Valkoinen terrori

Valkoisella terrorilla tarkoitetaan Suomen sisällissodassa valkoisen osapuolen sodan punaiseen osapuoleen ja Venäjän kansalaisiin kohdistamaa, taistelutoiminnan ulkopuolista poliittista väkivaltaa ja siihen liittyneitä rankaisu- ja kostotoimenpiteitä. Näistä merkittävimpiä olivat välittömästi taisteluiden päätyttyä toimeenpannut teloitukset ja valkoisten paikallisten kenttäoikeuksien langettamat kuolemantuomiot. Lisäksi terroriin sisältyivät sodan aikana ja sen päätyttyä punavankileireillä ilman oikeudenkäyntiä sekä leireillä toimineiden kenttäoikeuksien päätöksillä toteutetut teloitukset.

Teloitus Länkipohjassa

Teloitusten laittomuuden tai laillisuuden arviointia

Vaasan senaatti antoi tammikuussa 1918 valkoiselle armeijalle hyvin laajat valtuudet toimia sisällissodan punaista osapuolta vastaan. Senaatti ei kuitenkaan katsonut voivansa julistaa maahan sotatilaa, koska ainoa asiaa koskeva laki tai asetus oli ns. toisen sortokauden aikana Venäjän keisarin antama asetus sotatilasta. Tuota asetusta senaatti ei ollut hyväksynyt osaksi Suomen lainsäädäntöä.

Valkoisen armeijan ylin johto oli saanut sotilaskoulutuksensa pääosin Venäjällä, joten se tunsi hyvin mainitun asetuksen sisällön. Venäläinen sotatila-asetus antoi sisäisessä konfliktissa mahdollisuuden asettaa erityisiä kenttätuomioistuimia, jotka voisivat langettaa Venäjän sotaväen rikoslain mukaisia tuomioita. Ongelmaksi kuitenkin muodostui jälleen se, että tuomiot olisivat perustuneet vieraan valtakunnan lainsäädäntöön.

Valkoisen armeijan johdon kannalta tilanne oli hyvin kiusallinen, sillä se olisi tarvinnut mainitunlaista lainsäädäntöä vastarinnan (omalta kannaltaan katsottuna kapinan) kukistamiseen. Vastarinta ymmärrettiin paljon aseellista toimintaa laajemmaksi ilmiöksi. Helmikuun lopulla pääesikunta antoi "ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä", joita sittemmin alettiin kutsua "ammutaan paikalla" -ohjeiksi. Kyseessä oli siis vain ohjeet, eikä mitkään lakiin perustuvat määräykset. Juridisessa mielessä ongelmaksi muodostui jälleen se, että eduskunta ei ollut julistanut maahan sotatilaa.

Varkauden valtausoperaation yhteydessä, helmikuun 1918 lopulla, kyseistä ohjeistusta sovellettiin mahdollisesti ensimmäistä kertaa, ainakin laajemmassa mittakaavassa. Mannerheim kielsi 25. helmikuuta suojeluskunnille lähetetyllä kiertokirjeellä sotaoikeuksien asettamisen ja toiminnan, eikä myöskään niiden määräämiä kuolemantuomioita saanut panna täytäntöön. Käytännössä tällä kiellolla ei kuitenkaan ollut paljoa vaikutusta, sillä paikalliset joukot ja niiden komentajat toimivat varsin itsenäisesti pitkälle kevääseen saakka.

Toinen sotatilan julistamattomuuden muodostama ongelma liittyi punaisten taistelijoiden aseman määrittämiseen. Koska maassa ei senaatin mukaan ollut voimassa sotatila, ei maassa voinut olla myöskään vihollistaistelijoita, joten valkoinen osapuoli tulkitsi tilanteen omalta kannaltaan siten, että punaiset olivat vain aseistautuneita siviilejä. Tästä taas muodostui ongelma suhteessa mm. Brysselin ja Haagin myös siviiliväestön suojelemiseksi tarkoitettuihin sopimuksiin vuosilta 1874 ja 1907. Mainittuja sopimuksia Suomen nuori valtio ei tuossa vaiheessa ollut ratifioinut. Molemmat sopimukset olisivat toki koskeneet myös sotatilan vallitessa otettuja sotavankeja.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vallitsevissa sisällissodan olosuhteissa valkoinen osapuoli toimi sen aikaisen ymmärryksen mukaan mahdollisimman lainmukaisesti (mikä perustui valkoisen sodanjohdon antamaan lakia muistuttavaan ohjeeseen), mutta tosiasiallisesti teloitukset eivät perustuneet mihinkään lakiin (koska sellaista ei ollut käytettävissä).

Nykyaikaisen käsityksen mukaan kyseessä olisi ollut sotarikoksen, rikoksen ihmisyyttä vastaan tai kansanmurhan kriteeristön täyttävä summittainen murhaaminen.

Toisaalta täytyy myös mainita, että sisällissodan jälkeen laaditulla armahduslailla vapautettiin myös valkoisen osapuolen edustajat vastuusta mahdollisesti tekemistään rikoksista, joten jonkinlainen ymmärrys teloitusten laittomuudesta oli ollut olemassa jo tuolloin.

Valkoisen terrorin muodot

Sotatoimien jälkeiset välittömät teloitukset

Sisällissodassa ilmennyttä kuolleisuutta selvittäneen Sotasurma-projektin tilaston mukaan varsinaisissa taistelutoimissa kuoli 5199 punaista, mutta on syytä olettaa, että ainakin osa heistä on tosiasiallisesti ammuttu antautumisen ja/tai haavoittumisen jälkeen.

Lisäksi mainitussa lähteessä on tiedot 1767 sisällissodan aikana kadonneesta punaisesta, joista osa on ilmeisesti teloitettu ja tämän jälkeen haudattu tuntemattomaan paikkaan.

Suomen sotasurmat -sivustolla todetaan punaisten puolelta 7 370 henkilön tulleen teloitetuksi, ammutuksi tai murhatuksi. Näistä osa on tapahtunut välittömästi sotatoimien jälkeen, mutta lukuun sisältyy myös kenttäoikeuksien kuolemaan tuomitsemat ja teloitetut punaiset vangit.

Katso myös: Huruslahden arpajaiset, Harmoisten sairashuoneen veriteot

Kenttäoikeudet

Osa Suomen sotasurmat -sivustolla luetelluista 7 370 surmatusta (luokka: teloitettu, ammuttu, murhattu) tuomittiin kuolemaan kenttäoikeuksissa. Kenttäoikeuksien jäsenet olivat usein paikkakuntien valkoisia, jotka tunsivat tuomittavat jo sisällissotaa edeltäneeltä ajalta.

Tämä saattoi vaikuttaa joissain tapauksissa tuomioiden sisältöön siten, että tuomio langetettiin jopa ennen sisällissotaa tehdyistä vähäisimmistäkin rikkeistä.

Vaikka kyseessä oli määritelmällisesti tuomioistuin, ei varsinaisesta oikeudenkäynnistä juuri koskaan voida puhua. Esimerkiksi syytetylle ei tavallisesti ollut määrätty puolustusasianajajaa.

Vankileirit

Valkoisten ylläpitämillä punavankileireillä esiintyi poliittista terroria, erityisesti kesän 1918 alkupuolella. Vankeja teloitettiin sekä ilman oikeudenkäyntejä että eräissä tapauksissa vielä oikeudenkäyntien vankeusrangaistuksiin päätyneiden tuomioiden jälkeen.

Katso myös: Tammisaaren vankileiri

Uhrit

Välittömästi sotatoimia seuranneiden teloitusten ja kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden perusteella surmattujen sekä vankileireillä ammuttujen lukumäärää ei koskaan saada selville aivan tarkasti. Asiaa koskevat keskeisimmät tilastolähteet, Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien aineistot (mm. kuolleiden kirjat ja rippikirjat) ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen kokoama ns. terroritilasto eivät ole aivan objektiivisia. Seurakunnissa ilmeni tendenssiä merkitä epävarmoja tapauksia kaatuneiksi, ja SDP:n aineistossa epävarmoja tapauksia lienee kirjattu teloituksiksi. Lisäksi molemmissa osa merkinnöistä lienee tehty vain ns. kuulopuheiden perusteella. Sotasurmia käsittelevän lähdetilaston ja sen pohjalta tehtyjen arvioiden mukaan punaiseen osapuoleen luettavista:

• 7370–10 000 henkilöä teloitettiin, pääosin ampumalla.
• 1767 henkilöä katosi vuoden 1918 aikana. Näistä osa lienee valkoisen terrorin uhreja. Lukumääriä on mahdotonta arvioida.
• Vankileireillä kuolleista osa menehtyi terrorin uhreina kesällä 1918. Lukumäärä saattaa vaihdella 300-1000 uhrin välillä.
• Arviolta 5199 punaista kaatui sotatoimissa, mutta osa heistä on ilmeisesti teloitettu heti antautumisen jälkeen. Tarkkoja lukumääriä tai arvioita ei uhreista voitane koskaan esittää.

Armahduslaki

7. joulukuuta 1918 annettiin armahduslaki, joka johti käytännössä siihen, että valkoisten tekemiä rikoksia ei koskaan tutkittu eikä ketään asetettu syytteeseen. Näin ollen myöskään ketään valkoiseen terroriin osallistunutta ei tuomittu mistään asiaan liittyvästä rikoksesta.

Nykyaikaisen oikeuskäsityksen ja myös kansainvälisen oikeuden mukaan vuoden 1918 valkoisessa terrorissa kyseessä olivat lähinnä sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan tai kansanmurha.

Katso myös

• Punainen terrori

Lähteet

• Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
• Jukka Kekkonen (2008): Sodan 1918 rankaisutoimet olivat oikeudellisesti huteralla pohjalla. Helsingin Sanomat 15.02.2008.
• Suomen sotasurmat 1914-1922-tietokanta
• Sotasurmat 1914–22
• Marko Tikka (2006): Terrorin aika. ISBN 951-20-7051-0.
• Lars Westerlund toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914–1922 surmansa saaneet. VNKJS 10/2004. ISBN 952-5354-52-0.