Helsinki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Helsingin kaupunkia. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Helsinki
Helsingfors
Helsinki.vaakuna.svg Helsinki.sijainti.suomi.2009.svg

vaakuna

sijainti

HelsinkiMontage NoEffects.jpg
www.hel.fi
Sijainti 60°10′15″N, 024°56′15″EKoordinaatit: 60°10′15″N, 024°56′15″E
Maakunta Uudenmaan maakunta
Seutukunta Helsingin seutukunta
Perustettu 1550
Kuntaliitokset Helsingin kuntaliitokset
Haaga (1946)
Huopalahti (1946)
Kulosaari (1946)
Oulunkylä (1946)
Pinta-ala ilman merialueita 214,61 km²
262:nneksi suurin 2014 
Kokonaispinta-ala 715,48 km²
165:nneksi suurin 2014 [1]
– maa 213,75 km²
– sisävesi 0,86 km²
– meri 500,87 km²
Väkiluku 616 042
 suurin 30.4.2014 [2]
– väestötiheys 2 882 as/km² (30.4.2014)
Ikäjakauma 2012 [3]
– 0–14-v. 13,6 %
– 15–64-v. 70,6 %
– yli 64-v. 15,8 %
Äidinkieli 2012 [3]
suomenkielisiä 81,9 %
ruotsinkielisiä 5,9 %
– muut 12,2 %
Kunnallisvero 18,50 %
296:nneksi suurin 2013 [4]
Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen
Helsingin kaupunginvaltuusto 85 paikkaa
  2013–2016[5]
 • Kok.
 • Vihr.
 • SDP
 • Vas.
 • Ps.
 • RKP
 • Kesk.
 • KD
 • SKP

23
19
15
9
8
5
3
2
1

Helsinki (ruots. Helsingfors) on Suomen pääkaupunki ja Uudenmaan maakuntakeskus. Se sijaitsee Suomenlahden pohjoisrannalla Uudenmaan maakunnan keskiosassa. Helsinki on Suomen kulttuurillinen, hallinnollinen, poliittinen ja liike-elämän keskus, monen suuren yrityksen kotikaupunki ja maan suurin työnantaja.

Kaupungin asukasluku on 616 042[2] ja Helsingin keskustaajaman väkiluku on 1 176 976,[6] joten se on väkiluvultaan Suomen suurin ja Pohjoismaiden kolmanneksi suurin kunta ja kaupunkialue.[7] Helsinki ja sen lähikunnat muodostavat 1,4 miljoonan asukkaan Helsingin seudun metropolialueen.[8][9]

Helsinki-nimen etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvulla tallennetun perimätiedon mukaan Helsingin seudun uudisasukkaat olivat tulleet 1200-luvun puolivälin tienoilla Keski-Ruotsissa sijaitsevasta Hälsinglandin maakunnasta. Vantaanjokea ryhdyttiin uudisasukkaiden mukaan kutsumaan nimellä Helsingå, ja 1300-luvulla syntyneen kirkkopitäjän nimeksi tuli Helsinge.

Kun joen suulle, Forsbyn kylän (nyk. suom. Koskela) kohdalle, alettiin perustamaan kaupunkia vuonna 1548, siitä ryhdyttiin käyttämään nimitystä Helsinge fors eli ‘Helsingin koski’. Tämä nimitys vakiintui sitten muotoon Helsingfors. Kansan suussa paikka tunnettiin kuitenkin lähinnä varianteilla Helsinge tai Helsing, josta kehittyi suomenkielinen muoto Helsinki.

Nimeä Helsinki on käytetty suomenkielisissä asiakirjoissa ja sanomalehdissä vuodesta 1819 lähtien, jolloin Suomen senaatti siirtyi kaupunkiin ja siellä annetut asetukset alettiin päivätä siellä. Näin nimi Helsinki vakiintui suomen kirjakieleen.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helsingin historia
Helsingin Vanhankaupungin kartta vuodelta 1645.
Helsinki vuonna 1820.
Helsingin osoite- ja turistikartta vuodelta 1876.

Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Forsbyn eli Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle 12. kesäkuuta 1550.[11] Kaupungin oli tarkoitus kilpailla Tallinnan kanssa kauppakaupunkina, ja kuningas määräsi Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit muuttamaan Helsinkiin.[11] Joen suuhaarojen väliseen saareen perustettiin kuninkaankartano vuonna 1551. Kirkko rakennettiin kaupunkiin 1553. Ruotsi kuitenkin valloitti Pohjois-Viron ja Tallinnan vuonna 1561, mikä vähensi kuninkaan kiinnostusta Helsinkiin. Helsinki sai tapulioikeudet vuonna 1617, mutta kaupunki pysyi edelleen pienenä ja vaatimattomana.

Vuonna 1640 Pietari Brahe siirrätti kaupungin meren äärelle Vironniemelle, jolla nykyisin sijaitsee muun muassa Helsingin ydinkeskustaan lukeutuva Senaatintori.[12] Helsinki oli pitkään melko vähäpätöinen kaupunki, mutta sen merkitys alkoi kasvaa, kun kaupungin edustalle ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Suomenlinnaa.[11] Linnoitustyöt kasvattivat asukaslukua, ja linnoituksen varuskunta vilkastutti kaupungin seuraelämää, kaupankäyntiä ja laivaliikennettä. Suomen sodan aikana 1808 venäläiset joukot valtasivat Helsingin, ja samana vuonna suuri tulipalo hävitti kaupunkia. Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812[13][14] ja itsenäisen Suomen pääkaupunki vuonna 1917.[11]

Sisällissodan sytyttyä vuonna 1918 punakaarti valtasi Helsingin, ja senaatti joutui pakenemaan Vaasaan. Saksalaiset joukot valtasivat Helsingin huhtikuussa 1918, jolloin kaupunki siirtyi valkoisten haltuun. Toisen maailmansodan aikana Helsinki joutui useaan Neuvostoliiton suurpommitukseen. Tehokkaan ilmapuolustuksen ansiosta kaupunki selviytyi niistä kuitenkin suhteellisen pienin tuhoin. Esimerkiksi Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944 torjuttiin melko pienin tappioin.[11]

Vuonna 1946 toteutettiin suuri alueliitos, ja Helsingin alue kasvoi lähes kahdeksankertaiseksi. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset ja vuonna 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous. Vuonna 2000 Helsinki oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista ja vuonna 2012 Designpääkaupunki.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin aluejako suurpiireihin, peruspiireihin ja osa-alueisiin vuonna 2011.
Helsingin aluejako kaupunginosiin.

Lounais-Sipoon liitoksen jälkeen Helsingin pinta-ala oli 2014-01-01 1. tammikuuta 2014 maanmittauslaitoksen mittausten mukaan 715,48 km², josta 213,75 km² on maata, 0,86 km² sisävesialueita ja loput 500,87 km² merivesialueita.[1]

Kaupungin maa-alueista on metsää 37,2 km², puistoja 9,9 km² ja maisemapeltoja tai niittyjä noin 8 km². Puistoalueita on yhteensä 6 020 hehtaaria. Puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 km² laajuiseen Keskuspuistoon. Helsingin kaupunki omistaa lisäksi viheralueita muiden kuntien alueella 6 889 ha, muun muassa Sipoossa. Helsingissä on 42 luonnonsuojelualuetta, pinta-alaltaan noin 7,7 km².[15] Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava.[16][17]

Helsingin maa-alueen maantieteellinen keskipiste on Viikissä. Vuoden 2009 alueliitosten jälkeen maanmittauslaitos on laskenut maa-alueen keskipisteen sijaitsevan aivan Viikin opetus- ja tutkimustilan läheisyydessä. Koko kaupungin alueen keskipiste on merellä jossain Isosaaren lähistöllä.[18]

Korkeimmalla Helsingissä asutaan Jakomäenkalliolla, jonka korkeus on 59,5 metriä meren pinnasta. Jakomäenkalliolla on kerrostaloja.[19] Helsingin korkein maastokohta on Malminkartanonhuippu eli Malminkartanon täyttömäki, joka tehtiin rakentamisen ylijäämämassoista vuosina 1976–1996. Se nousee merenpinnasta 90 m:n korkeuteen. Huipulla on Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos ”Tuulet ja suunnat”. Helsingin korkein luonnollinen kukkula puolestaan sijaitsee Kivikon ulkoilupuiston pohjoisosassa, Porvoonväylän eteläpuolella, luontopolun varrella. Kukkulan korkeus on 62 m merenpinnasta.[20]

Seutu ja seutukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin seutu on Helsinkiä ympyröivä metropolialue. Siihen kuuluvat Helsingin lisäksi Espoo, Vantaa, Kauniainen, Hyvinkää, Järvenpää, Kerava, Kirkkonummi, Nurmijärvi, Sipoo, Tuusula ja Vihti. Helsingin seutua laajempi alue on Helsingin seutukunta, joka on yksi Suomen seutukunnista.

Rannikot ja vesialueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kantakaupunki sijaitsee niemellä. Niemi sijaitsee kahden mereltä sisämaahan työntyvän lahden välissä: länsipuolella on Seurasaarenselkä, itäpuolella Kruunuvuorenselkä ja sen jatkeena Vanhankaupunginlahti.

Seurasaarenselän yhdistää mereen noin puoli kilometriä leveä Lauttasaarensalmi kantakaupungin ja Lauttasaaren välissä. Sen läheisyydessä on Länsisatama ja sen alueella pienemmät lahdet Hietalahti ja Ruoholahti. Kantakaupungin luoteispuolella on Munkkiniemi, josta johtaa saariketju Lauttasaareen. Saarten väliset kapeat salmet yhdistävät Seurasaarenselän lännempänä sijaitsevaan Laajalahteen, jonka poikki kulkee Helsingin ja Espoon raja. Keskellä Seurasaarenselkää sijaitsee Seurasaari.

Kantakaupungin itäpuolella sijaitsevan Kruunuvuorenselän yhdistää avomereen joukko salmia, joiden välisillä saarilla on Suomenlinna. Kruunuvuorenselän lahtia ovat Eteläsatama ja Pohjoissatama, joiden välissä on Katajanokka. Pohjoissatamasta työntyy länteen salmi, joka johtaa Töölönlahteen. Salmen yli johtavat Hakaniemen silta ja Pitkäsilta sekä varsinaisen Töölönlahden suulla sijaitseva rautatiepenger.

Kruunuvuorenselän jatkeena pohjoisessa on Vanhankaupunginlahti, johon Vantaanjoki laskee. Välissä on joukko saaria, joista suurimmat ovat Kulosaari, Mustikkamaa ja Korkeasaari. Näiden itäpuolella on Herttoniemi ja sen edustalla suuret saaret Laajasalo ja Santahamina, jotka rajoittavat Kruunuvuorenselkää itäpuolelta. Laajasalon itäpuolellakin on suuria saaria kuten Vartiosaari, Villinki ja Karhusaari.

Kaupungin itäisimmässä osassa on laaja Vuosaaren niemimaa, jota rajoittavat Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti.

Kaikkiaan Helsingissä on 317 saarta,[12] joista kaksi tuli Sipoon liitoksen myötä[21] ja rantaviivaa 122,5 kilometriä, josta liitosalueen osuus on 24,5 kilometriä.[22] Runsaiden täyttöalueiden vuoksi rantaviiva on varsinkin kantakaupungissa muuttunut voimakkaasti viimeisen parinsadan vuoden aikana.

Vielä 1800-luvun alussa nykyisen kanta­kaupungin pohjois­osissa oli kolme pienehköä järveä, Töölönjärvi nykyisen Pasilan rata­pihan paikkeilla, Huopalahden järvi sen pohjoispuolella sekä Sörnäisten järvi. Ne kaikki on kuitenkin myöhemmin kuivatettu,[23] ja nykyään Helsingissä ei ole enää yhtään järveksi luokiteltavaa vesialuetta.[24]

Vantaanjokeen laskee Helsingin ja Vantaan rajalla Keravanjoki, jota pitkin kaupunkien raja kulkee useita kilometrejä.

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä vallitsee merellisen ja mantereisen ilmaston välimuoto: talvet ovat suomalaisittain melko lauhoja ja kesät lämpimiä, joskin hellepäiviä on vähemmän kuin Etelä-Suomen sisämaassa. Merituuli viilentää kaupungin ilmaa keväisin, syksyllä vaikutus on päinvastainen; esimerkiksi vertailukaudella 1981-2010 terminen talvi alkoi Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla Ilmatieteen Laitoksen mukaan vasta 7. joulukuuta. Helsingin pakkasennätys mitattiin Kaisaniemessä tammikuussa 1987, jolloin lämpötila laski −34,3 °C asteeseen. Lämpöennätys on vastaavasti Ilmalassa mitattu +33,6 °C heinäkuussa 1943. Sadepäiviä (sademäärä väh. 0,1 mm) on keskimäärin 182 kappaletta vuodessa. Aurinkotuntien määrä on suurin Helsingin rannikolla ja laskee sisämaahan mentäessä. Kaudella 1981–2010 lähin mittauspaikka oli Helsinki-Vantaan lentoasema, jossa havaittiin 1 780 aurinkotuntia. Luku on korkeampi kuin sisä-Suomen mittausasemilla, mutta alempi kuin Suomenlahden saaristossa.[25] Auringon kulma kesäpäivänseisauksessa on korkeimmillaan 53,3° ja talvipäivänseisauksessa 6,5°.[26]

Kaisaniemen kuukausittaiset lämpötila- ja sadanta-arvot
tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu
Vuorokauden keskimääräinen ylin lämpötila (°C) −1,3 −1,9 1,5 7,6 14,4 18,5 21,5 19,8 14,6 9,0 3,7 0,5 ka. 9
Vuorokauden keskimääräinen alin lämpötila (°C) −6,5 −7,4 −4,1 0,8 6,3 10,9 14,2 13,1 8,7 4,3 −0,6 −4,5 ka. 2,9
Vuorokauden keskilämpötila (°C) −3,9 −4,7 −1,3 3,9 10,2 14,6 17,8 16,3 11,5 6,6 1,6 −2 ka. 5,9
Sadanta (mm) 52 36 38 32 37 57 63 80 56 76 70 58 Σ 655
Sadepäivät (d) 19 17 15 11 11 14 12 15 14 16 18 20 Σ 182
L
ä
m
p
ö
t
i
l
a
−1,3
−6,5
−1,9
−7,4
1,5
−4,1
7,6
0,8
14,4
6,3
18,5
10,9
21,5
14,2
19,8
13,1
14,6
8,7
9,0
4,3
3,7
−0,6
0,5
−4,5
S
a
d
a
n
t
a
52
36
38
32
37
57
63
80
56
76
70
58


Lähde: Pirinen, Pentti et al: Tilastoja Suomen ilmastosta 1981–2010. Ilmatieteen laitos, 2012. ISSN 0782-6079. ISBN 978-951-697-765-5 (nid.) ISBN 978-951-697-766-2 (pdf). Teoksen verkkoversio.

Kaupunkinäkymä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugendtalo (1912, vasemmalla) Pitkänsillanrannassa Siltasaaressa.

Helsingin arkkitehtuurissa huomattavimmat tyylisuunnat ovat uusklassismi, jugend ja funktionalismi.[12] Suurin osa Helsingin rakennuksista on rakennettu vuoden 1808 tulipalon jälkeen. Senaatintorin ja Katariinankadun risteyksessä sijaitsee Sederholmin talo (1757), joka on Helsingin kantakaupungin vanhin säilynyt rakennus.[12] Myös Suomenlinnassa on 1700-luvulla valmistuneita rakennuksia, muun muassa Kustaanmiekan Kuninkaanportti (1753–1754).[27]

Uusklassismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvoston linna (C. L. Engel, rak. 1818–1822) Senaatintorilla.

Kun Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki, tarvittiin tulipalon jälkeinen uudelleenrakennus. Asemakaavan rakennuksia piirtämään valittiin Carl Ludvig Engel, jonka klassistinen arkkitehtuuri vastasi uudelleenrakennuskomitean johtajan ihanteita. Engelin piirtämiä rakennuksia on eritoten Senaatintorilla ja sen ympärillä. Senaatintorin itä- ja länsipäädyissä sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus (1828–1832) sekä Valtioneuvoston linna (1818–1822). Senaatintoria hallitsee pohjoispäässä sijaitseva empiretyylinen, valkea Helsingin tuomiokirkko (1830–1840). Muita ympäristössä sijaitsevia rakennuksia ovat muun muassa kaupungintalo (1818), yliopiston kirjasto (1836–1845), entinen sisätautien klinikka, nykyinen Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kampusrakennus (1826), Pyhän Kolminaisuuden kirkko (1828) sekä raatihuone (1819). Empiretyylisen Presidentinlinnan (1814) suunnitteli Pehr Granstedt. Helsingin vanhin kirkko on nimensä mukaisesti Vanha kirkko (1826), jonka suunnitteli Engel.[28]

1850–1925[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uspenskin katedraali (A. M. Gornostajev, 1868).

Vallitsevana tyylisuuntana 1800-luvun lopulla oli uusrenessanssi. Rautatientorin eteläreunalla sijaitsee Theodor Höijerin piirustusten mukaan rakennettu Ateneumin taidemuseo (1887). Sen arkkitehtuuriin kuuluvat monet korkokuvat ja patsaat. Höijerin suunnittelemia ovat myös monet Pohjoisesplanadin varrella sijaitsevat rakennukset sekä Rikhardinkadun kirjasto. Suomen Pankkia vastapäätä sijaitsee uusrenessanssityylinen Säätytalo (1891), jonka on suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström.[29]

Helsingin siluettiin piirtää jälkensä myös Katajanokalla sijaitseva Uspenskin katedraali (1868).[30]

Johanneksenkirkko (A. E. Melander, 1878) sijaitsee Ullanlinnassa.
Uusgotiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusgotiikka jäi Helsingissä taka-alalle. Ainoita näkyviä julkisia rakennuksia on Ullanlinnassa sijaitseva Johanneksenkirkko (1878), jonka suunnitteli arkkitehti Adolf Melander. Kaksoistornit kohoavat 74 metriin ja Suomen suurimmassa kivikirkossa istumapaikkoja on 2 600. Johanneksenkirkon julkisivussa on yli tuhat pientä patsasta ja se on yksityiskohtaisuudessaan Suomen uusgoottisen arkkitehtuurin huippua. Myös Ritarihuone Kruununhaassa sekä Ernst Lohrmannin suunnittelema katolinen pyhän Henrikin katedraali ovat uusgotiikan edustava esimerkkejä.

Kallion kirkko (L. Sonck, 1908–1912).
Jugend[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugendtyyli on Helsingin näkyvimpiä arkkitehtuurin tyylisuuntauksia. 1900-luvun alkuvuosina rakennetut jugendtyyliset kerrostalot hallitsevat monen Helsingin kaupunginosan katukuvaa.

Tärkeä jugendarkkitehti Helsingissä oli Lars Sonck, joka on suunnitellut lukuisia jugendkerrostaloja sekä pitkälle näkyvän Kallion kirkon (1908–1912), jossa on yhdistelty jugendiin myös kansallisromanttisen arkkitehtuurin piirteitä. Merkittävä maamerkki on myös Rautatieasema (1919–1922), jonka suunnittelija Eliel Saarinen oli myös merkittävä jugendkauden arkkitehti.

Kansallisromantiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisromantiikka näkyy Helsingissä erityisesti Suomen Kansallismuseossa (1905–1910), jonka suunnitteli arkkitehtikolmikko Herman GeselliusArmas LindgrenEliel Saarinen. Ulkoasu on kansallisromanttisesti Suomen keskiaikaisia linnoja mukaileva. Sisältä museo edustaa lähinnä jugendtyyliä. Rautatietorilla sijaitseva Suomen Kansallisteatteri (1902) on myös tunnettu kansallisromanttinen rakennus Helsingissä. Sen suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanne.[31]

1925–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntatalo (J. S. Sirén, 1926–1931).

Vuoden 1925 jälkeen Helsinkiin on noussut monia näkyviä rakennuksia. Funkkisrakennuksia Helsingissä on suhteellisen paljon ja modernismikin on edustettuna. Näkyvimpiä ajan töitä on J. S. Sirénin suunnittelema Eduskuntatalo (1926–1931), joka on tyyliltään heräävän funktionalismin piirteitä omaava, mutta lähinnä klassistinen. Eduskuntatalo on Suomen tunnetuimpia rakennuksia. Kaudella rakennettiin myös Suomen ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi kutsuttu Hotelli Torni (1931). Mikko Armannon suunnittelema 146 metriä korkea Pasilan linkkitorni (1983) on Helsingin toiseksi korkein rakennelma, Salmisaaren voimalaitoksen piipun jälkeen.

Suomen arkkitehtuurin erikoisimpiin töihin kuuluu Töölössä sijaitseva Temppeliaukion kirkko (1969). Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema kirkko on louhittu Temppeliaukion kallion sisään. Ulospäin siitä näkyy vain sisäänkäynti ja kattokupu. Temppeliaukion kirkko on Helsingin suosituimpia turistikohteita ja siellä järjestetään usein konsertteja kirkon erinomaisen akustiikan vuoksi.

Funktionalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin funktionalistinen rakennuskanta on vahva. Helsingissä vaikuttaneita funkkisarkkitehteja ovat muun muassa Alvar Aalto, Väinö Vähäkallio sekä Martti Välikangas. Funkkistyylissä rakennus piirretään palvelemaan käyttötarkoitustaan mahdollisimman hyvin ja jätetään pois merkityksettömät koristelut. Helsingin tunnetuimpia ja näkyvimpiä funkkisrakennuksia on yksi kaupungin symboleista, Olympiastadion (1934–1938), suunnittelijoinaan arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti. Olympiastadionin vieressä on Helsingin uimastadion (1938), jonka suunnitteli arkkitehti Jorma Järvi.

Helsingin postitalo (1938) on keskustassa sijaitseva Jorma Järven ja Erik Lindroosin suunnittelema, puhtaan maltillinen funkkisrakennus. Se on suojeltu. 1930-luvulta oleva Lasipalatsi (1936) on Viljo Revellin suunnittelema. Salmisaaressa sijaitsee Väinö Vähäkallion suunnittelema nykyään Helsingin oikeustalona käytettävä rakennus (1936), joka alun perin suunniteltiin Alkon tuotantolaitokseksi, pääkonttoriksi ja päävarastoksi. Helsingin funktionalistisia kirkkoja ovat Käpylän kirkko (1929–1930) sekä Lars Sonckin suunnittelema Mikael Agricolan kirkko (1933–1935). Funkkisliikenneasemista erityisen merkittävä on Helsinki-Malmin lentoasema, joka on Suomen lentokentistä ainoana luetteloitu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi.

Modernismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernia arkkitehtuuria Helsingissä edustaa muun muassa Nykytaiteen museo Kiasma, paljon erilaisia mielipiteitä herättänyt rakennus, joka koostuu kahdesta suorasta ja kaarevaseinäisestä osasta. Kiasman vieressä on lasiseinäinen Sanomatalo (1999). Helsingin kaupunginteatterin rakennuksessa (Timo Penttilä 1967) on onnistuttu sovittamaan moderni rakennus hyvin ympäristöönsä. Hakaniemen kaupunginosassa sijaitseva pankki- ja toimistorakennukseksi rakennettu, Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelema Ympyrätalo (1968) on myös näyttävä ja näkyvä osa Kallion aluetta. Rakennuksen arkkitehtuuri hakee mallia 1920- ja 1930-lukujen keskieurooppalaisesta modernista arkkitehtuurista. Merkittäviä rakennuksia Helsingissä ovat myös Alvar Aallon suunnittelemat Finlandia-talo (1968–1971) sekä Stora Enson pääkonttori (1962) Katajanokalla.

Eteläistä Helsinkiä Hotelli Tornista nähtynä. Vasemmalla Erottajan pelastusaseman torni, keskellä Johanneksenkirkko ja oikealla Mikael Agricolan kirkko. Taustalla Suomenlinnaa ja Suomenlahti. Etualalla Helsingin vanha kirkko ja vanhan kirkon puisto eli Ruttopuisto.
Eteläistä Helsinkiä Hotelli Tornista nähtynä. Vasemmalla Erottajan pelastusaseman torni, keskellä Johanneksenkirkko ja oikealla Mikael Agricolan kirkko. Taustalla Suomenlinnaa ja Suomenlahti. Etualalla Helsingin vanha kirkko ja vanhan kirkon puisto eli Ruttopuisto.

Kaupunginosat ja piirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluejakojen vertailu
Kaupunginosajako Piirijako
59 kaupunginosaa 8 suurpiiriä
33 peruspiiriä
148 osa-aluetta 148 osa-aluetta
404 pienaluetta 404 pienaluetta[32]

Asemakaavan mukaan Helsinki jakaantuu 59 kaupunginosaan, joista osa jaetaan vielä edelleen osa-alueisiin. Sen lisäksi lähinnä Helsingin kaupungin hallinnon tarpeita varten on luotu piirijako. Piirijaon yksikköinä ovat suurpiirit, peruspiirit ja osa-alueet. Osa-aluetasolla molemmat jaotukset ovat yhtäpitävät, mutta peruspiireistä vain osa on samoja kuin kaupunginosat. Näiden jakojen erona on myös, että piirijaolla muodostetaan kaupunginosia suurempia toiminnallisia alueita eli suurpiirejä, joita on kahdeksan.

Helsingin kantakaupunki oli alkuaan alue, joka kuului kaupunkiin ennen 1. tammikuuta 1946 tapahtunutta suurta alueliitosta eli kaupunginosia 1–27. Nykyisin se tarkoittaa tarkemmin määrittelemätöntä Helsingin ydinaluetta, esikaupunkien ja lähiöiden vastakohtana.

Usein kuultavat nimitykset liikekeskusta ja ydinkeskusta alkoivat yleistyä 1960-luvulla. Niillä tarkoitetaan yleensä Kluuvia sekä Kampin itä- ja pohjoisosia.

Kaupunginosat osa-alueineen suurpiireittäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kahdeksan suurpiiriä
Eteläinen suurpiiri: 1. Kruununhaka | 2. Kluuvi | 3. Kaartinkaupunki | 4. Kamppi | 5. Punavuori | 6. Eira | 7. Ullanlinna | 8. Katajanokka | 9. Kaivopuisto | 13. Etu-Töölö | 14. Taka-Töölö | 20. Länsisatama (Ruoholahti; Salmisaari; Lapinlahti; Jätkäsaari; Hernesaari) | 31. Lauttasaari (Kotkavuori; Vattuniemi; Myllykallio; Koivusaari) | 52. Suomenlinna
Läntinen suurpiiri: 15. Meilahti | 16. Ruskeasuo (Vanha Ruskeasuo; Pikku Huopalahti) | 18. Laakso | 29. Haaga (Etelä-Haaga; Kivihaka; Pohjois-Haaga; Lassila) | 30. Munkkiniemi (Vanha Munkkiniemi; Kuusisaari; Lehtisaari; Munkkivuori; Niemenmäki; Talinranta) | 32. Konala | 33. Kaarela (Kannelmäki; Maununneva; Malminkartano; Hakuninmaa; Kuninkaantammi; Honkasuo) | 46. Pitäjänmäki (Pajamäki; Tali; Reimarla; Marttila; Pitäjänmäen yritysalue)
Keskinen suurpiiri: 10. Sörnäinen (Vilhonvuori; Kalasatama; Sompasaari; Hanasaari) | 11. Kallio (Siltasaari; Linjat; Torkkelinmäki) | 12. Alppiharju (Harju; Alppila) | 17. Pasila (Länsi-Pasila; Pohjois-Pasila; Itä-Pasila; Keski-Pasila) | 21. Hermanni (Hermanninmäki; Hermanninranta; Kyläsaari) | 22. Vallila | 23. Toukola (Toukola; Arabianranta) | 24. Kumpula | 25. Käpylä | 26. Koskela | 27. Vanhakaupunki
Pohjoinen suurpiiri: 28. Oulunkylä (Pirkkola; Maunula; Metsälä; Patola; Veräjämäki; Maunulanpuisto; Veräjälaakso) | 34. Pakila (Länsi-Pakila; Itä-Pakila) | 35. Tuomarinkylä (Paloheinä; Torpparinmäki; Tuomarinkartano; Haltiala)
Koillinen suurpiiri: 36. Viikki (Viikinranta; Latokartano; Viikin tiedepuisto; Viikinmäki) | 37. Pukinmäki | 38. Malmi (Ylä-Malmi; Ala-Malmi; Pihlajamäki; Tattariharju; Malmin lentokenttä; Pihlajisto) | 39. Tapaninkylä (Tapaninvainio; Tapanila) | 40. Suutarila (Siltamäki; Tapulikaupunki; Töyrynummi) | 41. Suurmetsä (Puistola; Heikinlaakso; Tattarisuo; Alppikylä; Jakomäki)
Kaakkoinen suurpiiri: 19. Mustikkamaa–Korkeasaari | 42. Kulosaari | 43. Herttoniemi (Länsi-Herttoniemi; Roihuvuori; Herttoniemen yritysalue; Herttoniemenranta) | 44. Tammisalo | 48. Vartiosaari | 49. Laajasalo (Yliskylä; Jollas; Tullisaari; Kruunuvuorenranta; Hevossalmi) | 50. Villinki | 51. Santahamina | 53. Ulkosaaret (Länsisaaret; Itäsaaret; Aluemeri)
Itäinen suurpiiri: 45. Vartiokylä (Vartioharju; Puotila; Puotinharju; Myllypuro; Marjaniemi; Roihupellon teollisuusalue; Itäkeskus) | 47. Mellunkylä (Kontula; Vesala; Mellunmäki; Kivikko; Kurkimäki) | 54. Vuosaari (Keski-Vuosaari; Nordsjön kartano; Uutela; Meri-Rastila; Kallahti; Aurinkolahti; Rastila; Niinisaari; Mustavuori)
Östersundomin suurpiiri: 55. Östersundom | 56. Salmenkallio | 57. Talosaari | 58. Karhusaari | 59. Ultuna (Landbo, Puroniitty)

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin asukasluku (30.4.2014) on 616 042, josta suomenkielisiä on 83,7 %, ruotsinkielisiä 6,0 % ja muunkielisiä 10,2 %. Asukkaista on suurempi osa naisia (53,4 %) kuin muualla Suomessa (51,1 %). Kaupungin väestötiheys on 3 049,66 henkilöä/km² (maa-alueet). Miesten elinajanodote on Helsingissä 75,1 vuotta (koko Suomi 75,7 vuotta), naisten elinajanodote on Helsingissä 81,7 vuotta (koko Suomi 82,5 vuotta).[33][34]

Väkiluvun kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin väestömäärän kehitys 1875–2012

Helsingin voimakas kasvu alkoi pääkaupungiksi tulemisen myötä 1810-luvulla. Se jatkui voimakkaana – lukuun ottamatta Suomen sisällissodan aikaa – aina 1960-luvulle, jolloin kaupungistumisen aalto, maaltapako kaksinkertaisti Helsingin väkiluvun 20 vuoden aikana.

Helsinki Syntymapaikka 2010.svg

1960-luvulla Helsingin väestönkasvu pysähtyi, kun pääkaupungin väestöä muutti Espoon ja Vantaan uusiin lähiöihin, jossa väestönkasvu jatkui entistä tahtia. Alettiin puhua pääkaupunkiseudusta. Myöhemmin Helsingin lisäksi myös Espoossa ja Vantaalla alkoi kaavoitus olla riittämätöntä ja tämän seurauksena Helsingin kaupunkiin alun perin suuntautunut muuttovirta alkoi ulottua yhä kauemmas Helsingin seudulle entisiin maaseutukuntiin ja vieläkin kauemmaksi, jopa Lohjalle, Hämeenlinnaan, Lahteen ja Porvooseen saakka.

Jos tarkastellaan pelkkää Helsingin kaupunkia, kasvutahti hidastui 1970-luvulla ja kääntyi jopa hetkelliseen laskuun asukkaiden muuttaessa naapurikuntiin, mutta 1990-luvun jälkeen kasvu oli jälleen positiivista, kunnes kääntyi hiljalleen laskuun 2000-luvun alussa. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla väkiluku alkoi jälleen kasvaa ja helsinkiläisten lukumäärä ylitti 600 000:n rajan kesällä 2012.

Väestönkasvun suhteen tärkeimmät uudet asuinalueet Sipoon liitosalueen ohella ovat Jätkäsaari, Kalasatama, Keski-Pasila ja Kruunuvuorenranta. Kaupunkiseudun tulevaa kehitystä on selvitetty muun muassa kansainvälisen suunnittelukilpailun keinoin (Greater Helsinki Vision 2050).[35]

Helsingin vuonna 2016 valmistuvan yleiskaavan hyväksytyssä visiossa kaupungin tuleva väestönkasvu sijoittuu suurelta osin Kehä I:n sisäpuolelle, kasvavan raitiotieverkoston varrelle laajenevaan kantakaupunkiin. Visiossa arvioidaan Helsingin väkiluvun olevan vuonna 2050 noin 860 000.[36]

Vuosi Väkiluku[37] Pääkaupunkiseudun väkiluku
1875 23 000
1900 79 000
1910 119 000
1920 152 000
1930 206 000
1940 252 000 307 000
1950 369 000 408 000
1960 448 000 543 000
1970 524 000 693 000
1980 484 000 755 000
1990 491 000 822 000
2000 551 000 949 000
2010 588 343 1 038 000

Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kaupungin väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2013 tilanteen mukainen. Helsingin ja Sipoon välistä osakuntaliitosta ei kuitenkaan ole huomioitu tiedoissa vuosien 1980–2007 osalta.[38]

Helsingin väestönkehitys 1980–2013
Vuosi Asukkaita
1980
  
483 036
1985
  
485 795
1990
  
492 400
1995
  
525 031
2000
  
555 474
2005
  
560 905
2010
  
588 549
Lähde: Tilastokeskus.[39]

Ulkomaalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodenvaihteessa 2011/2012 vieraskielisten (joiden äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi) osuus Helsingin väestöstä oli 11,5 prosenttia. Suurimmat vieraskielisten ryhmät olivat venäjänkieliset (14 532), vironkieliset (9 065) ja somalinkieliset (6 843). Näihin kolmeen ryhmään kuului 45 prosenttia kaupungin vieraskielisistä. Vuonna 1990 vieraskielisten osuus oli ollut 1,3 prosenttia ja vuonna 2000 5,4 prosenttia.[40] Muiden kuin Suomen kansalaisten osuus kaupungin väestöstä oli vuodenvaihteessa 2011/2012 8 prosenttia.[40]

Taajamat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helsingin keskustaajama

Vuoden 2011 lopussa Helsingissä oli 595 384 asukasta, joista 578 039 asui taajamissa, 504 haja-asutusalueilla ja 16 841 asukkaan asuinpaikan koordinaatit eivät olleet tiedossa. Taajama-aste lasketaan niistä asukkaista, joiden asuinpaikan koordinaatit ovat tiedossa; Helsingin taajama-aste on 99,9 prosenttia.[41] Helsingin taajamaväestö jakaantuu kolmen eri taajaman kesken:[42]

Näistä taajamista Helsingin keskustaajama ulottuu Helsingin lisäksi usean naapurikunnan alueelle.[42] Yhteensä Helsingin keskustaajamassa on 1 159 211 asukasta ja sen pinta-ala on 631,11 neliökilometriä.[43] Suomenlinnan taajama sijaitsee kokonaan Helsingissä. Söderkullan taajaman asukkaista pääosa asuu Sipoossa ja pieni osa taajamasta ulottuu myös Vantaan puolelle.[42]

Helsingin keskustaajaman alueella sijaitse kolme paikkatietomuotoisen alueluokituksen mukaista kaupunkialuetta: Helsingin, Keravan ja Järvenpään kaupunkialueet.[44]

Asuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla rakennettu Puu-Käpylä edustaa niin kutsuttua puutarhakaupunkiaatetta.
Kalasataman asuinaluetta rakenteilla toukokuussa 2012.

1900-luvun alussa Helsingissä oli 18 000 asuntoa. Vuoden 2009 lopussa asuntoja oli noin 326 000, joten asuntokanta on kasvanut nopeammin kuin väkiluku. Kriisiaikoina (sisällissota, maailmansodat, lamat) asumistason kehitys on hidastunut tai jopa taantunut. Vastaavasti kehitys on ollut nopeaa poikkeusaikojen jälkeen 1920-luvulla sekä eritoten 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin valmistui lähes sata tuhatta uudisasuntoa. Poistuvan asuntokannan korvaamiseen tarvittiin tuolloin noin neljäsosa uusista asunnoista.[45] 1900-luvun taitteessa Helsingin asuntokantaa leimasi säädynmukaisuus: varakkaat asuivat verraten tasokkaasti, varattomat sitä vastoin alkeellisissa hökkeleissä. Sosiaalinen asuntotuotanto aloitettiin vuonna 1905. Töölöön ja Alppilaan rakennettiin asuntoja, joiden varustukseen kuului muun muassa vesijohto ja viemäri. Pitkänsillan pohjoispuoliset alueet saivat asemakaavan ja kunnallistekniikan 1900-luvun alusta lähtien. Suurin osa asui vuokralla ja vuokrat olivat korkeat, joten alivuokralaisuus oli yleistä.[46]

Helsinkiläisten asumiselle on ollut tyypillistä ahtaus, tosin ahtauden määritelmää on muutettu ajan saatossa useaan otteeseen. Vuonna 1950 ahtaan asumisen kriteeri nostettiin kolmesta hengestä huonetta kohden kahteen henkeen huonetta kohden. Tuolloin kolmannes kaupunkilaisista asui ahtaasti, saman määritelmän mukaan vuonna 2009 asui ahtaasti 0,7 %.[47] Vuonna 1990 ahtaasti asumisen rajaksi määriteltiin yli yksi henkilö huonetta kohden, eikä keittiötä enää laskettu huoneeksi. Uuden määritelmän mukaan viidesosa helsinkiläisistä asui ahtaasti vuonna 2009.[48] Myös asunnottomuuden määritelmää on muutettu. Tuttavien ja sukulaisten luona asuvia ei 1900-luvulla tilastoitu asunnottomiksi, päinvastoin kuin 2000-luvulla. Vuonna 2009 Helsingissä oli noin 3 500 yksinäistä asunnotonta, asunnottomia perheitä ja pariskuntia oli 165.[49]

1920-luvulla asuntorakentaminen oli noususuhdanteessa. Kaupungin ilme muuttui ratkaisevasti, kun puutalot purettiin kerrostalojen tieltä. Asumisväljyys kasvoi. Etu-Töölöön kohosi 1910-luvulla myöhäisjugend-tyylisiä kerrostaloja, 1920-luvulla suosittiin punatiiliklassismia. Vuonna 1930 sähkövalo oli viidessä asunnossa kuudesta, kylpyhuone joka kolmannessa.[50] Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin asuntopula oli ennennäkemätön. Pommitukset olivat tuhonneet asuntoja ja uustuotanto oli sodan aikana hiipunut. Suomessa taloudelliset voimavarat keskitettiin sotakorvausten maksamiseen ja uudet asunnot saivat odottaa. Helsingissä asuttiin muun muassa pommisuojissa ja puutarhamökeissä.[51] Omakotirakentamista kehitettiin, ja myös väliaikaisia parakkeja rakennettiin asumispulaa helpottamaan. Rintamamiestalot edustivat pysyvämpää rakentamista, niitä nousi muun muassa Herttoniemeen, Pakilaan ja Paloheinään. Kaupunkirakenne hajautui ja ihanteena oli luonnonläheisyys. Syntyi matalia kerrostalorivistöjä, rivitaloja ja tornimaisia pistetaloja.[52] Uusia lähiöitä kohosi, ja niihin muutettiin ennen kaikkea vanhasta kantakaupungista. Muualta Suomesta muutettiin ensisijaisesti kantakaupunkiin. Maaltamuuttajat alkoivat muuttaa suoraan lähiöihin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Betonielementit mullistivat asuntorakentamisen. Pihlajamäkeen toteutettiin Suomen ensimmäinen täysin elementtitekniikkaan perustuva lähiö.[53]

1900-luvun puolivälissä kaksi kolmasosaa Helsingin asunnoista oli yksi- tai kaksihuoneisia, keittiö laskettiin huoneeksi. Asuntokunnat olivat verraten suuria, yksinasuvia oli noin yhdeksäsosa. Joka viides asunto oli vailla vesijohtoa ja yli puolet vailla peseytymistiloja. Vuosisadan loppupuoliskolla asumistaso nousi huimasti, ja ilman perusvarusteita olevat asunnot katosivat lähestulkoon täysin asuntokannasta. Yksinasuminen yleistyi ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä lähes puolet asuntokunnista oli yhden hengen talouksia.[54]

Helsingin asuntojen yhteenlaskettu pinta-ala kasvoi 173 % vuodesta 1960 vuoteen 2009. Väkimäärä kasvoi samana aikana noin kolmanneksen. Vuonna 1960 asuinpinta-ala asukasta kohden oli 17,2 m², vuonna 1980 luku oli 26,9 m² ja vuonna 2009 vastaavasti 34,2 m². Asuntojen keskipinta-ala oli 62,9 m² vuonna 2009.[55] Yksiöiden ja kaksioiden osuus asuntokannasta on laskenut huomattavasti, silti niiden osuus Helsingin asuntokannasta oli vuonna 2009 edelleen yli puolet. Omistusasuntojen määrä ohitti vuokra-asuntojen määrän 1980-luvulle tultaessa. 1990-luvun lamassa vuokra-asuminen yleistyi jälleen ja uusia vuokra-asuntoja rakennettiin. 2000-luvun alussa omistusasuminen alkoi puolestaan lisääntyä. Vuonna 2009 Helsingissä oli osapuilleen saman verran omistus- ja vuokra-asuntoja. 1990-luvulla esitelty asumisoikeusasuminen on jäänyt melko harvinaiseksi. Vuonna 2009 asumisoikeusasuntojen osuus Helsingin asuntokannasta oli pari prosenttia.[56]

Ihmisiä Aleksanterinkadulla

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanterinkatu on Helsingin keskeinen ostoskatu

Helsingin seutu luokitellaan yhdeksi nopeimmin kasvavaksi suurkaupunkialueeksi Euroopan unionissa.[57] Vuonna 2012 Helsingin kaupunki sai verotuloja arviolta 2 755 miljoonaa euroa, yhteensä tuloja kertyi noin 4 434 miljoonaa.[58] Suomen valtionosuusjärjestelmässä Helsinki on nettomaksaja kuten muutkin pääkaupunkiseudun kunnat.[59] Helsingin kaupungin talous on ollut useimpina vuosina ylijäämäinen, lähinnä kaupungin omistaman Helsingin energian ansiosta, joka tuottaa vuosittain lähes 300 miljoonaa euroa voittoa.[60][61]

Helsinki on pörsseineen ja Aleksanterin ”pankkikatuineen” Suomen talouselämän keskus. Useat suomalaiset pörssiyhtiöt ja lähes kaikki Suomen keskeiset pankit ja vakuutusyhtiöt pitävät Helsinkiä kotipaikkanaan. Pääkaupunkiseudun suurten yritysten pääkonttoreista noin 58 % (104) sijaitsee Helsingissä. Merkittäviä helsinkiläistaustaisia yrityksiä ovat Elisa (entinen Helsingin Puhelinyhdistys, HPY), viestintäkonsernit Otava sekä Sanoma sekä kaupan alalla Kesko, Stockmann ja HOK-Elanto.

Monet teollisuustuotantolaitokset ovat vuosien kuluessa siirtyneet pois Helsingin kaupungin alueelta, eikä Helsinkiä voi enää pitää Suomen tärkeimpänä teollisuuskaupunkina, joka asema sillä oli 1950-luvun alussa. Vuodesta 1960 vuoteen 1980 teollisuuden työpaikkojen määrä kantakaupungissa puolittui. Jäljellä on kuitenkin vielä muun muassa STX Europen Hietalahden telakka, nykyisin Iittalan omistama Arabian posliinitehdas, ABB:n tuotantolaitokset Pitäjänmäellä ja Vuosaaressa sekä Paulig:in paahtimo Vuosaaressa, joka on yksi Euroopan suurimmista. Helsingistä muualle siirtyneitä tuotantolaitoksia ovat muun muassa Ruoholahdessa ja Punavuoressa sijainneet Nokian kaapelitehtaat, Töölön sokeritehdas, jonka paikalla on nykyään Oopperatalo, Keravalle siirtynyt Sinebrychoffin panimo ja tupakkatehdas Lauttasaaressa.

Kolmen sepän aukio

Työpaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stockmannin tavaratalo joulukuussa 2004. Se oli vuonna 2002 Pohjoismaiden suurin ja Euroopan kuudenneksi suurin tavaratalo.[62]

Vuoden 2005 lopussa Helsingissä oli 373 000 työpaikkaa, joista noin 118 500 oli julkisen sektorin työpaikkoja.[63] Helsingin kaupunki on Suomen suurin työnantaja. Kaupunkilaisten erilaisista palveluista vastaavat lähes 39 000 työntekijää. Helsinkiläisistä 18–64-vuotiaista 72,0 % oli työllisiä vuonna 2011,[64] kun koko maan vastaava lukema oli 69,9 %.[65] Muuhun Suomeen verrattuna Helsingissä on vähän teollisuustyöpaikkoja, mutta runsaasti liike-elämän palvelujen ja tukku- ja vähittäiskaupan työpaikkoja. Pääkaupungissa on yli 68 000 informaatiosektorin eli tietotekniikkaan liittyvien toimialojen työpaikkaa. Se on noin kolmasosa koko Suomen informaatiosektorin työpaikoista.[66]

Suurimmat työpaikkakeskittymät sijaitsevat kantakaupungin alueella, ydinkeskustan ohella Pasilassa ja Meilahdessa. Kantakaupungissa merkittäviä julkisen sektorin työllistäjiä ovat eri ministeriöt ja keskusvirastot. Kantakaupungin ulkopuolella merkittäviä työpaikkakeskittymiä ovat Lauttasaari, Pitäjänmäki, Herttoniemi, Itäkeskus ja Vuosaari.

Helsingin työpaikkaomavaraisuus on 134 % (2004), joten useat muiden kuntien asukkaat käyvät Helsingissä töissä. Tähän Helsingin työssäkäyntialueeseen, eli paikkakuntiin, joista käydään paljon Helsingissä töissä, kuuluvat Tilastokeskuksen mukaan (2004) pääkaupunkiseudun kuntien lisäksi seuraavat kunnat. Tiehallinnon laskurin antamat luvut kertovat etäisyyden paikkakuntien keskustoista Erottajalle.

     

Kunnallishallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kaupungintalo kesällä 2009.

Helsingin kaupunginvaltuustossa on 85 jäsentä, joista miehiä 43 ja naisia 42 nykyisellä kaudella (2013–2016). Muun Suomen poliittiseen kenttään verrattuna suurin ero on Suomen Keskustan pieni kannatus. Vihreät palasi vuoden 2008 vaaleissa toiseksi suurimmaksi valtuustoryhmäksi SDP:n jäädessä kolmanneksi.

Helsingin kaupunginjohtaja on Jussi Pajunen ja apulaiskaupunginjohtajia ovat Hannu Penttilä (kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimi), Tuula Haatainen (sivistys- ja henkilöstötoimi), Pekka Sauri (rakennus- ja ympäristötoimi) ja Paula Kokkonen (sosiaali- ja terveystoimi).

Vuonna 2011 Helsingin kaupungin organisaatio koostui 29 virastosta ja kuudesta kunnallisesta liikelaitoksesta.[67] Virastojen ja laitosten lisäksi kaupunkikonserniin kuuluu tytäryhteisöinä 112 kaupungin omistamaa osakeyhtiötä [68] ja 11 säätiötä.[69] Kaupungin palveluksessa oli vuonna 2011 noin 39 000 henkilöä, ja kaupunkikonserniin kuuluvien tytäryhteisöjen palveluksessa noin 4400. Erilaisia ammattinimikkeitä kaupungilla on käytössä noin 2000.[70]

Lauta- ja johtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

     

Virastot ja laitokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

     

Kaupunginjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kaupunginjohtaja ja ylipormestari Jussi Pajunen on toiminut virassaan vuodesta 2005 lähtien.

Tasavallan presidentti on myöntänyt Helsingin kaupunginjohtajille ylipormestarin arvonimen 1930-luvulta lähtien. Ensimmäinen ylipormestarin arvon saanut kaupunginjohtaja oli Antti Tulenheimo (vuonna 1934). Alla olevassa taulukossa on lueteltu Helsingin kaupunginjohtajat vuodesta 1921 lähtien.

Kaupunginjohtaja Syntymä-kuolema Toimikausi Puolue
Arthur Castrén 18661946 19211930 Nuorsuomalaiset
Antti Tulenheimo 18791952 19301944 Kokoomus
Eero Rydman 18891963 19441956 Edistyspuolue
Lauri Aho 19011985 19561968 Kokoomus
Teuvo Aura 19121999 19681979 LKP
Raimo Ilaskivi 1928 19791991 Kokoomus
Kari Rahkamo 1933 19911996 Kokoomus
Eva-Riitta Siitonen 1940 19962005 Kokoomus
Jussi Pajunen 1954 2005 Kokoomus

Palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä sijaitsee neljä tiede- tai taideyliopistoa: Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto, Taideyliopisto ja Svenska handelshögskolan. Opiskelijoita näissä on lähes 50 000 – yli 28 % koko Suomen yliopisto-opiskelijoista.[71] Helsingissä toimii myös puolustusministeriön alainen Maanpuolustuskorkeakoulu.

Lisäksi toiminnassa on kuusi ammattikorkeakoulua Diak, Humak, Laurea, Metropolia, Haaga-Helia ja ruotsinkielinen Arcada. Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelee yli 19 000 opiskelijaa; tarjolla on yli 30 eri perustutkintoa. Yleissivistävästä aikuiskoulutuksesta huolehtivat aikuislukiot sekä kansalais- ja työväenopistot. Suomenkielisellä työväenopistolla toimintaa on 90 pisteessä.

Kaupungissa on 215 peruskoulua, lukiota tai aikuislukiota ja niissä runsaat 71 000 oppilasta. Opinahjoista 30 on ruotsinkielisiä. Lisäksi on englannin-, saksan-, ranskan- ja venäjänkielisiä kouluja. Oman äidinkielen opetusta annetaan kaikkiaan 40 kielellä.

Terveydenhuolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kunnallisesta terveydenhuollosta vastaavia terveysasemia on yhteensä 31. Päivystäviä sairaaloita ovat Malmin ja Marian sairaalat, sekä alle 16-vuotiaiden kohdalla Lastenklinikka. Erikoissairaanhoito on Uudellamaalla organisoitu 31 kunnan alueella neljäksi sairaanhoitoalueeksi, joiden lisäksi Helsingin seudun yliopistollisen keskussairaalan toimialue muodostaa oman kokonaisuutensa. Terveyskeskussairaaloita on kahdeksan eri puolilla kaupunkia. Hampaidenhuoltoa hoitaa 46 yksikköä. Psykiatrian poliklinikoita on 16. Kaupungin erikoisyksikköjä ovat ehkäisyneuvonta, merimiesterveydenhuolto, potilasasiamies, puheterapia, rintasyövän seulonta, sukupuolitautien poliklinikka, tartuntatautiyksikkö, työterveyshuolto yrityksille ja vammaisneuvola.

HUS-kuntayhtymällä eli Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirillä on 22 sairaalaa, joista Helsingissä sijaitsevat:

Sosiaalipalvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin kaupungin sosiaalipalveluista vastaa sosiaali- ja terveysvirasto, joka muodostettiin vuoden 2013 alusta. Entisen sosiaaliviraston vastuualueet olivat lasten päivähoito (tehtävät siirtyivät uudelle varhaiskasvatusvirastolle), lapsiperheiden palvelut ja aikuisten palvelut.[72] Lapsiperheiden palvelut sisältävät perhekeskuksen, perheneuvolan ja sijaishuollon. Aikuisten palveluita puolestaan ovat muun muassa maahanmuuttajapalvelut, työhön kuntoutus, sosiaalinen kuntoutus ja asunnottomien palvelut. Sosiaali- ja terveysvirastolla on myös keskitetty neuvontapalvelu, joka pyrkii jakamaan tietoa kaupungin tarjoamista sosiaali- ja terveyspalveluista.[73]

Sosiaali- ja terveysviraston alaisuudessa on 11 sosiaaliasemaa, jotka tarjoavat sosiaalityön palveluita, kuten toimeentulotukea.[74] Sosiaalivirasto tarjoaa myös työllistymistä tukevia palveluita, kuten vajaatyökuntoisten ja työllistymisvaikeuksissa olevien työtoimintaa. Sosiaaliviraston henkilöstön määrä on noin 12 000.[75] Sosiaali- ja terveysvirasto toimii sosiaali- ja terveyslautakunnan alaisuudessa.[76] Sosiaali- ja terveysviraston toimipaikka on Kallion virastotalossa osoitteessa Toinen linja 4A.[77]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä toimivat Suomen ainoat raitiotie-, metro- ja kaupunkijunajärjestelmät. Kuvan saksalaiset matalalattiaiset raitiotievaunut tulivat kaupunkikuvaan vuonna 1999, ja niiden vikaisuuden vuoksi suunniteltiin jopa vaunujen palauttamista valmistajalleen. Palauttamisesta luovuttiin sittemmin.[78]
Oranssi on Helsingin metron tunnusväri. Kuvassa 2000–luvun alussa käyttöön otettu M200–junayksikkö.

Helsingissä toimii Helsingin seudun liikenteen (HSL) organisoima kattava julkinen liikenne, joka koostuu linja-autojen säteittäis- ja poikittaisyhteyksistä, 12 linjan raitiovaunujärjestelmästä, kaksihaaraisesta metroradasta sekä kolmesta lähijunin liikennöitävästä kaupunkiradasta. Vuonna 2002 joukkoliikennematkoja tehtiin vuodessa noin 210 miljoonaa ja niiden osuus kaikista ajoneuvomatkoista oli Suomen suurin. Matkoista vajaa puolet taitetaan bussilla, vajaa kolmannes raitiovaunuilla ja reilu neljännes metrolla.[79]

Autoliikennettä kaupungissa rajoitetaan kattavan joukkoliikenteen palvelutason keinoin sekä säätelemällä pysäköintipaikkojen määrää.lähde tarkemmin? Autoilu kaupungissa on kuitenkin tehty mahdolliseksi ja melko sujuvaksi, vaikka se ei olekaan kaupungin pääliikennemuoto.kenen mukaan? Etenkin tavarakuljetusten poistamiseksi keskustan katukuvasta rakennetaan katutason alle keskustan kattavaa huoltotunnelia.

Helsingin niemen ohittamisen itä-länsisuunnassa on suunniteltu tapahtuvan keskustan ali rakennettavaa tunnelia pitkin, mutta suunnittelutyö keskeytettiin toukokuussa 2008. Kantakaupungissa vilkasliikenteisin tie on Itäväylälle, Tuusulanväylälle sekä Lahdenväylälle liikennettä syöttävä Sörnäisten rantatie. Tuhatta asukasta kohti Helsingissä on 373 autoa,[80] joka on alhainen luku (koko Suomi 551 autoa[81]). Tämä johtuu laajalti siitä, että kaupungissa on hyvin toimiva joukkoliikenne. Lisäksi kaupungissa asuu paljon opiskelijoita ja nuoria. Autoja myös käytetään Helsingissä keskimääräistä vähemmän, sillä monet auton omistavista kulkevat käyttävät kaupungin laajaa julkista liikennettä. Merkittävimmät säteittäiset väylät ovat Itäväylä, Porvoonväylä, Lahdenväylä, Tuusulanväylä, Hämeenlinnanväylä, Turunväylä ja Länsiväylä. Lisäksi Helsinkiä kiertävät Kehä I (Suomen vilkasliikenteisin tie) ja Kehä III.

Lentoliikennettä palvelee Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema. Harrasteilmailua varten käytössä on pienempi Helsinki-Malmin lentoasema.

Jalkakäytävien hiekoitus aiheuttaa keväisin vakavan pölyongelman. Kuva on otettu Hakaniemen metroaseman edustalta.

Helsingin päärautatieasema on Suomen matkustajaliikenteen keskeinen pääteasema ja sieltä on myös ulkomaanyhteydet Pietariin ja Moskovaan. Pasilan rautatieasemalla rautatie haarautuu kohti länttä ja pohjoista. Rautateiden pääkaupunkiseudun lähiliikenteen kolme kaupunkirataa tarjoavat yhteyksiä eri puolille pääkaupunkiseutua.

Helsingin Satama on merkittävä yleisen liikenteen tuonti- ja vientisatama ja vilkkain matkustajasatama sekä risteily- että linjaliikenteessä. Vuonna 2011 Helsingin satamassa oli 8 779 aluskäyntiä eli keskimäärin yli 24 laivaa joka päivä. Määrästä valtaosa eli 8 619 oli ulkomaan liikennettä.[82] Helsingin satamien kautta kulki vuonna 2011 noin 10,3 miljoonaa matkustajaa.[83] Kesäsesongin aikana satamissa vieraili vuonna 2011 yli 258 risteilyalusta, jotka toivat Helsinkiin 385 000 päiväkävijää.[84] Matkustajaliikenteessä Viking Line, Silja Line, Tallink ja ynnä muut tarjoavat säännöllisiä laivayhteyksiä lähinnä Tallinnaan, Tukholmaan ja Pohjois-Saksaan. Matkustajaliikenne keskittyy Etelä- ja Länsisatamaan ja tavaraliikenne Vuosaaren satamaan. Tavaraliikenteessä Helsingin kautta Suomeen tuodaan elintarvikkeita, kulutustavaroita, autoja sekä teollisuuden raaka-aineita ja puolivalmisteita. Viennin suurimmat laivaajat ovat metsäteollisuus ja metallituoteteollisuus. Tavaraliikenne siirtyi Vuosaaren uuteen satamaan marraskuussa 2008, minkä jälkeen Länsisataman ja Sörnäisten vanhojen rahtilaivasatamien alueille aletaan rakentaa uusia asuntoalueita.[85]

Veneilijöitä varten kaupungin rannoilla on runsaat 11 400 laituripaikkaa. Suomenlinnaan kulkee lautta ja Helsingin edustan ulkoilusaariin on järjestetty vesibussiliikennettä.

Alvar Aallon Helsingin keskustasuunnitelma vuodelta 1965 ja Smith-Polvisen liikennesuunnitelma vuodelta 1968 edustivat sen ajan modernia liikennesuunnittelua, mutta kumpaakaan niistä ei toteutettu.

Nähtävyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näkymä Suomenlinnaan matkustajalautalta kesäkuussa 2005.
Pääartikkeli: Helsingin nähtävyydet

Merellinen Helsinki on maisemanähtävyys itsessään, yksi Suomen 27:stä kansallismaisemasta. Merkittävimpiä nähtävyyksiä on Suomenlinnan linnake, joka on merkitty UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Toinen saarikohde on Seurasaaren virkistysalue ja ulkoilmamuseo. Perheellisille ja lastenmielisille sopivia nähtävyyksiä ovat Linnanmäen huvipuisto ja Korkeasaaren eläintarha. Helsingin kirkoista suosituimpia ovat osittain maanalainen Temppeliaukion kirkko Töölössä, ortodoksinen Uspenskin katedraali sekä Helsingin tuomiokirkko, joka hallitsee empiretyylistä Senaatintoria. Sen reunalla sijaitsevat Helsingin yliopiston päärakennus ja Valtioneuvoston linna. Senaatintorilta on lyhyt matka Kauppatorille, jonka reunalla sijaitsevat Presidentinlinna ja Helsingin kaupungintalo. Esplanadin puisto on ydinkeskustan merkittävin puisto. Mannerheimintien varrella sijaitsevat muun muassa Kansallismuseo, joka esittelee Suomen historiaa kivikaudelta 2000-luvulle, eduskuntatalo, vuonna 1999 avattu nykytaiteen museo Kiasma edustallaan marsalkka Mannerheimin patsas sekä Stockmannin tavaratalo. Aleksanterinkatu on merkittävin ostos- ja liikekatu keskustassa. Pohjoismaiden suurin ostoskeskus on Kauppakeskus Itäkeskus, jonne pääsee metrolla. Toinen merkittävä ostoskeskus Helsingin metroreitin varrella on ydinkeskustassa sijaitseva viisikerroksinen Kampin keskus, joka avattiin kokonaisuudessaan keväällä 2006 ja se sisältää useiden kauppojen lisäksi myös ruokapaikkoja ja keilahallin. Pikakatsauksen Helsingin keskusta-alueeseen voi tehdä ajamalla ympäri linjan 3T raitiovaunulla, joka ajaa kahdeksikkoreittiä. Töölössä sijaitsevassa Ratikkamuseossa voi tutustua Helsingin joukkoliikenteen historiaan. Olympiastadionin 72 metriä korkeasta tornista voi luoda yleiskatsauksen Helsinkiin.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki on valittu maailman muotoilupääkaupungiksi 2012. Viime metreillä vastakkain olivat Helsinki ja Alankomaiden Eindhoven.[86]

Tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaivopuiston kesäkonsertin yleisöä vuonna 2005.

Helsingin ehkä tunnetuin kulttuuritapahtuma on loppukesällä alkava Helsingin Juhlaviikot, joka on useamman viikon kestävä musiikkia, teatteria, taidenäyttelyitä ja performansseja eri puolilla kaupunkia esittelevä tapahtuma. Juhlaviikkojen suosituin yksittäinen tapahtuma on Taiteiden yö, jonka aikana ydinkeskustassa on useassa paikassa esitteillä erilaisia taideteoksia tilataiteesta ja performansseista taidenäyttelyihin puolille öin ja pitempäänkin. Vuonna 2004 Helsingin juhlaviikoilla oli noin 245 000 kävijää.

Vuosittain toukokuussa järjestetään Kaisaniemen puistossa eri kulttuureja esittelevä ilmaistapahtuma Maailma kylässä.

Kesäkuun 12. päivänä vietetään Helsinki-päivää, jonka lukuisat viihdetapahtumat huipentuvat kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoavaan Kaivopuiston kesäkonserttiin.

Heinäkuinen Tuska-festivaali on metallimusiikin suurin tapahtuma Pohjoismaissa. Vuonna 2006 tapahtumassa vieraili noin 33 000 kävijää.[87]

Elokuussa urbaanin musiikin ja kaupunkikulttuurin Flow Festival kerää kävijöitä Suvilahteen. Vuonna 2013 festivaalilla oli 61 500 kävijää.[88]

Elokuvan puolelta merkittävin tapahtuma on syksyisin järjestettävä Rakkautta ja Anarkiaa, joka runsaan viikon aikana näyttää sadoissa näytöksissä useita kymmeniä elokuvia, jotka eivät ole ikinä päätyneet tai tule päätymään laajempaan levitykseen esimerkiksi poikkitaiteellisuutensa takia. Vuonna 2004 Rakkautta ja Anarkiaa keräsi 44 000 katsojaa. Dokumenttiin keskittyvä DocPoint on vakiinnuttanut asemansa muutamassa vuodessa lajityypin tärkeimpänä katselmuksena Suomessa.

Nelosen isännöimä ilotulituksen SM-kilpailut käydään syksyllä Helsingissä.

Vuoden 2007 Eurovision laulukilpailu järjestettiin Helsingissä Hartwall-areenalla.

Kulttuurin järjestäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatteri sijaitsee Helsingin keskustassa Rautatientorin laidalla.

Helsingissä sijaitsee monia Suomen keskeisiä kulttuurilaitoksia kuten valtion taidemuseo Ateneum, nykytaiteen museo Kiasma, Suomen Kansallisooppera, Kansallisarkisto sekä useita teattereita kuten Kansallisteatteri, Helsingin kaupunginteatteri sekä Ruotsalainen teatteri.

Helsingissä toimii kaksi ammattimaista sinfoniaorkesteria, Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri. Molemmat pitävät klassisen musiikin konsertteja vuonna 2011 valmistuneessa Musiikkitalossa. Suuria populaarimusiikin keikkoja pidetään Olympiastadionilla, Hartwall-areenassa ja Helsingin jäähallissa. Rock-klubeista tunnetuin on Tavastia-klubi. Kallion kaupunginosassa sijaitsee baareja ja pubeja enemmän kuin missään muualla Suomessa.

Helsingissä on 46 elokuvasalia. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin teatteri Orion ja muut toimitilat sijaitsevat nekin pääkaupungissa. Suurimpia elokuvasaleja ovat noin 700-paikkaiset Bio Rex ja Tennispalatsin 1-sali.

Kaupungissa on myös kunnallisia kulttuuripalveluita, esimerkiksi kirjastoja. Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjasto sijaitsee Pasilassa ja uutta Keskustakirjastoa suunnitellaan Töölönlahdelle. Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus hallinnoi Helsingin kulttuurikeskuksia kuten Kanneltaloa ja Malmitaloa. Niissä järjestetään vuosittain useita kymmeniä konsertteja ja muita esityksiä.

Urheilu ja liikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olympiastadionin torni on Helsingin keskeisiä maamerkkejä.

Helsingin suurin säännöllinen urheilutapahtuma on vuodesta 1976 alkaen järjestetty lasten ja nuorten jalkapalloturnaus Helsinki Cup. Sen osanottajaennätys tehtiin 2002, kun mukana oli 819 joukkuetta. Laajat massat kerää myös Helsinki City Marathon. Elokuisen City Marathonin reitti kiertää Helsinkiä rantaviivaa seuraillen. Suomen suurin juoksutapahtuma kerää vuosittain noin 6000 osanottajaa. Suuri liikuntakarnevaali on myös Naisten Kymppi, joka on juoksutapahtuma pelkästään naisille.

Helsingissä on järjestetty lukuisia kansainvälisestikin hyvin merkittäviä arvokilpailuja. Näistä omassa luokassaan ovat vuoden 1952 Helsingin olympialaiset. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut pidettiin 1983 ja uudestaan 2005. 1971 ja 1994 olivat vuorossa yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailut. Jääkiekon maailmanmestaruudesta Helsingissä on turnattu vuosina 1974, 1982, 1991, 1997, 2003 ja 2012. Eläintarhanajot järjestettiin Helsingissä vuosina 1932–1963.

Helsinkiläisiä urheiluseuroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin suurimpia urheiluseuroja on yli 2 800 jäsenen HIFK, jonka lajivalikoimaan kuuluvat jääkiekko, jääpallo, jalkapallo, keilailu, käsipallo, salibandy ja yleisurheilu ja on samalla Suomen suurin seurajoukkue. Suomen suurin seura löytyy niin ikään Helsingistä. se on lähes 7000 jäsenen jättiläinen Tapanilan Erä, joka on niittänyt mainetta erityisesti salibandyssä sekä voimannostossa. Jääkiekossa on toinenkin SM-liigassa pelaava helsinkiläisjoukkue, Jokerit, jonka kotihalli Hartwall-areena on Suomen suurin monitoimihalli. HJK eli Helsingin Jalkapalloklubi on Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin jalkapalloseura. Kolmosessa tätä nykyä jalkapalloa pelaava Ponnistus on perustettu vuonna 1887 ja on yksi Suomen vanhimpia yhtäjaksoisesti toimineita urheiluseuroja. Muita helsinkiläisiä Suomen urheilun ja liikunnan käynnistysvaiheen pioneereja ovat muun muassa voimailuseura Helsingin Atleettiklubi ja purjehdusseura Nyländska Jaktklubben (NJK).

Koripalloa on Helsingissä pelattu mestaruustasolla useammankin joukkueen voimin: Pantterit, HKT ja HNMKY. Kaudella 2008–2009 miesten korisliigassa on tosin vain yksi helsinkiläinen joukkue, ToPo ja naisten SM-liigassa kaksi: ToPo ja Pantterit. Suomen kansallisurheilussa pesäpallossa helsinkiläisten joukkueiden osuus on jäänyt vaatimattomaksi, vaikkakin Puna-Mustat on voittanut miesten Suomen mestaruuden 1973 ja pelaa nykyään Ykköspesistä.

Liikuntapaikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hietaniemen uimaranta eli ”Hietsu”

Suurin osa Helsingin liikuntapaikoista on Helsingin kaupungin liikuntaviraston vastuulla, kuten 70 liikuntahallia tai -salia ja noin 350 urheilukenttää. Jäähalleja on yhdeksän, joista 3 liikuntaviraston hallinnassa. Uimaan Helsingissä pääsee 14 uimahallissa, joista suurin on Mäkelänrinteen uintikeskus, 2 maauimalassa ja yli 20 uimarannalla, joista Hietaniemen uimaranta lienee tunnetuin. Golfkenttiä Helsingissä on viisi, joista Talin golfkenttää isännöi vuonna 1932 perustettu Suomen vanhin golfseura nimeltään Helsingin Golfklubi. Oulunkylän urheilupuistossa sijaitsee talvisin täysimittainen teko­jää­rata. Vuosaaressa Itä-Helsingissä toimii kesällä Vuosaaren Melontakeskus.

Ystävyyskaupungit ja kansainväliset yhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingillä ei ole varsinaisia ystävyyskaupunkeja, mutta Helsinki harjoittaa kahden- ja monenvälistä yhteistyötä useiden tahojen kanssa. Helsingillä on yhteydet muiden EU-maiden ja pohjoismaiden pääkaupunkeihin sekä Itämeren alueen yhteistyökaupunkeihin. Näiden lisäksi Helsingillä on erityistä yhteistyötä Moskovan ja Pekingin kanssa.

Venäjän suurlähetystö Helsingissä

Helsinki populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauluja Helsingistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki esiintyy monessa laulussa. Katso Luettelo Helsingistä kertovista lauluista.

Helsinki elokuvissa ja televisiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsinki on ollut keskeisessä osassa useimmissa suomalaisissa elokuvissa, sillä elokuva-alan keskeiset oppilaitokset ovat Helsingissä. Erityisesti Helsinki on ollut esillä Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvissa sekä lähes kaikissa Aki Kaurismäen elokuvissa.

Helsingillä on ollut joitakin niin sanottuja ”elokuvarooleja”. 1980-luvulla yhdysvaltalaiset filmiryhmät kelpuuttivat sen useaan otteeseen esittämään neuvostoliittolaisia kaupunkeja (esimerkiksi elokuvissa Punaiset, Gorkin puisto ja Valkeat yöt). Kaupunkia naamioitiin asettamalla punainen tähti Kansallismuseon tornin huippuun.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen pinta-ala kunnittain 1.1.2014 1.1.2014. Maanmittauslaitos. Viitattu 15.3.2014.
  2. a b Suomen asukasluvut kuukausittain – Kunnittain aakkosjärjestyksessä 30.4.2014. Väestörekisterikeskus. Viitattu 6.6.2014.
  3. a b Väestö iän (1-v.), sukupuolen ja kielen mukaan alueittain 1990–2012, laaja alueluokitusryhmittely 31.12.2012. Tilastokeskus. Viitattu 27.5.2013.
  4. Luettelo kuntien ja seurakuntien tuloveroprosenteista vuonna 2013 27.11.2012. Verohallinto. Viitattu 13.3.2013.
  5. Kunnallisvaalit 2012 tulospalvelu 28.10.2012. Oikeusministeriö. Viitattu 28. tammikuuta 2013.
  6. Taajamat väkiluvun ja väestöntiheyden mukaan 31.12.2012. Tilastokeskus.
  7. Lindström, Salla: 6.1.3 Väestö ja kulttuuri Internetix. Viitattu 30.7.2013.
  8. Helsingin seutu tilastoina
  9. Data behind figures 1- 4 and maps 1-3 of Regional Focus Nr 3: Metro Regions (englanniksi)
  10. Jere Jäppinen: Mistä Helsingin nimi on peräisin?. Helsingin Sanomat, 15.11.2011, s. D2.
  11. a b c d e Helsingin historiaa 26.03.2013. Helsingin kaupunki. Viitattu 30.7.2013.
  12. a b c d Helsinki – Suomi matkaoppaat.com. Viitattu 31. heinäkuuta 2013.
  13. Zetterberg, Seppo & Kallio, Veikko: Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 388. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  14. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 9. Otava, 2004. .
  15. Lähde retkelle pääkaupunkiseudun luontoon: Retkikalenteri 2007, pdf:n sivu 11
  16. Mitkä ovat Helsingin nimikkoeläin ja nimikkokasvi? Kysy kirjastonhoitajalta. 30.8.2001. Helsingin kaupunginkirjasto. Viitattu 30. heinäkuuta 2013.
  17. Helsingin nimikkolajit 09.07.2012. Ympäristökeskus. Viitattu 30. heinäkuuta 2013.
  18. Helsingin uusi maantieteellinen keskipiste Viikissä 19.12.2005. Helsingin yliopisto. Viitattu 27.9.2011.
  19. Helsingin kaupunginkirjasto – Kysy mitä vain: Mikä on Helsingin korkein kohta kun rakennuksia ei huomioida?
  20. Lehtimäki, Elena: Kivikon luonto- ja kulttuuripolku (PDF) 19.12.2005. Helsingin ympäristökeskus. Viitattu 1.9.2007.
  21. Helsingin tietokeskus
  22. Kaupunkisuunnitteluvirasto, ajankohtaista[vanhentunut linkki]
  23. Purojen Helsinki Viitattu 17.4.2013.
  24. Espoossa lähes sata järveä, Helsinki on järvetön (Internet Archive) HS.fi. 5.5.2007.
  25. Tilastoja Suomen ilmastosta 1981–2010 (Internet Archive) 2012. Ilmatieteen laitos. Viitattu 19.4.2014.
  26. Yliopiston almanakka 2012, s. 36. Ajasto / Helsingin Yliopisto. ISBN 6416346266002.
  27. Kuninkaanportti ja Linnoitus Suomenlinna. Viitattu 2.3.2014.
  28. Vanha kirkko 2012. Helsingin seurakunnat.. Viitattu 2.3.2014.
  29. Säätytalo virtual helsinki. Viitattu 2.3.2014.
  30. Uspenskin katedraali Visit Helsinki. Viitattu 2.3.2014.
  31. Onni Tarjanne Arkkitehtuurimuseo. Viitattu 2.3.2014.
  32. Helsingin kaupunginhallituksen pöytäkirja 26.11.2012, §1329, kaupungin piirijaon tarkistaminen ja kaupunginosajaon muutokset Viitattu 20.12.2013.
  33. Tapani Valkonen ym.: Tutkimuksia 10/2007: Elinajanodotteen kehitys Helsingissä ja sen väestönosaryhmissä 1991–2005 17.12.2007. Helsingin kaupunki, tietokeskus. Viitattu 30.12.2007.
  34. Elinajanodote 8.9.2009. Tilastokeskus.
  35. Greater Helsinki Vision 2050 -kilpailu Helsingin Kaupunki. Viitattu 2.3.2014.
  36. Kaupunkikaava – Helsingin uusi yleiskaava: Visio 2050. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, 2013. Teoksen verkkoversio (pdf).
  37. Helsingin tilastollinen vuosikirja, s. 27. Helsingin kaupunki, tietokeskus, 2012. ISSN 1799-5264 (verkossa), ISSN 1799-6457 (painettu). Teoksen verkkoversio (pdf).
  38. Alaviite: Väestö kielen mukaan sekä ulkomaan kansalaisten määrä ja maa-pinta-ala alueittain 1980–2012 22.3.2013. Tilastokeskus. Viitattu 1.7.2013.
  39. Väestö kielen mukaan sekä ulkomaan kansalaisten määrä ja maa-pinta-ala alueittain 1980–2012 22.3.2013. Tilastokeskus. Viitattu 1.4.2013.
  40. a b Peuranen, Eeva-Kaisa & Vuori, Pekka: Helsingin väestö vuodenvaihteessa 2011/2012 ja väestönmuutokset vuonna 2011. Helsingin kaupunki, tietokeskus. ISSN 1455-7231 (painettu), ISSN 1796-721X (verkossa). Teoksen verkkoversio (pdf).
  41. Taajama-aste alueittain 31.12.2011 8.2.2013. Tilastokeskus. Viitattu 26.9.2013.
  42. a b c Taajama- ja haja-asutusalueväestö iän ja sukupuolen mukaan kunnittain 31.12.2011 8.2.2013. Tilastokeskus. Viitattu 26.9.2013.
  43. Taajamat väkiluvun ja väestöntiheyden mukaan 31.12.2011 8.2.2013. Tilastokeskus. Viitattu 26.9.2013.
  44. Helminen, Ville et al: Paikkatietomuotoisen alueluokituksen muodostamisperiaatteet (pdf) Suomen ympäristökeskus. [vanhentunut linkki]
  45. Helsinki tiedon kohteena, s. 13 ja 26
  46. Helsinki tiedon kohteena, s. 14, 15 ja 18
  47. Helsinki tiedon kohteena, s. 20
  48. Helsinki tiedon kohteena, s. 22 ja 23
  49. Helsinki tiedon kohteena, s. 34
  50. Helsinki tiedon kohteena, s. 16 ja 17
  51. Helsinki tiedon kohteena, s. 19 ja 20
  52. Helsinki tiedon kohteena, s. 24
  53. Helsinki tiedon kohteena, s. 27 ja 28
  54. Helsinki tiedon kohteena, s. 21 ja 22
  55. Helsinki tiedon kohteena, s. 30
  56. Helsinki tiedon kohteena, s. 30–32
  57. Helsinki City Urban Office: Web Publications 39/2006 – The Economic Map of Urban Europe
  58. Hel.fi Talousarvio 2012
  59. Helsinginuutiset.fi
  60. HS:Vanhuksia hoidetaan väärässä paikassa, viitattu 7. toukokuuta 2009
  61. Tarkastuslautakunta: Valtion pitää maksaa Helsingille suurkaupunkirahaa 7.5.2009. HS.fi. Viitattu 7.5.2009.
  62. Stockmannin Vuosikertomus 2002 (PDF) Stockmann Oyj. [vanhentunut linkki]
  63. Juha Suokas: Tilastoja 22/2007: Työpaikat Helsingissä 2004 ja ennakkotiedot 2005 16.8.2007. Helsingin kaupunki, tietokeskus. Viitattu 30.12.2007.
  64. http://verti2.stat.fi/VERTI-JAK/graph/Graphserver.htm?ifile=quicktables/Kuntaliitto2013/D_Tyossakaynti//D02_k&rind=35
  65. http://verti2.stat.fi/VERTI-JAK/graph/graphserver.htm?ifile=quicktables/Kuntaliitto2013/D_Tyossakaynti//D02_m&rind=
  66. YTV – yritykset ja toimipaikat
  67. Helsingin kaupunki: Virastot ja laitokset
  68. Helsingin kaupunki: Kaupunkikonsernin tytäryhtiöt
  69. Helsingin kaupunkikonsernin tytäryhteisöt Hel.fi. Viitattu 19.4.2014.
  70. Helsingin kaupungin henkilöstökeskus
  71. Tilastokeskus: Yliopistojen uudet opiskelijat ja opiskelijat yhteensä yliopistoittain ja koulutusasteittain 2006 (Excel-tiedosto) 24. huhtikuuta 2007. Viitattu 30. joulukuuta 2007.
  72. Viraston esittely Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010. [vanhentunut linkki]
  73. Keskitetty neuvonta Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010. [vanhentunut linkki]
  74. Sosiaaliasemat Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010. [vanhentunut linkki]
  75. Sosiaaliasemat Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010.
  76. Sosiaalilautakunta Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010. [vanhentunut linkki]
  77. Yhteystiedot Helsingin kaupunki. Viitattu 1.11.2010.
  78. HKL valmistajan kanssa riidassa raitiovaunuista MTV Uutiset. 21.3.2007. Viitattu 30.4.2014.
  79. HKL – osa toimivaa kaupunkia (pdf) (Internet Archive) 2003. HKL. Viitattu 30.4.2014.
  80. Selvitys: Kaupungit autoistuvat HS.fi. 26.4.2007. Viitattu 30.4.2014.
  81. Autoilija valvontaan ja verolle? Verkkouutiset. 26.4.2007. Viitattu 30.4.2014.
  82. Alusliikenne, vuositilastot, 2011 Suomen Satamaliitto. Viitattu 27.7.2012.
  83. Matkustajaliikenne, vuositilastot, 2011 Suomen Satamaliitto. Viitattu 27.7.2012.
  84. Helsingin Sataman vuosikertomus 2011, s. 10. Helsingin Satama, 2011. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.7.2012). [vanhentunut linkki]
  85. Helsingin Sataman vuosikertomus 2007 Viitattu 14.8.2008. [vanhentunut linkki]
  86. Helsinki on maailman muotoilupääkaupunki Yle.fi. Viitattu 25.11.2009.
  87. Tuska Open Air
  88. http://www.flowfestival.com/uploads/2013/08/flow_tiedote_110813.pdf

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Biström, Anna & Paqvalén, Rita & Rask, Hedvig (toim.): Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. (Kvinnornas Helsingfors: En kulturhistorisk guide, 2010.) Suomentaneet Riie Heikkilä ym. Helsinki: Schildts, 2010. ISBN 978-951-50-1994-3.
  • Haavikko, Paavo (toim.): Helsinki – kaupunki graniittisilla juurilla, avaralla niemellä. Helsinki: Art House, 2000. ISBN 951-884-275-2.
  • Inha, I. K.: Helsinki. Valon kaupunki. Toimittaneet Jukka Kukkonen, Riitta Toiviainen ja Kjell Westö. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35022-5.
  • Jokinen, Pauli (teksti) & Väänänen, Marja (valokuvat): Kulttuurikävelyllä Helsingissä. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-546-4.
  • Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Helsingissä: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0.
  • Klinge, Matti & Kolbe, Laura: Helsinki, Itämeren tytär. Lyhyt historia. Uudistettu laitos. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21812-8.
  • Leino, Eino: Kirjailijoiden Helsinki. Helsinki: Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-8846-1.
  • Ääniä stadista. Otavan äänikirja. Toimittanut Peikko Pitkänen (2 cd-levyä + 16-sivuinen esite)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helsinki.
Wikisanakirja
Wikisanakirjassa on tähän liittyvä sananselitys: Helsinki.
Helsingin keskusta Lasipalatsin edestä; vasemmassa reunassa näkyy Kiasma, keskellä Postitalo ja oikealla Sokos-tavaratalo.