Suomen Keskusta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen Keskusta
Centern i Finland
- Keskustapuolue
- Maalaisliitto

Keskustan logo.svg

Perustettu 1906
Johto Juha Sipilä (pj.)[1]
Juha Rehula (vpj.)[1]
Annika Saarikko (vpj.)[1]
Anu Vehviläinen (vpj.)[1]
Timo Laaninen (puoluesihteeri)Anu Vehviläinen (vpj.)[1]
Ideologia keskustalaisuus, alkiolaisuus, sosiaaliliberalismi
Toimisto Apollonkatu 11 A
00100 Helsinki
Äänenkannattaja Suomenmaa
Jäsenmäärä 150 000 (­2013)[2]
Kansanedustajat 36 / 200 (2011) (2014)
Eurokansanedustajat 3 / 13 (2009)
Kunnanvaltuutetut 3 077 / 9 674 (2012)[3]
Kansainväliset jäsenyydet Liberal International
Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
ALDE-ryhmä
Keskiryhmä
Naisjärjestö Suomen Keskustanaiset
Nuorisojärjestö Suomen Keskustanuoret
Varhaisnuorisojärjestö Vesaisten Keskusliitto
Opiskelijajärjestö Keskustan Opiskelijaliitto
Värit vihreä
Kotisivu www.keskusta.fi

Suomen Keskusta (yleiskielessä keskusta,[4] lyhenne Kesk.,[5] ruots. Centern i Finland) on suomalainen puolue. Vuonna 1906 perustetun puolueen nimenä oli Maalaisliitto (lyh. ML) vuoteen 1964 asti ja sen jälkeen Keskustapuolue vuoteen 1988 asti, jolloin otettiin käyttöön nykyinen nimi.

Puolueen ideologiaa luonnehtivat kuuluminen poliittisen keskustaan, alkiolaisuus ja sosiaaliliberalismi. Keskusta on liberaalipuolueiden kansainvälisen järjestön Liberal Internationalin ja Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen. Euroopan parlamentissa keskustan edustajat kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Keskiryhmään.

Suomessa on ollut kolme keskustaa ja sen edeltäjiä edustanutta presidenttiä ja yksitoista pääministeriä. Keskustalla on eduskunnassa 35 kansanedustajaa,[6] Euroopan parlamentissa kolme europarlamentaarikkoa ja kunnanvaltuustoissa 3 077 valtuutettua.[3] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolue kärsi suuren vaalitappion ja on sen jälkeen ollut oppositiossa. Vuoden 2013 tietojen mukaan puolueella on 150 000 jäsentä.[2] Juha Sipilä on ollut keskustan puheenjohtaja kesäkuusta 2012 lähtien.[7]

Ideologia ja poliittiset tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustan logo perustuu nelilehtiseen apilaan. Puolueen tunnukseen on otettu mallia Puolan kansanpuolueelta PSL:ltä. Ruotsin Keskustapuolue puolestaan otti mallia Suomesta valitessaan tunnuksekseen neliapilan vuonna 1942.[8]
Keskustan vaalikoju Jyväskylässä.

Keskustan tavoitteena on hajautettu yhteiskunta, joka perustuu markkinatalouteen, työhön kannustavaan sosiaaliturvaan ja mahdollisuuksien tasa-arvoon.

Keskusta edeltäjineen on tehnyt vuosien varrella 24 yleis- tai periaateohjelmaa.[9] Vuodelta 1906 ovat Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton Ohjelmavaatimuksia- ja Suomen Maalaisväestön Liiton Ohjelma -nimiset yleisohjelmat. Jälkimmäisestä on olemassa myös vuoden 1908 versio. Ensimmäinen Maalaisliiton yleisohjelma on vuodelta 1914. Tämän jälkeen Maalaisliitto laati vielä seitsemän puolueohjelmaa. Keskustapuolueena tehtyjä ohjelmia on kahdeksan. Nykyisellä nimellä toimiessaan Suomen Keskusta on laatinut viisi puolueohjelmaa, joista viimeisin on vuodelta 2006.

Tuoreimmassa puolueohjelmassa keskustan tavoitteena on olla aatepuolue ja sivistysliike, ekologinen edelläkävijä sekä rauhan ja yhteistyön rakentaja. Puolue tavoittelee sivistyksen ja kulttuurin voimalla ihmisyyttä ja vastuullista vapautta sekä yrittäjyyteen perustuvaa ehyttä yhteiskuntaa. Keskusta näkee itsensä yhteistyön ja sovinnon liikkeenä.[10]

Santeri Alkio oli mukana perustamassa Maalaisliittoa ja kuuluu puolueen merkittävimpiin puheenjohtajiin. Alkion aateperintöön eli alkiolaisuuteen viitataan vielä uusimmassa vuoden 2006 periaateohjelmassa. Alkiolaisuus syntyi sosialismin ja kapitalismin vaihtoehdoksi korostamaan ihmisyyttä, kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja tasa-arvoa. Keskusta on oman näkemyksensä mukaan yhteiskuntaa uudistava aatteellinen yleispuolue ja kansansivistysliike.

Käytännössä Maalaisliiton politiikasta 1910-luvulla ja 1920-luvulla sekä vielä 1930-luvulla vastasi Kyösti Kallio. Suomen sisällissodan jälkeen vasemmiston tila oli heikko, mutta Maalaisliitolla oli suuria pienmaanomistukseen liittyviä ristiriitoja Kansallisen Kokoomuspuolueen kanssa, mistä seurasi lyhytaikaisia hallituksia lähinnä Edistyspuolueeseen tukeutuen. Maalaisliittoa ja Edistyspuoluetta yhdisti vuonna 1918 kysymys valtiosäännöstä, jossa molemmat olivat tasavaltalaisina liikkeinä kannattaneet väljempää suhdetta Saksaan ja saksalaisesta kuninkaasta kieltäytymistä.


Sosiaaliliberalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liberaalinen Kansanpuolue liittyi vuonna 1982 keskustan jäsenjärjestöksi, mutta erosi puolueesta jälleen vuonna 1986. Näiden kahden puolueen yhdistyessä keskusta peri Liberal Internationalin jäsenyyden ja Liberaalien taloudelliset vastuut. Keskusta on myös Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen ja hyväksynyt sen liberaalit julistukset. Euroopan parlamentissa keskustan edustajat kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liiton (ELDR) ryhmään yhdessä RKP:n edustajien kanssa.

Yksi keskustan historian merkittävimmistä liberaalihankkeista oli vuoden 1999 eduskuntavaaleissa esitetty työreformi, jonka ammattiyhdistysliike epäili heikentävän voimakkaasti työehtosopimusjärjestelmää ja työntekijöiden oikeuksia. Puolueen mielestä reformi pyrki uudistamaan työmarkkinoita ja perusturvaa siten, että työn antaminen ja tekeminen olisi ollut helpompaa.lähde?

Puolue ei ole asettunut kannattamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja,[11] mutta esimerkiksi puolueen puheenjohtajana toiminut Mari Kiviniemi on todennut suhtautuvansa ajatukseen puoluettaan avoimemmin.[12]

Keskusta kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kouluissa.[11][13]

Entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen ehdotti vuonna 2007 perussuomalaisten ja keskustan yhdistämistä, minkä perussuomalaisten johto tyrmäsi.[14][15]

Aluepolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskusta kannattaa koko Suomen pitämistä asuttuna ja pitää aluepolitiikkaa tärkeänä. Kotimaisen maatalouden tukemista puolue perustelee ympäristöystävällisellä ruoantuotannolla, omavaraisuudella sekä ruoantuotantoketjun työpaikoilla.lähde? Keskusta kannattaa myös desentralisaatiota eli hajasijoittamista. Osana tätä se tukee valtion työpaikkojen hajasijoittamista pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen.[16] Keskusta vastustaa myös kuntien määrän voimakasta vähentämistä.[17] ja kannattaa maakuntien aseman vahvistamista.[18]

Kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2011 keskustalla oli puolueen oman ilmoituksen mukaan noin 163 000 jäsentä,[19] joten se on jäsenmäärältään selvästi Suomen suurin puolue. SDP:n, vasemmistoliiton ja kristillisdemokraattien tavoin myös keskusta on viime vuosina menettänyt jäseniään.[20] Vuonna 2010 kävi ilmi, että osa jäsenistä oli liitetty puolueeseen heidän tietämättään. Tiedotusvälineiden kerrottua asiasta keskusta arvioi jäsenrekisterissään olevan lähes 50 000 jäsentä, jotka on liitetty puolueeseen ilman asianomaisen henkilön omaa allekirjoitusta. "Valejäsenyyksien" tultua ilmi on asiasta tehty satoja valituksia.[21]

Puoluekokousedustajista maanviljelijöiden osuus on noin kolmannes ja toimihenkilöiden noin kolmannes; seuraavaksi suurin ryhmä on eläkeläiset. Vasemmistoliiton tavoin kaksi kolmaosaa puoluekokousedustajista on miehiä ja osallistujien keski-ikä on korkea.[22]

Keskustan kannattajat jakautuvat eri ammattiryhmiin seuraavasti:lähde?

  • eläkeläiset 28 %
  • työntekijät 23 %
  • toimihenkilöt 18 %
  • maanviljelijät 10 %
  • opiskelijat 9 %
  • yrittäjät 8 %
  • muut 4 %

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuksen mukaan keskustan kannattajista neljännes suhtautuu myönteisesti Euroopan unioniin ja puolet on EU-vastaisia.[23] Vain kolmannes keskustalaisista pitää hyvänä sitä, että markka korvattiin eurolla.[24]

Politiikan tutkija Ville Pernaan mukaan keskustaa oli (vuonna 2011) sanottu "auringonlaskun puolueeksi" jo lähes 50 vuoden ajan.[25] Puolueen kannatuksen arveltiin viime vuosikymmeninä laskevan samalla kun maatilojen määrä jatkaisi vähenemistään. Keskustan katsotaan kuitenkin muuttuneen maaseutuun ja maatalouteen liittyviä kysymyksiä edistäneestä talonpoikaispuolueesta aluepolitiikkaa ja Suomen maakuntien asiaa ajavaksi yleispuolueeksi.[26] Väitöskirjassaan Seppo Kääriäinen arvioi puolueen kannatuksen säilyneen kenttäväen ja taitavien johtajien ansiosta.[27]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen toimielimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluekokous

Puoluekokous käyttää puolueen ylintä päätösvaltaa ja käsittelee suuret periaatekysymykset. Se valitsee kahdeksi vuodeksi kerrallaan puolueen puheenjohtajan, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteerin ja puoluevaltuuston.[28]

Puoluevaltuusto

Puoluevaltuusto käyttää puoluekokoukselle kuuluvaa valtaa puoluekokouksien välisenä aikana. Puoluevaltuusto valitsee puoluehallituksen ja päättää puolueen erillisohjelmista. Puoluevaltuustoon kuuluu 135 jäsentä ja lisäksi 130 varajäsentä. Toimikausi on kaksivuotinen.[28] Puoluevaltuustossa ovat edustettuina kaikki keskustan 21 piirijärjestöä. Niiden lisäksi Keskustanaisilla, Keskustanuorilla, Keskustaopiskelijoilla, Keskustan lehtimiehillä ja puolueen eduskuntaryhmällä on omat edustajansa.lähde?

Puoluehallitus

Puoluehallitus johtaa puolueen yleistä toimintaa. Sen muodostavat puolueen puheenjohtaja, kolme varapuheenjohtajaa, puoluesihteeri ja 31 muuta jäsentä ja varajäsentä. Puoluehallitus valitsee keskuudestaan työvaliokunnan.[28]

Puoluehallitus esittelee asiat puoluevaltuustolle. Se vastaa myös puoluekokousaloitteisiin tekemällä päätösesityksiä. Puoluehallituksen puheenjohtaja on samalla koko puolueen puheenjohtaja.

Puoluehallituksen työvaliokunta

Puoluehallituksen työvaliokuntaan kuuluvat puolueen puheenjohtaja, varapuheenjohtajat, puoluesihteeri, puolueen eduskuntaryhmästä puoluehallitukseen valittu jäsen, europarlamentin keskustan valtuuskunnasta valittu puoluehallituksen jäsen ja kolme muuta puoluehallituksen keskuudestaan valitsemaa jäsentä. Työvaliokunta valmistelee ehdotuksia puoluehallitukselle ja seuraa puolue-elinten päätösten toteutumista eduskunnassa, hallituksessa ja puolueen sisällä.[28]

Karina Jutila Tampereen yliopistosta on tehnyt väitöskirjan Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? Empiirinen tutkimus Suomen Keskustan sisäisestä päätöksenteosta, jossa käsitellään työvaliokunnan käytännön päätöksentekoa. Väitöskirjan mukaan:

»Tutkimus osoittaa, että keskustan sisäinen päätöksentekojärjestelmä on rakenteellisesti ja toiminnallisesti kaksiosainen. Yhtäältä on aktiivijäsenistön varassa toimiva kenttäorganisaatio ja toisaalta ammattipoliitikkokeskeinen valtakunnallinen toiminta. Jäsenistön enemmistö ja ammattipoliitikot toimivat samassa puolueessa, mutta entistä enemmän eri kentillä. Työnjako on johtanut vaikutusvallan kasaantumiseen ammattipoliitikoille ja erityisesti puheenjohtajalle ja hänen ympärillään olevalle ydineliitille. Samalla etäisyys jäsenistöön on kasvanut.[29]»

Puoluetoimisto

Keskustan puoluetoimisto on puoluesihteerin johtama toimisto, joka vastaa yleishallinnosta, kuten suhteista alue- ja paikallistasolle sekä politiikan koordinoinnista. Toimisto sijaitsi aikaisemmin Helsingissä Pursimiehenkadulla, josta se muutti Apollonkadulle Etu-Töölöön.

Puheenjohtajat ja puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat
Juha Sipilä on ollut keskustan puheenjohtaja kesäkuusta 2012 lähtien.

Seuraavassa on lueteltu Suomen Keskustan ja sen edeltäjien puheenjohtajat toimikausineen. Nykyinen puheenjohtaja Juha Sipilä on järjestyksessä 14. puheenjohtaja.

Puheenjohtaja Toimivuodet
Otto Karhi 1906–1909
Kyösti Kallio 1909–1917
Filip Saalasti 1917–1918 †
Santeri Alkio 1918–1919
Petter Vilhelm Heikkinen 1919–1940
Viljami Kalliokoski 1940–1946
V. J. Sukselainen 1946–1964
Johannes Virolainen 1964–1980
Paavo Väyrynen 1980–1990
Esko Aho 1990–2002
Anneli Jäätteenmäki 2002–2003
Matti Vanhanen 2003–2010
Mari Kiviniemi 2010–2012
Juha Sipilä 2012–
Puoluesihteerit

Seuraavassa on lueteltu keskustan puoluesihteerit toimikausineen Väinö Kaasalaisesta alkaen. Kaasalainen oli Maalaisliiton toiminnanjohtaja, muut ovat olleet puoluesihteereitä.

Puoluesihteeri Toimivuodet
Väinö Kaasalainen 1944–1946
Martti Miettunen 1946–1950
Arvo Korsimo 1950–1960
Pekka Silvola 1960–1969
Jouko Loikkanen 1969–1970
Mikko Immonen 1970–1980
Seppo Kääriäinen 1980–1990
Erja Tikka 1990–1994
Pekka Perttula 1994–1997
Eero Lankia 1997–2006
Jarmo Korhonen 2006–2010
Timo Laaninen 2010–

Piirijärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustalla on seuraavat 20 piirijärjestöä:[30]

Aiemmin toiminnassa oli myös Ylä-Savon piiri, jonka yhdistämisestä Pohjois-Savon piiriin päätettiin vuonna 2011.[31] Edellisten piirien lisäksi on olemassa Centerns svenskspråkiga distrikt eli Keskustan ruotsinkielinen piiri. Piirin 16 paikallisosastosta 10 toimii ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.[32]

Monissa vaalipiireissä keskustalla on useampi kuin yksi piirijärjestö; nämä asettavat eduskuntavaaliehdokkaat sopimiensa kiintiöiden mukaisesti. Keskustalla on Hämeen vaalipiirissä Etelä-Hämeen piiri ja Päijät-Hämeen piiri, Kymen vaalipiirissä Karjalan piiri ja Kymenlaakson piiri, Etelä-Savon vaalipiirissä Etelä-Savon piiri ja Itä-Savon piiri, Vaasan vaalipiirissä Etelä-Pohjanmaan piiri ja Keski-Pohjanmaan piiri, Oulun vaalipiirissä Pohjois-Pohjanmaan piiri ja Kainuun piiri sekä Lapin vaalipiirissä Lapin piiri ja Peräpohjolan piiri.


Keskustalaisia yhteisöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustantamot sekä sanoma- ja verkkolehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiempia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karjalanmaa, vuosina 1917–2011 Joensuussa ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja
  • Liitto, Oulussa vuosina 1906–1993 ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja
  • Lalli, Satakunnassa vuosina 1917–2009 ilmestynyt Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänenkannattaja
  • Turunmaa, vuosina 1923–1953 Turussa ilmestynyt Maalaisliiton äänenkannattaja

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autonomian aika ja ensimmäinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1906, jolloin perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto sekä Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto, jotka yhdistyivät vuonna 1908 Maalaisliitoksi[34] (lyh. ML[35]). Vuonna 1965 nimeksi muutettiin Keskustapuolue.[35] Nykyinen nimi Suomen Keskusta otettiin käyttöön vuonna 1988. Lempinimenä puolueella on sanasta "Keskustapuolue" lyhennetty Kepu.

Maalaisliiton ideologisena isänä pidetään nuorsuomalaisista siirtynyttä Santeri Alkiota, ja alkuaikoina puolue toimi perustuslaillisessa rintamassa nuorsuomalaisten kanssa.

Puolueen kannatus perustui aiemmin laajaan maatalous- ja maaseutuväestöön. Varhaisimmat puolueen kannatusalueet olivat Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa ja Viipurin läänin itäosissa.lähde? Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Suomeen asutettu siirtoväki nosti Maalaisliiton suurimmaksi puolueeksi myös läntisemmän Suomen maaseudulla. Puolueen kannatus kaupungeissa oli aluksi hyvin pientä, mutta sekin alkoi kasvaa. 1970-luvulla puolueen kannatus laski, jolloin monet alkoivat pitää maaseututaustaista puoluetta hiipuvana auringonlaskun puolueena.lähde? Kannatuksen lasku on sittemmin osoittautunut tilapäiseksi.

Lauri Kristian Relander oli ensimmäinen puolueesta valittu tasavallan presidentti. Talvisodan syttyessä presidenttinä oli maalaisliittolainen Kyösti Kallio, joka nimitti ensimmäisen SDP:n ja Maalaisliiton muodostaman punamultahallituksen vuonna 1937. Terveyssyistä Kallion presidenttikausi jäi kesken jo vuonna 1940.

Kekkosen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi uuden ulkopoliittisen suuntautumisen vaihe. Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen oli sodan jälkeen useasti pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen, joka oli pääministerinä muun muassa luovuttanut Suomeen paenneen Viron vastarintaliikkeen jäsenen Neuvostoliittoon, sai suostuteltua KGB:n tukemaan häntä. Viisi päivää ennen valitsijamiesten kokoontumista Suomen kommunistit määrättiin äänestämään Kekkosta. Kommunistien äänillä Kekkonen yllättäen voitti vaalit pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Kekkosen valtaa lisättiin noottikriisissä ja KGB:n vaatimuksesta Suojelupoliisi täytettiin maalaisliittolaisilla.[36] Kekkonen kohosi neuvostoystävyyttä korostavan linjan johtohahmoksi.

Presidentin valta vahvistui lähinnä idänpolitiikan (YYA-sopimus ja ETYK) ja länsi-integraation (EFTA:n liitännäisjäsenyys ja EEC-vapaakauppasopimus) turvaamiseksi, sillä samalla ei haluttu menettää Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Tämä yhdessä SDP:n puoluehajaannuksen kanssa johti siihen, että presidentin voimakasta osallistumista alettiin lähinnä hänen sosiaalidemokraattisten vastustajiensa piirissä pitää ruoskaparlamentarismina. Myös oikeistosta nousi kriittisiä ääniä, kuten Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, jotka muodostivat Perustuslaillisen kansanpuolueen. Toinen näkyvä vastustaja oli entinen maalaisliittolainen Veikko Vennamo.

Puolueen sisälle muodostui idänpolitiikkaa, vasemmistoyhteistyötä ja Kekkosta tukemaan miltei puolueoppositioksi niin sanottu K-linja. Linjan sisältönä oli "mennä niin vasemmalle, että hirvittää".lähde? K-linjan edustajiin skeptisesti suhtautuneita alettiin kutsua mustaksi tusinaksi. Tällä annettiin ymmärtää, että puolueen sisällä on oikeistoryhmittymä.lähde?

Maalaisliitto käytti vuosina 1948−1958 hyvin tunnettua vaalijulistetta, jossa oli kuvattuna Raamattuun ja lakikirjaan nojaava talonpojan käsi ja teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto".

Nimenvaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovutetun Karjalan siirtoväen asutustoiminnasta vastannut maa- ja metsätalousministeriön osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo riitaantui Kekkosen kanssa 1950-luvulla ja perusti oman puolueen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen Maaseudun Puolueena, jonka pohjalle nykyinen Perussuomalaiset on perustettu.

Puolue käytti alkuperäistä nimeään Maalaisliitto vuoteen 1964, jolloin sen nimeksi vaihdettiin Keskustapuolue. Nimi muuttui muotoon Suomen Keskusta vuonna 1988. Ensimmäisen nimenvaihdoksen aikaan tapahtui niin sanottu suuri muutto maalta kaupunkeihin ja Ruotsiin, jolloin puolue huolestui kannattapohjansa vähenemisestä. Uudella nimellä tavoiteltiin entistä laajempaa kannatusta myös kaupungeista.lähde? Keskustapuolueen kannatus eduskuntavaaleissa vähäisimmillään oli 35 ja 36 kansanedustajaa Johannes Virolaisen puheenjohtajakauden lopulla.

Tahtopolitiikka ja kassakaappisopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa keskustan puheenjohtajaksi valittiin Paavo Väyrynen, joka puoluesihteeri Seppo Kääriäisen kanssa alkoi harjoittaa niin sanottua tahtopolitiikkaa, mikä merkitsi lähinnä Kalevi Sorsan johtaman SDP:n haastamista monissa kysymyksissä. Keskustapuolueen suhteellinen heikentyminen SDP:hen nähden oli osaltaan aiheutunut Urho Kekkosen sairastumisesta ja tasavallan presidentin vaihdoksesta.kenen mukaan?

Keskusta, kokoomus ja RKP solmivat ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja niin sanotun kassakaappisopimuksen, jonka mukaan yksikään sopimuksessa osallisista puolueista ei neuvottele hallituksen muodostamisesta ilman muita puolueita. Näin torjuttaisiin presidentti Mauno Koiviston yritykset saada oma puolueensa SDP hallitukseen. Suunnitelma tuli kuitenkin Koiviston tietoon ja hän nimitti hallituksen muodostajaksi kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen sijasta Harri Holkerin. Tuloksena oli porvarihallituksen sijasta Holkerin sinipunahallitus, joka oli vallassa 19871991. Syksyllä 1990 hallitus pyysi oppositioon joutuneen keskustan tukea säästöpäätöksille ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja, mistä puolue kieltäytyi.

Porvarihallitus ja oppositiokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa keskusta sai niin sanotun veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi pitkästä aikaa suurimmaksi eduskuntapuolueeksi. Vaalituloksen pohjalta muodostettiin keskustan, kokoomuksen, RKP:n ja kristillisen liiton porvarihallitus, jonka pääministeriksi tuli keskustan Esko Aho.

Kokoomus halusi Suomen liittyvän Euroopan unioniin eli silloiselta nimeltään Euroopan yhteisöön. Keskusta suhtautui läntisen Euroopan kanssa integroitumiseen epäilevästi, mutta omaa puoluettansa länsimyönteisempi puheenjohtaja Esko Aho pyrki saamaan jäsenyyshankkeelle puolueensa tuen. EU jakoi keskustan kannattajat kahteen leiriin ja etenkin monet puolueen maaseutuäänestäjät vastustivat jäsenyyttä syksyn 1994 kansanäänestyksessä. Puolueen länsi-integraatiota vastustavan siiven kärkihahmo Paavo Väyrynen työskenteli viivästyttääkseen jäsenyysäänestystä. Hän oli myös puolueen presidenttiehdokas vuosien 1988 ja 1994 presidentinvaaleissa.

Keskustan hallitusvastuu ajoittui vaikeaan lama-aikaan, ja vuoden 1995 eduskuntavaaleissa keskusta hävisi suurimman puolueen paikan sosiaalidemokraateille. Vaalien jälkeen muodostettiin Paavo Lipposen johdolla sosiaalidemokraattien, kokoomuksen, vasemmistoliiton ja vihreiden laajapohjainen sateenkaarihallitus.

Esko Aho esitteli kevättalvella 1996 keskustan työreformin, joka julkaistiin vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Matti Vanhasen ja Maria-Kaisa Aulan johdolla. Työreformi sai kuitenkin negatiivisen vastaanoton. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskusta jäi edelleen toiseksi suurimmaksi puolueeksi sosiaalidemokraattien kärsimistä tappioista huolimatta, ja puolueen oppositiokausi jatkui. Keskusta halusi säilyttää markan valuuttana ja olla siirtymättä euron käyttöön.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Keskustan 2000-luvun alkupuolella käyttämä logo.

Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Esko Aho korosti kampanjassaan tavanomaista ydinperhettä ja omakotitalossa asumista turvallisessa ympäristössä turvallisena suomalaisena elämänmuotona. Aho kärsi vaalien toisella kierroksella niukan tappion sosiaalidemokraattien Tarja Haloselle ja luopui myöhemmin politiikasta.

Anneli Jäätteenmäen johdolla keskusta saavutti voiton ensin vuoden 2000 kunnallisvaaleissa ja myöhemmin vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri, ja hänen johtamassaan punamultahallituksessa olivat mukana myös SDP ja RKP. Pian vaalien jälkeen Jäätteenmäki joutui kuitenkin eroamaan niin sanotun Irakgate-skandaalin vuoksi. Uudeksi pääministeriksi tuli Jäätteenmäen hallituksen puolustusministeri Matti Vanhanen.

Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokkaana ollut istuva pääministeri Vanhanen hävisi ensimmäisellä kierroksella Sauli Niinistölle, eikä puolue päässyt mukaan vaalien toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella Niinistö hävisi istuvalle presidentille Haloselle saaden lähes täsmälleen saman kannatuksen kuin Aho kuusi vuotta aiemmin.

Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa keskusta menetti joitakin paikkoja, mutta säilytti silti asemansa suurimpana puolueena. Kertaakaan aiemmin historiassa keskusta ei ollut saavuttanut suurimman puolueen asemaa kahdesti peräkkäin. Sosiaalidemokraattien ohi toiseksi suurimmaksi puolueeksi kohosi kokoomus, joka nyt sai ensimmäisen kerran enemmän kansanedustajia kuin sosiaalidemokraatit. Matti Vanhasen II hallitus muodostettiin keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja RKP:n varaan.

Vanhanen erosi pääministerin ja puolueen puheenjohtajan tehtävistä kesällä 2010. Tuolloin muodostettiin keskustan uuden puheenjohtajan Mari Kiviniemen hallitus, joka oli pääministeriksi siirtyneen Kiviniemen hoitamaa kunta- ja hallintoministerin salkkua lukuun ottamatta identtinen Vanhasen II hallituksen kanssa.

Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen suomalaista politiikkaa ravistelleen vaalirahoituskohun katsottiin vieneen keskustalta uskottavuutta.[37] Moni keskustalainen poliitikko joutui esitutkintaan liittyen lahjontarikoksiin tai jääviyteen viranhoidossa.[38][39][40] Keskusrikospoliisi teki ratsian keskustan puoluetoimistoon toukokuussa 2010.[41][42]

Vuonna 2007 puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi puolueen talouden huonosta tilasta, jonka hän sanoi kääntyvän paremmaksi vuoteen 2009 mennessä.[43] Nykyään keskustan talous on puolueen johdon mukaan ahtaalla.[44][45][46] Lisäksi keskustan omistama Apollo-yhtiö sai syksyllä 2010 puolen miljoonan euron veromätkyt.[47]

2010-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli keskustalainen pääministeri vuosina 2003–2011, jolloin toimivat Jäätteenmäen, Vanhasen I ja II sekä Kiviniemen hallitus. Keskusta oli myös tänä aikana eduskunnan suurin puolue saatuaan vuoden 2003 vaaleissa 55 paikkaa ja vuoden 2007 vaaleissa 51 paikkaa.

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja tehtyjen gallupkyselyiden perusteella keskusta oli SDP:n ja kokoomuksen tavoin menettänyt suosiotaan edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna. Erään valtakunnallisen gallupin mukaan keskusta ja kokoomus olivat lähes samoissa kannatuslukemissa.[48] Vaaleissa keskusta jäi kuitenkin vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi ja menetti 16 kansanedustajaa edellisiin vaaleihin verrattuna.

Kiviniemi ei asettunut kesän 2012 puoluekokouksessa uudelleen ehdolle. Hän totesi tällä tavoin kantavansa vastuuta siitä, ettei puolue ollut päässyt nousemaan riittävän rivakasti.[49] Eräiden arvioiden mukaan taustalla voi olla myös pettymys siihen, että Väyrynen ja Pekkarinen haastoivat hänet jo lyhyen puheenjohtajuuden jälkeen.[50]

Vaalimenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajat Ääniä  % Viite[51]
1907 9 51 242 5,75 [52]
1908 9 51 756 6,39 [52]
1909 13 56 943 6,73 [52]
1910 17 60 157 7,60 [52]
1911 16 62 885 7,84 [52]
1913 18 56 977 7,87 [52]
1916 19 71 608 9,00 [52]
1917 26 122 900 12,38 [52]
1919 42 189 297 19,70 [52]
1922 45 175 401 20,27 [52]
1924 44 177 982 20,25 [52]
1927 52 205 313 22,56 [52]
1929 60 248 762 26,15 [52]
1930 59 308 280 27,28 [52]
1933 53 249 758 22,54 [52]
1936 53 262 917 22,41 [52]
1939 56 296 529 22,86 [52]
1945 49 362 662 21,35 [52]
Vuosi Edustajat Ääniä  % Viite[51]
1948 56 455 635 24,24 [52]
1951 51 421 613 23,26 [52]
1954 53 483 958 24,10 [52]
1958 48 448 364 23,06 [52]
1962 53 528 409 22,95 [52]
1966 49 503 047 21,23 [52]
1970 36 434 150 17,12 [52]
1972 35 423 039 16,41 [52]
1975 39 484 772 17,63 [52]
1979 36 500 478 17,29 [52]
1983 38 525 207 17,63 [52]
1987 40 507 460 17,62 [52]
1991 55 676 717 24,83 [52]
1995 44 552 003 19,85 [52]
1999 48 600 592 22,40 [6]
2003 55 689 391 24,69 [6]
2007 51 640 428 23,11 [6]
2011 35 463 266 15,76 [6]
Keskustapuolueen kannatus kunnittain eduskuntavaaleissa 2011. Puolueen vahvimmat kannatusalueet ovat Koillismaalla ja Pohjois-Pohjanmaan eteläosissa.

Keskusta osallistui vuoden 1983 eduskuntavaaleihin yhdessä Liberaalisen Kansanpuolueen kanssa.[52]

Keskusta on ollut eduskunnan suurin puolue vuosien 1929, 1948, 1962, 1991, 2003 ja 2007 eduskuntavaaleissa.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nykyisen puolueen edeltäjät saivat yhdeksän kansanedustajaa. Seuraavissa eduskuntavaaleissa kannatus kasvoi vaali toisensa jälkeen ensin hitaasti, mutta vuosina 1912 ja 1917 puolue nosti kannatustaan useilla prosenttiyksiköillä. Ennen toista maailmansotaa puolueen kannatus oli suurimmillaan 1920-luvun lopulla, minkä jälkeen kannatus laski 1930-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 1960-luvun alkuun kannatus oli jälleen korkeammalla. Vuosien 1970 ja 1987 välillä puolueen ääniosuus pysyi alle 18 prosentissa. Näin alhaalla kannatus oli ollut viimeksi 1910-luvulla. Pienimmillään kannatus oli vuoden 1972 vaaleissa ollen vain 16,41 prosenttia.

Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa keskusta sai niin sanotun veret seisauttavan vaalivoiton ja siitä tuli maan suurin puolue. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1995 puolueen kannatus kuitenkin laski, ja se jäi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa keskustan kannatus jälleen nousi, mutta se ei onnistunut nousemaan SDP:n ohi suurimmaksi puolueeksi.

2000-luvun alussa keskusta onnistui kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa (2003 ja 2007) olemaan eduskunnan suurin puolue. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun keskusta oli kaksissa peräkkäisissä vaaleissa eduskunnan suurin puolue. Eduskunnan suurimmaksi puolueeksi nousua ja sinä pysymistä seurasi kuitenkin äärimmäisen raju vaalitappio, kun vuoden 2011 vaaleissa sen paikkamäärä putosi 16 paikalla ja kannatus 15,77 prosenttiin, mikä on ollut puolueen pienin sitten vuoden vuoden 1917 vaalien. Keskusta on saanut 35 kansanedustajaa viimeksi vuoden 1972 vaaleissa.

Keskustan kannatus jää alle kymmeneen prosenttiin pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Porissa sekä ruotsinkielisillä maaseutualueilla. Keski-Suomen, Pohjanmaan, Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen maakuntakeskuksissa keskusta on viime vaaleissa ollut joko suurin puolue tai lähellä suurimman puolueen asemaa. Korkeinta puolueen kannatus on maaseutumaisissa suomenkielisissä kunnissa etenkin Pohjanmaan alueella.

Vuosien 1983–2011 eduskuntavaaleissa puolueen kannatus jakautui vaalipiireittäin seuraavan taulukon mukaisesti. Vaalipiirit ovat taulukossa nykyisillä nimillään, mutta niiden nimet ovat vuosien saatossa vaihdelleet. Kuntien kuuluminen eri vaalipiireihin on myös vaihdellut, joten eri vuosien tiedot eivät välttämättä ole keskenään vertailukelpoisia. Vaalipiirien tulokset vastaavat kunkin vaalivuoden mukaista aluejakoa. Ahvenanmaan vaalipiiri ei ole mukana, koska Manner-Suomen puolueet eivät toimi Ahvenanmaalla.

Vaalipiiri 1983[53] 1987[53] 1991[53] 1995[53] 1999[53] 2003[53] 2007[53] 2011[53]
Helsingin vaalipiiri 5,1 2,1 6,0 3,7 6,1 8,1 6,9 4,5
Uudenmaan vaalipiiri 7,2 6,4 12,2 7,7 10,7 13,5 12,4 6,4
Varsinais-Suomen vaalipiiri 12,9 14,6 22,9 15,0 16,9 17,5 15,8 11,6
Satakunnan vaalipiiri 16,7 16,6 24,1 20,9 23,7 28,1 24,7 16,1
Hämeen vaalipiiri 11,6 12,1 19,2 14,4 16,8 18,4 20,3 13,2
Pirkanmaan vaalipiiri 7,6 6,7 11,4 13,2 14,7 16,6 16,3 10,4
Kymen vaalipiiri 16,8 17,0 23,8 18,9 22,6 25,8 23,9 16,8
Etelä-Savon vaalipiiri 24,5 26,0 33,4 27,0 33,5 40,5 37,4 26,8
Pohjois-Savon vaalipiiri 27,4 29,1 37,3 32,1 35,7 38,2 35,8 25,4
Pohjois-Karjalan vaalipiiri 25,0 26,9 34,6 27,0 30,3 37,6 35,7 26,2
Vaasan vaalipiiri 26,4 27,2 33,9 33,0 31,7 33,9 32,5 22,6
Keski-Suomen vaalipiiri 21,3 19,7 31,5 25,6 30,6 34,9 33,2 21,8
Oulun vaalipiiri 34,7 36,6 46,8 38,8 43,5 46,6 43,1 33,4
Lapin vaalipiiri 38,1 37,9 49,8 39,1 42,8 44,8 43,2 32,2

Ahvenanmaalla Suomen Keskusta ei asettanut lainkaan ehdokkaita. Sen sijaan maakunnassa toimii oma Ahvenanmaan keskusta (ruots. Åländsk Center). Tulosten perusteella keskustan kannatus on korkeinta Pohjois-Suomessa Oulun ja Lapin vaalipiireissä. Suomen keskiosissa Pohjanmaan rannikolta itärajalle sijaitsevissa Vaasan, Keski-Suomen, Pohjois-Savon, Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiireissä keskustan kannatus ylitti vuoden 2007 vaaleissa 30 prosenttia. Valtakunnallista kannatusta suurempaa keskustan kannatus oli näiden lisäksi Satakunnan ja Kymen vaalipiireissä. Tätä matalampaa kannatus oli Turun ja Tampereen sisältävissä Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan vaalipiireissä. Alimmillaan keskustan kannatus on ollut Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä.

Ennen alueluovutuksia keskustan edeltäjän Maalaisliiton kannatus oli hyvin suurta Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Siirtoväen asuttaminen aiheuttikin muutoksia monien läntisemmän Suomen kuntien poliittisiin voimasuhteisiin.

Kunnallisvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutetut Ääniä  % Viite
1950 121 804 8,09 lähde?
1953 282 331 16,0 [54]
1956 366 380 21,9 [54]
1960 401 346 20,4 [54]
1964 413 561 19,3 [54]
1968 3 533lähde? 428 841 18,9 [54]
1972 3 297lähde? 449 908 18,0 [54]
1976 3 936 494 423 18,4 [3]
1980 3 889 513 362 18,7 [3]
1984 4 052 545 034 20,2 [3]
1988 4 227 554 924 21,1 [3]
1992 3 998 511 954 19,2 [3]
1996 4 459 518 682 21,8 [3]
2000 4 625 528 319 23,8 [3]
2004 4 425 543 885 22,8 [3]
2008 3 518 512 220 20,1 [3]
2012 3 077 465 167 18,7 [3]

Kunnallisvaaleissa Keskusta oli suurin puolue vuonna 2000. Keskustan saamien kunnanvaltuutettujen osuus kaikista valituista on puolueen kannatusosuutta korkeampi, koska puolueen kannatus on korkea etenkin pienissä kunnissa. Pienissä kunnissa on vähemmän äänioikeutettuja yhtä kunnanvaltuutettua kohti, josta tämä epäsuhta muodostuu. Keskusta on hävinnyt kolmet perättäiset kunnallisvaalit. Kunnallisvaalien 2012 tulos 18,7% on kuitenkin selkeästi parempi kuin keskustan kannatus edellisissä eduskuntavaaleissa 2011.

Europarlamenttivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Mepit Ääniä[55]  %[55]
1996 4 548 041 24,4
1999 4 264 640 21,3
2004 4 387 217 23,4
2009 3 316 798 19,0
2014 3 339 895 19,7

Eduskunta valitsi Suomen edustajat Euroopan parlamenttiin vuosiksi 1995–1996, jolloin keskusta sai viisi paikkaa. Sen jälkeen edustajat on valittu vaaleilla. Vuosien 1996, 1999 ja 2004 vaaleissa keskusta sai neljä edustajanpaikkaa ja vuoden 2009 ja 2014 vaaleissa kolme paikkaa. Keskustalaiset kuuluvat parlamentissa Euroopan liberaalidemokraattien liiton (ELDR) ryhmään.

Keskustan europarlamentaarikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuli Pohjamo nousi Euroopan parlamenttiin varasijalta kahdesti: keväällä 1999 kansanedustajaksi valitun Sirkka-Liisa Anttilan tilalle ja keväällä 2007 ministeriksi valitun Paavo Väyrysen tilalle.

Olli Rehn toimi EU:n teollisuudesta ja yritystoiminnasta vastaavana komissaarina vuonna 2004, laajentumisasioista vastaavana komissaarina vuosina 2004–2010 sekä talous- ja raha-asioista vastaavana komissaarina vuosina 2010–2014.

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit
Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Kannatus
1925 Lauri Kristian Relander 69 123 932 19,9 %
1931 Kyösti Kallio 69 167 574 20,0 %
1937 Kyösti Kallio 56 184 668 16,6 %
1950 Urho Kekkonen 62 309 060 19,6 %
1956 Urho Kekkonen 88 510 783 26,9 %
1962 Urho Kekkonen 111 698 199 31,7 %
1968 Urho Kekkonen 65 421 197 20,66 %
1978 Urho Kekkonen 64 475 372 19,4 %
1982 Johannes Virolainen 53 534 515 16,8 %
1988 Paavo Väyrynen 68 647 769 21,70 %
   
Suorat kansanvaalit
Vuosi Ehdokas Kannatus
1988 Paavo Väyrynen 1k    636 375 1k 20,57 %
1994 Paavo Väyrynen 1k    623 415 1k   19,5 %
2000 Esko Aho 1k 1 051 159
2k 1 540 803
1k   34,4 %
2k   48,4 %
2006 Matti Vanhanen 1k    561 990 1k   18,6 %
2012 Paavo Väyrynen 1k     536 555 1k   17,53 %

Keskustalaisia presidenttejä ovat olleet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio sekä Urho Kekkonen. Heistä Relander valittiin ensimmäisellä yrityksellä ja Kallio toisella. Kekkonen valittiin myös toisella yrittämällä presidentiksi; tämän jälkeen hän oli ehdolla vielä kolme kertaa tullen kaikilla kerroilla valituksi. Kekkosen pitkän presidenttikauden jälkeen presidentiksi ovat puolueesta pyrkineet Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen (kolmesti), Esko Aho ja Matti Vanhanen. SDP:n ja kokoomuksen ehdokkaat ovat kuitenkin voittaneet heidät vaaleissa. Suoran kansanvaalin aikana pidetyissä presidentinvaaleissa Aho on ollut ainoa toiselle kierrokselle yltänyt Keskustan presidenttiehdokas.

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita keskustalaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita keskustalaisia, sosiaaliliberaaleja tai agraaritaustaisia puolueita pohjoismaissa, Baltiassa ja Puolassa:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Puoluejohto Keskusta. Viitattu 30.7.2014.
  2. a b Eduskuntapuolueisiin kuuluu 300 000 suomalaista – vain pikkupuolueet kasvavat 15.4.2013. Turun Sanomat. Viitattu 9.8.2013.
  3. a b c d e f g h i j k l Kunnallisvaalit 1976–2012, puolueiden kannatus 7.1.2013. Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  4. Suomen kielen lautakunta 2011: Puolueiden nimet: iso vai pieni alkukirjain Kotus. Viitattu 23.6.2011.
  5. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 29.3.2013.
  6. a b c d e Suomen tilastollinen vuosikirja 2012 (PDF) (sivut 580–581, Taulukko 625. Eduskuntavaalit, 1945–2011) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  7. Koivula, Jukka: Juha Sipilästä uusi keskustajohtaja 9.6.2012. Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 9.8.2013.
  8. 1940-talet: Fyrklövern Centerpartiet. Viitattu 11.8.2013. (ruotsiksi)
  9. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD: POHTIVA Ohjelmalistaus – Keskustapuolue/Suomen Keskusta/Maalaisliitto Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD. Viitattu 11.4.2011.
  10. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD: POHTIVA – Keskustan periaateohjelma: Kohti tasa-arvoista, luonnonmukaista sivistysyhteiskuntaa Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto FSD. Viitattu 11.4.2011.
  11. a b Kiviniemen keskusta pysyy pakkoruotsin ja avioliittolain takana HS.fi. 13.06.2010. Viitattu 31.7.2014.
  12. Kiviniemi vihjaa: Sukupuolineutraali avioliitto ei ole ongelma Verkkouutiset.fi. 3.7.2010. Viitattu 31.7.2014.
  13. Keskusta ja kokoomus eri linjoilla pakkoruotsista YLE.
  14. Korhonen ehdottaa keskustan ja perussuomalaisten yhdentymistä Helsingin Sanomat. 14.7.2007.
  15. Soinilta ehdoton ei puolueiden yhdistämiselle Helsingin Sanomat. 15.7.2007.
  16. Suurista vain keskusta kannattaa alueellistamista Yle Uutiset. 13.1.2011. Viitattu 31.7.2014.
  17. Vääntö kuntien määrästä ei ota loppuakseen Helsingin Sanomat. 29.08.2010.
  18. Keskusta ajaa maakuntahallintoa ja irvii kuntaliitoksia Verkkouutiset.fi. 5.3.2011. Viitattu 31.7.2014.
  19. Keskustalla noin 163 000 jäsentä (Internet Archive) Keskusta.fi. 21.1.2011. Viitattu 31.7.2014.
  20. Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattavat jäsenmääriään Helsingin Sanomat 2.8.2008
  21. 50 000 ”valejäsentä”: Jo satoja valituksia keskustalle Uusi Suomi. 2.6.2010.
  22. Kuka päättää Keskustassa-tutkimus
  23. Kenen joukoissa seisot? EVAn Suomi, EU ja maailma -asennetutkimus 2008 2008. EVA.
  24. Ilkka Haavisto, Pentti Kiljunen ja Martti Nyberg: Satavuotias kuntotestissä: Kansallinen asennetutkimus 2007. EVA.
  25. Mikkilä, Timo: Pernaa: Keskusta ei ole auringonlaskun puolue Suomenmaa. 19.9.2011. Helsinki: Suomenmaa. Viitattu 24.8.2013.
  26. Kangas, Lasse: Kuka esittää keskustan vision? (Kolumni) Keskisuomalainen. 20.4.2012. Jyväskylä: Keskisuomalainen. Viitattu 24.8.2013.
  27. Hämäläinen, Unto: Miksi keskustan aurinko ei laskenut? Seppo Kääriäisen väitöskirjan mukaan se oli taitavien johtajien ja uutteran kenttäväen ansiota Helsingin Sanomat. 1.12.2002. Helsinki: Helsingin Sanomat. Viitattu 24.8.2013.
  28. a b c d Keskustan päätöksentekoelimet Keskusta. Viitattu 30.7.2014.
  29. Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? Empiirinen tutkimus Suomen Keskustan sisäisestä päätöksenteosta (Väitöskirja) 22.11.2003. TamPub julkaisuarkisto. Viitattu 31.7.2014.
  30. Yhteystiedot Suomen Keskusta. Viitattu 26.9.2013.
  31. Keskustan savolaisia piirijärjestöjä yhteen Yle Uutiset, YLE Savo. 18.11.2011 ja 8.6.2012. Yle. Viitattu 26.9.2013.
  32. Svenska distriktet Centerns svenska distrikt. Viitattu 26.9.2013.
  33. http://www.vesaiset.fi/fi.iw3
  34. Keskustan historiaa
  35. a b Eduskuntavaalien vaalitilastot (yle.fi)
  36. Rentola, Kimmo: President Urho Kekkonen of Finland and the KGB 2008. Helsingin yliopisto.
  37. Vaalirahakohu horjuttaa keskustaväen uskoa puolueen johtoon Yle Uutiset. 23.6.2009. Viitattu 31.7.2014.
  38. [1]
  39. [2]
  40. [3]
  41. Krp iski keskustan puoluetoimistoon Iltasanomat. 7.5.2010.
  42. KRP teki kotietsinnän keskustan puoluetoimistoon Kaleva. 7.5.2010.
  43. Keskustan talous tiukoilla MTV3 Uutiset. 21.04.2007.
  44. Kepun kassa tyhjä Iltalehti. 13.8.2010.
  45. IL: Keskustalta loppui raha Uusi Suomi. 13.8.2010.
  46. Keskustan talous pahasti kuralla Iltalehti. 22.10.2010.
  47. Keskustan Apollo-yhtiölle suuret mätkyt YLE:n uutiset.
  48. MTV3: MTV3:n puoluegallup: Keskusta ja kokoomus tasoissa, perussuomalaiset luisuu. MTV3.fi 5.4.2011. Viitattu 11.4.2011.
  49. Kiviniemi ei pyri enää keskustan johtoon, Yle.fi, uutiset viitattu 1.4.2012
  50. Arvio: Keskustan kannatusluvut ei ainoa syy Kiviniemen vetäytymiselle, Yle.fi, Uutiset viitattu 2.4.2012
  51. a b Kansanedustajien lukumäärä ja puolueen saama äänimäärä on ilmoitettu suoraan lähteessä. Ääniosuus prosentteina on laskettu suhteuttamalla puolueen äänimäärä lähteessä ilmoitettuun hyväksyttyjen äänien kokonaismäärään.
  52. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Suomen tilastollinen vuosikirja 1995 (PDF) (sivut 506–507, Taulukko 530. Kansanedustajain vaalit 1907–1995) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  53. a b c d e f g h Eduskuntavaalit 1983–2011, puolueiden kannatus 29.4.2011. Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  54. a b c d e f Puolueiden äänimäärät ja suhteellinen kannatus kunnallisvaaleissa vuosina 1953–2004 (XLS) 14.12.2004. Tilastokeskus. Viitattu 9.8.2013.
  55. a b Europarlamenttivaalit 1996-2014, puolueiden kannatus Tilastokeskus. Viitattu 31.7.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aho, Esko: Heräävä maailma: Suomen Keskustan 90-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Kirjayhtymä, 1996. ISBN 951-26-4169-0.
  • Antila, Jaakko Olavi: "Politiikka on kirkossa": Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2010. ISBN 978-952-5031-57-7.
  • Kalliokoski, Matti ja Allonen, Pekka: Sata kuvaa keskustasta. Helsinki: Maahenki, 2006. ISBN 952-5328-83-X.
  • Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää: Keskustan strategiset valinnat 1964–2001. Helsinki: Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6372-7.
  • Salokangas, Raimo: Puolueen aseet: Maalaisliiton sanomalehdistön synty ja sen asema puolueessa ja sanomalehtimarkkinoilla 1906–1916. Vammala: Suomen historiallinen seura, 1982. ISBN 951-9254-34-X.
Maalaisliitto-Keskustan historia
  • Hakalehto, Ilkka: Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 1. Maalaisliitto autonomian aikana 1906–1917. Helsinki: Kirjayhtymä, 1986. ISBN 951-26-2910-0.
  • Mylly, Juhani: Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918–1939. Helsinki: Kirjayhtymä, 1989. ISBN 951-26-3035-4.
  • Hokkanen, Kari: Maalaisliitto-Keskustan historia 3. Maalaisliitto sodan ja vaaran vuosina 1939–1950. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14523-1.
  • Hokkanen, Kari: Maalaisliitto-Keskustan historia 4. Kekkosen Maalaisliitto 1950–1962. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18339-7.
  • Isohookana-Asunmaa, Tytti: Maalaisliitto-Keskustan historia 5. Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963–1981. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-32695-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]