Koivut

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Koivut
Rauduskoivu (Betula pendula)
Rauduskoivu (Betula pendula)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset, Eucarya
Kunta: Kasvit, Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Pyökkimäiset Fagales
Heimo: Koivukasvit Betulaceae
Suku: Koivut Betula
L.
Levinneisyyskartta
Areal bereza.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Koivut Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Koivut Commonsissa
Suomalaista istutuskoivikkoa keskikesällä.

Koivut (Betula) on kasvisuku, johon kuuluu noin 120 lajia pohjoisen pallonpuoliskon lauhkean vyöhykkeen puita ja pensaita. Ne ovat kesävihantia, tuulipölytteisiä ja yksikotisia. Lehdet ovat oksilla kierteisesti ja ne ovat yleensä ehytreunaisia, mutta joskus liuskaisia. Emi- ja hedenorkot ovat samassa puussa. Eminorkot ovat hedenorkkoja pienempiä ja kukkiessaan pystyjä. Hedenorkot ovat pitkiä ja riippuvia. Lenninsiivelliset siemenet varisevat syksyllä, ja ne kulkeutuvat tuulen mukana pitkiäkin matkoja. Koivujen runkoa ja oksia verhoaa helposti kuoriutuva tai hilseilevä, usein valkoinen ja mustaviiruinen kuori eli tuohi.[1]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivut ovat Suomen lehtipuista yleisimpiä, ja hies- ja rauduskoivut ovat Suomen kylmässä ilmastossa jopa osittain kilpailukykyisiä Suomen metsiä dominoivalle kuuselle. Koivuja kasvaakin havumetsävyöhykkeellä sekaisin havupuiden kanssa, mikä tekee niistä merkittävän lehtipuuryhmän. Suomen kotoisista koivulajeista hies- ja rauduskoivua tavataan lähes koko Euroopassa Välimeren seutuja ja idän aroa lukuun ottamatta. Tunturikoivu on sen sijaan rajoittunut Lappiin, ja vaivaiskoivua ei juuri kasva Baltian maiden eteläpuolella. Rauduskoivu pitää kuivemmasta maaperästä kuin kosteampaa maaperää arvostava hieskoivu. Vaivaiskoivu on Lapissa joka paikan kasvi, Etelä-Suomessa vain rehevien turvesoiden asukas.

Elinkierto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivujen lehteentulo ja samanaikaisesti tapahtuva kukinta ovat merkittävät tapahtumat Suomen luonnossa keväällä. Koivujen lehteentulo tapahtuu etelämpänä Euroopassa Suomea aikaisemmin, esimerkiksi Englannissa ja Pohjois-Ranskassa jo usein maaliskuun lopulla, Pohjois-Saksassa huhtikuun alussa ja Baltian maissa huhtikuun lopulla. Suomessakin koivujen lehteentulo noudattaa etelä-pohjoissuuntaista kaavaa. Hiirenkorvat ilmestyvät ensimmäisiin lounaissuomalaisiin hies- ja rauduskoivuihin usein jo pari päivää ennen vappua. Keski-Suomessakin ne saapuvat hiirenkorvalle toukokuun alkupuolella ja Oulussakin toukokuun puolessa välissä. Pohjois-Lapin tunturikoivut tulevat lehteen vasta kesäkuun alussa.

Koivuallergia on elimistön reagoimista negatiivisesti koivun siitepölyyn. Koivuallergiakausi alkaa Etelä-Suomessa jo huhtikuun puolessa välissä, kun Viron ja muiden Baltian maiden koivut kukkivat, ja siitepölyä kantautuu lounais- ja etelätuulten mukana eteläiseen Suomeen.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivupuusta valmistetaan muun muassa huonekaluja, suksia ja työkalujen varsia sekä koriste-esineitä, entisaikaan myös ajoneuvoja.[2] Erityisen arvokkaita ovat rauduskoivun muunnokset visakoivu ja loimukoivu.[3]. Teollisuudessa koivusta valmistetaan myös vaneria ja sellua.[3] Rakennuspuuksi koivu sen sijaan ei kelpaa, koska ulkoilmassa se alkaa nopeasti lahota ja muuttua hohkaiseksi.[3]

Koivun tärkein käyttötarkoitus on kuitenkin vanhastaan ollut polttopuuna.[2] Sen lämpöarvo massayksikköä kohti on tosin suunnilleen sama kuin esimerkiksi kuusen ja männyn, mutta sen suuremman tiheyden vuoksi sen lämpöarvo tilavuusyksikköä kohti on selvästi suurempi, noin 1010 kWh/m3, minkä vuoksi sitä yleensä pidetään parhaimpana polttopuuna.[4]

Koivuista otetaan myös mahlaa, josta tehdään juomia maun ja terveysvaikutusten vuoksi. Lehtiä käytetään teehen ja salaatteihin, ja niillä voi myös värjätä lankoja.[5] Salaattiin käytettävien lehtien on hyvä olla nuoria, joten niiden paras keräysaika on touko-kesäkuu.[6] Koivusta eristetään myös koivusokeria eli ksylitolia.[7]

Tuohesta on varsinkin entisinä aikoja tehty virsuja, kontteja, tuokkosia, rasioita ja muita tarvekaluja.[8] Tuohen alla olevaa nilaa voidaan käyttää nahkojen parkitukseen.[9]

Lajeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Amerikassa alkuperäisenä kasvavia lajeja ovat:[11][12]

Euraasiassa alkuperäisenä kasvavia lajeja ovat:[11][12]

Erikoismuodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koivun kukintoa toukokuussa Suomessa.

Lisäksi tunnetaan paikallisia erikoismuotoja.

Lehtien ja värin mukaan:

Kasvutavan mukaan:

Rungon muodon mukaan:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anderberg, A & A-L: Den virtuella Floran 2004–2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 7.7.2009. (ruotsiksi)
  2. a b ”Koivu”, Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1888. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  3. a b c Jorma Someri, Arvi Ulvinen, Reino Kalliola: ”Koivulajimme”, Kasvioppi (14. painos), s. 111. Otava, 1969.
  4. Miksi koivua pidetään parhaana polttopuuna Kymenlaakson Sähkö. Viitattu 20.6.2017.
  5. Raassina, Palmgren, Hujala: Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä, Osara. Viitattu 7.7.2009.
  6. Nunna Nektaria: Lintulan luostarin yrttiopas, s. 12. Maahenki Oy, 2009. ISBN 978-952-67089-1-1.
  7. Kysymyksiä ja vastauksia: Yleistä ksylitolista – Mitä ksylitoli on Cloetta. Viitattu 20.6.2017.
  8. Tuohityöt Pielisen museo. Viitattu 19.6.2017.
  9. ”Koivu”, Sisnaa poronnahkaa - sisnanteon opas, s. 7. Saamelaisalueen koulutuskeskus. Teoksen verkkoversio.
  10. Räty, Ella (toim.): Viljelykasvien nimistö. Puutarhaliiton julkaisuja nro 363. Helsinki 2012. ISBN 978-951-8942-92-7
  11. a b Coombes, Allen: Puut, s. 110–114. Taskuluonto-sarja. Suomentanut Kaaro, Jani. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2005. ISBN 951-0-30137-x.
  12. a b Leena Hämet-Ahti, Annikki Palmén, Pentti Alanko & Peter M. A. Tigerstedt: Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0.
  13. a b Mitchell, A. & Wilkinson, J. (suomentanut A. Kurtto): Euroopan puuopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]