Mannerheim-risti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mannerheim-risti (yllä 1.lk ja alla 2.lk, Ristikkäiset marsalkansauvat merkitsevät toiseen kertaan myönnettyä II luokkaa)

Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sotien jälkeen 191 sotilasta. Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan. Ritarikunnan sisäisessä järjestyksessä 1. luokan Mannerheim-risti on toisena Vapaudenristin Suurristin (VR SR) jälkeen. 2. luokan Mannerheim-risti on järjestyksessä neljäs. 1. ja 2. luokan väliin sijoittuu Vapaudenristin 1. luokka rintatähtineen (VR 1 rtk.)

Puolustusvoimien komentajina toimi sotien jälkeen kolme Mannerheim-ristin ritaria: kenraalit Erik Heinrichs (1945), Kaarlo Heiskanen (1954–1959) ja Yrjö Keinonen (1965–1969). Viimeinen puolustusvoimien palveluksessa ollut ritari oli merivoimien komentajana vuosina 1966–1974 toiminut vara-amiraali Jouko Pirhonen. [1]

Ritariksi nimitettyjen keski-ikä oli 32 vuotta.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim-risti oli jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin oma ajatus. Mannerheim halusi kunniamerkin, joka voitiin samanlaisena - ilman aikaisempaa "luokkajakoa" - antaa niin kenraalille kuin sotamiehellekin.

Ristin piirsi Oskar Pihl Vapaudenristien pohjalta, jotka Akseli Gallen-Kallela oli suunnitellut.[2]

Ensimmäinen ritari oli 5. divisioonan komentaja, eversti Ruben Lagus, nimityspäivä on 22. heinäkuuta 1941. Seuraava ritari oli VI armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela, kolmas 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana ja neljäs jalkaväkirykmentti 27:n panssaritorjuntatykin ampuja, sotamies Vilho Rättö.

Lisäyksiä ja muutoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1940 joulukuussa tehtiin lisäys Vapaudenristin ja Vapaudenmitalin kunniamerkeistä 8. joulukuuta 1939 annettuun asetukseen, jolloin sen 4. pykälä totesi: "Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi."

Ristin myöntämistä koskeviin säädöksiin tehtiin sodan aikana kaksi huomattavaa muutosta. Laki kunniapalkinnon suorittamisesta... 14. toukokuuta 1943, jolla ristiin liitettiin valtion varoista maksettava kunniapalkinto 50 000 markkaa, joka suuruudeltaan vuonna 1943 vastasi vakinaisessa palveluksessa olevan luutnantin vuosipalkkaa. Toisena muutoksena 18. elokuuta 1944 lisättiin asetukseen mahdollisuus palkita sotilas uusista ansioista toistamiseen.

Osallistuminen Linnan juhliin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki Mannerheim-ristin ritarit kutsuttiin itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuodesta 1994 lähtien. Ritarit tulivat vastaanotolle ensimmäisinä. Nykyään heitä on elossa enää yksi, Tuomas Gerdt ja hän on osallistunut vuosina (2008 - 2010, 2012, ja 2014) itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

1. luokan ritarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim-ristin ritareita: vasemmalta kapteeni Eero Kivelä, kenraalimajuri Aaro Pajari, kapteeni Juho Pössi, alikersantti Vilho Rättö (1945).

1. luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä; ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Mannerheim sai samalla kertaa sekä 1. ja 2. luokan Mannerheim-ristit 7. lokakuuta 1941 presidentti Risto Rytin ja siihen mennessä nimitettyjen 17 ritarin esityksestä.

Toistamiseen ritariksi nimetyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari, Jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho, Hävittäjälentolaivue 24:n lentueen päällikkö, kapteeni Hans Wind ja Hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen.

Jakauma aselajeittain ja puolustushaaroittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitetyistä ritareista 165 palveli maavoimissa, 19 ilmavoimissa ja seitsemän merivoimissa. Maavoimien ritareista 159 palveli jalkaväessä (näistä 18 panssarintorjunnassa), neljä kenttätykistössä ja kaksi pioneerijoukoissa.

Sosiaalinen ja maakunnallinen tausta sekä sotilasarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes puolet ritareista (81) oli syntyisin maanviljelijäperheistä; toiseksi eniten oli virkamiesten (32) ja kolmanneksi eniten liikkeenharjoittajien poikia (30). Eniten ritareita oli kotoisin Karjalasta (49), toiseksi eniten Pohjanmaalta (34) ja kolmanneksi eniten Savosta (30). Neljä ritaria oli syntynyt ulkomailla. Suomessa syntyneistä ritareista 141 oli kotoisin maalaiskunnista ja 46 kaupungeista. Jääkäreitä oli ritareista 20. Suojeluskuntajärjestöön kuului 121 ritaria eli liki kaksi kolmasosaa kaikista ritareista. Nimityshetkellä oli ritareista upseereja 110, aliupseereja 58 ja miehistöä 23.[3]

Kaatuneet ja sodan aikana kuolleet ritarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

28 ritariksi nimitettyä kaatui, yksi teki itsemurhan ja yhdeksän kuoli muista syistä jatkosodan aikana. Ensimmäisenä kaatui korpraali Arvid Janhunen, joka kuoli Karhumäen lähistöllä 26. marraskuuta 1941.[4] Viimeinen kaatunut ritari oli kapteeni Paavo Kahla, joka sai surmansa tiedustelulennolla Kittilässä 23. lokakuuta 1944.[5]

Luettelo ritareista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavassa ensimmäisenä nimitysnumero, nimen jälkeen sotilasarvo nimityshetkellä (kahdesti nimitettyjen kohdalla jälkimmäisen nimityksen hetkellä), sekä nimityspäivämäärä.

1. luokka ja 2. luokka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. luokka, kahdesti nimitetyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. luokka, 1941[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. luokka, 1942[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. luokka, 1943[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Birger Ek.

2. luokka, 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. luokka, 1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin ritarien kohdalla saattaa eri lähteissä esiintyä kahta eri nimityspäivämäärää. Tämä johtuu eroavaisuuksista komentoesikunnan nimitysesittelylistoihin kirjattujen ja julkaistuissa luetteloissa ylipäällikön myöntämistä kunniamerkeistä olevien päivämäärien välillä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Marskin ritarit (2011), s. 53.
  2. Perustaminen, Mannerheim-risti Mannerheim-ristin ritarit
  3. Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 15. Helsinki: Sanoma News Oy, 2011.
  4. Pasi Jaakkonen: Ensimmäisenä kaatui punavankileirin Arvi. Marskin ritarit (2011), s. 68−70.
  5. Marskin ritarit (2011), s. 46.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ilmari Hurmerinta: Mannerheim-ristin ritarien säätiö 50 vuotta
  • Seppo Porvali: Marskin ritarit. 191 ihmiskohtaloa
  • Mauri Sariola: Viimeiset ritarit
  • Pentti Iisalo: Ritarivänrikit
  • Antti Tuuri: Mannerheim-ristin ritarit (Paasilinna-kustantamo; ilmestyy syyskuussa 2013)

Lehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tapio Sadeoja (toim.): Marskin ritarit: Ilta-Sanomien erikoislehti 3.11.2011

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]