisinä aikoina niitä on kaadettu niistä saatavan arvokkaan puuaineen vuoksi enemmän kuin uusia on kasvanut tilalle. Lisäksi niitä on enimmäkseen kasvanut rehevimmissä lehdoissa, joista kuitenkin suuri osa on niiden hyvän maaperän vuoksi aikojen kuluessa raivattu viljelysmaiksi.

Jalopuumetsiköt Luonnonsuojelulain suojeltavana luontotyyppinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jalopuumetsikkö

Jalopuumetsiköt ovat yksi Suomen luonnonsuojelulaissa määritellyistä suojeltavista luontotyypeistä.[1] Luontotyypin kriteerien täytymiseksi jalopuumetsikön tulee olla luontaisesti syntynyt ja paikalla tulee kasvaa vähintään 20 halkaisijaltaan yli 7 cm paksuista runkoa hehtaarilla (tammen kyseessä olleen halkaisijan on oltava vähintään 20 cm).[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Luonnonsuojelulain luontotyypit Ymparisto.fi. Ympäristöministeriö. Viitattu 23.8.2015.
  2. Jalopuumetsiköt Ymparisto.fi. Ympäristöministeriö. Viitattu 23.8.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]