Moisio (muinaissuomalainen suurtila)
Moisio on muinaissuomalainen suurtila, jollaisia oli Suomessa ainakin rautakaudella niin sanottuna ristiretkiaikana.
Moisioita tunnetaan erityisesti Varsinais-Suomesta. Nousiaisten Moisio on toistaiseksi ainoa kohde, josta on tehty rikkaita arkeologisia löytöjä.[2]
Moisio-nimisillä paikoilla on usein myös yhteys keskiaikaisten kirkkojen paikkoihin. Ainakin Mynämäellä, Nousiaisissa, Paimiossa ja Lohjalla kirkko on rakennettu pitäjän ainoan Moisio-nimisen talon maalle. Tästä on päätelty, että lounaisrannikon kirkonpaikat olivat saaneet alkunsa näille ristiretkiaikaisille suurtiloille perustetuista saarnahuoneista.[2]
Ruotsin vallan voimistuessa 1200-luvun lopulla ja 1300-luvulla Moisiot ovat joutuneet kruunun tai kirkon omistukseen. Tämän on nähty olleen osoitus vallanvaihdosta yhteiskunnassa. Tällaisia kruunun tai kirkon omistamia taloja on ollut Liedossa, Piikkiössä, Uskelassa, Nousiaisissa ja Mynämäellä. Vallanvaihdon seurauksena tuskin kukaan suomalaisista suurtalonpojista pääsi nousemaan myöhemmin uuden Ruotsin vallan aatelissäätyyn. Tästä huolimatta 1300-luvulla Hyvälempi- ja Mielivalta-nimiset henkilöt esiintyvät aatelisvaltakirjoissa, mutta suomalaiset nimet katoavat myöhemmin.[3]
Keskiajalla Moisio-nimellä tunnetut suurtilat eivät enää monissa tapauksissa koostuneet laajoista tiluksista tai kartanolääneistä, vaan ne olivat vauraita vertaistensa joukossa. Moisioiden isännät eivät pystyneet välttämättä tarjoamaan varustettua ratsua kuninkaan palvelukseen, ja täten he eivät voineet nousta Ruotsin vallan aikana Alsnön säännön mukaisesti vapaasäätyyn.[4]
Moisiot muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen sanalla moisio on etymologinen vastine viron sanaan mõis (paikannimissä myös genetiivimuodossa mõisa). Myös virossa moisioita lienee ollut jo esihistoriallisella ajalla, mutta sana viittaa nykyään pääasiassa aateliskauden baltiansaksalaisiin kartanoihin. Sanalla moisio on etymologiset vastineet myös liivin, vatjan ja inkeroisen kielissä. Lisäksi sana on virosta lainattu latvian kieleen (muiža ’kartano’) ja joidenkin arveluiden mukaan venäjään (мы́за).[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 350. Gaudeamus, 2015.
- ↑ a b Georg Haggrén et al. (2015). Sivu 358, 384.
- ↑ Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 166-168. Svenska litteratursällskapet i Finland., 2010.
- ↑ Georg Haggrén et al. (2015). Sivu 439.
- ↑ ETY Eesti etümoloogiasõnaraamat eki.ee. Viitattu 25.3.2018.