Birger Ek

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Birger Ek

Rolf Birger Ek (23. tammikuuta 1911 Kymi7. heinäkuuta 1990 Lahti) oli suomalainen lentäjä ja Mannerheim-ristin ritari.

Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan pommituslaivueen päällikkönä ja lentäjänä.[1] Nimitettiin 8. helmikuuta 1943 Mannerheim-ristin ritariksi numero 106.[2] Hänen sotalentojensa määrä oli tuolloin 171, joista 29 talvisodassa.

Kapteeni Ek oli ensimmäinen suomalainen suto- eli sukellusveneentorjuntalentäjä; hän huomasi miltei heti, etteivät hänen koneidensa pienet lentopommit pystyneet venäläisten sukellusveneiden vahvoihin painerunkoihin; muuta oli keksittävä, ja hän kuuli eräältä meriupseeriystävältään, että laivasto käytti samaan tarkoitukseen syvyyspommeja. Kapteeni Ek onnistui saamaan muutamia syvyyspommeja kokeiltavaksi - itse asiassa juuri hän ensimmäisenä maailmassa keksi sijoittaa näitä aseita lentokoneen pommikuiluun.

Muutamalla kokeella selvisi, mikä olisi sopivin korkeus, jolta pudottaminen sujuisi parhaiten särkemättä pommien koneistoja. Yhteen koneeseen sijoitettiin aina kolme syvyyspommia, jotka säädettiin eri syvyyksille. Laivue tuhosikin syvyyspommien avulla lukuisia venäläisiä sukellusveneitä. Tämä radikaalin uusi menettely oli tyrmistys venäläisille - eivätkä he lopun sodan aikana keksineet sille tepsivää vastakeinoa, ja tieto keksinnöstä levisi maailmalle kuin kulovalkea.

Siihen asti kaikkialla maailmassa lentokoneet olivat käyttäneet sukellusveneitä vastaan tavallisia lentopommeja, mutta näiden ensimmäisten lentokoneesta pudotetuilla syvyyspommeilla tehtyjen upotusten jälkeen Ison-Britannian parlamentin alahuoneessa tehtiin kysely tästä uutisesta, ja pian ilmestyikin varta vasten suunniteltuja lentosyvyyspommeja myös liittoutuneiden koneisiin.

Näissä koneissa pommit asetettiin useimmiten siipiripustimiin ja tavallisimmin niitä oli neljä kappaletta kussakin koneessa; mm. tutkakoneiksi muutetut Vickers Wellington-pommittajat, jotka Välimerellä etsivät italialaisia saattueita kutsuakseen torpedokoneet niiden kimppuun, kantoivat pommikuiluissaan neljää syvyyspommia siltä varalta että osuisivat tapaamaan italialaisia tai saksalaisia sukellusveneitä.[3]

Suomessa käytettiin koko sodan ajan tarkoitukseen tavallisia syvyyspommeja. Huomattavin ero oli se, että ulkomaisissa malleissa räjähdyssyvyyden saattoi säätää juuri ennen pudottamista erillisen reperterikellon avulla, Suomessa syvyydet laitettiin valmiiksi jo varikolla ennen koneeseen lastausta. Suomalaisista koneista reperterikelloja oli vain Junkers 88 -, Dornier Do 17 -ja Bristol Blenheim -koneissa; sotasaaliskoneisiin niitä ei ehditty saada eikä muita koneita liiennyt sukellusveneentorjuntaan. Tavallisille pommeille tarkoitetut venäläiset varmistuksen poistolaitteet, jotka sotasaaliskoneissa oli jo valmiina, olivat liian alkeellisia tähän tarkoitukseen; muista pommeista poiketen syvyyspommit saattoivat olla jo ilmaan noustessa varmistamattomia, koska niiden laukaisin toimi vedenpaineella eikä iskusta - eli ne eivät olisi räjähtäneet mahdollisessa maahansyöksyssä. Yksi syvyyspommien räjähdys pakkolaskun jälkeen on Suomessa tapahtunut SB-2 -koneelle, mutta silloinkin pommit räjähtivät vasta tulen ehtiessä niihin; kone oli SB-11 joka saapui Suomeen 5.11.1941, luovutettiin lentokonetehtaalle 27.11.1941, luovutettiin 1. kerran 2/LeLv 6:lle 22.6.1942, lentoaika 72 h, poistettiin 13.11.1942 (starttasi Malmilta peräsimet lukittuina 24.9.1942, syöksyi metsään ja syttyi tuleen, tulessa räjähtäneet syvyyspommit tuhosivat koneen).

Ritari Ekin taistelulentojen arvoa nostaa huomattavasti se, että hän teki kaikki suto-lentonsa vanhoilla venäläisillä SB-2 -pommikoneilla, jotka olivat paitsi ajastaan jääneitä myös teknisiltä ominaisuuksiltaan äärimmäisen epäluotettavia; venäläisiä rynnäkkö- ja hävittäjäkoneita vastaan ne olisivat olleet täysin avuttomia, eikä Suomella ollut antaa saattohävittäjiä. Matalalento noin sadan metrin korkeudessa, missä laskuvarjot olisivat olleet arvottomia, yhdessä hyvän naamiovärin kanssa pelasti konevanhukset ja lentäjät surman suusta.

Hänet ylennettiin sodan jälkeen majuriksi ja hän teki lopun uransa vieraissa maissa sotilasasiamiehenä. Tämän diplomaatin tehtävänsä hän suoritti yhtä tarkan täsmällisesti kuin sotatoimensakin.

Ritari Ek eli viimeiset vuotensa vapaaehtoisessa maanpaossa Kanariansaarilla, koska hän sai 60-luvulla maksettavakseen täysin kohtuuttomat arvioverot, joita ei pystynyt maksamaan - siispä hänen koko omaisuutensa ja eläkkeensä takavarikoitiin.[4]

Kirjailija Mauri Sariola kertoo eräässä teoksessaan ritari Ekin perustaneen Kanariansaarille seinävaatteita tekevän kutomon ystäviensä lainaamilla rahoilla; Sariola sanoo että hänenkin seinälleen päätyi parikin sellaista; tuotteesta ehti hänen mukaansa tulla varsin suosittu ennen ritari Ekin kuolemaa.[5]

Vasta juuri ennen kuolemaa ritari Ek pääsi takaisin kotimaahan; hänet on haudattu ritarilehtoon Levon hautausmaalla Lahdessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
  • Karhunen, Joppe: Erikoismiehet iskevät. Otava, 1971. ISBN 951-1-03621-1.
  • Karhunen, Joppe: Merilentäjät sodan taivaalla: meri-ilmailusta, suomalaisten merilentäjien vaiheista vv. 1918–39, talvi- ja jatkosodan taistelulennoista. Otava, 1980. ISBN 951-1-05830-4 (sid.).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ilmavoimien Mannerheim-ristin ritarit - Ilmavoimat
  2. Vapaudenristin Mannerheim-risti ja ritarit - Päämajamuseo
  3. Joppe Karhunen: Merilentäjät sodan taivaalla
  4. Joppe Karhunen: Erikoismiehet iskevät
  5. Mauri Sariola: Näin tekivät ritarit, luku "Kiittämättömyys on maailman palkka"