Punakaarti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punakaartilainen Messukylästä

Punakaarti tarkoittaa yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen puolisotilaallista järjestöä. Useimmin sanalla viitataan Suomen sisällissodan kapinallisiin, joita tämä artikkeli käsittelee. Venäjällä ja Neuvosto-Venäjällä punakaartilaisiksi kutsuttiin kansankomissaarien neuvoston puolesta taistelleita, sotamiesneuvostoja perustaneita sotilaita. Punakaartit autonomisina ja kansanvaltaisina yksikköinä lakkautettiin 23. helmikuuta 1918 Neuvosto-Venäjällä, kun ulkoasiain kansankomissaari (ulkoministeri) ja punakaartien komentaja, Lev Trotski, organisoi kurinalaisen puna-armeijan torjumaan saksalaisten hyökkäystä Latvian, Viron ja Pihkovan alueen kautta kohti Petrogradia. Saksassa 1919 vallankumoukseen pyrkineitä punakaartilaisia kutsuttiin Rooman aikaisen orjakapinajohtaja Spartacuksen mukaan spartakisteiksi.

Myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen aktivoituja ihmisiä kutsuttiin punakaartilaisiksi ja suomalaiset maolaiset antoivat lehdelleen nimeksi Punakaarti.

Punakaartien synty Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1902 kutsuntalakkojen aikaiset kaartit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1902 huhtikuun 18. päivän kutsuntalakkoon liittyvien levottomuuksien vuoksi oli Helsinkiin perustettu porvarien ja työläisten toimesta järjestysmiehistöjä. Näiden kaartien tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäminen suomalaisia kansanjoukkoja vastaan.[1]

Vuoden 1905 suurlakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Kock vuoden 1905 punakaartin päällikkö.

Työväenkaartit, punakaartit perustettiin 1905 suurlakon yhteydessä. Nämä kaartit olivat järjestysjoukkoja ja vallankumouksellisia taistelujärjestöjä. Kaartilaisten määräksi on arvioitu vuonna 1906 25 000 henkeä.[2]

1906 Viaporin kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaartin päälliköitä 1918.
Punaista panssariauton miehistöä Tampereelta.

Alkuun työväen järjestyskaartit olivat heikosti varustettuja ja toimivat usein yhteistyössä myös porvarillisen puolen kanssa. Ensimmäisenä väkivallantekona 1906 tapahtui Helsingin Hakaniemen torilla suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten välillä ammuskelu, jossa useita ihmisiä sai surmansa.[3]

Helsingin punakaarti lähetti 300 kaartilaista Suomenlinnan Kuninkaansaareen tukemaan kapinaan nousseita venäläisiä tykkimiehiä. Tämän lisäksi muodostettiin Helsingin punakaartin rautatiekomppania, joka kävi paikallisten punakaartien tuella tuhoamassa 1 km:n - 2 km:n pituisia osuuksia pääradasta Tikkurilan aseman ja Riihimäen aseman, Ryttylän aseman ja Hikiän aseman väliltä, minkä lisäksi räjäytettiin Riihimäen ja Ryttylän välinen rautatiesilta sekä Haapahuhdan rautatiesilta. Rautatietoimintaan osallistuneista 18 joutui syytteeseen kapinasta. Räjäytysten tarkoituksena oli tukea Viaporin kapinallisia estämällä Venäjän joukkojen kuljetukset rautateitä pitkin kapinallisia vastaan.[4]

Tämän vuoksi Venäjä perusti Riihimäen ratsuvaruskunnan suojaamaan nopeasti liikkuvin joukoin rautatien eteläosaa.

Viaporin kapinaa Kuninkaansaaressa tukeneista Helsingin punakaartin jäsenistä 79 saatiin kiinni ja syytettiin kapinasta rangaistuksena kuolemantuomio tai vankeutta 10–20 vuoteen. Radikalisoitumisen vuoksi Suomen senaatin määräyksestä elokuuna alussa 1906 lakkautettiin Helsingin punakaarti, jonka päällikkönä toimi Suomen armeijasta 1897 eronnut alikapteeni Johan Kock. Sosiaalidemokraattien puolue oli tehnyt päätöksen Oulussa edustajakokouksessaan, mutta samaan aikaan kun päätöstä tehtiin, pidettiin myös salainen kokous, jossa päätettiin toimintaa jatkaa salassa. Salaista toimintaa varten Otto Wille Kuusinen laati ensimmäisen salaisen julistuksen, joka jäi painamatta ja jakamatta sen vuoksi, että salainen kirjapaino oli tuhoutunut.[5]

Punakaartien perustaminen vuonna 1917[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suuriruhtinaan, Venäjän tsaari Nikolai II:n luovuttua vallasta helmikuun vallankumouksessa 1917, perustettiin Suomessa työväen järjestyskaarteja, vuonna 1906 lakkautetun punaisen kaartin tilalle ja suojeluskuntia jotka ottivat järjestyksenpidon santarmeilta.[6]

Yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyessä kesästä 1917 alkaen myös vastakkainasettelu työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien kesken syveni ja kumpikin puoli alkoi viimeistään loppuvuodesta 1917 aseistautua. Suojeluskuntien toiminta organisoitiin aluksi palokuntien nimellä. Työväenliikkeen radikaalimmat ainekset alkoivat nimittää kaarteja punakaarteiksi ja nähdä ne yhä selkeämmin vallankumouksellisina järjestöinä. Punakaartin riveissä taisteli runsaasti myös naisia ja lapsia varsinkin Tampereen rintamalla.

Punakaartin organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilja Eskelinen Viipurin merkinantokomppaniasta. Hän pitelee käsissään tyypin 38 japanilaista karbiinia.

Työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat alkujaan paikallisia, usein paikallisten työväenyhdistysten perustamia ja vasta sisällissodan aattona ne saatiin yhteisen johdon alaiseksi.[7] 26. tammikuuta 1918 pidetyssä kokouksessa työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistyivät Suomen punaiseksi kaartiksi. Sisällissodan alettuakin punakaartien keskusjohto toimi varsin heikosti.

Punakaartit olivat järjestäytyneet pääasiallisesti paikallisesti tai isoissa kaupungeissa esimerkiksi eri työpaikoilla muodostettuihin komppanioihin jotka yleensä valitsivat itse komentajansa. Komppaniaa suuremmat muodostelmat olivat varsin lyhytaikaisia.

Punaisen Suomen sotalaitoksen ylimpänä elimenä oli Helsingissä sijainnut punakaartin yleisesikunta, alaisuudessaan läntisen, itäisen ja keskisen rintaman ns. rintamaesikunnat. Punakaartilla oli suuri joukko pienempiä piiri- ja paikallisesikuntia. Tuomiovalta oli punaisena aikana vallankumous- ja toverioikeuksilla, joka käsitteli lähinnä punakaartin sisäisiä asioita. Suurin punakaartin yksiköistä oli divisioona, joka koostui useista rykmenteistä, sitä seurasivat pataljoonat, komppaniat, plutoonat ja osastot, kaikilla näillä oli omat päällikkönsä. Helsingin divisioonaan kuului viisi rykmenttiä punakaartia, kun taas Lahdessa oli II rykmenttiä kaartia ja Tampereella yksi. Aselajeina oli jalkaväki, tykkiväki, sekä ratsuväki (muun muassa Lehtimäen Turun ratsuosasto) mutta viimeisimmällä oli varsin vähän merkitystä. Punaisten aseistukseen kuului muun muassa panssarijunia sekä panssariautoja, pääosin venäläisiltä saatua aseistusta lentokoneista Maxim-konekivääreihin. Panssarijunat tehtiin VR:n Pasilan konepajalla Helsingissä sodan aikana. Kaksi tuolloin panssaroitua vaunua on Panssarimuseossa [8]

Punakaartin toimintaan kuului myös ns. punainen terrori, josta Jaakko Paavolainen on tehnyt laajan tutkimuksen. Merkittävimpiä punaisten väkivallantekoja syksyllä 1917 oli kartanonomistaja Alfred Kordelinin murha Mommilassa. Sodan aikana tapahtui punaisten toimesta useita joukkomurhia, muun muassa Suinulassa, Porissa sekä Loimaalla. Pahimmat joukkomurhat tapahtuivat sodan lopussa. Kuurilassa surmattiin Tuomas Hyrskymurron käskystä 23 Mustialan maanviljelysopiston oppilasta huhtikuun lopulla. Lappeenrannan punakaartin etsivä osasto taas ampui 19 Lappeenrannan vankilassa ollutta valkoista. Viimeisenä tapahtui Viipurin lääninvankilan joukkomurha, jossa punaiset Taipalsaaren punakaartin päällikön Jalmari Kaipiaisen johdolla surmasivat 30 henkeä käsikranaateilla ja ampumalla. Usein valkoisille kuolemantuomioita antoivat punakaartien lentävät osastot ja ”sotaoikeudet”, muun muassa Toijalan esikuntaan kuuluneet Juho Vuori ja Kalle Tanner olivat kuuluisia näistä toimistaan.

Punakaartin ylipäällikkö oli Eero Haapalainen ja päämaja sijaitsi Helsingissä. Punaisten tärkeitä keskuksia olivat Tampere, Kotka ja Viipuri. Punakaartille perustettiin Helsinkiin myös Kallion kansakoulun tiloissa toiminut sotakoulu jossa pyrittiin kouluttamaan komentajia, mutta yksikään kurssilainen ei ehtinyt valmistua.

Punakaarti hävisi sodan ja viimeiset punaiset antautuivat toukokuun alussa 1918 Ahvenkoskella. Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia liittyi Petrogradissa puna-armeijaan. Punakaartilaisten, samoin kuin syksyllä 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen (SKP) välittömänä tavoitteena oli uuden kumouksen synnyttäminen Suomessa ja sotilaslinjalla oli SKP:ssa vahva asema. Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa oli 1920-luvulla enemmän suomalaisia oppilaita kuin Suomen armeijan reserviupseerikoululla (RUK). Joistain suomalaisista tuli neuvostokomentajia, Eino Rahjasta (1885–1936) jopa kenraaliluutnantti. Osa Venäjälle paenneista punakaartin johtajista surmattiin Kuusisen klubin murhissa 1920. Ammuttujen joukossa olivat muun muassa Tuomas W. Hyrskymurto ja Jukka Rahja. Murhat toteuttaneet oppositiokommunistit tulivat Pietarin sotakoulusta. Kuolonuhreille järjestettiin valtavat hautajaiset joihin osallistui satatuhatta ihmistä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kiiskinen, Aura: Vuosikymmenten takaa, Aura Kiiskisen muistelmat , Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan valtion kustannusliike, Petroskoi, 1957
  • Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi osa 1 (Punaisen Suomen historia 1918), Opetusministeriö, 1985

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Salkola, s. 106
  2. Salkola, s. 100-101, 46, 125
  3. Salkola, s. 100-101, 105
  4. Vuosikymmenten takaa, s. 108
  5. Vuosikymmenten takaa, s. 105, 109
  6. Salkola, s. 105-106
  7. Salkola, s. 72-97
  8. Panssarimuseon esite

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Punakaarti.