Talonpoikaispurjehdus
Talonpoikaispurjehdus on kauppamerenkulun muoto, jota harjoitettiin tilojen ja kylien yhteistyössä niiden tuotteiden, kuten maataloustuotteiden, eläinten nahkojen, kalan, tervan ja käsityötuotteiden viemiseksi lähikaupunkeihin ja myöhemmin myös ulkomaille. Paluurahteina tuotiin esimerkiksi suolaa ja mausteita, kankaita ja metallituotteita. Purjehdukseen käytettävien alusten omistus saattoi olla riskin pienentämiseksi jaettu osuuksiin[1].
Vuosien 1765–1766 valtiopäivillä talonpoikaispurjehduksesta tuli kaikille luvallista. 1800-luvulla talonpoikaispurjehdus sai merkittävän aseman Itämeren piirin kauppamerenkulussa, ja 1850-luvun jälkeinen aika oli sen kulta-aikaa.[1] Talonpoikaispurjehdusta ovat tutkineet mm. Gunvor Kerkkonen ja Yrjö Kaukiainen.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Eriksson, Bengt: Talonpoikaispurjehdus Helsingin pitäjässä 1500-luvulla. Helsinki: Silvolan pientaloyhdistys. suomi
- Huhta, Matti: Vantaankoski oli keskiajalla kauppalaivureiden keskus. Helsingin Sanomat, 22.6.2009, s. A 15.
- Piispa Heikki: Meri on meidän peltomme - Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella. Helsinki: SKS, 2003. ISBN 951-746-495-9.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hannu Konttinen: Maalaispurjehdus - Suomen Meriarkeologinen Seura ry
- TALONPOIKAISPURJEHDUKSEN VAIHEITA - - taustaa Kustavin merenkulun kultakaudelle. Wakkanet